Bow Wow

OSAKA, JAPANI

Hyvinnukutun yön jälkeen päätimme jäädä Floral Inn hotelliin vähintään kolmeksi päiväksi. Maksettuamme lisäyöt vastaanottoon lähdimme aamupalalle ostosputkeen. Päädyimme lopulta Clever kahvilaan, koska sen nimi viittasi fiksuun päätökseen.

Namba-aseman infopisteessä meitä opasti jo eläkeiässä oleva pirteänoloinen herrasmies. Saatuamme roppakaupalla lisätietoa Osakasta lähdimme rohkeasti etsimään pienen kartan avulla lähistöllä sijaitsevaa matkatoimistoa. Matkan varrella ihmettelimme muun muassa miten kadun risteykseen oli vedetty suojatie diagonaalisesti noin 50 metrin leveydeltä. Aika ajoin risteyksen kaikki liikennevalot menivät autoilijoilta punaisiksi, jolloin se oli kokonaan varattu jalankulkijoille. Risteyksen poikki pääsi kävelemään miten halusi, vaikka suoraan diagonaalisesti. Nerokasta, vai oliko?

Tutkailimme karttaa, muttemme olleet ihan selvillä suunnista. Pienen pähkäilyn jälkeen kysyimme sopivasti kohdalle osuneelta korttelipoliisilta apua. Ystävällinen virkamies osoitti, lähestulkoon kokonaan japaniksi, matkatoimiston olevan ihan kulman takana. Todellisuudessa se oli huomattavasti pidemmällä ja itse asiassa juna-aseman sisällä, mutta löysimme kuitenkin lopulta perille.

Matkatoimistossa meitä palveli nuori mies, joka osasi suhteellisen hyvin englantia. Puolen tunnin selvittely, henkilötietojen antaminen ja luottokortilla maksaminen päättyi lopulta siihen, että meillä oli kahden yön majoitus Koyasanista buddhalaistemppelistä. Ostopäätös ei ollut reissumme halvimmasta päästä, mutta rahahan pitää muuttaa elämyksiksi. Ja temppeliin majoittuminen tarjosi juuri sitä mitä olimme Japanista hakemassa.

Olimme pohtineet jo pidemmän aikaa mitä kautta lentäisimme Japanista Suomeen. Halusimme siihen väliin vielä aurinkoiselle hiekkarannalle, sillä odottaahan kotimaassa kylmä ja pimeä talvi. Matkailushoppailun makuun päästyämme menimme Thai Airwaysin toimistolle kyselemään lentoja tuttuun ja turvalliseen Bangkokiin. Kalliista hinnasta huolimatta teimme varauksen varmuuden vuoksi. Näin meille jäi pari päivää harkinta-aikaa, koska lippuja ei tarvinnut lunastaa samantien.

Kaupunkiin tutustuminen pääsi saman tien käyntiin, sillä lähdimme metron sijasta kävellen takaisin hotellillemme. Matkan varrella tuli jälleen tutkittua usein karttaa, josta ei aina saanut edes kompassin kanssa tolkkua. Yritimme pysyttäytyä mahdollisimman paljon pääkadun varrella, vaikka se ei tarjonnut paljon kulttuurisia virikkeitä.

Välillä silmiin osui jotain omituista. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon arkkitehtuurin pieni helmi; moderni ruosteenvärinen rakennus, jonka ulkoseinässä oli poikkeuksellisen mielenkiintoiset ulokkeet kasveille. Kyseinen luova ratkaisu tosin tarkoitti, että rakennuksen íkkunat olivat vain pienet rupuiset suikaleet, joista tuskin näki paljoakaan ulos.

Ostosalueelle saavuttuamme menimme ’all you can eat’ -sushiravintolaan. Maksettuamme kiinteän lounashinnan, noin 10 euroa per henkilö, istahdimme sushi-liukuhihnan eteen. Pienillä lautasilla lipui tasaiseen tahtiin ties minkä sorttisia sushiherkkuja. Näitä sai vapaasti lapata suuhunsa kunnes napa paukkui. Meille raja tuli vastaan 12 lautasellisen jälkeen. Vieressämme istuva paikallinen mies lopetti vasta kun oli tyhjentänyt täydet 30 lautasellista. Tällaisessa ravintolassa sushi ei ole ihan ensiluokkaista, mutta välillä pitää tyytyä laadun sijasta määrään.

Pimeän laskeuduttua Osakan valomainokset heräävät henkiin. Kaupungin kaupallisuus tulee värikkäiden valomainoksien myötä selkeästi esiin. Suurien tavaramerkkien kilpailu kuluttajien ajasta ja huomiosta on ilmeisen kiivasta. Vaikka mainokset näyttävät parhaimmillaan huikean upeilta, ja niistä huokuu ison metropolin itsevarmuus, emme kaivanneet samanlaista neon- ja LED-valo kakofoniaa Helsingin katukuvaan.

Päivän mieleenpainuvin elämys oli Bow Wow -niminen paikka. Ihmettelimme paikan edessä olevaa kummallista mainosta, jossa kehotettiin ohikulkijoita tulemaan sisään leikkimään koirien kanssa. Konsepti oli sen verran outo, että oli ihan pakko mennä katsomaan. Bow Wow on tarkoitettu henkilöille, jotka haluavat viettää aikaa kahvilan koirien kanssa. Kadulla sisäänheittäjä seisoo koiran kanssa, jonka vieressä on valokuvia yläkerran koiratarhan asukkaista. Pienen sisäänpääsymaksun jälkeen asiakas viedään yläkerran kahvilaan (aidalla suljettuun tilaan), jossa pitää tilata vähintään yksi juoma, joka nautitaan koirien temmeltäessä vapaasti lattialla.

Bulldogin pentu kiipesi pöydälle asti ihmettelemään uusia asiakkaita ja tilaamiamme juomia. Lattialla vipelsi noin kymmenen erirotuista pentua. Osalle pennuista oli puettu vaipat, jotteivät ne niin helposti sotke paikkoja. Silti hoitajatytöt saivat juosta vähän väliä rätin kanssa ympäriinsä, kun pennut pissivät sinne tänne. Istuskellessamme koirien keskellä leikkien noin tunnin ajan huomasimme, että koirat vaihdettiin säännöllisin väliajoin takahuoneeseen hetken huilimaan. Lähtiessämme jäimme pohtimaan, mitä koirille tapahtuu, kun ne kasvavat pennuista aikuisiksi koiriksi. Joka tapauksessa ne tarjosivat meille hauskan, joskin omituisen hetken keskellä kuhisevaa Osakaa. Hymy suupielessä palasimme takaisin hotellille.


Video: Bow Wow -koirat telmivät

Vanhaa postireittiä pitkin

TSUMAGO-MAGOME-NAGOYA, JAPANI

Ryokanissa oli tarkat sisään- ja uloskirjautumisajat. Aamiaisen jälkeen meille jäi noin tunti aikaa käydä pesulla, pakata kamamme ja jättää hyvästit ryokan-kokemukselle. Veimme rinkat Tsumagon pääkadun päässä olevaan turisti-infoon. Tarkoituksena oli pistää rinkat kuljetuksella metsävuoriston toiselle puolelle, jotta meidän ei tarvitsisi raahata niitä koko matkan ajan. Valitettavasti kuljetuspalvelu oli toiminnassa vain viikonloppuisin. Luovana ratkaisuna infossa oleva virkailija ehdotti, että hän voisi pistää rinkkamme menemään taksilla. Maailmasta ei löydy montaa valtiota, jossa moinen ehdotus tuntuisi järkevältä ratkaisulta, mutta Japani on tasan yksi maailman luotettavimpia maita. Otimme tarjouksen vastaan. Löytäisimme rinkkamme määränpäästämme Magomen turisti-infosta iltapäivällä.

Kymmenen pintaan suuntasimme askeleemme Tsumagon postikylästä kapenevaa tietä pitkin Magomea kohti. Tienviitan mukaan edessämme oli vaivainen 7 kilometrin taivallus. Auringosta huolimatta taivaalta alkoi tihkua ujosti vettä, välillä tuli pari kuuroakin. Käveltyämme puolisen tuntia korkeaa nousua ohitimme muutaman pittoreskin puutalon. Meitä huvitti pääoven eteen T-muotoon kuivumaan ripustetut jukatanit.

Välillä pysähdyimme ihastelemaan vanhoja, tuulen ja sateen hiomia, kiviä. Suurimpiin oli kaiverrettu kalligrafisia tekstejä. Koska kulkemamme tie oli vanha postinkuljetusreitti, päättelimme tekstien kertovan sijainnin ja etäisyyden. Puita alkoi olla tiheämmin mitä edemmäs pääsimme puikkelehtivaa reittiä pitkin. Metsän reuna häämöttikin jo edessämme.

Metsä tarjosi sopivasti suojaa sateelta ja auringolta. Pienestä nihkeydestä huolimatta helppokulkuinen, kivillä päällystetty, polku pisti meihin vauhtia. Meillä ei ollut mihinkään kiire, mutta halusimme päästä näkemään miten edessämme oleva Magomen kylä erosi Tsumagosta. Bongasimme reitin varrella useita pieniä kivipatsaita. Osissa paloi suitsukkeita. Ilmeisesti ohikulkijat kunnioittivat ja lepyttivät näin metsän henkiä.

Noin puolessa välissä pidimme lyhyen tauon kahden kauniin vesiputouksen äärellä. Opaslehtisen mukaan vesiputoukset tulivat kuuluisaksi Eiji Yoshikawan valittua paikan romanttiseen kohtaukseen, jossa Musashi kohtasi rakkaansa. Bushidon hengessä Tero halusi paikasta valokuvan kepeän sivupotkun kera. Paikalle osui myös pari japanilaisturistia. Postireitti on helppo ja suosittu vaellusreitti.

Pienen puusillan kohdalla törmäsimme vanhaan japanilaiseen rouvaan. Vaihtelimme kuulumisia englanniksi. Samalla edestämme tulvi kasapäin nuoria koululaisia. Virta jatkui tasaisena monta minuuttia. Joka viides tokaisi posket punaisina ”Hello! My name is… What is your name?” (Hei! Minun nimeni on… Mikä sinun nimesi on?). Ihan hauskaa, mutta jossain vaiheessa suorastaan puuduttavan toistuvaa kommunikointia. Heitimme väliin puolestamme ”Konnichiwa, ogenki desu ka?” (Terve, mitä kuuluu?), mikä herätti hilpeää naurua. Ilo oli molemminpuolista, kielimuurista huolimatta.

Metsän läpi päästyämme hengähdimme hetken reitin korkeimmalla paikalla ennen pitkän nousun jälkeistä alamäkeä. Välillä eteemme avautui upea ruskainen metsämaisema. Valitettavasti aurinko ei tuolloin näyttäytynyt, jotta olisimme nähneet puiden lehtien värit kirkkaina. No, onhan ruska suomalaiselle tuttu asia. Tovin talsittuamme jouduimme ylittämään asfaltoidun tien. Meitä huvitti tien reunaan maalatut jalanjäljet, jossa jokaisen tulisi japanilaiseen tyyliin seistä ja odottaa mukisematta. Tero tosin on kohdannut tämän suomessakin. Armeijassa ollessa komppanian päällikön huoneesta tuli nopeasti lähtö huutojen kera, mikäli jalat eivät olleet täsmälleen lattialla merkatussa kohdassa.

Tienylityksen jälkeen ohitimme seuraavaksi pari leikkimökin kokoista vesimyllyä. Tienviitan mukaan olimme juuri saapumassa Magomeen. Vaikka takanamme oleva matka ei ollut pitkä, ja edessämme oli enää noin parinkymmenen minuutin patikointi, jalkamme alkoivat tuntua raskailta. Onneksi taivas näytti jälleen kirkastuvan. Kummastelimme japanilaista kekseliäisyyttä, kun pieniä takapihojen viljelyksiä suojattiin limupulloista väsätyillä linnunpeläteillä.

Magomeen päästyämme tapasimme uudestaan seniorinaisen, johon tutustuimme reitin varrella.

Hän kertoi hieman alueen luonnontilasta ja historiasta. Edessämme jököttävässä kivimonumentissa olevat japaninkieliset merkinnät kertoivat ilmansuuntia ja niistä löytyviä kaupunkeja. Olimme 653 metriä merenpinnan yläpuolella.

Ensikosketus Magomeen oli hyvin samanlainen kuin Tsumagoon tullessamme; molemmat kylät ovat äärettömän pittoreskeja ja vuorten ympäröimiä. Oleellisin osa kylää on runsaan kilometrin pituinen pääkatu, jonka varrella on vieri vieressä vanhoja puutaloja, joissa on käsityöläispajoja, ruokapaikkoja ja matkamuistomyymälöitä. Saavuimme Magomen kylän yläpäähän, joten pääkatu avautui edessämme melko jyrkkänä alamäkenä. Merjan jalkoja särki jo, mutta vaelsimme urheasti alaspäin turisti-infoa etsien. Meidän piti hakea sieltä rinkkamme.

Kävelimme ja kävelimme, kunnes tulimme pääkadun alapäähän, jossa kyselimme paikallisilta, missä turisti-info mahtaa olla. He osoittelivat pääkatua ylöspäin. Ei voi olla totta. Meidän oli pakko lähteä vaeltamaan takaisinpäin. Rinkat olivat hyvässä tallessa. Söimme kevyen lounaan ihastellen upeaa vuoristomaisemaa allapuolellamme.

Kävellessämme jälleen pääkatua alaspäin alkoi sataa oikein urakalla. Merjan ”penikkatauti” vaivasi ja hän pääsi vaivoin alas asti. Linja-autoasemalta näyttävä paikka ei oikeasti ollutkaan linja-autoasema. Siinä sitten meni jonkin aikaa pähkäillessä ja kysellessä, että mistähän bussi Nakatsugawaan mahtaisi lähteä. Merja istui kamojen kanssa katoksen alla Teron juostessa edestakaisin lähimaastossa. Lopulta hän löysi bussipysäkin vähän matkan päästä. Sadekin onneksi taukosi, koska pysäkillä ei ollut katosta. Pysäkillä olevan aikataulun mukaan seuraava bussi lähti vasta tunnin kuluttua. Istuimme alas ja otimme rennosti miettien ehtisimmeköhän vielä saman illan aikana Nagoyaan asti.

Bussi tuli japanilaiseen tyyliin aikataulun mukaisesti. Kuljettajan ohi ahtautuminen rinkkojen ja reppujen kanssa ei ollut ihan helppoa. Ovella piti ottaa masiinasta lippu, joka laitetaan toiseen masiinaan poisjäännin yhteydessä. Näin määräytyy matkan hinta, joka näkyy myös valotaululla bussikuljettajan vasemmalla puolella, tuulilasin yläpuolella. Maksu laitetaan masiinaan, joka laskee vaihtorahat automaattisesti. Aina välillä maksaminen töksähtää johonkin pienimuotoiseen väärinkäsitykseen. Matkustajien onneksi kuljettajat ovat todella ystävällisiä, kärsivällisiä ja kohteliaita. ”Domo arigato”, eli kiitoksia paljon, on yksi tärkeimmistä japaninkielisistä fraaseista, jota käytämme surutta ihan missä tilanteessa tahansa. Japanissa kaikki suorastaan viljelevät toisilleen kiitoksia ja anteeksipyyntöjä.

Puolen tunnin ajomatkan jälkeen olimme Nakatsugawan asemalla. Alkoi olla jo pimeä. Kaupunki tuntui niin onnettomalta, että juoksimme rinkat rytkyen suoraan junalippuluukulle ostamaan paikat seuraavaan Nagoyaan menevään junaan. Jälleen kerran saimme ystävälliseltä virkailijalta apua lippujen ostossa. Hän paineli puolestamme automaatin nappuloita ja hoputteli meitä juoksemaan kulman takana olevalle laiturille. Ajoituksemme oli täydellinen. Päästyämme istumaan juna oli jo nytkähtänyt liikkeelle. Tunnin kuluttua olisimme Nagoyassa.

Nagoyan asema oli vilkasliikenteinen. Ihmisiä tulvi joka suunnasta. Nappasimme kuvan päästyämme hieman rauhallisempaan paikkaan tutkailemaan mikä käytävistä johtaisi haluamaamme suuntaan. Teron matkakompassi ei aina osoittanut ”oikeaan” suuntaan, sillä välillä selvästi väärään ilmansuuntaan kulkeva käytävä ohjautuikin juuri sinne minne oli tarkoitus mennä. Onneksi Japanissa on yllättävän paljon kylttejä myös englanninkielisinä, varsinkin isoissa kaupungeissa.

Ulkona oli jo pimeää. Onneksi meillä oli tällä kertaa käytössämme hyvä kartta ja selvä näkemys, mihin halusimme majoittautua. Toyoko Inn sijaitsi 10 minuutin kävelymatkan päässä asemalta, mutta päivän marssi oli jo tehnyt tehtävänsä, ja selässämme roikkuvat rinkat tuntuivat todella painavilta. Onnemme jatkui vielä sen verran, että taisimme saada viimeisen vapaana olevan kahden hengen huoneen.

Merjan käydessä kylvyssä Tero kävi hakemassa pientä iltapalaa kulman ruokakioskista. Samalla tuli kysyttyä, olisiko mitenkään mahdollista jäädä hotelliin vielä toiseksi yöksi. Tietoa siitä emme saaneet, vaan asia selviäisi vasta aamulla.

Televisiosta ei tullut mitään kiinnostavaa, mutta nettiyhteys oli supernopea. Erilaisia esitteitä ja nettisivuja tutkaillessamme huomasimme harmiksemme, että Nagoyan robottimuseo on lopettanut toimintansa vähän aikaa sitten. Olimme pysähtyneet tähän kaupunkiin varta vasten mennäksemme kyseiseen museoon. Eipä taida olla tarpeen jäädä toiseksi yöksi tähän hotelliin. Siirsimme vielä kuvia nettialbumiimme ja luimme suomalaisten nettilehtien tarjontaa. Kotosalla ei näyttänyt tapahtuneen mitään uutta tai ihmeellistä. Näissä merkeissä nukahdimme uupuneina kymmenen pintaan.

Maistuva illallinen ja aamiainen

TSUMAGO, JAPANI

Mietimme huoneessamme, pitäisikö meidän laittaa jukatat päälle illalliselle. Emme olleet ihan varmoja etiketistä, joten päättelimme suomalaislogiikalla ettei kylpytakki ehkä ole sopivin asu hienolle aterialle. Päästyämme alakertaan huomasimme, että aika moni japanilainen vaelsi ruokasaliin jukata päällään. Etiketti ei onneksi ollut tiukka, varsinkaan meille länsimaalaisille, joten perusreissuvaatteemme sopivat tähän tilaisuuteen vallan mainiosti. Ryokan koetaan kokonaisuudessaan vähän kuin kodiksi. Sinnehän majoitutaan lepäämään ja rentoutumaan.

Meidät ohjattiin istumaan meille varatulle ruokailualueelle kahden hengen matalan pöydän ääreen. Jännityksellä odotimme, mitä tuleman pitää. Ryokanin omistajan tytär selosti meille jokaikisen ruokalajin selkeällä englanninkielellä samalla, kun hän lappasi kupin toisensa perään nenämme eteen. Hän kertoi myös, miten mitäkin ruokaa syötiin ja mitkä eri ruokalajit kuului syödä toistensa kanssa. Siinä olisikin meikäläisiltä mennyt hetki ymmärtää, mikä on alkupala ja mitä dipataan minnekin. Joka pöydässä kuulimme kerrottavan yhtä seikkaperäisesti ja innostuneesti ruokalajeista, joten kyseessä oli majatalon tapa. Ruoka näytti herkulliselta ja olimme haltioissamme meille annetusta huomiosta.

Ryhdyimme napostelemaan pöydän antimia, joista muodostui viiden ruokalajin illallinen. Kaikki ruoat oli valmistettu pieteetillä ja pääasiassa lähiseudun juuri tälle vuodenajalle tyypillisistä herkuista. Aloitimme paikallisen joen yläjuoksulta pyydystetyllä taimenella siirtyen tenpuran eli vuoristovihannesten kimppuun. Niitä popsimme mehiläisen toukkien ja papujen kera. Viimeinen alkupaloista oli täydellinen sashimi eli vaaleanpunainen, raaka lohi wasabitahnan, retiisiraasteen ja soijakastikkeen kanssa nautittuna.

Seuraava setti koostui pikkelsistä, osuimono-keitosta eli kirkkaasta vihanneskeitosta sekä ikuchi-sienistä ja keitetystä kesäkurpitsa-sieniseoksesta. Hehkutimme toisillemme upeita makuelämyksiä. Kaikki oli uskomattoman herkullista. Ruokalajien välillä naukkasimme kuumaa sakea tai vettä.

Pääruoaksi valmistettiin pöydässä pienessä astiassa Terolle erilaisia vihanneksia hobamisolla höystettynä. Merja sai pehmeimmästä pehmeintä shinshy-pihviä hobamisolla purjon, inkiväärin ja sienien kera kuivatun magnolian lehden päällä paistettuna. Suussasulavaa… Seuraavaa ruokalajia varsinkin Tero tutkaili hieman epäileväisesti, mutta päätti kuitenkin maistaa. Tarjolla oli kylmiä soba-nuudeleita soijakastikkeen ja purjon kera. Nuudelit olivat mitä ilmeisimmin ryokanissa valmistettuja ja yksi kylän ylpeyksistä. Nekin maistuivat yllättävän hyviltä.

Ennen jälkiruokaa pöytään tuotiin toinen kylän ylpeyksistä, makea riisikakku seesamipähkinäkastikkeella. Meille kerrottiin, että pelkän kastikkeen valmistus kestää vähintään kaksi viikkoa. Lopputuloksen voi kiteyttää sanaan; njam.

Nautimme vihreää teetä. Ja jälkiruoaksi kauden hedelmiä valloittavana asetelmana: persimonia, japanilaista omenaa ja viikunoita. Ateria kesti kokonaisuudessaan puolitoista tuntia ja on yksi nautinnollisimmista ikinä syömistämme illallisista. Tämän makuhurmion takia kannatti yöpyä juuri tässä ryokanissa ja maksaa itsensä kipeäksi.

Meiltä tiedusteltiin vielä, mihin aikaan haluaisimme syödä aamiaista. Naamamme hieman venähtivät, kun ainoat vaihtoehdot olivat klo 7.30 tai klo 8. Näistä kahdestaä valinta oli toki meille aamu-unisille selvä. Vatsat pullollaan painuimme nukkumaan haaveillen tulevasta aamiaisesta - jos vain jaksaisimme syödä jotakin jo silloin.

Nukuimme suhteellisen hyvin huoneemme lattialle levitetyillä futon-patjoilla. Kokemus oli hyvin japanilainen, ei välttämättä ihastuttavin kokemamme, mutta toimiva ja käytännöllinen. Aamulla saimme ihailla ikkunastamme aurinkoista vuoristonäkymää. Vedimme päällemme jukatat ja nautimme kahdestaan aamuhetkestä spontaanin teeseremonian merkeissä huoneemme parvekekäytävällä. Hetken kuluttua osasimmekin jo odottaa alakerran kongin kumahdusta, joka oli merkki siitä että aamiainen oli valmiina alakerrassa.

Tällä kertaa marssimme jukatat päällä ruokasaliin ja istuimme samaan matalaan pöytään, jossa olimme nauttineet illallisemme. Pöytä oli jo ladottu täyteen pieniä kippoja ja kuppeja. Ensi silmäyksellä aamiainen näytti aika samanlaiselta kuin illallinen, mutta osoittautui kuitenkin täysin erilaiseksi. Ryokanin omistajan vaimo kävi selventämässä joitakin ruokalajeja, mutta pääasiassa osasimme jo itsekin varsin hyvin tunnistaa ja yhdistää eri ruokalajeja.

Aamiaisen oleellisin osa oli riisikulho, jonka sai täytettyä tarvittaessa pöydässä olevasta padasta, jossa riisi pysyi lämpimänä. Erilaisissa kipoissa oli monenmoista pikkelsiä sekä herneenpalkoja. Yhdellä lautasella möllötti kananmunakuutio kurpitsapalojen kera ja toisella savustettu lohi. Tarjolla oli myös kirkasta nuudelikeittoa. Meidän mielestämme aamuaterialle sopi kaikkein parhaiten pienessä pakkauksessa olevat levälevyt. Levy otettiin etusormen ja peukalon väliin. Napattiin hiukan sopivan tahmeaa riisiä sen sisälle ja kastettiin soijakastikkeeseen. Upea makuelämys kaikessa yksinkertaisuudessaan. Olimme vielä aika täynnä illan runsaasta ateriasta, joten osaa aamiaisen tarjonnasta vain maistoimme. Todettuamme saaneemme riittävästi kulinaarisia herkkuja masuumme, kiitimme ja poistuimme yläkertaan pakkaamaan.

Matsumoton Musta Korppi

MATSUMOTO, JAPANI

Herättyämme Tero kävi hotellin vastaanotossa kyselemässä, miten huoneeseen saisi paremman ilmastoinnin. Japanissa pitää esittää toiveet hyvin hienovaraisesti, jotta toinen osapuoli ei menetä kasvojaan, mikäli toivetta ei voida toteuttaa. Suomalaiselle tällainen hienostelu ja kiertoilmaisun käyttö voi tuntua hieman huvittavalta ja suorastaan älyttömältä, mutta maassa maan tavalla.

Hienoisesta tihkusateesta huolimatta lähdimme hotellin kulman taakse aamupalalle. Pienen pähkäilyn jälkeen löysimme molemmille purtavaa. Jostain, meille käsittämättömästä syystä japanilaiset eivät tunnu ymmärtävän mitä tarkoitamme vihreällä teellä. Omasta mielestämme Japanissa ei muuta teetä juoda, mutta kahviloista ja ravintoloista sitä ei oikein tunnu saavan tilattua. Tässäkin tapauksessa tyydyimme valmiiksi muovipullotettuun korvikkeeseen. Yllätyimme muovipullon sisällön ollessa kuumaa.

Talsiessamme pääkatua pitkin Matsumoton linnaa kohti pysähdyimme välillä ihastelemaan paikallisia putiikkeja. Monella on oven edessä pittoreski minipuro tai pikkuruinen bonzai-puu. Tero muisti hankkineensa viisitoistavuotiaana bonzai-puun aloittaessaan karate-harrastuksen. Koska nuoren miehen kärsivällisyys ja kädentaidot eivät oikein olleet zen-mestarin tasolla, puu riutui pystyyn kuukaudessa.

Reitillemme osui turisti-info, ja koska meillä oli hyvin aikaa poikkesimme kurkkaamassa, mitä tietoa ja palvelua mahdollisesti oli tarjolla eurooppalaisille matkaajille. Yllätyksemme oli suuri kuullessamme, että tarjolla oli ilmainen henkilökohtainen opas, joka varta vasten lähtisi esittelemään meille linnaa. Suostuimme pienen epäröinnin jälkeen.

Opas, herra Tagashi, oli erittäin puhelias ja mukavanoloinen. Valitettavasti hänen englanninkielentaitonsa ei ollut ihan riittävällä tasolla. Tai voisimmehan myös valitella ettemme itse puhu japania. Oli miten oli, vartin sisällä kävelimme linnan pääportista sisään ja saimme jotakuinkin selityksestä selvää sen verran, että opimme yhtä sun toista suojamuurien puolustusstrategisesta merkityksestä.

Tero innosti opasta keskustelemalla Musashista, aikansa suurimmasta samuraista, sekä Kurosawan kuolemattomista elokuvista kuten Ran ja Kagemusha. Näiden teemojen kautta löysimme nopeasti yhteisen sävelen kieliongelmista huolimatta. Sattumoisin kohdallemme osui juuri tuolloin linnassa näytillä olevat ihmisen kokoiset samurai-nuket. Teron kysellessä ronin-käsitteestä, mikä liittyy edo-kauden isännättömiin samuraihin, opas kertoi meille että sana tarkoittaa Japanissa nykyään myös opiskelijaa, joka ei päässyt opiskelemaan (pitää välivuoden ja on näin isännätön).

Pysähdyimme hetkeksi päärakennuksen edessä kuuntelemaan selostusta linnan historiasta ja arkkitehtuurista. Lyhyesti sanottuna linna sai alkunsa 1500-luvulla eri klaanien sotiessa kuumeisesti keskenään Japanin herruudesta. Matsumoton linna, epävirallisesti Musta Korppi, on historiansa aikana moneen kertaan kärsinyt tuhoista, mutta puolustuksellisen tärkeyden takia se on aina rakennettu uudestaan. Vuosisatojen saatossa eri klaanipäälliköt ovat kehittäneet linnaa rakentamalla lisäsiipiä ynnä muuta jättäen samalla esille oman klaanimerkkinsä. Opas näytti meille kolme tunnetuinta symbolia, mutta emme oikein ymmärtäneet mitä ne esittivät.

Ennen kuin astuimme linnaan saimme arvata, montako kerrosta noin 30 metrin korkeassa rakennuksessa oli. Silmämääräisesti niitä näytti olevan viisi. Oppaamme kertoi meille sen olevan optinen harha, sillä kuudes kerros on rakennettu piiloon vihollisilta. Kyseinen salakerros on tarkoitettu klaanipäällikön viimeiseksi oljenkorreksi; epätoivoinen yritys pysyä piilossa tai tehdä kunniakas seppuku-itsemurharituaali.

Linnaan sisäänpääsy edellytti, että otimme kengät pois ja laitoimme ne tarjolla oleviin muovipusseihin. Jokainen kantoi oman pussinsa, kunnes astui toiselta puolelta linnaa ulos. Japanissa ei ole tapana kävellä talon sisällä kengät jalassa, vaan ne jätetään yleensä oven eteen tai eteiseen. Tältä osin suomalaiset ovat hengenheimolaisia japanilaisten kanssa. Moni, esimerkiksi amerikkalainen, puolestaan voi ihmetellä asiaa.

Muovipussi kädessä marssimme jonossa muiden vierailijoiden perässä kapeita käytäviä ja jyrkkiä portaita asehuoneeseen. Tilassa oli esillä samurai-elokuvista tuttuja haarniskoja, miekkoja ja kalligrafisia sotalippuja. Karun, mutta upean puuarkkitehtuurin tärkein ominaisuus ja tarkoitus oli puolustuksen murtumattomuus. Herra Tagashi osoitti meille monta pientä yksityiskohtaa, kuten nuolilta suojaavat säleikköovet ja turvalliset tähystysreiät, jotka edustivat aikansa teknistä huippua. Japanilaisten muinaisia sodankäynnin strategioita sovelletaan edelleen, esimerkiksi Musashin kirjoittama maa, vesi, tuli, tuuli ja tyhjyys on noussut uuteen suosioon modernissa bisnesmaailmassa.

Päästyämme lopulta ylimpään kerrokseen, tähystystorniin, pääsimme ihailemaan Matsumoton maisemia jokaisesta ilmansuunnasta. Sää ei edelleenkään ollut paras mahdollinen, mutta ruska hehkui kauniisti linnaa ympäröivässä puutarhassa.

Silmiimme osui kaksi asiaa, joihin saimme oppaaltamme jotakuinkin ymmärrettävän selityksen. Ensimmäinen oli kaarikattojen kulmassa jököttävä mytologinen otus. Elukka oli oppaamme mukaan sekoitus kalasta ja tiikeristä. Tämänkin tehtävänä oli suojella linnaa. Kala sammuttaa tulipalon ja tiikeri pelottaa viholliset. Emme pähkäilystämme huolimatta keksineet tälle otukselle minkäänlaista suomalaista vastinetta. Kalevalassa tosin oli jokin outo lentävä otus, jonka Gallen-Kallela maalasi teoksessan Sammon puolustus.

Toisena ihmetyksenä oli kattohirressä roikkuva köysikyhäelmä, joka suojelee linnaa (nimen suora käännös on 26 yön jumala), ja jolle annetaan aika ajoin uhrilahja. Tästä meille tuli mieleen suomalainen kotitonttu, jolle annettiin puuroa ja ties mitä jotta hemmo pysyy tyytyväisenä ja koti turvassa. Tavallaan siis ihan tuttu juttu.


Matsumoton kaupunginmuseo

Linnan pääsylippujen hintaan, noin 5 euroa, sisältyi sisäänpääsy pääportin vieressä sijaitsevaan kaupunginmuseoon. Päätimme käväistä nopeasti sisällä ja oppaamme tuli mukaamme, ilmeisesti kohteliaisuudesta.

Ulko-ovella meitä huvitti sateenvarjoteline, johon sai lukittua sateenvarjonsa mikäli sellainen oli mukana ja oli käytöstä märkänä. Japanissa törmää silloin tällöin pieniin ihmeellisiin asioihin, jotka ovat joko suorastaan nerokkaan käytännöllisiä tai sitten älyttömän turhilta (ulkomaalaisen näkökulmasta katsottuna). Ihastuimme mm. japanilaisten tapaan kerätä vihkoon leimoja. Tästäkin museosta löytyi heti aulasta leimauspiste, jossa jokainen sai keräilyvihkoonsa Matsumoton kaupunginmuseon upean, 5x5 cm, leiman päivämäärällä varustettuna.

Kävelimme rivakasti kolmen kerroksen esittelyt läpi pysähtymättä kunnolla kertaakaan. Kaupunginmuseo muistutti sisällöltään jossain määrin Helsingin kansallismuseota.

Lasikaapeissa oli yhtä jos toistakin vuosisatojen takaa. Mitään vavisuttavan upeaa emme nähneet ja siitä syystä halusimme palata takaisin ala-aulaan katsomaan Matsumoton kuuluisia silkkipalloja. Nämä temari-nimellä tunnetut käsityöt ovat edelleen erittäin arvostetussa asemassa. Kalleimmat maksavat tuhansia euroja. Temari on aikoinaan kulkeutunut Kiinasta aristokraattien mukana Japaniin. Jostain syystä kulttuuri ja kädentaito juurtui juuri Matsumotoon ja on edelleen hengissä.

Lähtiessämme museosta Tero jäi keskustelemaan oppaan kanssa Japanin buddhalaisuudesta. Miehille syntyi kiivas keskustelu taivas-käsitteestä. Oppaan mielestä on ihan luonnollista puhua kristinuskonmukaisesta taivaasta buddhalaisessa kontekstissa, kun taas Tero oli asiasta eri mieltä vedoten muun muassa siihen että buddhalaisuus ei tunnusta minkään jumalan olemassaoloa ja kuoleman jälkeinen tila johtaa uudelleensyntymiseen, jolloin seuraava ruumiillistuma perustuu aiemman elämän tekoihin, kunnes lopulta saavutetaan valaistuminen, joka lopettaa uudelleensyntymisen kierteen. Teron mielestä tätä mm. nirvanaksi kutsuttua lopullista ”olotilaa” ei pidä sekoittaa taivaaseen, koska kristillinen ylösnousemus ei edellytä eksistentiaalista valaistumista.

Oppaamme oli Teron perusteluista huolimatta vakuuttunut näkemyksestään, ja koska teologisessa sanavarastossa ja tietotasossa tuntui keskustelijoiden osapuolilla olevan suhteellisen suuri ero, herrat kättelivät ja jättivät asian siihen.


Katutemppeli

Jätettyämme Mustan Korpin taaksemme katsoimme hetken kaupungin karttaa päästäksemme yhteisymmärrykseen, miten suunnistaisimme rautatieasemalle. Onneksi Matsumoto ei ole mikään suuri kaupunki. Itse asiassa, se on todella pieni, mutta sitäkin sokkeloisempi. Valitsimme reitin, jonka varrella sijaitsi useampi katutemppeli. Nimitys tuskin on ihan korrekti, mutta meidän mielestä osuva, sillä nämä temppelinnäköist pyhäköt sijaitsevat ihan kadun varrella - jopa ihan arkisen ruokakaupan vieressä. Monikohan suomalainen eksyisi vastaavasti Ärrällä käydessään alttarilla?

Mieleenpainuvin katutemppeli edusti shintolaisuutta. Sen selkein ominaispiirre on räikeänpunainen torii, puinen portti, joka johtaa pyhäkköön. Shintolaisuus on mielenkiintoinen maailmanuskonto, koska sillä ei ole perustajaa, pyhiä kirjoituksia eikä yleistä oppia.

Napattuamme pari valokuvaa jatkoimme matkaa. Söimme rautatieaseman yläkerroksessa lounaaksi nuudeleita ja sushia. Terolla tökki nuudelien syöminen, olimmehan Trans-Siperian junareissun aikana vetäneet poskeen tusinoittain pikanuudelipaketteja.

Seuraavaksi poikkesimme aseman infossa kyselemässä jatkoyhteyksien kiemuroista. Paikalla oli myös toinen matkailijapariskunta, jolla oli aikomus nähdä Matsumoton linna ollessaan kaupungissa ruhtinaalliset kaksi tuntia. Kerroimme heille aikataulun olevan aika tiukka, mutta täysin realistinen. Tämän todettuamme he lähtivät hippulat vinkuen katsomaan linnaa. Toivotimme heille onnea.

Päivän päätteeksi kävimme vielä matkatoimistossa kysymässä Okinawan lentoja ja majoituksia. Englanninkielentaidon puute koitui palvelun akilleen kantapääksi. Kovasta yrityksestä huolimatta emme täysin päässeet selville mitä annettu hinta sisälsi, ja paljonko sen päälle vielä tulisi mahdollisia lisäkustannuksia.

Palattuamme hotelliimme ilahduimme, kun huoneeseemme oli tuotu ilmastointilaite. Laitoimme sen hurisemaan, haimme aulan automaatista limut ja video-on-demand -kortin, avasimme karkkipussit ja tilasimme huoneen television kautta haluamamme elokuvan. Yritimme ensin katsoa japanilaisen, Kaurismäkimäiseen tyyliin kuvatun, elokuvan, mutta mukavuudenhalusta siirryimme nopeatempoisemman ja viihdyttävämmän amerikkalaisen elokuvan pariin.

Tateyama - Kurobe -vuoristoreitti

TOYAMA - MATSUMOTO, JAPANI

Aamu lähti vauhdilla käyntiin, kun suuntasimme heti aamupalan jälkeen rinkkoinemme rautatieasemalle. Jätimme rinkat mukaville konduktööreille kuljetettavaksi Shinano-Omachiin, jossa lunastaisimme ne iltapäivällä. Hintaa tälle kuljetukselle tuli yhdeksän euroa per rinkka, mutta mielestämme se oli sen väärti.

Istuimme tyytyväisinä paikallisjunaan, joka vei meidät Toyamasta Tateyamaan vähän alle tunnissa. Juna oli japanilaiseen tapaan supersiisti. Penkit sai helposti käännettyä kumpaan suuntaan tahansa. Tämä mahdollisti esimerkiksi sen, että kaveriporukat voivat halutessaan istua vastakkain, mutta kenenkään ei tarvitse. Penkin reunassa olevasta vivusta vaan kiinni ja kiepautus, niin penkki vaihtaa suuntaa. Miksiköhän tällaisia ei ole Suomessa?

Ulkona oli pilvinen, jopa hieman sateisen oloinen sää. Katselimme harmaata maisemaa junan ikkunasta toivoen, että Alpeilla sää selkenisi. Radan varren maisemat olivat aivan erilaiset kuin joihin olimme tottuneet Venäjällä. Siistejä riisipeltoja, pieniä omakotitaloja hyvin hoidettuine pihoineen ja kauniita hedelmäpuita. Paikallisjunan asemat olivat enemmänkin seisakkeita kuin varsinaisia asemia ja niitä oli tuhottoman paljon. Tuntui, että juna pysähtyi jatkuvasti. Mitään kovin ruuhkaista ei tällä reitillä ollut, vaan kokoajan riitti istumapaikkoja niitä tarvitseville.

Loppumatkasta ihastelimme kauniita vuoristomaisemia sekä omituisen näköisiä hautausmaita. Japanissa on ihan omanlaisensa hautausmaakulttuuri. Hautausmaita on runsaasti ja niiden kivet ovat hyvin erilaisia kuin missään muualla. Juna ikkunasta pääsimme näkemään jo hieman alkusoittoa syksyn väriloistosta. Tosin sateinen sää latisti ikävästi värejä.

Luimme Tateyama-Kurobe -vuoristoreitin esitettä ja yritimme ymmärtää, miten systeemi toimii. Esite oli hyvin laadittu, mutta silti tuntui ihan mahdottomalta ehtiä koko reitti päivän aikana. Tulisimme käyttämään köysiraitiovaunuja, busseja ja köysiratoja. Meillä ei vain ollut aavistustakaan, kuinka helppo tai nopea on vaihtaa kulkuneuvosta toiseen ja mitä muuta reitillä tehdään. Oma opaskirjamme oli esitteitäkin sekavampi, joten lähdimme matkaan seikkailumielellä.

Huoli osoittautui täysin turhaksi. Japanilaiset miettivät tällaiset asiat turistien puolesta. Päästyämme Tateyaman asemalle voimme lähes heittää aivot narikkaan. Joka paikassa oli joku neuvomassa eteenpäin ja hoputtamassa, jos jokin kulkuneuvo oli juuri lähdössä. Siirryimme siis liukkaasti junasta köysiraitiovaunuun, joka lähti samantien kuljettamaan meitä Tateyamasta Bijodairaan vähän alle 1000 metrin korkeuteen merenpinnasta.

Köysiraitiovaunu oli tupaten täynnä japanilaisia. He kulkivat turisteina omassa maassaan. Kaikki kuulutukset olivat sekä japaniksi että englanniksi, joten meidän oli helppo seurata tilannetta. Bijodairassa tummat pilvet väistyivät auringon edestä ja ruska pääsi loistoonsa. Vietimme jonkin aikaa näköalatasanteella huokaillen vuoristomaiseman kauneutta, kunnes oli aika istahtaa siistiin bussiin ja jatkaa matkaa kohti Murodoa.

Kuljettajalla oli jälleen hohtavanvalkoiset hansikkaat ja hieno virkapuku. Matka kesti 50 minuuttia ja bussissa oli opastekuulutukset kaikissa vähänkin merkittävemmissä kohdissa reittiä. Tuli melkein olo, että on opastetulla kiertoajelulla. Matkailijan näkökulmasta homma alkoi vaikuttaa jopa liian helpolta. Missä oli kaikki jännitys siitä, että kohta jotain menee pieleen, tai että asiat eivät muuten vain suju. Kerrankin voi vain ottaa rennosti ja jättäytyä japanilaisen järjestelmällisyyden kuljetettavaksi.

Bussi kiemurteli upeassa syksyisessä setripuumetsässä pysähtyen sopivasti vaikkapa 350 metriä korkean Shomoyodaki-vesiputouksen kohdalla, jotta kaikki halukkaat ehtivät ottaa valokuvia. Metsästä tie kaartui aukealle Amidagaharan niitylle, joka tuntui jatkuvan silmänkantamattomiin. Valitettavasti ruska oli täällä jo lähes ohi lukuunottamatta hehkuvanpunaisia pihlajia ja vaahteroita. Tien vieressä näkyi yhdeksän metriä korkeita keppejä, jotka toimivat talvella lumimerkkeinä. Esitteessämme on vaikuttavia kuvia alueesta talvella, jolloin tie kiemurtelee jopa 18 metriä korkeiden lumivallien keskellä. Pysähdyimme hetkeksi niityn laidalla sijaitsevalle hotellille, jonka henkilökunta seisoi ulkona vastaanottamassa pariskuntaa, joka jäi tänne yöpymään.

Jatkoimme matkaa Murodolle, joka oli reittimme korkein kohta 2 450 metrin korkeudessa. Siellä korkeusero alkoi jo vähän tuntua, kun olimme nousseet niin nopeasti. Oli lounasaika, joten etsiydyimme valtavaan ravintolaan, jossa isojen japanilaisryhmien ruokailu hoidettiin sellaisella tehokkuudella, että työ- ja kouluruokalat voisivat ottaa siitä mallia Suomessa. Pitkiin pöytiin katettiin annokset valmiiksi juuri ennen seurueen saapumista ja kaadettiin hämmästyttävällä nopeudella kaikille teetä mukeihin. Kun seurue sitten ohjattiin syömään, he pääsivät samantien ruoan kimppuun.

Meillekin löytyi paikat yhden pöydän päästä. Ruokailu oli mielenkiintoinen kokemus. Valitsimme hieman epäselvien valokuvien perusteella itsellemme annokset. Tero söi nuudeleita ja katkarapuja. Merjalla oli riisiä omituisine lisukkeineen. Ruoan hinta-laatusuhde ei ollut ihan kohdallaan, sillä ateria maksoi 10 euroa per henkilö, mutta mitäpä sitä voi muutakaan odottaa tällaisissa korkeuksissa. Jälkiruoaksi ostimme Hoshi no Shizukuja, joita saa vain tältä reitiltä. Kyseessä oli valkosuklaalla päällystetyt mantelit.

Murodolta olisi voinut tehdä vaelluksen Tateyama-vuoren huipulle noin 3 000 metriin, mutta me tyydyimme kiertelemään alueen luontopolulla. Vuoristomaisema, lammet ja hieman alempana levittäytyvä ”helvetinlaakso” olivat vaikuttavia. Parin kilometrin polkua oli helppo seurata, sillä puita ei näkynyt lähimaillakaan. Opimme japanilaisen tavan poseerata valokuvissa voitonmerkkiä sormilla näyttäen ja leveästi hymyillen. He käyttävät tätä samaa tyyliä kaikkialla; oli taustalla sitten temppeli, vuori tai mitä tahansa muuta.

Palattuamme kävelyretkeltä otimme kaikkien japanilaisten tapaan vesipulloihimme lähdevettä Gyokuden-lähteestä, joka maan korkeimmalla sijaitseva lähde. Se on valittu yhdeksi Japanin sadasta tunnetuimmasta lähteestä (tällaisia mielenkiintoisia yksityiskohtia löytyy japanilaisista turistiesitteistä).

Seuraavaksi astuimme ympäristöystävälliseksi mainostettuun johdinbussiin, joka vei meidät Tateyama vuoren läpi. Tämä on Japanin korkeimmalla sijaitseva tunneli. Noin neljän kilometrin matka Daikanbouhun kestää 10 minuuttia.

Daikanboussa katselimme upeita vuoristomaisemia ja alhaalla siintävää Kurobe-järveä näköalatasanteilta. Ihmettelimme hetken matkamuisto- ja herkkumyymälöitä, kunnes asetuimme jonottamaan seuraavalle etapille. Tällä kertaa matkasimme huikaisevalla köysiradalla 2 300 metristä alas 1 800 metriin Kurobedairalle. Killuimme seitsemän minuuttia huijuvassa hissikopperossa pelkän köyden varassa.

Kurobedairasta jatkoimme samantien matkaa köysiraitiovaunulla Kuroben padolle, joka oli yksi retken nähtävyyksistä 1500 metrin korkeudessa merenpinnasta. Se on Japanin suurin holvikaarenmallinen pato, joka pitelee 200 miljoonaa tonnia vettä. Kävelimme patovallia pitkin Kurobe-kanjonin yli ja kipusimme vielä ylemmäs näköalapaikalle, jossa puuskutimme hetken aikaa maisemia ihastellen.

Odottelimme johdinbussia täpötäydellä maanalaisella asemalla, jossa oli huono ilma ja tuhottoman kuuma. Tällä härvelillä hurruttelimme Akazawa-dake -vuoren läpi. Vuoren toisella puolella satoi kaatamalla. Viimeinen etappimme oli 40 minuutin bussimatka Ogizawasta Shinano-Omachin rautatieasemalle. Asemalla etsimme Toyamasta saamamme kartan avulla paikkaa, josta meidän piti hakea rinkkamme. Sitä ei ihan heti löytynytkään ja aloimme jo huolestua. Tero kävi kysymässä aseman vieressä olevasta pienestä myymälästä neuvoa ja siellä rinkkamme odottivatkin kaupan nurkassa noutajaansa.

Mietimme hetken Shinano-Omachiin yöksi jäämistä, mutta paikka vaikutti jotenkin luotaantyöntävältä ainakin siinä pimeydessä ja sateessa. Painelimme pienelle rautatieasemalle ja ostimme liput Matsumoton junaan, jonka lähtöä odottelimme puolisen tuntia. Matka kesti tunnin, jonka jälkeen etsiskelimme sopivaa hotellia puolen kilometrin säteellä rautatieasemasta. Puolen tunnin kuluttua tyydyimme Richmond Hotellin tupakoivien huoneeseen, koska parempaakaan ei ollut tarjolla.

Olimme nälkäisiä, joten lähdimme harhailemaan lähiympäristöön etsien sushi-ravintolaa. Sellainen löytyikin lähes nurkan takaa. Ravintolan ulkopuolella oli kuva hyvännäköisestä ja sopivankokoisesta annoksesta eikä hintakaan ollut kuin kuusi euroa. Menimme sisään ja tilasimme kaksi mielestämme samanlaista annosta kuin näimme kuvassa ulkona. Nyt oli kuitenkin ilta ja kuva oli lounaslistalta. Niinpä saimme molemmat eteemme 16 kappaletta susheja ja hintakin oli tuplat siitä, mitä odotimme. Susheihin piilotettu wasabi oli niin tulista, että meinasimme tikahtua. Piti etsiä pahimmat wasabi-kohdat ja hieman karsia tätä tulitahnaa. Sen jälkeen syöminen olikin huomattavasti nautinnollisempaa. Poistuimme ravintolasta vatsat täynnä ja tyytyväisinä.Vaiherikas päivä päättyi hotellihuoneessa netissä surffaillen ja tv:tä katsoen. Pikku nyanssina vielä, että tv:ssä sai yhdellä elokuvakanavalla vaihdettua tekstityksen japanista englanniksi painamalla kaukosäätimestä nappia ”bilingual” (kaksikielinen).

Video: Köyden varassa Kurobedairalle

Sukellusvene ja maisemia

VLADIVOSTOK, VENÄJÄ

Merjan vatsa ei meinannut ottaa millään asettuakseen ja hän juoksi lähes koko yön vessassa. Lopulta hän päätyi nappaamaan mukanamme olevia antibiootteja. Päätös tarkoitti sitä, että hän joutuisi syömään parin päivän antibioottikuurin, mutta tabletit auttoivat ja vatsa rauhoittui, joten ilmeisesti ratkaisu oli oikea.

Kirjauduimme ulos hotellista kello 11 maissa. Olimme pyytäneet vastaanottovirkailijaa hoitamaan rekisteröinnin viranomaisten kanssa pientä lisämaksua vastaan, mutta lappu olisi valmiina vasta iltapäivällä. Sanoimme hakevamme sen myöhemmin. Siirryimme tavaroinemme Amursky Zaliv -hotelliin, jonka vastaanotossa oltiin tavallista tarkempia viranomaisrekisteröinnin suhteen. He tivasivat meiltä edellisen yön rekisteröintilappua ja vaativat, että kirjoitamme vapaamuotoisen selvityksen, miksi meillä ei ole sitä. Tero meinasi hermostua näin muodollisen toiminnan takia, kun kerran tarvittava lappu saataisiin toimitettua tuota pikaa hotellin vastaanottoon, mutta minkäs venäläiselle byrokratialle voi. Tässä hotellissa rekisteröinti hoidettiin ilman lisämaksua. Lopulta saimme mukavan huoneen hotellin neljännestä kerroksesta. Sinne siirryttiin seitsemännen kerroksen vastaanotosta hissillä alaspäin. Olimme tyytyväisiä valintaamme.

Lähtiessämme kaupungille juttelimme hetken ranskalaisten ystäviemme kanssa, jotka viettivät päivää hotellin aulassa järjestellen matkansa seuraavia etappeja. He jännittivät illalla alkavaa laivamatkaa kohti Japania. Kävelimme Vladivostokin rantakatua kohti keskustaa. Sportivnaya-sataman luona vanhemmat herrat kävivät uimassa Japaninmeressä ja juoksivat uimahoususillaan pitkin rantaa, vaikka ulkona oli syksyinen viima ja kylmä.

Yritimme löytää opaskirjassamme mainitun Hare Krishna -ravintolan, mutta ilmeisesti se oli siirtynyt tai lopetettu. Ainakaan sitä ei ollut siinä, missä sen olisi pitänyt olla. Lopulta söimme lounaan viihtyisässä japanilaistyylisessä ravintolassa ison elokuvateatterin kellarikerroksessa.

Tallustelimme Bortsov Revolutsii -aukion läpi sotamuseolle, joka sijaitsi isossa S-56 sukellusveneessä. Sisäänpääsymaksu oli 1,4 euroa per henkilö. Lisäksi olisi jälleen kerran pitänyt maksaa lisämaksu valokuvien ottamisesta. Sukellusvenettä oli aktiivisesti käytetty Toisessa Maailmansodassa ja se oli onnistunut upottamaan 10 vihollislaivaa.

Ensimmäiset pari huonetta oli valokuvia sota-ajalta ja kaikki selitystekstit venäjäksi. Emme viipyneet niissä kovinkaan kauan. Seuraavaksi menimme pyöreästä oviaukosta komentosillalle, josta voi tiirailla periskoopilla lähimaisemia. Se toimi hyvin. Kurkistimme kajuutan vessaan ja sähköttäjän pikkuruiseen huoneeseen. Siirryimme seuraavan oviaukon kautta miehistön majoitustiloihin, joissa roikkui katosta teräsvaijereilla huojuvat kerrossängyt.

Aivan sukellusveneen perällä olivat torpedot, joiden luona voi ottaa alle euron lisämaksusta valokuvan Venäjän armeijan merivoimien puvussa. Tero laittoi takin päälleen ja lakin päähän. Nappasimme pari valokuvaa ennen kuin astuimme ulos aurinkoiseen syyspäivään.

Sukellusveneen lähistöllä oli hienosti kunnostettu riemukaari, joka oli alunperin rakennettu vuonna 1902 tsaari Nicholas II:lle. Sen takana olevassa pienessä puistossa oli suihkulähde ja gaudimainen Ahti-patsas. Jatkoimme matkaa Pushkinskaya-kadulla sijaitsevalle vuoristohissille, jolla meidän oli tarkoitus siirtyä korkealla kukkulalla olevalle näköalapaikalle. Hissi oli epäkunnossa. Pohdimme hetken, onko Merja öisen vatsataudin jäljiltä liian heikossa kunnossa kapuamaan kukkulalle portaita pitkin.

Päätimme kokeilla portaiden nousemista. Hitaasti, mutta varmasti etenimme ylöspäin. Maisemat portaiden molemmin puolin muistuttivat lähinnä kaatopaikkaa. Auringon paistaessa sää oli lämmennyt ja kivutessa tuli kuuma. Pidimme taukoja, jotta Merja jaksaisi ylös asti.

Näköalapaikalta näki hyvin Vladivostokia hallitsevan Kultaisen Sarven Lahden sekä kaupungin keskustan rahtisataman molemmin puolin. Paikka sijaitsi aivan Kaukoidän osavaltion teknisen yliopiston vieressä ja siellä oli paljon opiskelijoita muutaman turistin lisäksi. Istuimme maisemasta ja kiireettömyydestä nautiskellen.

Ennen lähtöämme alas kukkulalta pysähdyimme hetkeksi juttelemaan nuoren matkailijapariskunnan Jacklinen ja Thomasin kanssa, joihin olimme törmänneet jo useamman kerran Vladivostokissa. He olivat matkalla Mongolian kautta Kiinaan ja Kaakkois-Aasiaan. Viimeiset kaksi vuotta he olivat työskennelleet englanninopettajina Japanissa asuen Osakassa. Saimme heiltä muutamia hyviä Japani-vinkkejä, kuten että jokaisessa kaupungissa on omat erikoisruokansa joita kannattaa maistaa, ja että Osaka on käymisen arvoinen kaupunki. Itse kerroimme heille Mongoliasta ja jonkin verran kokemuksistamme Kaakkois-Aasiassa.

Kävelimme näköalatasanteen toiselta puolelta alas. Piipahdimme ruokakaupassa ennen paluuta hotellillemme, jossa ranskalaiset ystävämme yhä istuivat aulassa käytellen tietokonetta ja näyttäen tylsistyneiltä. Juttelimme hetken ja hyvästelimme heidät, koska pian heidän oli aika siirtyä satamaan ja laivaan kohti Japania.

Kirosimme, kun huoneemme suihkusta tuli vain kylmää vettä. Päätimme jättää suihkuttelun aamupuuhaksi ja nauttia sitävastoin parvekkeeltamme upeasta auringonlaskunäkymästä Amurskin lahdelle. Pimeän laskeuduttua siirryimme hotellin aulaan käyttämään nettiä. Paikalle ilmestyi henkilökunnan puolelta pari kissanpentua, jotka juoksentelivat innoissaan ympäri aulaa. Merja nappasi toisen niistä syliin rapsutettavaksi Teron hoidellessa asioita tietokoneella.