Sade ropisee peltikattoon

EL BOLSON, ARGENTIINA

Päivämme El Bolsonissa ovat olleet ihanan rentouttavia. Päätimme jo tänne tullessamme, ettemme varsinaisesti halua tehdä mitään erikoista. Alueella on loistavia vaellusreittejä ja kaikenlaisia aktiviteettejä tarjolla koskenlaskusta canopyyn, mutta välillä on paras vain todeta, että nyt on aika rauhoittua ja vain nauttia olostaan. Nukuimme jälleen pitkään ja heräilimme hitaasti.

Jouduimme harmiksemme vaihtamaan huonetta majapaikassamme El Saucossa. Harmitti, ettemme olleet sanoneet lähtevämme vasta lauantaina tai sunnuntaina. Emme olleet tullessamme varmoja, kauanko viivymme mutta olisi kannattanut ottaa varman päälle. Yleensä on helpompaa lähteä aikaisemmin kuin yrittää siirtää lähtöä myöhemmäksi. Erityisesti Merjasta on ikävää, kun joutuu kotiutumaan uudestaan uuteen huoneeseen. Kun pysähtyy useammaksi yöksi johonkin kohteeseen, olisi miellyttävämpää pitää sama huone kokoajan.

Tänään on kulunut tasan kuukausi reissussa. Aika on mennyt todella nopeasti ja ainakin sää on suosinut meitä. Matkamme aikana ei ole tainnut olla muita näin selkeitä sadepäiviä kuin tämä. Aamupäivällä satoi puolen tunnin välein kaatamalla. Kuurojen välissä pinkaisimme kaupassa hakemassa Knorrin pussikeittoa ja leipomossa ostamassa tuoreita sämpylöitä. Muuten vietimme koko päivän löhöillen, kirjoja lukien ja juttuja kirjoitellen. Sade ropisi peltikattoon, mutta meillä oli mukava olla viihtyisässä majapaikassamme. Oli hyvä, ettemme olleet varsinaisesti suunnitelleet tekevämme tänäänkään yhtään mitään.

Uniikkeja käsitöitä

EL BOLSON, ARGENTIINA

Aloitimme päivän pesemällä käsipyykkinä takkimme ja tuulihousumme. Pyykkääminen ei ole mielipuuhaamme, mutta kaikkia vaatteita ei oikein uskalla laittaa paikallisen pesulan käsittelyyn. Vaellustakit, -housut, villapaidat ja jotkut t-paidatkin vaativat nykyään erilaisia pesukäsittelyjä ja menettävät toimivuutensa, jos ne pesee väärin.

Ulkona oli kaunis, aurinkoinen päivä. Iltapäivän vietimmekin El Bolsonin Pagano-aukion ympärillä olevilla käsityöläismarkkinoilla. Tarjolla oli laadukkaita käsitöitä pipoista lampunvarjostimiin ja oluesta jooga-asanakoruihin. Kaikissa kojuissa oli jotain uniikkia. Osaavat tekijät erottuivat joukosta luovilla ideoillaan ja taidokkailla toteutuksillaan.

Jos rinkkaan vaan olisi mahtunut, niin markkinoilta olisi kertynyt mukaan paljon tuliaisia. Ostimme Terolle uuden rannenauhan. Viereisessä kuvassa valmistuu yllätys Merjan siskontytölle Iinalle. Lähetimme sen hänelle postitse. Onkohan se jo saapunut Suomeen?

El Bolson on tunnettu hippikulttuuristaan. 1960-70 -luvuilla hipit perustivat tänne oman yhdyskunnan. Joitakin aitoja hippejä näkyy vielä tänä päivänäkin keskustan kaduilla. Selkeästi myös nuorempi hippisukupolvi on löytänyt täältä oman paikkansa. Suuri osa käsityöläismarkkinoiden myyjistä onkin elämäntapahippejä. Istuskelimme puistossa katselemassa värikästä markkinaporukkaa ja mielenkiintoisia taideteoksia.


Lounaan jälkeen etsiskelimme mahdollisuuksia hevosratsastukselle, mutta loppujen lopuksi päädyimme kahvilaan syömään herkullista suklaakakkua ja juomaan paikallista mehua. Tero maistoi myös paikallista olutta, mutta ainakaan se merkki ei osoittautunut juomisen arvoiseksi. Herkkujen lisäksi päivitimme blogiamme ja kirjoittelimme sähköposteja wifi-yhteyttä hyödyntäen.

Päivän lounasruokapaikka:
Jauja-ravintola El Bolsonin keskustassa. Merja popsi superlomo-hampurilaisen eli valkoisen sämpylän täyslihapihvillä, kinkulla, juustolla, salaatilla, tomaatilla, maustekurkulla ja kananmunalla höystettynä. Tero otti salaatin.

Pyykkipäivä

EL BOLSON, ARGENTIINA

Hyvin nukutun yön jälkeen heräsimme viereisen rakennustyömaan ääniin. Nautimme siitä, että saimme itse valmistaa mieleisemme aamiaisen supermarketista hankituista aineksista. Söimme pitkästä aikaa juustovoileipiä ja jogurttia sekä joimme paikallista mate-teetä.

Päivän pääoperaatio oli pyykkien pesettäminen. Keräsimme lähes kaikki mukana olevat vaatteemme kasaan. Samalla huomasimme, että Teron Icebreaker-villapaita oli kadonnut. Ainoa mahdollisuus oli, että se oli jäänyt eilen Chalten Travelin bussiin. Barilochessa voisimme yrittää jäljittää sitä, mutta juuri nyt emme voineet asialle mitään.

Kävimme turisti-infossa kysymässä, missä on lähin pesula ja veimme vaatteet sinne. Argentiinassa tuntuu olevan yleisesti tapana pesettää vaatteet pesulassa. Olimme jakaneet pyykkimme kahteen osaan värien mukaan, sillä lajittelusta tulee huolehtia itse. On myös itse mainittava, jos haluaa jotain erityistä huomioitavan pesussa. Muussa tapauksessa homma menee sen kummemmin ajattelematta. Muutaman tunnin kuluttua haimme pyykkimme puhtaina ja kuivina takaisin. Helppoa, kätevää, nopeaa ja halpaa. Hinta kahdelle koneelliselle pyykkiä oli huimat seitsemän euroa.

Kuukauden matkamme aikana emme ole kertaakaan päässeet itse tekemään ruokaa. Nyt meillä on keittiö, joten valmistimme tonnikalapastaa ja joimme valkoviiniä.

Cabanas El Sauco

EL BOLSON, ARGENTIINA

Kaunis huoneisto, jossa hyvin varusteltu keittiö, olohuone, kylpyhuone ja yläkerrassa makuuhuone. Hurmaava omistaja Betty, jolta saimme paikallista likööriä, pienen läksiäislahjan sekä mahdollisuuden käyttää polkupyöriä. Asuimme kahdessa eri huoneistossa, joista lähinnä vastaanottoa oleva oli huomattavasti parempi. Viihtyisä piha ja rauhallinen ympäristö, paitsi että viereisellä tontilla rakennustöitä. Value for Money-indeksin mukaan paras majoitus tähän mennessä.

Sijainti: viiden minuutin kävelymatka keskustasta
Hinta: 30 EUR/huoneisto

Do nothing day 2

PERITO MORENO – EL BOLSON, ARGENTIINA

Kello on 7.45, kun lastaudumme taas bussiin. Edessä on toinen koko päivän bussimatka. Bussi on vaihtunut. Tällä kertaa ainoa kieltokyltti on tupakointikielto. Luonnollinen ilmastointi pelaa paremmin kuin eilen ja luksusta – bussissa on vessa!

Jonkin matkaa Perito Morenosta alkaa jälleen hiekkatie ja tietyöalueet. Aurinko nousee. Aavikkomaisemassa näkyy vielä usvaa yön jäljiltä. Rusakko loikkii bussin edestä. Istumme auringon puolella. Se paistaa kirkkaasti silmiin ollessaan vielä näin matalalla. Pakko vetää verhot eteen. Porukka nukkuu. Tero nukkuu. Tylsää...

Kolmen tunnin ajon jälkeen saavumme Rio Mayoon, jossa on ensimmäinen pysähdys paikallisella bensa-asemalla. Ihana päästä jaloittelemaan. Noin vartin kuluttua matka jatkuu. Pysähdymme vielä leipomolle, koska kuski haluaa ostaa itselleen pasteijoita. Merja kipaisee perään ja hakee meille uunituoreita croissanteja.

Rio Mayosta tie jatkuu asvaltoituna. Matka taittuu mukavammin ja nopeammin. Bussin sallittu maksiminopeus on 90 km/h. Kuski ylittää sen tämän tästä ja hälytysääni piippaa. Maisema jatkuu samanlaisena. Tosin silloin tällöin ohitamme kauniita jokilaaksoja, joissa on taloja sypressityyppisten puiden varjossa. Välillä näkyy guanacoja. Erona eiliseen tällä matkalla tien varressa on lampaita.


Lähempänä Esquelia maisema muuttuu. Kasvillisuus rehevöityy ja maasto muuttuu vuoristoiseksi. Siellä täällä näkyy jokia ja pieniä järviä. On vihdoinkin jotain katseltavaa. Ennen El Bolsonia on idyllisiä, pieniä kyliä korkeiden vuorien reunustamissa laaksoissa. Pysähdymme El Bolsonissa noin klo 18. Aurinko paistaa todella kuumasti. Istumme hetken varjossa hengähtämässä. Opaskirjassamme ei ole El Bolsonin karttaa. Tero käy kysymässä bussioppaaltamme turisti-infon sijaintia. Lähdemme tallustamaan hänen osoittamaansa suuntaan.

El Bolson on suurempi kuin odotimme. Turisti-info löytyy helposti kauniin puiston laidalta. Saamme alueen kartan ja vinkkejä sopivista majapaikoista. Merja nappaa Cabanas El Saucon mainoksen mukaan. Kiertelemme majapaikkoja, mutta mikään ei tunnu oikein hyvältä. Olemme jäämässä muutamaksi päiväksi, joten toivoisimme majoituksen olevan mieleinen. El Saucon esite viehättää, joten päätämme kävellä katsomaan, miltä se oikeasti näyttää. Ystävällinen omistaja, Betty, ottaa meidät vastaan argentiinalaiseen tyyliin suukottaen toiselle poskelle. Paikka tuntuu hyvältä ja sopiva hinta ratkaisee sen, että jäämme El Saucoon.

Illalla kävelemme vielä El Bolsonin keskustaan, joka on viiden minuutin kävelymatkan päässä majapaikastamme.

Päivän illallisruokapaikka:
Jauja El Bolsonin keskustassa. Herkullista ruokaa ja ensiluokkaista jäätelöä sekä käsintehtyä suklaata. Merjalla tähän mennessä paras kala-ateria ja sopivasti kypsennettyjä vihanneksia ja Terolla toimiva kasvisateria.

Hotel Belgrade

PERITO MORENO, ARGENTIINA

Rupuinen, matkustajakotia muistuttava yhden yön pysäkki lopenuupuneille matkaajille. Hyttysverkkoa muistuttava suihkuverho, jonka läpi vesi kastelee koko kylpyhuoneen. Likainen peitto, mutta puhtaat lakanat ja hyvä parisänky. Bonuksena ainakin viisi hämähäkkiä (jotka Tero kuskasi ulos).

Sijainti: Chalten Travelin bussien saapumis- ja lähtöpaikalla
Hinta: 30 EUR/huone/yö

Do nothing day 1

EL CHALTEN – PERITO MORENO, ARGENTIINA

Istutaan jälleen bussissa. Ajellaan pitkin Ruta 40:ää, joka on melkoista sepelipeltoa. On sanottu tämä jo muutaman kerran, mutta Argentiinassa bussimatkojen maisemat ovat puuduttavia. Moneen tuntiin ei ole näkynyt kuin muutama kitukasvuinen ruohotupsu. Aurinko paahtaa kuumasti eikä bussissa ole kuin ns. luonnollinen ilmastointi eli kattoluukku ja pari ikkunaa auki.

Ei voi tehdä mitään. Tuijotan ikkunasta ulos ja tuntuu, että aivotoiminta on pysähtymäisillään. Kuskin yläpuolella on kyltti: “Please!!! Don't take your shoes off!!” eli “Olkaa niin ystävällisiä älkääkä ottako kenkiä pois jalasta!” Sitä pyyntöä on kertakaikkiaan pakko uhmata. En pysty istumaan 14 tuntia helteisessä bussissa kengät jalassa.

Kerran kolmessa tunnissa aavikolla pyyhältää emulauma ja pari kertaa tien yli on loikkinut guanacoja. Miten ihmeessä ne selviävät hengissä tässä kuivuudessa ja kuumuudessa? Guanacot tosin ovat kamelinsukuisia elikoita, joten ehkä ne pystyvät varastoimaan vettäkin samaan tapaan kuin kamelit. El Chaltenista lähdettäessä bongasin tuuheahäntäisen ketun ja vähän myöhemmin rusakon. Haukkoja ja kotkiakin kaartelee taivaalla silloin tällöin.

Tärinää, tärinää. Välillä päästään ajamaan jopa 60 km tunnissa, mutta suurin osa matkasta taitaa taittua 20-30 km tuntivauhtia. Osa matkasta kolistellaan tietyömaan viertä, joten joskus 4-5 vuoden kuluttua tämä noin 400 kilometrin matka saattaa taittua hiukkasen nopeammin.

Paikkapaikoin bussi hidastaa töyssyn kohdalla. Se merkkaa ilmeisesti jonkun omistaman maan alkua tai loppua, koska samaisesta kohdasta lähtee matala aita, joka jatkuu silmänkantamattomiin. Miksi kukaan haluaisi omistaa maata täältä? Sillä ei voi yksinkertaisesti tehdä mitään. Ei kasvattaa karjaa eikä viljaa. Täällä on vain pelkkää tyhjyyttä. Välillä sentään vähän kukkuloita totaalitasaisen vastapainoksi. Ja ajaa täällä joskus joku muukin kuin tämä bussi... mutta harvoin.

Ennen puuduttavaa aavikko-osuutta pysähdyimme 2-3 tunnin välein tupakka-, pissa- ja ruokatauoille, mutta nyt ei ole pysähdytty viimeiseen 5-6 kuuteen tuntiin. On ihan sairaan kuuma, muttei uskalla kauheasti juoda, kun ei tiedä milloin voi odottaa seuraavaa helpotustaukoa. Suurin osa porukasta nukkuu. Tero on lukenut jo puolet juuri aloittamastaan kirjasta. Itse en pysty lukemaan bussissa, ainakaan kovin pitkään. Tie vaan jatkuu loputtomiin...

Auringon alkaessa painua mailleen olemme noin 50-60 kilometrin päässä Perito Morenosta. Yllättäen maisemat muuttuvat. Eri väreissä hehkuvat kukkulat ja jännittävät kivimuodostelmat reunustavat ylös alas kiemurtelevaa tietä. Lopulta tie vaihtuu asvaltoituun, jota pääsemme vauhdikkaasti puiden ympäröimään Perito Morenoon, vihreään keitaaseen. Bussimme pysähtyy Hotel Belgranon eteen melko tarkalleen 12 tuntia El Chaltenista lähtömme jälkeen eli klo 21.30. Raskas päivä, vaikkei tehty mitään.

Kuuma päivä

EL CHALTEN, ARGENTIINA

Aurinko paistaa ja kerrankin ei tuule. Lounaan jälkeen löhöilemme nurmikolla hotellimme takapihalla. Merja lukee “Madame Maoa” (Anchee Min) ja Tero “Omaa tietä etsimässä” (Elizabeth Gilbert). Kuulemme melua läheiseltä tieltä. Mitähän siellä oikein tapahtuu? Olemme liian laiskoja mennäksemme katsomaan.

Hälinä voimistuu ja pian kuuluu myös sireenin ääni. Ihmisiä juoksee ohitsemme. Nousemme ylös. Läheinen talo on tulessa ja ihmiset ovat muodostaneet ämpäriketjun yrittäen sammuttaa paloa vedellä. Kengät jalkaan ja juoksujalkaa apuun. Paloauto on ehtinyt paikalle juuri ennen meitä. Merja ehtii vielä nähdä valtavat liekit, jotka iskevät ulos ikkunasta. Paloletku suoltaa vettä niihin ja hetkessä liekit ovat enää savua. Palomies kiipeää katolle irrottamaan peltejä, jotta mahdolliset palopesäkkeet saadaan sammumaan kunnolla. Homma ei näytä kovin ammattimaiselta, sillä hän heittää kypäränsä alas ja katolle nousee myös pari siviiliä. Ilmeisesti talossa on ollut ihmisiä palon syttyessä, sillä paikalla on myös lääkäri joka tarkastaa parin henkilön tilan. Kaikki näyttää olevan jo hyvin. Palo on sammutettu eikä kukaan loukkaantunut.

Illalla käymme syömässä isot palat suklaakakkua ja juomassa kaakaota läheisessä Josh Aike -kahvilassa hassussa pikkupuutalossa toisella puolella tietä. Sen jälkeen Tero leikkii pihalla hotellimme jättiläismäisen berhandilaiskoiran kanssa. Ristimme sen Herculekseksi. Leikki muuttuu yllättäen vähän turhan rajuksi, kun koira innostuu. Tero joutuu painimaan sen kanssa ihan tosissaan ennen kuin pääsemme turvaan hotellin aulaan. On vaikea tietää, miten käsitellä jonkun toisen isoa koiraa. Tero saa painissa pari naarmua rintakehäänsä, mutta muuten olemme kunnossa.

Hotel Lago Del Desierto

EL CHALTEN, ARGENTIINA

Turistiryhmille suunnattu hotelli. Erilaisia huoneita. Omituiset tapetit ja sisustus. Saimme ensin huoneen, joka oli pieni ja muutenkin ahdistava, mutta onnistuimme vaihtamaan sen mukavampaan. Upea näkymä Fitz Roy -vuorelle, mutta likaiset ikkunat. Muutenkin huonosti siivottu. Talon ympärillä piha-alue, jossa voi oleilla. Avaimet vastaanotossa tiskillä kenen tahansa otettavissa. Vastaanottoaulan takasta kuului jatkuva, outo ininä. Valtava berhandilaiskoira ovella vastassa. Aamiaisella korpuiksi paahdettuja valkoisia leipiä, marmeladia ja perustee+kahvi. Positiivisena lisänä muroja maidon kera.

Sijainti: keskustassa lähellä kaikkea
Hinta: 38 EUR/huone/yö (sis. aamiaisen)

Piikit jalassa

EL CHALTEN, ARGENTIINA

Olimme päättäneet, että Argentiinasta ei lähdetä ennen kuin olemme olleet jäätikkövaelluksella. Olimme pettyneitä, kun huonon sään takia emme päässeet Grande/Torre-jäätikölle. El Chaltenin alue tuntui ainoalta oikealta, ja käytännössä myös viimeiseltä paikalta, jossa voisimme päästä kävelemään jäätiköllä.

Bussiaikataulujen takia jouduimme jäämään El Chalteniin pariksi ylimääräiseksi päiväksi. Ilmoittauduimme Patagonia Aventuran (www.patagonia-aventura.com) Viedma-jäätikkökävelylle. Tällä kertaa meidän ei tarvinnut varautua yli 10 tunnin fyysiseen rääkkiin, vaan suurin osa kuuden tunnin retkestä mentiin veneellä.

Kello 7.45 meidät noudettiin valkoisella minibussilla, jossa istui enemmän oppaita kuin asiakkaita. Letkeä puolen tunnin matka Viedma-järven rannalle taittui upeissa aamuauringon kultaamissa vuoristomaisemissa. Rantakahvilassa halukkaille tarjottiin kahvia ja teetä. Oma kiinnostuksemme kohdistui lähinnä kissanpentuihin ja vekkuliin koiraan, jonka kanssa leikimme. Paikalle saapui tasaiseen tahtiin muita retkellelähtijöitä eikä aikaakaan kun oppaamme, Richard, kertoi meille lyhyesti päivän ohjelmasta. Tämän jälkeen astuimme upouuteen huvijahdinoloiseen veneeseen ja se suuntasi järvelle.

Veneessä sovitimme jalkaamme kenkiin kiinnitettävät jääpiikit (crampons). Ne pakattiin jokaiselle mukaan käteviin, mustiin olkalaukkuihin tulevaa jäätikkökävelyä varten. Mitä lähemmäksi kohdettamme tulimme sitä levottomammaksi porukka muuttui. Noin tunnissa saavuimme jäätikön majesteettiselle reunamalle, jossa vene pyöri edestakaisin valtavien jäälohkareiden keskellä. Kaikkien kamerat tykittivät täysillä auringon paahtaessa ja Bob Marleyn reggaen soidessa kannella. Mukanamme pyörivät myös argentiinalaisen Caramellitos Santos -bändin jäsenet, jotka kuvasivat maisemia uuden biisinsä taustalle. He halusivat meidän esittelevän biisinsä suomeksi videolle. Tottahan toki me sen teimme.

Vene ankkuroitui kalliopoukamaan. Vielä muutama kymmenen vuotta sitten siinäkin oli jäätä, mutta nyt pääsimme kulkemaan pehmeämuotoisia kallioita jonossa kohti jäätikön reunaa. Pääoppaamme oli argentiinalainen Elena, joka huolehti kaikista ensiluokkaisesti. Amerikkalainen Richard toimi apuoppaana englanninkieliselle ryhmällemme. Richard kertoi meille muun muassa, että paikalla jossa seisoimme oli edellisellä jääkaudella vielä kilometri lisää jäätä päällä. Sen paino ja liikkeestä johtuva kitka olivat luoneet sileän kallion ja siinä selkeästi erottuvat uurteet.

Jäätikön reunalla sidoimme kenkiimme jääpiikit. Elena piti pikakurssin kävelytekniikasta: jalat erillään, lyhyitä askeleita, kaikki piikit jäähän joka askeleella. Lähdimme jonossa tarpomaan hänen perässään. Jäällä olevat graniittilohkareet olivat matkanneet paikalleen 5-600 vuotta. Jäätikkö elää ja muuttaa muotoaan jatkuvasti. Tällaisissa paikoissa ihminen tuntee itsensä pieneksi.

Oli hienoa kävellä jään muodostamien rotkojen reunoilla ja kurkkia sinisiin syvänteisiin. Pysähdyimme ihastelemaan syvänsinistä luolaa, joka jatkui pitkälle jäätikön uumeniin. Sieltä kuuluvat äänet tuntuivat katoavan kaukaisuuteen. Tässä kaikki halusivat täydellisen jäätikkövalokuvansa. Jatkoimme matkaa kiiveten korkealle jääkukkulalle, josta näki miten jäätikkövirta oli muodostunut.

Otimme vesipulloihin jäätiköstä sulanutta vettä, joka oli varmasti kirkkainta mitä olemme koskaan nähneet. Ja maistui taivaalliselta kaikkien niiden epämääräisten pullovesien jälkeen, joita olemme Argentiinassa juoneet. Kyllä vesissä todellakin on eroja.

Saavuimme mukavaan jäätikköseinämien muodostamaan tuulensuojaiseen paikkaan. Oppaamme antoivat jokaiselle mukit, joihin he hakkasivat jäämurskaa. Kaikkien iloiseksi yllätykseksi he kaivoivat laukustaan myös ison Baileys-pullon. Pääsimme nauttimaan tunnelmalliset jäätikködrinkit.


Päivän päivällisruokapaikka:
Ravintola La Senyera – ränsistyneenoloinen matala puurakennus Lago del Desiertolla. Rento ja mukava tunnelma sekä hyvä ruoka. Ovenvieruspöydässä istuu aidon ihmisen näköinen vahanukkeäijä oluella.

The (jäätikkö)vaellus

EL CHALTEN, ARGENTIINA

Meillä on ahdistavan aikainen herätys klo 5.30. Ulkona paistaa täysikuu ja tuuli ulvoo nurkissa. Syömme aamiaisen omassa huoneessa; herkullista kotitekoista leipää dulce de lechen kera ja teetä. Kello 6.30 lähdemme kävelemään vastatuuleen parin kilometrin päähän Rancho Grandelle, josta päivän retki pitäisi alkaa klo 7.

Tapaamme suomalaisen matkaajan, Virvan, joka kuuluu samaan vaellusryhmään. Juttelemme niitä näitä matkakokemuksistamme odottaessamme oppaan saapumista. Opas porhaltaa paikalle klo 7.15 ja käskee meidän seurata itseään. Mitään muuta hän ei sano, vaan lähtee kuin tuulispää ovesta ulos kohti pimeitä vuoria. Me ja noin kymmenen muuta matkaajaa yritämme pysyä perässä. Lopulta hän pysähtyy päästyään vaellusreitin alkupäähän ja esittäytyy Carlaksi. Se siitä sitten ja taas mentiin.

Kipuamme puuskuttaen rinnettä Carlan perässä, joka ottaa melkoisen tahdin heti alkuun eikä pahemmin hymyile. Retken on tarkoitus kestää kokonaisuudessaan 12 tuntia. Tero ja Virva etenevät kärkijoukoissa, mutta minulla “alkaa tulla äitiä ikävä”. Aika moni napisee jonon loppupäässä, että tätä tahtia ei kyllä jakseta loppuun asti ja pari englantilaistyttöä on jo luovuttamassa koko homman. Tunnelma on kireä. Carla olisi edes voinut kertoa, kauanko porhallamme ennen taukoa ja milloin mahdollisesti voimme pysähtyä ottamaan valokuvia upeista maisemista, joita emme ehdi edes vilkaista.

Tunnin lähes jatkuvan ylösnousun jälkeen pidetään parin minuutin tauko, jonka aikana porukan viimeiset ehtivät juuri ja juuri paikalle. Saan Terolta vähän vettä ja sitten mentiin. Aurinko alkaa nousta ja jatkuva ylösnousu nostaa hien pintaan. Jonkin ajan kuluttua pidetään pidempi pysähdys näköalapaikalla, josta voimme ihastella jokilaaksoa alapuolellamme. Ehdimme syödä pari energiapatukkaa ja vähentää vähän vaatetta.

Matka jatkuu tasaisessa pusikkomaastossa suoraan kohti Solo- ja Torre-vuoria. Torre-vuoren juurella näemme Grande-jäätikön, jota kutsutaan myös Torre-jäätiköksi, ja jonne olemme matkalla. Auringon jo noustua pääsemme metsikön suojaan. Vasemmalla puolellamme levittäytyy suoalue käkkyrämäntyineen kuin suoraan Taru Sormusten Herrasta -tarinasta.

Noin kolmen tunnin vaelluksen jälkeen saavumme telttailualueelle, jossa pidämme pidemmän tauon. Carlan työ päättyy tähän ja hän häipyy sanomatta sanaakaan. Emme ole koskaan tavanneet niin tympeää opasta kuin hän. Saamme teetä ja keksejä ja pääsemme käyttämään vessoja.

Tunnelma paranee heti kun vuoristo-oppaamme Diego kumppaneineen saapuu paikalle. Miehet esittäytyvät ja heittävät vitsiä. Kaikille laitetaan kiipeilyvaljaat päälle ja annetaan kenkiin laitettavat jääpiikit mukaan. Diego lähtee vetämään joukkoamme verkkaiseen tahtiin ilman mitään kiirettä. Hänestä aistii heti, että hän tietää mitä on tekemässä. Luotamme uuteen oppaaseemme täysin.

Kävelemme pitkin Torre-järven kivikkoharjannetta. Diego pysähtyy esittelemään meille alueen perusteellisesti espanjaksi ja hieman lyhyemmin englanniksi. Oikealla puolellamme kohoaa Torre-vuori ja sen rinnalla kuuluisa Fitz Roy. Allamme levittäytyy Torre-järvi, jonka toisella puolella ovat Solo-vuoren metsäiset rinteet. Tarkoituksena on kiertää järvi ja saapua jäätikön reunamalle, josta jatkamme jäätikkövaelluksen merkeissä.

Aurinko paahtaa kuumasti saapuessamme joenylityspaikalle. Tässä tarvitsemme kiipeilyvaljaita ja hanskoja, koska vuolaana kuohuva joki ylitetään köyden varassa yksitellen. Asetun köyden viereen. Diego kiinnittää valjaani köyteen kertoen samalla, että hänellä on suomalainen ystävä. Asetun köyden varaan ja lähden hilaamaan itseäni toiselle puolelle. Jalat hipovat lähes vettä. Kädet ovat pään yläpuolella varoen, etteivät ne jää liukumapyörän (korjatkaa, jos tiedätte miksi tätä härveliä kutsutaan) väliin. Siirtyminen toiselle puolelle onnistuu yllättävän hyvin ja harmillisen nopeasti. Köyden varassa olisi ollut hauska killua vähän kauemminkin. Toisella rannalla lähes kaikki kompuroivat vähän kivikossa, kunnes yksi oppaista saa irrotettua valjaat köydestä.

Kun kaikki ovat päässeet onnellisesti joen yli, jatkamme pitkin järven harjannetta upeita maisemia katsellen. Saavumme metsään, jossa pieni kivikkoinen polku kohoaa jyrkästi ylös rinnettä. On pidettävä kiinni puista ja kivistä, jotta pääsee kipuamaan ylös. Tämä on rankka osuus, jonka jälkeen kaikki ovat hiestä märkiä ja puuskuttavat. Pysähdymme tauolle juomaan vettä raikkaasta vuoristopurosta.

Ylitämme puron ja jatkamme hetken metsikössä, kunnes tulemme aukealle kivikkorinteelle, jonka alapuolella Grande-jäätikkö näkyy. Laskeudumme jyrkkää rinnettä pientä polkua ja silloin se iskee – elämäni kovin tuuli. Tuulee niin, ettei piponi pysy päässä kiinni pitämättä. Diego käskee välillä kaikki kyykkyyn odottamaan tuulenpuuskan ohimenoa, koska muuten heikoimmat saattaisivat lentää alas jyrkänteeltä. Mitä alemmaksi pääsemme sitä voimakkaammaksi tuuli tulee. Ja se tuo mukanaan pieniä kiviä. Ei mikään hiekka- vaan oikeasti kivimyrsky. Sattuu kun kivet kopisevat niskaan. Vetäisen sadetakin hupun päähän ja jo helpottaa.

Pääsemme onnellisesti alas jäätikön reunan tuntumaan. Istumme tuulelta suojaan isompien kivien taakse. Diego pyytää kaikkia käymään pissalla, jos tarve vaatii, koska 2-3 tunnin jäätikkövaelluksen aikana siihen ei oikein ole mahdollisuutta. Kiipeän kivisateessa muutaman isomman kiven yli. Nojaudun kahden kiven väliin. Taatusti tuulisin pissapaikka, jonka olen kokenut. Ei tarvinnut paperia pyyhkimiseen, kun tuuli kuivatti paikat alta aikayksikön. Piti vain varoa, ettei alushousuihin jäänyt tuulen lennättämiä pikkukiviä.

Diego käskee meidän odottaa. Nautiskelemme kivien suojassa pienen suklaalevyn, joka maistuu herkulliselta pitkän vaelluksen jälkeen. Syömme myös vähän mukanamme tuomiamme porkkanoita. Ruokaa pitää suojata kivisateelta; samoin kameraa kuvia otettaessa. Odottelemme noin puoli tuntia, kunnes pettymykseksemme Diego toteaa tuulen olevan niin voimakas ettemme mitenkään voi jatkaa jäätikölle. Pettyneinä lähdemme kipuamaan takaisin ylös rinnettä.

Tuuli on niin voimakas, että meidän on pakko ryömiä jalat harallaan kivistä kiinni pitäen kuin Klonkku Taru Sormusten Herrasta -elokuvassa. Se on raskasta ja vaatii keskittymistä. Jos kädet irtoaisivat tai nousisi liian pystyyn jalat lähellä toisiaan, löytäisi taatusti itsensä vähintäänkin pahasti loukkaantuneena kivikosta. Välillä on pakko pysähtyä hetkeksi aivan kiinni maassa, jottei tuuli veisi mennessään.

Rankan nousun jälkeen pysähdymme lepäämään ja syömään eväitä. Olemme kaikki sitä mieltä, että tuollaisella tuulella emme todellakaan halunneet jäätikölle. Laskeudumme vaativaa metsäpolkua alas ja kiertelemme metsikössä takaisin joenylityspaikalle. Metsän reunassa Diego käskee kaikkia laittamaan takit päälle ja aurinkolasit päähän. Tottelemme mukisematta, vaikka kummastelemmekin miksi.

Pian se selviää. Joudumme ponnistelemaan tuulisen aukean poikki joenylityspaikalle. Jälleen saamme niskaamme kivisadetta. Asetumme isojen kivien suojaan odottamaan kukin omaa vuoroamme. Joki suorastaan ryöppyää järvestä ja köysi heiluu sen yllä. Onkohan ylitys paljon vaikeampi kuin tullessamme? Silloin ei tuullut oikeastaan yhtään. Myötätuulessa vauhti ylityksessä on edellistä nopeampi, mutta muuten kaikki menee yhtä hyvin kuin tullessakin. Joen toisella puolella meidät ohjataan harjanteen suojaan.

Kun kaikki ovat päässeet joen yli, lähdemme kulkemaan harjanteiden välistä. Paikalla tuulee niin paljon, että tuuleen pystyy nojaamaan kaatumatta. Meillä on myötätuuli ja porukka innostuu hyppimään ja loikkimaan yrittäen lentää tuulen mukana. Välillä on pakko juosta tuulen työntäessä voimakkaasti takaa päin. Valitettavasti myötätuuli ei jatku koko matkaa, vaan joudumme tarpomaan myös kovaan vastatuuleen. Siinä meinaa tulla uskonpuute, kun ei vain yksinkertaisesti pääse eteenpäin ja kivisade piiskaa päin naamaa.

Olemme lopenuupuneita ja yltäpäältä hiekassa päästessämme telttailualueelle. Diego pahoittelee vielä kaikille, ettemme päässeet jäätikölle ja kertoo, että Chalten Travelin periaatteena on, että jos emme pääse edes koskettamaan jäätä, saamme kaikki rahat takaisin. Kiittelemme Diegoa hyvästä työstä. Hän teki oikean päätöksen keskeyttäessään retken. Luonnonvoimiin on pakko sopeutua, vaikka kiroillen jos ei muuten.

Istumme pitkään lepäämässä. Kävelemme Virvan kanssa jutellen omaa tahtiamme takaisin El Chalteniin. Virva on lääketieteen opiskelija, joten keskustelemme lääketieteestä, matkailusta ja kulttuurieroista. Välillä pysähdymme ottamaan valokuvia ja istuskelemaan hetkeksi. Suihkun jälkeen käymme Virvan kanssa syömässä samassa paikassa kuin jossa olimme edellisenä iltana. Päivän päätteeksi päädymme Virvan tarjoamalle käsintehdylle jäätelölle, vaikkemme päässeetkään jäätikölle.

Video tuuliselta rinteeltä:

Hosteria Thiamalu

EL CHALTEN, ARGENTIINA

Mukava omistaja, joka toi kahtena iltana meille aamiaisen etukäteen, koska lähdimme retkille niin aikaisin. Pieni bed&breakfast-paikka. Iso huone, jossa parisänky ja kerrossänky. Perussiisti, mutta alueen tuulisuudesta johtuen hiekkaa kertyi joka paikkaan. Toimiva, moderni kylpyhuone. Huoneesta hyvä näkymä Fitz Roy -vuorelle. Omistajaperheen elämän äänet häiritsivät (erityisesti pikkupojan jatkuva kitinä). Herkullinen aamiainen: tuoretta vaaleaa ja tummempaa leipää, kakkua ja teen+kahvin lisäksi kaakaota ja mehua.

Sijainti: keskustassa lähellä kaikkea
Hinta: 38 EUR/huone/yö (sis. aamiaisen)

Hiekkainen pikkukylä

EL CALAFATE – EL CHALTEN, ARGENTIINA

Lähdimme El Calafatesta El Chalteniin klo 13. Chalten Travelin bussi oli tavallista huonotasoisempi; ei vessaa eikä ilmastointia. Noin 200 kilometrin matka taittui neljässä tunnissa suurimmaksi osaksi hiekkatietä. Puolivälissä oli 20 minuutin pysähdys tuulisen joen rannalla sijaitsevassa kahvilassa. Maisemat olivat tyypillistä Patagoniaa höystettynä ripauksella vuoristoa.

Saapuessamme El Chaltenin laitamille bussi pysähtyi jäätikköalueen kansallispuiston infokeskuksessa (Visitor Centre Park Nacional de Los Glaciares), jossa kaikki osallistuivat 5-10 minuutin tiedotustilaisuuteen. Meille kerrottiin lyhyesti alueen vaellusreiteistä, muistutettiin tuomaan kaikki roskat pois metsistä ja varomaan sytyttämästä metsäpaloa esimerkiksi tupakalla. Saimme myös alueen kartan. Lisäksi meitä kehotettiin raportoimaan, jos näemme huemuleja eli peuraa/hirveä muistuttavia rauhoitettuja metsäneläimiä.

El Chalten sijaitsee kauniissa vuorten ympäröimässä laaksossa, josta pääsee helposti pitkillekin vaellusretkille kansallispuistoalueelle. Kyseessä on enemmänkin kylä kuin kaupunki, jonka kaikki tiet ovat hiekkateitä. Niitä kastellaan iltaisin, koska laaksossa tuulee usein ja paljon ja hiekkaa lentää joka paikkaan.

Chalten Travelin bussi vie matkaajat koko kylän läpi oman matkatoimistonsa Rancho Grande Hostelille. Hostel oli täynnä ja olimme buukanneet jo etukäteen toisen majoituksen. Jouduimme tallustamaan kuumassa auringonpaisteessa pari kilometriä takaisinpäin Hosteria Thiamalulle.

Kirjautuessamme sisään omistaja muisti erään suomalaisen majoittuneen sinne pari kuukautta sitten. Hän etsi kyseisen henkilön nimen. Yllättäen tunnistimme sen. Henkilö oli kotinaapuriemme matkaopas heidän ollessaan Meksikossa vuodenvaihteessa. He antoivat meille kyseisen oppaan nimen ja puhelinnumeron, jos sattuisimme tarvitsemaan apua tai liikkumaan samoilla alueilla kuin hän. Melkoinen yhteensattuma. Yritimme selittää asiaa omistajalle surkealla espanjallamme. Hän ei taatusti saanut kertomuksestamme mitään tolkkua.

Olimme varanneet seuraavalle päivälle pitkän jäätikkövaellusretken Chalten Travelistä El Calafatesta. Suuntasimme ostamaan eväitä retkeä varten. El Chaltenin supermarketit olivat hyvin varautuneet retkeilijöiden tarpeisiin. Tarjolla oli erilaisia välipalapatukoita, rusinoita, pähkinöitä, suklaata, keksejä, suolakeksejä, Gatorade-juomia jne. Poikkesimme vielä erikseen vihanneskauppaan ja leipomoon.

Päivän päivällisruokapaikka:
Ravintolan nimeä emme muista, mutta se sijaitsi Lago del Desierton ja Avenue San Martinin kulmassa. Se näyttää hienostopaikalta, mutta ruoka oli kohtuuhintaista ja hyvää. Merja suosittelee erityisesti valkosipulikeittoa tai spagetti bolognesea ja Tero kasviscannelloneja.

Jylisevä jäätikkö

EL CALAFATE, ARGENTIINA

Odotamme bussia hotellin aulassa klo 8, mutta se saapuu vasta puolta tuntia myöhemmin. Meitä on lähemmäs viisikymmentä, emmekä todellakaan ole ainoita joilla on tänään sama kohde – Perito Morenon jäätikkö. Lisäksemme paikalle saapuu 1500 muuta turistia.

Aurinko paistaa. Argentino-järvi hohtaa turkoosia väriä. Se on syvimmillään 700 metriä ja ollut parikymmentätuhatta vuotta sitten jäätikkö. Opas selostaa espanjaksi ja englanniksi Patagonian elämän kovuutta. Maatiloilla ei oikein kasva mikään, joten turismi on osoittautunut näillä alueilla lähes ainoaksi toimivaksi elinkeinoksi. Maisemat ovat karuja, mutta kauniita – vuoria ja järviä.

Lähestyessämme kohdettamme alkaa sataa kaatamalla. Kaikki on harmaata eikä bussin ikkunoista näe enää kunnolla läpi. Porukka kaivaa laukuista pipoja, hanskoja ja sadetakkeja. Onneksi meillä on säähän sopiva “sipuliasu”. Patagonian sää vaihtelee aurinkoisesta sateiseen ja tyynestä tuuliseen hetkessä, joten on järkevintä pukeutua useaan kerrokseen, joita voi sitten jatkuvasti lisätä ja poistaa sään vaihtuessa.

Opas kertoo jäätikön edessä olevasta järvestä. Siinä on neljäasteista vettä ympäri vuoden eikä järvi jäädy edes talvella, sillä vesi on jatkuvassa liikkeessä. Jäätikkö etenee kaksi metriä päivässä ja patoaa Brazo Ricon ja Tempanosin kanaalin yhtymäkohdan kahden vuoden välein. Kun paine padolla kasvaa riittävästi, vesi raivaa tiensä jäätikön läpi. Tapahtuma on melkoinen spektaakkeli, joka tullaan näillä näkymin kokemaan seuraavan kerran parin kuukauden sisällä.

Saavumme jäätikön reunalle. Alue on alkanut täyttyä busseista ja turisteista, mutta hyvin mahtuu vielä mukaan. Näyttäisi mahtuvan vaikka kymmenkertainen määrä porukkaa. Opas selittää, että viereisen ravintolan alakerrassa on vessat, että bussin vasemmalta puolelta pääsee tiirailemaan jäätikköä, että olemme paikalla kolme tuntia ja että bussiin pääsee halutessaan sisälle. Hän muistuttaa, ettei alueella saa tupakoida ja kaikki roskat on tuotava mukana takaisin bussiin. Alue onkin isoksi turistikohteeksi ihailtavan siisti.

Sataa kaatamalla. Koska olemme pukeutuneet sopivasti, se haittaa meitä lähinnä vain valokuvia ottaessa. Kameralla kun ei ole sadeasua.

Laskeudumme portaita alas tasanteille, joilla voimme ihailla valtavaa jäätikköä aivan läheltä. Jäätikön reuna kohoaa 60 metrin korkeuteen järvenpinnasta ja on viisi kilometriä leveä. Se on vaikuttava. Jää elää jatkuvasti. Se mouruaa ja paukahtelee uhkaavasti. Välillä kuulostaa kuin valtavat dominopalikat kaatuisivat toinen toisensa jälkeen jossain jäätikön uumenissa. Kaikki odottavat, että jäätiköstä irtoaisi lohkareita. Se säilyy kuitenkin järkähtämättömänä.

Kävelemme tasanteelta toiselle. Sade laantuu vähän, muttei lakkaa. Silti välillä paistaa myös aurinko. Jäätikön ylle muodostuu laaja sateenkaari. Ilma selkenee vähän ja pääsemme näkemään massiivisen jäätikkövirran, joka jatkuu 30 kilometriä tasanteilta, joilla seisomme.

Jäälohkareita putoaa silloin tällöin veteen. Jo kuplavolkkarin kokoinen lohkare saa aikaan kumahtavan paukahduksen ja nostattaa aallon järven pinnalle. Odotamme edelleen sitä isoa lohkaretta.

Jäätikkö on uskomattoman värinen. Valkoista, kirkasta sinistä, turkoosia, tummaa merensinistä ja vähän ruskeaakin. Se vaihtaa väriä pilvien ja auringon liikkeiden mukana. Järven pinta hohtaa outoa maitomaista turkoosia. Väri tulee sulavan jäätikön mineraaleista.

Olemme olleet tasanteilla tuijottamassa jäätikköä jo melkein kolme tuntia. On aika palata bussille. Ennen kuin ehdimme kääntyä lähteäksemme, se lopulta tapahtuu. Lähes Stadionintornin korkuinen, mutta leveämpi lohkare irtoaa jäätiköstä kuin hidastetussa fimissä. Se vajoaa majesteetillisesti kohti järvenpintaa samaan tapaan kuin olemme joskus dokumenttielokuvissa nähneet talon romahtavan, kun se räjäytetään. Jäälohkare saavuttaa järven pinnan ja aiheuttaa ison aallon, joka sykkii pitkään kohottaen valtavia jo aikaisemmin pudonneita jääkimpaleita. Lohkare jättää jälkeensä suuren määrän pienempiä lohkareita, jotka liikkuvat hitaasti kauemmas järvelle samalla lailla kuin vesirenkaat heitettäessä kivi veteen. Koko katselutasanne kohahtaa, mutta yllättäen jättiläislohkareen putoaminen veteen ei aiheutakaan jättiläismäistä ääntä, vain romahduksen. Tätä kannatti odottaa. Nyt voimme palata bussille.

Siirrymme noin kilometrin veneen lähtöpaikalle, jossa katselemme isoja jäälohkareita, jotka ovat ajautuneet jäätiköltä järvenselälle. Aurinko paistaa ja jää hohtaa eri sinisen sävyjä. Vene ajaa järven poikki jäätikön reunan tuntumaan, 300 metrin päähän. Sen lähemmäksi ei ole menemistä, jotteivät lohkareet kumahda kannelle. Järvenpinnan tasolta jäätikkö näyttää entistäkin massiivisemmalta, mutta samalla myös jotenkin epätodelliselta; melkein kuin elokuvalavasteilta. Ajelemme edestakaisin jäätikön edustalla puolisen tuntia. Pääsemme todistamaan toisen jättilohkareen irtoamista jäätiköstä ja katoamista järven uumeniin. Onneksi veneemme on niin iso, ettei lohkareen aiheuttama aalto sitä paljon keinuta.

Pysähdymme bussilla vielä näköalapaikalle luomaan viimeisen silmäyksen Perito Moreno -jäätikköön ennen paluuta El Calafaten keskustaan. Kaupungissa sää on ihan eri maailmasta kuin jäätikköalueella – aurinkoista ja helteistä.

Päivän päivällisruokapaikka:
Loistava pizzapaikka El Calafaten keskustassa Avenue de Libertador General San Martinin ja 1 de Mayon kulmassa. Avoinna koko päivän.

Hotel Los Nires

EL CALAFATE, ARGENTIINA

Pieni, mukava hotelli. Iso vastaanottoaula, jossa omistajat hieman metelöivät iltaisin. Huoneeseen tuli aulasta vähän tupakansavua. Valoisassa ja siistissä huoneessa kaasulämmitys ja kaksi kapeahkoa sänkyä. Näkymä epäsiistille takapihalle. Hankala lukko huoneen ovessa. Mitäänsanomaton aamiainen.


Sijainti: pari korttelia pääkadulta, rauhallisella alueella
Hinta: 32 EUR/huone/yö (sis. aamiaisen)

Hotellielämää

ARGENTIINA

Argentiinan hotelleissa hintaan sisältyy lähes aina aamiainen, joka syödään klo 7-10 välillä. Matkailijatason hotelleissa aamiaiseksi tarjotaan poikkeuksetta teetä tai kahvia, croissanteja, valkoista leipää, marmeladia ja dulce de lecheä. Croissantien laatu vaihtelee paljon, mutta aina ne ovat rasvaisia. Tee on aina pussiteetä. Valikoima vaihtelee, mutta aina on tarjolla ainakin mustaa Greenhills-teetä (joka ei kutkuta ainakaan meidän makuhermojamme). Tuore valkoinen sämpylä, jonka päälle levitetään dulce de lecheä on melkoinen kaloripommi, mutta herkullinen sellainen. Kaipaamme kuitenkin tummaa leipää, kurkkua ja tomaattia. Joskus harvoin tarjolla on juustoa tai kinkkua tai muroja maidon kera tai jopa jogurttia.

Suurimmassa osassa majapaikoistamme on ollut puhtaat, valkeat lakanat ja valkoiset pyyhkeet. Missään ei ole ollut palovaroittimia, mutta vaahtosammuttimia on ollut sekä huoneissa että käytävillä.

Hotellien vessat ovat olleet moderneja ja varsin toimivia. Pöntöt vedetään mitä erilaisimmilla tavoilla, mutta aina jätökset ovat kadonneet ongelmitta. Tosin on huomioitava, että lähes poikkeuksetta wc-paperit yms. tulee laittaa pöntön vieressä olevaan roskakoriin. Pönttöön laitettaessa ne tukkivat viemärit. Vessapaperi on pääasiassa niin haperoa, että sitä saa riipiä puoli rullaa, jotta sillä saa pyyhittyä mitään.

Ikkunattomat huoneet ovat kauhistus ainakin Merjalle, jonka mielestä on ikävä herätä pilkkopimeässä huoneessa tietämättä onko yö vai päivä. Huoneen valoisuudella onkin suuri merkitys majoitusta valitessamme. Buenos Airesissa ja rannikkokaupungeissa asuntojen ja hotellien ikkunat peitetään luukuilla. Usein tarjolla on täysin ikkunattomia huoneita tai huoneita, joiden ikkunat ovat kapeaan, pimeään talovälikköön. Ushuaiassa ja siitä eteenpäin siirtyessämme emme enää törmänneet ikkunaongelmaan.

Check out hotelleista on aina klo 10. Se on usein aika aikaisin. Olisi mukavampaa nukkua omassa huoneessa kuin ravata kaupungilla päämäärättömästi odottaen esimerkiksi illalla lähtevää bussia.

Posada Newenkelen

EL CALAFATE, ARGENTIINA

Newenkelen on pieni, uusi hotelli. Siisti, kauniisti sisustettu tiiliseinäinen huone, jossa lattialämmitys. Hieno kylpyhuone. Kova tuuli kuului voimakkaasti huoneessa ja tuli jonkin verran läpi katon ja ikkunoiden kautta. Kulmahuoneesta upea näköala El Calafaten laaksoon. Mukava henkilökunta ja koira. Ihan ok aamiainen: tuoreet croissantit ja valkoiset leivät dulce de lechellä ja teellä höystettynä.

Sijainti: 500 m keskustan ulkopuolella kukkulalla
Hinta: 38 EUR/huone/yö (sis. aamiaisen)

Saapuminen El Calafateen

EL CALAFATE, ARGENTIINA

Aerolineas Argentinasin lento Ushuaiasta El Calafateen piti lähteä klo 15, mutta se oli lähes tunnin myöhässä. Lentokenttävero oli tällä kertaa 13 pesoa eli 2,5 euroa. Lentojen lähtötaulut olivat erittäin epäselvät. Niissä luki jatkuvasti, että boarding on klo 14.30, vaikka kello oli jo 15.30. Odottelimme kuitenkin lähtöportilla, joten emme olleet huolissamme, että jäisimme lennolta. Surffailimme wifi-yhteydellä netissä ja lueskelimme kirjoja.

Lento El Calafateen kesti tunnin. Kentältä lähti minibussi hotelleille. Valitsimme yhden hotellin opaskirjastamme. Osoittautui, että se oli noin puoli kilometriä keskustan ulkopuolella eikä siellä ollut tilaa. Alueella tuuli voimakkaasti ja hiekkaa lensi ympäriinsä. Tero jäi odottamaan laukkujen kanssa Merjan katsastaessa lähimmät majapaikat. Onnistuimme löytämään viereisestä Newenkelen-hotellista majoituksen yhdeksi yöksi.

El Calafate oli mielestämme outo pikkukaupunki. Se sijaitsee kauniin jäätikköjärven rannalla, mutta itse kaupunki ei ole mitenkään erityisen viehättävä. Hiekkateiltä nousee paljon pölyä kaikkialle ja ympäröivillä kukkuloilla kasvaa vain kituliaita pensaita. Syy tulla tähän kaupunkiin ovat lähistöllä sijaitsevat mahtavat jäätiköt. Turistien virta kasvaa vuosi vuodelta. Kaupunki elää lähes täysin turismista.

Illan pääohjelmanumero oli löytää majoitus seuraaville päiville. Pyörimme El Calafaten keskustassa, jonka hotellit tuntuivat olevan aika täynnä. Löysimme kuitenkin muutaman vaihtoehdon, joista päädyimme lopulta varaamaan huoneen Hotel Los Niresistä. Ostimme supermarketista eväitä ja palasimme huoneeseemme syömään ja lepäämään.

Tipping is NOT a city in China

ARGENTIINA

Varsinkin ravintoloiden palveluita käyttäessämme pohdimme, pitäisikö jättää juomarahaa ja mikä olisi sopiva summa. Tämän jutun oivaltava otsikko on bongattu pienen ravintolan kassan tippikulhosta, jonne heitimme roposen pilke silmäkulmassa.

Suomalaiselle tippaaminen on edelleen suhteellisen vierasta, koska asiakaspalvelukulttuuriimme ei lähtökohtaisesti kuulu juomarahan antaminen. Palvelumaksun oletetaan sisältyvän hintaan. Jos se vielä erikseen mainitaan laskussa, sitä pidetään juomarahana. Tämä ei tarkoita, etteikö tippiä voisi ja pitäisi antaa varsinkin jos palvelu on ollut erityisen hyvää. Toivomme kuitenkin etteivät tarjoilijat Suomessa rupea odottamaan asiakkailtaan aina tippiä - palvelutasosta riippumatta.

Olemme monesti keskustelleet tippikulttuurista eri ihmisten kanssa. On varsin mielenkiintoista huomata kuinka paljon suhtautumisissa on eroja. Ihmiset voidaan karkeasti jakaa kolmeen ryhmään:

1) Jätän melkein aina tippia (pari euroa tai enemmän)
2) Annan tippiä harkitusti (harvoin ja/tai vähän)
3) En anna tippiä koskaan

Itse edustamme ryhmää kaksi. Opaskirjat neuvovat yleisesti jättämään tippiä jopa 10% loppusummasta. Ravintolakäyntimme Argentiinassa maksavat keskimäärin 70 pesoa, mikä tekee noin 15 euroa. Mikäli annamme tippiä tapanamme on pyöristää loppusumma tai jättää pöytään muutama peso (noin 0,50 euroa). Tämä on on mielestämme sopiva juomaraha maassa, jossa hintataso on paljon alhaisempi kuin Suomessa. Tiedoksi: moni paikallinen syö noin 15 pesolla per päivä.

Tipin antamista perustellaan usein sillä, että tarjoilijoilla on huono palkka. Joskus kuulee sanottavan, etteivät tarjoilijat saa yhtään palkkaa vaan joutuvat elämään pelkillä tipeillä. Mene ja tiedä. Meitä lähinnä mietityttää, montako asiakasta tarjoilija keskimäärin palvelee vuoronsa aikana, montako prosenttia asiakkaista maksaa tippiä ja paljonko on arvoltaan keskimääräinen tippi?

Jos esim. 8 tunnin vuoron aikana palvelee 100 asiakasta joista 50% jättää 2 pesoa, niin tipin osuudeksi kertyy vuoron aikana 100 pesoa (noin 20 euroa).

Suurimmat ylilyönnit näkee ns. turistiravintoloissa, jonne pakkautuvat paksun lompakon omaavat seurueet. Näissä paikoissa laskuun saatetaan jopa lyödä iso punainen leima, jossa lukee selvästi The tip is not included. Voisihan tuon asian tuoda esille hieman hienotunteisemminkin, mutta ilmeisesti tarjoilija voi näin saada kerättyä kerralla driksaa mojovat 100 pesoa mikäli pöydässä olevat noudattavat orjallisesti 10 prosentin sääntöä. Moni turisti ei huomaa, että lasku sisältää yleensä jo 2-3 pesoa palvelumaksua per henkilö.

Tero on kehitellyt käyntikortti-ideaa. Kantavana ajatuksena on jättää ravintolan pöytään kiitokseksi kortti, jossa luvataan antaa hänen tippinsä hyväntekeväisyyteen, esim. PETAlle.

Hengailua

USHUAIA, ARGENTIINA

Viihdyimme pari päivää Ushuaian kaupungissa tekemättä oikeastaan yhtään mitään. Nautiskelimme kiireettömyydestä, hyvästä ruoasta ja Tante Sara -kahvilan herkuista.

Sää vaihteli täydellisestä auringonpaisteesta tuuleen ja sateeseen, joten emme lähteneet suunnittelemallemme veneretkelle. Kävelimme Ushuaian vankilamuseolle ja katselimme antarktikselle suuntaavia risteilyaluksia satamassa.

Suunnittelimme matkamme jatkoa. Päädyimme ostamaan lentoliput Ushuaiasta El Calafateen, koska bussimatkoihin olisi mennyt melkein vuorokausi. Ostimme myös yleiskäyttöisen allastulpan (universal sink plug), jotta voimme pestä pyykkiä hotellihuoneissa, joissa ei ole tulppaa tarjolla. Se on osoittautunut erittäin toimivaksi ja hyväksi hankinnaksi.

Päivän lounasruokapaikka:
Tante Sara Ushuaian keskustassa. Loistava ruoka ja taivaalliset kakut sekä hyvä wifi-yhteys.

Kulkien omia polkuja

USHUAIA, ARGENTIINA

Ushuaian alueella on kaksi aktiivista turistikautta. Talvella se on suosittu hiihtokohde, kun taas kesäisin kauniit vaellusreitit houkuttelevat matkailijoita. Puoli yhdentoista maissa aamulla lähdimme kävelemään hotelliltamme. Ripotteli vähän vettä. Patagonian nopeasti vaihtuvan sään tuntien mietimme, tuleekohan suunnittelemastamme vaelluksesta yhtään mitään. Tallustimme kartan kanssa puolisen tuntia pitkin Ushuaian katuja. Vaellusreitin alkupää ei ollut kovin hyvin merkattu. Meinasimmekin lähteä heti alkuun harhateille, mutta ystävällinen paikallinen mies ohjasi meidät risteyksestä oikeaan suuntaan.

Vaellusreitin alussa ei ollut opasteita, mutta päättelimme kartasta, että se varmaankin alkaa kyseisestä kohdasta. Siinä vaiheessa meillä oli jo kuuma. Olimme pukeutuneet liian lämpimästi. Koska reitillä ei näkynyt muita vaeltajia, poikkesimme hieman syrjään polulta ja otimme kalsarit pois housujen alta. Se helpotti.

Alkumatkan reitti kulki lähellä ajotietä, jossa taksit veivät turisteja ylös Martial-jäätikön tuolihissille, jonne myös me olimme matkalla. Kolmen kilometrin päässä keskustasta Hotel Las Hayasin kohdalla reitti yhtyi ajotien kanssa, emmekä millään meinanneet löytää reitin jatkoa. Pyörimme hetken hotellin takapihalla, kunnes päädyimme seuraamaan yhtä polkua metsän siimekseen. Valintamme osoittautui oikeaksi. Polunvarrella oleviin puihin oli maalattu keltaisia merkkejä. Saimme vaeltaa aarniometsän siimeksessä kaikessa rauhassa kahdestaan.

Ylempänä Hotel Del Glaciarin kohdalla lähdimme polkujen risteyskohdassa vasemmalle, vaikka olisi pitänyt mennä oikealle. Kävelimme kymmenisen minuuttia väärään suuntaan ennen kuin huomasimme virheemme. Harharetkellä näimme useita haukkoja puron varren puissa. Jatkoimme loppumatkan tuolihissin ala-asemalle varmuuden vuoksi ajotietä pitkin.

Istuessamme tuolihississä matkalla Martialin jäätikölle lähdöstämme hotellilta oli kulunut pari tuntia. Hississä tuuli kylmästi, mutta maisemat olivat upeat. Yläasemalla kaivoimme laukusta pipot ja hanskat sekä sadetakit. Jälleen ripotteli vähän vettä. Hissin yläasemalta lähti useita vaellusreittejä, jotka kulkivat pääasiassa aukeilla vuorenrinteillä nousten parhaimmillaan noin kilometrin korkeuteen merenpinnasta. Kasvillisuus oli matalaa. Ihmettelimme sammalta, joka oli kovaa ja toi mieleemme tietyn korallilajikkeen. Valitsimme helpon reitin näköalapaikalle, jossa popsimme eväitämme nautiskellen panoraamanäkymästä Ushuaian laaksoon ja merenlahdelle. Pikkulinnut lentelivät ympärillämme kärkkyen leivänmuruja.

Laskeuduimme takaisin hissille, jolla siirryimme sen ala-asemalle. Poikkesimme hissin lähellä olevaan Casa de Teehen lämmittelemään ja juomaan ensiluokkaista haudutettua teetä. Levättyämme ainakin tunnin lähdimme laskeutumaan kohti Ushuaiaa. Halusimme vaihtelua reittiin ja lähdimme seuraamaan polkua toiselta puolelta ajotietä aivan teehuoneen lähistöltä.

Alkumatka oli hiekkatietä, joka muuttui jonkin matkan kuluttua mutaiseksi poluksi. Jatkoimme polkua saapuen suon laitaan. Polku katosi, mutta selkeästi suolla oli kulkenut muitakin. Niinpä seurailimme epämääräisiä jälkiä ja suunnistimme vaistonvaraisesti. Päästyämme jälleen metsään löysimme kuivuneen joenuoman, jota pitkin jatkoimme. Pidimme huolen, että jäätikkö pysyi takanamme ja laskeuduimme kokoajan alaspäin, vaikkemme ihan tarkkaan tienneetkään missä olimme.

Ylitimme puron ja yllättäen edessämme oli aita. Argentiinassa ei tietääksemme tunneta jokamiehen oikeuksia, joten pohdimme hetken mitä teemme. Olimme tulleet jo sen verran pitkän matkan epämääräisiä polkuja ettei meillä ollut hajuakaan, miten pääsisimme takaisin. Ei myöskään huvittanut kiivetä takaisin teehuoneelle, kun olimme jo tulleet hyvän matkaa siitä alaspäin. Lopulta päätimme mennä aidan yli suolle sen toiselle puolelle.

Oli mukava tarpoa kahdestaan metsässä raivaamattomia reittejä – omia polkujamme. Hetkeäkään emme pelänneet eksyvämme täysin. Olimmehan sen verran lähellä Ushuaiaa. Noin tunnin kuluttua löysimme polun, joka oli jälleen merkattu keltaisella maalilla puihin. Istuimme hetken upean jyrkänteen laidalla tiheän metsikön ympäröimänä vuoristopuron solistessa allamme ja vuorten kohotessa korkeuksiinsa oikealla puolellamme. Haukat kaartelivat yllämme.

Merjan vanha jalkavaiva alkoi kipuilla lievästi niin kuin usein jyrkänteitä laskeuduttaessa. Hän varasi enemmän toiselle jalalle eikä ongelma muodostunut kestämättömäksi. Onneksi polku ei laskeutunut kokoajan niin jyrkästi, vaan välillä oli vähän tasaisempaakin. Pysähdyimme vielä puron ylittävälle sillalle, kunnes hupsahdimme ulos metsästä tarkalleen samaan kohtaan kuin josta olimme lähteneet.

Päivän illallisruokapaikka:
Volver – Ushuaian keskustassa rantakadulla. Mielenkiintoinen sisustus ja loistava ruoka. Merja söi jättirapua, jollainen uiskenteli myös pöytämme viereisessä akvaariossa. Ehdottomasti kallein paikka, jossa olemme syöneet Argentiinassa. Tero voivotteli illallisen hintaa vielä monta päivää jälkikäteen.