Mongolian kuluyhteenveto

MONGOLIA

Taustatiedoksi: pidämme päivittäin kirjaa menoistamme reissulla ollessamme, jotta voimme seurata, paljonko rahaa kuluu, ja miten eri maiden hintatasot vaihtelevat. Tätä tarkoitusta varten olemme kehittäneet yksinkertaisen systeemin, jonka mukaan luokittelemme kulut seitsemän eri kategorian mukaan.

Mongoliassa ollessamme (22 päivää) kulutimme rahaa yhteensä 1956 euroa. Näin ollen kulutimme keskimäärin 89 euroa per päivä, mikä siis kattoi majoitukset, kuljetukset, ravintolakäynnit, eri aktiviteetit, ostokset, ruokakaupasta hankitut tarvikkeet ja muut mahdolliset palvelut. Luottokortilla maksoimme Mongoliassa noin 60 % edellä mainituista kuluista.

Yleisesti ottaen Mongolian hintataso on huomattavasti halvempi kuin mihin olimme tottuneet Venäjällä. Ulan Baatar tarjoaa budjettimatkailijoille kaiken välttämättömän hyvin edullisesti, mutta kuten yleensä, laadusta saa ja kannattaa maksaa. Mongolian matkailu- ja majoitusalalla on sesonkiaikana kova kilpailu turistien rahoista. Kärjistynyt kilpailutilanne pakottaa epätoivoiset yritykset lupaamaan asioita, joita he eivät voi lunastaa lähestulkoon mitättömän katteen takia.

Mongolia-kulujen jakauma kategorioittain:

- majoitukset 17 % (339 euroa, keskim. 15 euroa/pvä)
- kuljetukset 3 % (68 euroa, keskim. 3 euroa/pvä)
- ravintolat 10 % (190 euroa, keskim. 9 euroa/pvä)
- aktiviteetit 56 % (1094 euroa, keskim. 50 euroa/pvä)
- ostokset 7 % (140 euroa, keskim. 6 euroa/pvä)
- ruokakaupat 6 % (114 euroa, keskim. 5 euroa/pvä)
- muut palvelut 1 % (11 euroa, keskim. 0,5 euroa/pvä)

Aktiviteettien kova prosenttiosuus, yli puolet kuluista, selittyy sillä että ostimme räätälöidyn kuuden päivän retken Mongolian erämaahan (yhteensä 1260 euroa). Halvin kahden hengen majoitus maksoi alle 10 euroa per yö. Kalleimpaan, lähes 60 euroa per yö, sisältyi oman jurtan lisäksi kaikki ruoat sekä hevosvaellukset.

Reissumme aiempien maiden avainluvut:

Argentiina
- kokonaiskustannukset: 3 780 euroa (39 päivää)
- keskimääräiset kulut per päivä: 97 euroa

Chile
- kokonaiskustannukset: 2 290 euroa (22 päivää)
- keskimääräiset kulut per päivä: 104 euroa

Bolivia
- kokonaiskustannukset: 1 814 euroa (41 päivää)
- keskimääräiset kulut per päivä: 44 euroa

Peru
- kokonaiskustannukset: 1 847 euroa (15 päivää)
- keskimääräiset kulut per päivä: 123 euroa

Ecuador
- kokonaiskustannukset: 3 326 euroa (36 päivää)
- keskimääräiset kulut per päivä: 92 euroa

Kuuba
- kokonaiskustannukset: 721 euroa (8 päivää)
- keskimääräiset kulut per päivä: 90 euroa


Tähän mennessä olemme olleet reissussa tämän vuoden aikana 174 päivää ja rahaa on palanut yhteensä 15 734 euroa. Näin ollen olemme koko matkan aikana kuluttaneet keskimäärin 90 euroa per päivä (tämä luku tosin ei kata pitkiä, Atlantin yli kulkevia, lentoja eikä Suomessa hankkimiamme varusteita, vakuutuksia, rokotteita yms).

Rajamuodollisuuksia

SUKHBAATAR, MONGOLIA – ULAN UDE, VENÄJÄ

Heräsimme väsyneinä kello 7, vaikka olimme nukkuneet hyvin. Kömmimme ylös sängystä ja menimme rautatieasemalle vähän ennen kello kahdeksaa. Meitä ennen paikalle oli ehtinyt yksi perhe. He ostivat liput ensin kakkosluukun auettua kello 8.05. Heidän jälkeensä samainen rouvashenkilö, joka istui luukun takana eilen, viittasi meidät luokseen ja myi meille ilman mitään ongelmia liput kello 10.45 lähtevään junaan. Paikallisilla näytti olevan matkatavarat mukanaan. Emme tienneet, oliko meillä kiire vai ei, mutta painuimme takaisin hotellille, pakkasimme nopeasti tavarat ja palasimme asemalle.

Yksinäinen junavaunu seisoi asemalla. Siinä luki Ulaan Baatar – Irkutsk. Se oli meidän junamme. Vaihdoimme vielä asemalla päivystävän rahanvaihtajamiehen kanssa mongolian tögrögit venäjän rupliksi mielestämme ihan sopivalla kurssilla. Mies oli ystävällinen ja olimme molemmat kaupankäyntiin tyytyväisiä.

Junassa ystävällinen ja jonkin verran englantia puhuva venäläinen junaemäntä otti meidät vastaan. Saimme kahden henkilön hytin. Jokaisessa makuuvaunussa on yksi kahden henkilön hytti, joka useimmiten on varattu junahenkilökunnalle, mutta jostain syystä se luovutettiin nyt meille. Junaemäntä oli jo ottanut junalippumme, joten emme tienneet mitkä paikat niissä oli meille merkattu.

Hytissä istui yksi nainen saapuessamme, mutta hän vaihtoi jonnekin muualle. Tosin hän jätti epämääräisen paketin meidän hyttiimme. Tuntuu, että mongolialaiset salakuljettavat jatkuvasti rajan yli jotain pientä; vähän enemmän teetä kuin sallittu, pari pakettia lääkkeitä tai vaikkapa lakanoita niin paljon, että pari pakettia riittää jokaiseen hyttiin piilotettavaksi.

Hytti oli muuten oikein mukava, mutta ikkunasta ei voinut katselle ulos kuin pienestä kolosta, koska siinä oli kohdekyltti edessä. Ensitöiksemme täyttelimme Mongoliasta lähtökortin ja tulliselvityslomakkeen rajavartijoita varten. Passit kerättiin ja vietiin jonnekin. Tavaroita ei tarkastettu, mutta tulliselvityslomakkeet kerättiin. Istuttuamme paikoillaan pari tuntia jostain tuli veturi, joka kiinnitettiin vaunuun ja pääsimme lähtemään aikataulun mukaisesti kello 10.45. Juuri ennen lähtöä saimme Venäjän maahantulokortit ja tulliselvityslomakkeet täytettäväksi.

Matka raja-asemien välillä kesti tunnin ja sisälsi kaksi pysähdystä Mongolian puolella. Keskivaiheilla hieno rajatolppa. Venäjän puolella ensimmäisellä pysähdyksellä tullivirkailijat koirineen tulivat vaunuun tarkastukselle. Tämän jälkeen olimmekin pian Naushkin raja-asemalla, jossa passimme kerättiin, hyttimme tarkastettiin ja tulliselvityslomakkeet katsottiin.

Kun saimme passimme takaisin ja varsinaiset rajamuodollisuudet oli selvitelty, oli mahdollista mennä ulos. Kävin aseman siistissä vessassa, joka maksoi 7 ruplaa eli 20 senttiä. Kävelin hetken auringonpaisteisella laiturilla ja ihmettelin yksinäistä junavaunuamme. Tultuani takaisin sisään Tero lähti käymään kaupassa, joka sijaitsee jossain lähellä asemaa. Hän kävi siellä viimeksikin täällä ollessamme.

Vaunuemäntä imuroi hienot siivoojavaatteet päällään. Hän sanoi, että istuskelemme tällä asemalla vielä pari tuntia. Veturia vaihdettiin, junaa siirreltiin ja vaunuja lisättiin letkaan. Naushkin kyläraitilla käveli lehmiä. Talot olivat lähinnä hirsimökkejä ja koivut ruskasta keltaisia.

Kokonaisuudessaan odotus Naushkissa kesti noin kolme tuntia. Juuri ennen lähtöämme hyttiimme istahti nuori amerikkalaismies, Tom, jolla riitti juttua. Hän oli kotoisin Bostonin läheltä eikä ollut istunut koulunpenkillä kovin pitkään. Hänen vanhempansa eivät pystyneet kustantamaan hänelle koulutusta, joten hänen oli keksittävä jotakin muuta. Niinpä hän liittyi armeijaan ja palveli maataan Afrikassa muun muassa Keniassa ja Irakissa Bagdadissa, jossa hän oli ollut seitsemän vuotta. Hän kertoi, että suurimman osan ajasta he vain partioivat kaupungin katuja etsien pommeja. Lisäksi he tietenkin väistelivät luoteja ja pelkäsivät kuollakseen. Hienointa oli ollut ystävyys muiden sotilaiden kanssa ja esimerkiksi hetki, jolloin muut olivat yllättäneet hänet syntymäpäiväkakulla hänen täyttäessään 22 vuotta.

Tom oppi kohtuullisen arabiankielen Irakissa ollessaan. Nyt hän tekee jotain turvallisuusalan töitä eri puolilla maailmaa väliaikaisilla sopimuksilla ja matkustelee niiden välillä. Hän on matkalla Trans-Siperian rautatietä Pietariin asti ja miettii, miten jatkaisi siitä Jordaniaan, jossa hänen seuraava sopimuksensa alkaa 15.11. Juttelimme myös siitä, kuinka merkittävää olisi, että Obama voittaisi Amerikan presidentivaalit. Tomin mukaan yksi Obaman tärkeimmistä tehtävistä olisi saattaa Irakin sota päätökseen.

Maisema ikkunasta näytti Naushkista lähtiessämme hyvin samanlaiselta kuin Mongoliassa, mutta muuttui myöhemmin metsäisemmiksi kukkuloiksi. Selenga joki virtasi junaraiteiden vierustaa suurimman osan matkasta. Syksyinen maisema oli kaunis ja rauhallinen. Pysähtelimme vähän väliä epämääräisiksi ajoiksi. Juna mateli viisi tuntia 200 kilometrin matkaa. Tämä oli ilmeisesti hitain mahdollinen yhteys tällä välillä, mutta pääsimmepä pois Sukhbaatarista.

Gusinoye Ozeron aseman jälkeen rata myötäili Hanhijärven rantaa, kunnes saavuimme Zagustayn tehdaskaupunkiin. Kaupungin ilmettä hallitsi valtava tehtaan piippu, joka tuprutteli savua ilmaan. Radanvartta reunustivat jälleen koivikot ja kukkulainen maasto jatkui jatkumistaan. Juna pysähteli vähän väliä pienillä asemilla ja myös niiden välillä ilman mitään näkyvää syytä. Olimmekohan vain edellä aikataulusta, jolloin on kuulemma tapana viivytellä tai seisahtua pitkiksikin ajoiksi, jotta varsinaisille pysäkeille saavutaan ajallaan?

Paikkamme olivat vaunuemäntien hytissä, joten pari kertaa joku muista matkustajista tuli kysymään minulta neuvoa. Vastasin vain, etten ole töissä täällä ja ohjasin heidät vaunuemännän hoteisiin. Tämä naureskeli huvittuneena sekaannuksesta. Vaunuemäntä oli varsinainen matami eikä häntä voinut hyvällä tahdollaankaan kutsua kauniiksi, mutta mukava hän sitä vastoin oli.

Lopulta näimme Ulan Uden valomeren pimeyden keskellä, mutta vielä siitäkin matka kesti puolisen tuntia edeten tuskastuttavan hitaasti. Asemalle päästyämme huikkasimme hyvästit Tomille. Astuimme laiturille noin kello 21 ja lähdimme suunnistamaan kävellen opaskirjastamme valitsemaamme hotelliin, Sagaan Moriniin, jonka arvioimme sijaitsevan noin puolen kilometrin päässä.

Ulkona oli yllättävän lämmintä, vaikka tuuli puhaltelikin puuskittain. Valoja oli harvakseltaan ja aurinko oli jo laskenut. On aina ikävä saapua uuteen kaupunkiin pimeällä, varsinkin jos ei ole majapaikkaa valmiina odottamassa. Raitiovaunu lonksutteli editsemme ja tiesimme tulleemme risteykseen, josta meidän piti kääntyä. Iso, neuvostoaikainen propagandamaalaus kerrostalon päätyseinässä kaappasi huomiomme. Se mainosti työläisaatetta katulamppujen valossa.

Löysimme hotellin kohtuullisen helposti. Vastaanotossa oli hämärää, mutta meidät otettiin ystävällisesti vastaan. Katsastettuamme huoneen päätimme ottaa sen, vaikkei siellä ollutkaan parisänkyä, josta olimme haaveilleet. Pienillä järjestelyillä saimme kaksi yksittäistä sänkyä yhteen ja olimme tyytyväisiä.

Ensimmäisenä mielessä oli päästä vessaan ja suihkuun. Hanasta tuli sekä kylmää että kuumaa vettä ja veden lämpötilaa pystyi säätelemään halutuksi. Tämä ei ole ollut itsestäänselvää meille viime aikoina, vaikka teillä siellä kotona hanat toimivatkin näin. Viimeiseen viikkoon emme ole edes päässeet suihkuun. Siksi olinkin erityisen pettynyt, etten saanut varsinaista suihkua toimimaan. Terokin yritti, muttei onnistunut. Ei auttanut muu kuin kuivata ja vetää vaatteet takaisin päälle ja painua vastaanottoon valittamaan. Tämän hintaisessa huoneessa ei ole mielestäni hyväksyttävää, jos suihku ei toimi.

Meidät vastaanottanut nainen puhui puhelimessa eikä meinannut millään lopettaa. Mies katsoi televisiosta nyrkkeilyottelua. Lopulta nainen keskeytti puhelun hetkeksi ja kysyi, mitä tarvitsen. Kerroin, ettei suihku toimi ja nainen passitti miehen mukaani huoneeseemme. Mies ei puhunut englantia, mutta sai kuin saikin suihkun toimimaan. Kiittelin häntä hänen poistuessaan takaisin tv:n ääreen. Olin ollut ihan varma, että joudumme vaihtamaan huonetta.

Oli autuaallista peseytyä kunnolla hyvin toimivassa suihkussa, jossa vesi oli juuri sen lämpöistä kuin halusin. Pian olimmekin valmiit painamaan päämme ihanan pehmeisiin tyynyihin ja kuuntelemaan äänikirjaamme ennen nukahtamista.

Sukhbaatar – Ulan Ude juna

Venäläinen juna, jossa meillä oli kahden henkilön hytti. Hytissä tv ja dvd-soitin sekä kaksi 220 voltin töpseliä. Kaksi sänkyä päällekkäin, pöytä ja naulakot. Säilytysluukut istuimen selkänojassa. Siisti juna, jossa matto lattialla. Myös vessat siistit ja niissä on nestesaippuaa ja vessapaperia. Junaemännältä saimme liinavaatteet, vaikka emme olleet tässä junassa yötä. Ikkunasta rajalliset näkymät, koska kohdekyltti peitti ikkunan lähes kokonaan. Hyttimme ulkopuolella vedenkeitin ja viereisessä hytissä pirteät ja ystävälliset junaemännät. Pitkään kestävät rajamuodollisuudet Mongoliassa ja Venäjällä. Lisäksi pysähdyksiä rajojen välillä.

Matka: Sukhbaatar – Ulan Ude 13.10., noin 10 tuntia
Hinta: 18 EUR/henkilö (sis. liinavaatteet)

Jumissa

SUKHBAATAR, MONGOLIA

Huoneemme lämpötila oli juuri sopiva ja sänkykin ihan siedettävä, joten nukuimme pääpiirteittäin hyvin. Puolen yön tietämillä heräsimme viereisen huoneen äänekkääseen juhlintaan. Seinään koputtelulla ei ollut mitään vaikutusta melutasoon. Merja kaivoi korvatulpat laukusta ja jatkoimme unia. Onneksi meteli ei jatkunut kuitenkaan koko yötä.

Herätyskellomme soi kello 8.30. Vedettyämme vaatteet päälle lähdimme käymään rautatieasemalla, jonne saavuimme noin kello 9.30. Lipunmyyntiluukku numero kaksi oli auki. Vanhempi rouvashenkilö istui luukun toisella puolella eikä ollut huomaavinaan meitä täyttäessään käsin numeroita johonkin paperiin. Lopulta hän nosti päänsä. Tervehdimme mongoliaksi “saibainoo” ja kysyimme, puhuuko hän englantia. Ei puhunut.

Selitimme, että haluamme junaliput Ulan Udeen tänään. Saimme tulkittua hänen mongolian- ja venäjänkielisestä puheestaan, että jostain syystä emme voi ostaa lippuja. Syy jäi epäselväksi. Hän pyysi meitä tulemaan paikalle huomenna kello 8. Paikalle tuli nuori mongolialainen mies, joka kysyi englanniksi voiko hän auttaa. Hän kysyi samoja asioita puolestamme, joita olimme kysyneet, mutta asia ei tullut yhtään selvemmäksi.

Miehen lähdettyä yritimme vielä uudestaan paikalle ilmestyneen mongolialaisen bisnesmiehen kanssa, mutta asia jäi edelleen epäselväksi. Selvää oli vain, että huomenna kannattaa olla paikalla heti kello 8. Bisnesmies selitti myös, että voimme ottaa Sukhbaatarista taksin Altanbulagin rajakaupunkiin, josta pääsemme rajan yli venäjänpuolelle Kyakhtan kaupunkiin. Yritämme sitä, jos emme saa huomenaamulla ostettua junalippuja.

Asemalla ei ollut lisäksemme muita kuin yksi hollantilainen nuori mies, jolla oli jotain ongelmia rajavartijoiden kanssa. Hän oli ystävänsä kanssa matkalla junalla Ulaan Baatarista Irkutskiin. Rajavartijoiden kiertäessä junassa he olivat sattuneet heittämään vitsiä jostakin vartijanaisen kävellessä heidän hyttinsä ohi. Nainen luuli heidän vitsailevan hänestä tai nauravan hänelle ja tuohtui. Niinpä miehet joutuivat perusteelliseen syyniin. Hollantilaismies yritti selittää vartijalle, etteivät he olleet tarkoittaneet mitään pahaa ja että he ovat hyvin pahoillaan, jos loukkasivat jotenkin. Emme tiedä tarkalleen, miten he selvisivät tilanteesta, mutta käveltyämme ulos asemalta näimme myös heidän pääsevän lähtemään.

Olemme siis jumissa Sukhbaatarin pikkukaupungissa, jossa ei ole mitään. Teemme pienen kävelykierroksen. Aurinko paistaa ulkona ja kaupunki elää sunnuntaipäivän hiljaiseloa. Kulkukoiria näyttää olevan tavallista enemmän, valitettavan paljon pieniä pentuja. Tori on auki ja muutamat kaupat ja paikalliset vaikuttavat ystävällismielisiltä matkailijoita kohtaan, vaikka taidamme olla ainoat länsimaalaiset koko kaupungissa. Kaupungin toisella laidalla on vaikuttavan näköinen buddhalainen luostarirakennus, jonka johtajana kerrotaan toimivan tavallisuudesta poiketen naisen.

Päivä kuluu blogijuttuja kirjoitellen ja matkamme jatkoa suunnitellen. Sukhbaatarissa ei ole oikein ole ravintoloita, joten on hyvä että meillä on vielä pikapuuroja, pussikeittoja ja nuudeleita. Niillä selviää hyvin pari vuorokautta varsinkin, kun on kiehuvaa vettä käytettävissä. Tero käy nettikahvilassa Sukhbaatar-aukion lähistöllä ja julkaisee juttujamme blogiimme. Hän piipahtaa myös kaupassa hakemassa suklaata ja vettä ennen kuin tulee kämpällemme syömään nuudeleita.

Tämän päivän retkistämme kaupungilla jäi mieleeni, että Sukhbaatarissa on kulkukoiraongelma. Koiria näyttää olevan joka puolella ja ne tonkivat roskakoreja. Asemalla pentumainen musta koira tuli luokseni kerjäämään rapsutuksia ja torin luona makoili kokonainen pentue hauveleita. Tähän aikaan vuodesta koirat näyttävät varsin hyväkuntoisilta, mutta voin vain kuvitella mikä tilanne on keväällä ankaran talven jälkeen.

Kharaa Hotel

SUKHBAATAR, MONGOLIA

Mintunvärinen laatikkotalo. Pieni, huomaamaton hotellikyltti kyljessä. Huoneet yläkerrassa, alhaalla baari-nettikahvila. Käytävällä tarjolla kiehuvaa vettä ja ostettavissa juomia lukitusta jääkaapista. “Paperiseinät”. Jonkin verran meteliä, erityisesti öisin.

Huone omituisesti sisustettu, mutta tilava. Kaksi 90 cm leveää sänkyä, kokolattiamatto, nojatuolit, pieni jääkaappi ja tv. Tv:stä ei näy yhtään kanavaa. Ikkuna takapihalle. Sopiva lämmitys. Kylpyhuoneessa satunnaisesti lämmintä vettä.

Sijainti: Sukhbaatarin keskustassa lähellä rautatieasemaa
Hinta: 12 EUR/huone/yö

Majapaikka- ja junalippuongelmia

ORKHON – SUKHBAATAR, MONGOLIA

Pienen ajokortti ja rekisteriotesekasotkun jälkeen pääsemme lähtemään. Vilkutamme pikkutytöille, jotka huiskuttavat huudellen “bye bye”. Kylätiellä meitä vastaan tulevat vielä Alimaa ja Olzuukhai hevoskärryillä. Avaan ikkunan ja huiskutan heille. He huikkaavat iloisesti takaisin ja hymyilevät lämpimästi.

Maastoautotyylinen auto poukkoilee hiekkateitä sinne tänne ajaessamme laakson halki kohti Sukhbaataariin johtavaa asvalttitietä. Sille pääsy kestää puolisen tuntia. Maisemat ovat upeita. Juttelemme Jonathanin kanssa Mongolian korruptoituneisuudesta ja tulevaisuudesta sekä hänen elämästään Australiassa ja Mongoliassa. Hän kyselee myös paljon meidän elämästämme ja siitä, miten meidän on mahdollista ottaa vuosi vapaata töistä ja matkustaa. Jonathanilla oli tietyllä tavalla samanlainen elämänasenne siinä mielessä, että hänen mielestään nuorena pitää kokea asioita, jottei vanhana kaduta ettei tehnyt jotakin mitä olisi halunnut ja sitten ei enää välttämättä pysty.

Puolentoista tunnin matka menee nopeasti. Jostain syystä Jonathanin vaimo/tyttöystävä ei sano mitään koko matkan aikana. Heidän kaksi poikaansa nukkuvat. Saavumme Sukhbaatariin. Kääntyessämme kaupungin päätielle näemme samantien hotellin, johon olimme ajatelleet majoittua. Jonathan parkkeeraa auton ja he tulevat mukanamme sisälle kysymään huonetta. Huoneita kyllä löytyy, mutta lämmitys ja lämmin vesi eivät toimi. Jonathanin mielestä meidän ei kannata jäädä tähän hotelliin, vaan hän haluaa viedä meidät jonnekin muualle.

Jonathan ei ole majoittunut koskaan Sukhbaatariin, joten hän ei tiedä mikä hotelli olisi hyvä. Ajamme hieman edestakaisin etsiessämme Lonely Planet -matkaoppaassamme mainittua hotellia. Näemme muutaman muun majapaikan ja päädymme lopulta kysymään parista niistä. Missään ei tunnu olevan kuumaa vettä. Jonathan ymmärtää hyvin, että se on tärkeä asia, koska ranchillä ei pääse suihkuun ja olemme olleet siellä neljä päivää. Vihdoin päädymme Kharaa hotelliin, jossa hanasta tulee kokeiltaessa kuumaa vettä. Hyvästelemme Jonathanin perheineen ja kiitämme heitä kärsivällisyydestä majapaikan etsinnässä.

Maksamme huoneen yhdeksi yöksi ja menemme samantien suihkuun, jotta kuumaa vettä varmasti tulisi. Mutta eipä tule. Seison ammeessa ja odotan veden valuessa jääkylmänä suihkusta. Kuumaa tai edes lämmintä vettä ei tule. Pesen kädet ja naamani kylmällä vedellä, koska ne ovat niin likaiset. Sen jälkeen siirryn huoneeseemme ja Tero hakee meidät vastaanottaneen naisen toteamaan, että onpas kummallista ettei kuumaa vettä tosiaan tulekaan.

Vaadimme käytävässä olevan ison vedenkeittimen käyttöömme ja lisäksi kaksi termospulloa. Tämä taitaa olla eksoottisin peseytymiskokemukseni. Löträilen kannujen kanssa vettä siten, että saan peseydyttyä kokonaan. Onnistuuhan se, muttei ihan vastaa ajatustani suihkussa käymisestä. Peseydyttyämme palautamme vedenkeittimen ja termospullot.

Lähdemme käymään kaupassa ja rautatieasemalla. Kävelemme ympäriinsä keskustassa ja löydämme pari ruokakauppaa, joista saamme ostettua vettä, suklaata ja leipää. Kaupat on huonosti merkattu, mutta kun on tarkkaavainen voi avonaisista ovista nähdä, mitä missäkin myydään. Paikalliset pällistelevät meitä hieman kummissaan. Sukhbaatarissa ei taida kovin usein näkyä turisteja muualla kuin asemalla.

Pimeän jo laskeutuessa ja auringon kullatessa aseman takana alkavan erämaan menemme rautatieasemalle. Siellä seisoo yksi yksinäinen kiinalaisjunan matkustajavaunu, jossa näyttää olevan länsimaalaisia. Missäköhän muu osa junasta on? Ja veturi?

Menemme sisälle asemarakennukseen ja ykkösluukulle, joka on ainoa avoinna oleva. Kysymme lippuja Ulan Udeen Venäjälle. Nainen ei ymmärrä englantia, mutta tajuaa kuitenkin mitä haluamme. Hän vastaa “kello kahdeksan”. Emme ymmärrä, mitä hän tarkoittaa. Lähteekö juna kello kahdeksan aamulla vai illalla? Kysymme jonossa seuraavana olevilta pojilta, tarkoittaako nainen aamulla vai illalla ja he sanovat, että illalla. Päästämme heidät luukulle ja menemme ihmettelemään aseman takaseinällä olevaa aikataulua, jossa osa teksteistä on englanniksi. Missään ei ole kello kahdeksan lähtevää junaa, mutta päätämme ostaa liput seuraavalle päivälle. Ihan sama mihin aikaan.

Palaamme luukulle ja sanomme naiselle haluavamme liput. Jostain syystä se ei onnistu. Lopulta kysyttyämme useammalta ihmiseltä apua ymmärrämme, että emme pysty nyt ostamaan lippuja, vaan meidän pitää tulla takaisin huomisaamuna kello kahdeksan. Silloin luukku numero kaksi on auki. Siinä tapauksessa ei auta muu kuin palata hotellille.

Kävelemme pimeyden vallanneessa kaupungissa. Taloissa on kyllä valoja ja päätiellä, mutta muuten valaistus on surkea. Kävelemme lähes pilkkopimeässä kohti hotelliamme. Olen juuri sanonut, pitäisikö meidän kaivaa taskulamppu esille, kun Tero huudahtaa “varo”. Olen melkein astunut keskellä katua ammottavaan viemärikuiluun. Ohitin sen vain kolmenkymmenen sentin päästä. Miksei tässä maassa peitetä näitä koloja? Ne ovat hengenvaarallisia. Kuinkahan usein lapset tupsahtavat niihin?

Pääsemme onnellisesti takaisin hotellillemme. Kuuntelemme hetken Chingis Khanista kertovaa äänikirjaamme, kunnes nukahdamme sopivan lämpimästä huoneesta ja mukavasta sängystä nauttien.

Haikeat jäähyväiset ranchille

ORKHON, SELENGE AIMAG, MONGOLIA

Heräsimme aamuyöllä riidan ääniin. Naapurijurtastamme kuului kiivasta kolmen henkilön keskustelua, mutta emme oikein päässeet perille keitä he olivat. Herätyskellomme soi kello 5.30, jolloin Tero laittaa tulen kamiinaan. Kuudelta nousemme ja puemme vaatteet päälle. Ulkona on kuulas sää ja aurinko juuri nousemassa. Usva peittää suurinta osaa tasankoa ja maa on kuurassa.

Menemme lehmien aitaukseen, koska haluan kokeilla lypsämistä. Seisoskelemme hetken katsellen Tuyan ja Ulamaan puuhastelua. Heillä on molemmilla ämpärit ja jakkarat sekä puukepit kädessään. Joka aamu lypsetään 45 lehmää. Vasikat päästetään ensin utareille ja lypsäjä sitoo köyden lehmän takajalkoihin. Vasikka sohitaan kepillä pois, jonka jälkeen lypsäjä istuu jakkaralle ämpäri jalkojensa välissä ja alkaa lypsää kaksin käsin. Tuya ja Ulamaa ovat molemmat todella taitavia.

Tuyan kysyy minulta “cow?”. Nyökkään. Minjeekin saapuu paikalle. Tuya osoittaa minulle lehmän, joka seisoo lantavuoren päällä. Kipuan sinne. Tuya ja Minjee auttavat työntämällä vasikan pois utareilta ja sitomalla lehmän takajalat. He sanovat minulle, että kannattaa kääriä hihat ylös. Istun jakkaralle ja laitan ämpärin jalkojeni väliin. Alan lypsää. Oikealla kädellä homma onnistuu hyvin, mutta vasemmalla yrittäessäni maitoa roiskuu sinne tänne. Saan maitoa rinnuksilleni ja polvelleni. Jaksan lypsää noin litran, vaikka lehmän pitäisi tuottaa 3-4 litraa. Tuya auttaa vähän.

Naiset ymmärtävät hyvin, että kokematon turisti ei saa oikeastaan mitään aikaiseksi. Heistä on hauska näyttää, kuinka taitavia he itse ovat. Minjee kertoo alkaneensa lypsyhommat 13 vuotiaana, joten kokemusta on kertynyt. Lypsäminen on raskasta hommaa ja ranchillä onkin harkittu koneelliseen lypsämiseen siirtymistä. He ovat jo ostaneet kiinalaisen lypsykoneen, mutta miettivät sen käyttöä, kun ovat kuulleet että juuri se malli ei ole hyväksi lehmille. Minjee sanoo myös, että maito on parempaa kun se lypsetään käsin. Hän toteaa varmana, että kesäisin he tulevat lypsämään lehmät käsin jatkossakin, vaikka talvella navetassa käytettäisiinkin lypsykonetta. Itse hieman epäilen, mutten sano mitään.

Tero ei halua kokeilla lypsämistä, koska kokee meidän jo vieneen turhan paljon aikaa varsinaisilta ammattilaisilta. Palaamme jurtallemme ja menemme vielä pariksi tunniksi nukkumaan. Kamiina lämmittää. Olemme liian laiskoja aamuhommiin. Herättyämme yhdeksän maissa käymme Martinin jurtalla maksamassa hänelle oleskelumme ranchillä. Hän haluaa jutella kanssamme hetken ja tarjoaa meille viskiä aamupalaksi. Olemme hieman hämmentyneitä, mutta eihän isännän vieraanvaraisuudesta oikein voi kieltäytyäkään. Jutustelemme hetken ja Tero joutuu juomaan toisenkin snapsin.

Palatessamme jurtallemme huomaamme kuinka viski nousee nousee päähän näin aikaisin aamulla. Onneksi Alimaa saapuu samantien jurtallemme aamiaisen kera. Iloiseksi yllätykseksemme saamme tänään lettuja hillon kera. Annamme Alimaalle suklaalevyn kiitokseksi hänen tekemistään hyvistä ruoista ja kaksi pikkulelua hänen lapsilleen. Hän ottaa ne kiitoksien kera vastaan ja näyttää tyytyväiseltä.

Aamiaisen syötyämme pakkaamme tavarat, koska olemme lähdössä tänään joskus iltapäivällä. Laitamme jurtan huonekalut takaisin paikoilleen ja lakaisemme lattian. Liikuskellessamme pihamaalla viisi isoa koiraa seuraa meitä joka paikkaan kuin tietäen, että olemme lähdössä. Ne ovat saaneet meiltä kaikenlaisia herkkupaloja ja lukuisia rapsutuksia, joita ne harvemmin saavat tilan perusväeltä.

Martin on jo huolissaan, että hän on menettänyt koiransa meille, kun ne ovat melkeinpä vaihtaneet isäntäänsä. Siinä olemme kuitenkin olleet tiukkoja, että yksikään koira ei ole päässyt sisälle jurttaamme, vaikka välillä on ollut vaikea sulkea ovi niiden nenän edestä. Öisin on jo melkoisen kylmä ja ne heräävät aamuisin selkä kuurassa kylmästä maasta. Ne ovat kuitenkin tottuneita ulkoelämään ja päivisin on vielä lämmin, joten olemme vain liian pehmoja sääliessämme niitä.

Koirat ovat olleet tänään aikaisempaa aggressiivisempia, mutta onneksi vain toisiaan kohtaan. Erityisesti Big Boy tuntuu murisevan jatkuvasti muille. Se haluaa kaiken huomion itselleen ja rökittää varsinkin Brownieta ja Junioria. Olisiko tämä seurausta siitä, että koirat ovat saaneet veren maun suuhunsa syödessään eilen teurastettua lehmää ja tapellessaan sen parhaista paloista? Voiko siitä vetää johtopäätöksen, että lihansyönti lisää aggressiivisuutta?

Tero jää leikkimään Alimaan lasten Nomin ja Uuganchimegin kanssa. Paikalle tulee myös Minjeen ja Martinin tytär Zaya. Uuganchimeg on lapsista hurmaavin. Hän höpöttää jatkuvasti eikä häntä häiritse yhtään, ettemme ymmärrä mongoliankieltä. Hän on itsevarma ja topakka pikkutyttö, joka tulee käsiojossa sanomaan “Saibainoo” (Päivää) ja vilkuttaa “Bye bye” hyvästiksi.

Tero opettaa lapsia hyppäämään ruutua ja hyppimään narua. Tosin opit eivät kyllä mene kovin hyvin perille, koska tytöt ovat vielä niin pieniä, alle kouluikäisiä. Zaya on tytöistä vanhin, mutta hän ei innostu helposti. Tero myös piirtää lapsille kuvia hiekkaan ja he esittelevät niitä ylpeinä. Ehdottomaksi ykköshitiksi muodostuu tiilen päälle viritetty lauta, jolla voi kiikkua puolelta toiselle. Siinä lapset jaksavat leikkiä koko loppupäivän antamamme pikkulelut käsissään.

On hauska nähdä, kuinka Alimaa ja Tuayakin innostuvat lasten uusista leikeistä. Yllättäen Alimaa osaa hypätä ruutua ja narua. Ihmettelemme, miten he eivät ole opettaneet näitä lapsille. Lapset esittävät minulle lorun yhteen ääneen lausuen. Minulla ei ole aavistustakaan, mistä se kertoo, mutta vakavat lasten naamat saavat minut hymyilemään. Sen jälkeen he laulavat. Esitys on kerrassaan suloinen ja ihanan spontaani, vaikkakin Alimaa ja Tuya toimivat innostajina.

Teron leikittäessä lapsia kysyn Minjeeltä, mitä voisimme tehdä jotta olisimme avuksi. Hän ohjaa minut tyhjään lehmäaitaukseen, josta lehmät on viety laitumelle. Siellä kolme naista kerää lantaa kasoihin ja niistä kottikärryihin, joilla se kuskataan portin toisella puolella olevaan kekoon. Ulamaa toimii päätekijänä ja kaksi muuta yrittää tehdä hommia. Tartun lapioon ja ryhdyn kasailemaan kakkaa. Aurinko paistaa kuumasti. Pian minun on vähennettävä vaatetusta, joka on kesäiseen säähän aivan liian paksu.

Osan lannasta heittelemme aitauksen keskellä olevaan isoon kasaan. Martinin ajatuksena on, että iso lantakasa toimii öisin lämpöalustana lehmille. Ne näyttävätkin viihtyvän sen päällä hyvin, joten ilmeisesti kasa toimii. Minjee näyttää myös, että voimme heittää osan lannasta eläinkatoksen katolle. Siellä se kuivuu hyvin ja voidaan ottaa helposti lämmityskäyttöön. Puuhaa riittää puoleksi päiväksi. Ulamaa on riuska nainen, joka heittelee lantaa kotitekoisiin kottikärryihin kuin puuterilunta. Terokin tulee auttamaan ja aitaus alkaa siistiytyä selkeästi.

Kello 13 lopetamme hommat. Syömme lounaan jurtallamme ja siirrämme tavaramme kaivonkannen päälle odottamaan lähtöä. Martinin poika Jonathan perheineen on luvannut viedä meidät autollaan Sukhbaatariin. Koirat vartioivat laukkujamme ja Juniori jopa ulisee meille, ettemme lähtisi. Kello 14 auto odottaa lehmäaitauksessa lähtöä ja on aika jättää haikeat jäähyväiset ihanille ihmisille ja eläimille.

Koirat käyvät yksitellen rapsuteltavanamme ja käyvät sitten auton lähettyville loikoilemaan. Nyt ne eivät tappele yhtään. Tilan isäntä- ja työväki ovat olleet ystävällisiä ja avuliaita ja onnistuneet saamaan meidät kokemaan itsemme tervetulleiksi ja halutuiksi vieraiksi. Olemme viihtyneet erittäin hyvin. Ranch kehittyy kokoajan ja kunhan peseytymismahdollisuudet saadaan parempaan kuntoon, voimme lämpimästi suositella paikkaa kaikille elämyksiä hakeville. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, kun kesäjurtat vaihdetaan talvijurttiin, mutta valitettavasti sitä ei ehditty tehdä meidän läsnäollessamme. Ehkä tulemme joskus takaisin toteamaan, mitkä Martinin visioista toteutuivat.

Video: lapsi-trio esittää laulun Merjalle

Teurastus ja coca-colaa

ORKHON, SELENGE AIMAG, MONGOLIA

Musta lehmä jää jälleen yksin aitaukseen muun lauman lähtiessä päiväksi laitumelle. Se ontuu pahasti eikä jaksa enää seistä kuin vähän aikaa kerrallaan. Sen murheelliset tummat silmät katsovat minuun. Se taitaa jo tietää hetkensä koittaneen. Martin sanoo, että kohta lehmä teurastetaan. Emme koskaan kysyneet lehmän nimeä, vaikka ranchillä kaikilla eläimillä on nimet. Shoogi teroittaa veistä.

Shoogi ja Olzuukhai toimivat teurastajina, vaikkeivät ammattilaisia siinä olekaan. Martin, Tero ja minä seuraamme vierestä. Lehmä seisoo. Shoogi ja Olzuukhai sitovat sen etujalat ja kaatavat sen. Sen jälkeen he sitovat sen etu- ja takajalat yhteen ja kääntävät päätä luonnottomaan asentoon. Lehmä näyttää pelokkaalta. Kyyneleet kohoavat silmiini. Laitan aurinkolasit päähän. Tero istuu aidalla. Poppi soi laatikkotehtaassa ja se kantautuu ulos. Olzuukhai napsuttelee sormiaan ja silittää lehmän päätä. Lehmä rauhoittuu.

Katson lehmän surumielisiä silmiä. Martin kysyy, miltä meistä tuntuu. Toteamme lähes yhteen ääneen, että ratkaisu on mielestämme oikea vaikkakin vaikea. Kysymme, tapahtuuko tällaista usein. Martin sanoo, että tämä on ensimmäinen kerta sinä aikana, kun hän on ollut tilalla. Päätös on selvästi hänellekin vaikea. Ehkä hän olisi halunnut yrittää laittaa jalan takaisin paikoilleen, mutta toisaalta onnistumismahdollisuudet olisivat mitättömät.

Olzuukhai pitää lehmän päätä sarvista paikoillaan ja työntää terävän puukon sen kallon läpi. Vain hetki ja lehmä siirtyy autuaammille laidunmaille Olzuukhain pyörittäessä puukkoa sen pään sisällä. Lehmä sätkähtää. Shoogi avaa lehmän kurkun ja valuttaa veren vatiin. Koirat kerääntyvät lähistölle. Teurastajat yrittävät saada kaiken veren valutettua pois ennen lehmän nylkemistä. Lehmä nytkähtelee edelleen. Eihän se vain ole enää elossa. Martinin mukaan ei ole.

Verivati annetaan koirille, jotka juovat siitä ahnaasti. Shoogi ja Olzuukhai ryhtyvät nylkemään lehmää aloittaen jaloista. Jalat katkaistaan ja Martin kertoo kiinalaisten maksavan niistä hyvin. Tosin hän ei myy niitä. Ainoa osa, joka lehmästä myydään, on nahka. Siitä saadaan 20 000 tögrögiä eli noin 12 euroa. Lihat syötetään koirille talvikuukausien aikana. Teurastushetkellä ne saavat suolia ja kylkiluita sekä jalat.

Istun aidalla ja katselen, kuinka lehmännahka irroitetaan. Tuya tuo vauvansa Zayan syliini. On outoa istua pikkulapsi sylissään ja samalla seurata lehmän teurastusta. Täällä se on kuitenkin aivan luonnollista. Zaya katsoo minua kummastuneena. Olen hänen mielestään varmasti omituisen muukalaisen näköinen. Teron ottaessa meistä valokuvaa Zaya pillahtaa itkuun. Tuya ottaa hänet hetkeksi syliinsä, mutta työntää hänet pian takaisin minulle kadoten laatikkotehtaaseen hommiin.

Shoogi ja Olzuukhai ovat saaneet lehmän nahan irti ja vetävät sen sisälmyksiä ulos. Lehmällä on viisi vatsaa. Martin odottaa, että he pääsevät vaiheeseen, jolloin he voivat leikata lehmän vaurioituneen jalan auki ja näyttää, oliko Martin oikeassa vammojen laadun suhteen. Jalka on niin huonossa kunnossa ja pehmytkudokset tulehtuneet, ettei sitä olisi enää saanut kuntoon. Lehmän lopettaminen oli siis ollut oikea ratkaisu.

Koirat kiskovat suolia ja murahtelevat toisilleen. Ne syövät hyvällä halulla. Sisälmykset kuskataan kottikärryillä takapihalle, johon ne jätetään mätänemään. Koirat nauttivat niitä pitkin päivää ja yötä. Paikalle ilmestyy myös haaskalintuja. Aitauksesta siivotaan lehmän loput ja Martin ohjeistaa työntekijänsä leikkaamaan lihat sopiviksi paloiksi syötettäväksi koirille seuraavien kuukausien aikana.

Syömme lounasta Martinin kanssa pihakatoksessa. Saan jättiannoksen liharisottoa. Terolle tuodaan iso kulhollinen viiliä ja palan painikkeeksi leipää. Näen hänen kauhistuneen ilmeensä, koska viili on kamalinta mitä hän tietää. Hän näykkii ateriaa, mutta syö vain leipää. Martin pyytää Alimaalta viiliä jälkiruoaksi ja Tero tarjoaa hänelle omansa. Martin ottaa siitä puolet toiseen kulhoon ja minä syön Teron kulhosta muutaman lusikallisen. Viili on todella hapanta, vaikka laitan siihen paljon sokeria, mutta toimii hyvin jälkiruokana.

Lounaan jälkeen nousemme jälleen ratsaille. Lähdemme Olzuukhain kanssa käymään seuraavassa kylässä, Dulaankhanissa, jossa pitäisi olla jousia ja nuolia valmistava ja myyvä kauppa. Saan jälleen Blackien ja Tero Traktorin. Olzuukhailla on uusi, vasta kaksivuotias ratsu allaan. Ravaamme rinnakkain pikkukylämme läpi, alitamme rautatien ja juotamme hevoset joessa. Ne ovatkin janoisia.

Menemme käyntiä radan toista puolta, kunnes tulemme kunnon hiekkatielle. Nostamme hetkeksi laukan, mutta käännymme pian pois tieltä kohti eri kukkulaa kuin jolle ratsastimme eilen. Ravaamme ylös kukkulalle. Traktor suuntaa kohti rinteessä olevia yksittäisiä puita ja pysähtyy niiden kohdalla. Pian olemme kuitenkin kaikki kukkulan laella, josta jatkamme hieman poispäin Dulaankhanin kylästä, joka näkyy vasemmalla puolellamme.

Joki näkyy alhaalla laaksossa. Olzuukhai ohjaa hevosensa jyrkänteeltä näyttävälle reunalle ja lähtee laskeutumaan jyrkkää rinnettä alas. Seuraamme häntä. Blackie on epävarma alamäessä, samoin Traktor. Tulemme alas niiden selästä ja lähdemme taluttamaan niitä. Se onnistuukin huomattavasti ratsastamista helpommin, vaikka välillä saankin houkutella Blackietä, jotta se seuraa minua. Yhdessä kohdassa joudun ihan tosissani kiskomaan sitä. Myös Olzuukhai on laskeutunut ratsailta ja taluttaa hevostaan. Kaksi ranchin koirista on tällä kertaa mukanamme, Junior ja arka musta koira.

Päästyämme rinteen alas näemme hevoslaumaansa paimentavan miehen kauniissa kukkuloiden ympäröimässä notkelmassa. Olzuukhai ratsastaa hänen luokseen kysymään neuvoa joen ylityksestä. Olzuukhain palattua takaisin nousemme kaikki ratsaille ja lähdemme seuraamaan häntä läpi joenvartta seuraavaa polkua puurivistöjen keskellä. Etenemme kokoajan kauemmaksi Dulaankhanin kylästä. Miten kaukaa meidän oikein on kierrettävä, jotta pääsemme joen yli?

Ratsastamme hiekkatietä ohi paikallisten jurttien ja pienen maalaistalon. Heidän koiransa räksyttävät peräämme ja omat koiramme jolkottelevat rauhallisesti perässämme. Lopulta saavumme asvalttitielle, jota pitkin pääsee Orkhonista Sukhbaatariin. Ratsastamme sen piennarta ja ylitämme joen tukevaa siltaa pitkin. Toisella puolella käännymme samantien pois tieltä ja jatkamme matkaamme niityllä lähellä joenrantaa.

Aurinko paistaa kuumasti. Olen ihan hiessä ja kietaisen takkini vyötäisilleni. Tasainen hiekkatie suorastaan kutsuu laukkaamaan. Nostettuamme laukan hevoset innostuvat vähän liiaksikin enkä meinaa saada Blackietä hallintaani. Riuhdon sitä pysähtymään, mutta jääräpäinen hevonen laukkaa, vaikka sen pää on melkein sylissäni. Kiljun Teroa pysähtymään, koska Blackien kilpailuvietti vetää sitä Traktorin perään. Takkini meinaa irrota vyötäisiltäni ja minun on pakko saada hevonen pysähtymään, jotta saan sen köytettyä paremmin.

Lopulta pysähdymme. Pidämme jopa pienen tauon puunkatveessa. Päätän laittaa takin päälleni, vaikka on tuhottoman kuuma. En halua, että se putoaa vauhdissa. Koirat saavat meidät kiinni. Niillä roikkuu kieli ulkona suusta, kun ne ovat porhaltaneet laukkaavien hevosten perässä.

Hevoset ovat malttamattomia. Mongolialaiset hevoset rakastavat juoksemista, kun ne kerran päästää vauhtiin. Ne eivät meinaa millään rauhoittua, joten ei muuta kuin menoksi jälleen. Maasto on välillä hieman arveluttava laukkaamiseen, mutta annamme silti mennä. Joenrannalla olevan jurtan koirat ryntäävät räkyttäen peräämme, joten on paras kiiruhtaa pois niiden alueelta.

Parin tunnin ratsastuksen jälkeen saavumme Dulaankhanin kylän laitamille. Niitty alkaa näyttää kaatopaikalta. Onkohan täällä lainkaan jätteidenkeruujärjestelmää? Tällä alueella ainakin näyttää siltä, että roskat on vain heitelty sinne tänne eikä niiden leviämistä valvo kukaan. Katson kauhuissani, kuinka hevoseni kulkee lasinsirujen ja lehmänluiden yli. Yritän vältellä pahimpia paikkoja. Mitenköhän Mongolian käy, kun ihmisten elintaso nousee ja he alkavat kuluttaa enemmän ja tuottaa enemmän jätteitä? Toivottavasti yhteiskunta herää jätehuollon osalta ennen sitä.

Tulemme kylään ja Olzuukhai kysäisee ensimmäiseltä vastaantulijalta, mistä mahdamme löytää jousienvalmistuspuodin. Mongolialaiset eivät näytä koskaan epäröivän kysyä tietä tai neuvoa toisiltaan. Se taitaa olla peruja paimentolaiskulttuurista, kun he ovat jatkuvasti vaihtaneet paikkaa. Silloin on varmasti ollut hyvä kysellä alueella jo olevilta neuvoja erilaisista asioista.

Jousienvalmistuspuoti sijaitsee kylän toisella laidalla. Siinä välissä rakennetaan uutta, isoa tietä jostakin jonnekin. Kuorma-autot ajavat aivan hevostemme ohi, mutta ne eivät ole millänsäkään. Puotia lähestyessämme Olzuukhai kyselee jälleen paikallisilta tietä ja saa valitettavasti kuulla, että puodinpitäjä on Darkhanissa ja puoti kiinni. Hän ei osaa selittää tilannetta meille englanniksi, mutta ymmärrämme pian ilman sanojakin, että puoti on kiinni. Olzuukhai soittaa vielä Minjeelle, joka selittää asian minulle puhelimessa englanniksi ja on hyvin pahoillaan. Sanon, että se on harmillista, mutta ettei se haittaa.

Suunnistamme pieneen lähikauppaan, jota ei kysymättä löytäisi, koska siinä ei lue millään kielellä että se on kauppa. Tero ja Olzuukhai menevät sisään ostamaan juotavaa. Istumme paikallisen koulun edessä oleville penkeille juomaan mehua ja coca-colaa. Koululaiset rynnistävät ulos koulupäivän päätyttyä ja katselevat hieman kummissaan meitä ja hevosiamme, mutta katoavat pian omille teilleen.

Saatuamme nestetasapainomme jälleen parempaan kuntoon alamme tehdä lähtöä. Isossa pullossa on vielä colaa, joten Tero tarjoaa sitä noin kymmenvuotiaalle pojalle, joka vielä istuu koulun portailla. Poika näyttää epäilevältä eikä meinaa millään ottaa tarjousta vastaan. Olzuukhai sanoo hänelle, että se on ihan ok ja poika nappaa pullon mukaansa. Lähtiessämme taluttamaan hevosiamme takaisinpäin näemme, kuinka poika kiertää koulun nurkan taakse, vilkaisee ympärilleen ja juo autuaan näköisenä coca colaa. Oudon muukalaisen lahja taisi kuitenkin olla mieleinen yllätys.

Talutamme hevoset tietyömaan ohi, jonka jälkeen Tero nousee Traktorin selkään. Olzuukhai ja minä jatkamme vielä kävellen. Selengen alueella on pian paikallisvaalit. Katselemme, kuinka ehdokkaat tekevät vaalityötään. He kiertävät liput liehuen kylää ja käyvät talosta taloon kertomassa, kuinka hyvin he johtaisivat aluetta.

Kylän reunamalla nousemme hevosten selkään. Blackien satulassa on jotain, joka hankaa sisäreisiäni. Sattuu joka askelella, joten lopulta päätämme Teron kanssa vaihtaa hevosia. Traktorin satula tuntuukin paljon paremmalta. On muutenkin hauska päästä kokeilemaan toista hevosta. Nostamme laukan. Traktor ei ole ihan niin kiivas kuin Blackie. Pikemminkin voisi sanoa, että se on luotettavan ja varman oloinen. Traktor-nimi kuvaa tätä hevosta hyvin, koska se tuntuu menevän eteenpäin kuin traktori. Pidän siitä eikä Terokaan näytä tyytymättömältä Blackieen, vaikka myöntääkin sen satulan olevan epämukavampi kuin Traktorin.

Laukkaamme oikeastaan koko matkan takaisin asvalttitielle ja joen ylittävälle sillalle. Matka taittuu nopeasti. Koirat jäävät pahasti jälkeen. Ylitämme käynnissä sillan ja jatkamme yllätykseksemme asvalttitienpiennarta emmekä käänny samalle reitille, jota tulimme. Ihan mukavaa, että voimme palata toista reittiä. Toivottavasti emme vain ratsasta kovin pitkään asvalttitien vierustaa, koska siinä kulkee jonkin verran autoja ja ne ohittavat hevoset varsin varomattomasti.

Kipuamme vähän ylemmäs kukkulalle, kunnes käännymme kiemurtelevalle hiekkatielle. Törmäämme lähes heti lehmälaumaan. Osa lehmistä seisoo keskellä tietä, mutta väistyy hevosten tultua riittävän lähelle. Ne mulkoilevat meitä isoilla, tummilla silmillään. On aika jälleen laukata. Upeat maisemat kiitävät ohi jylistäessämme eteenpäin. Olzuukhain hevonen on selkeästi hitain ja se jää pahasti jälkeen, vaikka hän yrittää hoputtaa sitä eteenpäin. Se taitaa olla jo vähän väsynyt, kun se on vasta niin nuori.

Nousemme ylös kukkulalle, jonka laelta näemme alas seuraavaan laaksoon. Maisema on jälleen kerrassaan mahtava. Pysähdymme odottamaan Olzuukhaita ja ottamaan valokuvia. Aurinko alkaa jo laskea eli ei ole enää niin kuuma kuin menomatkalla. Olzuukhain saavuttua paikalle käväisen kukkulan takana. Missään ei ole puskia tai muutakaan, minkä taakse piiloutua, mutta eipä täällä juuri liiku ihmisiäkään, joten helpotan oloani tienvierustalla kykkien. Koirat saavat meidät jälleen kiinni ja lösähtävät pitkälleen huomatessaan meidän pitävän pienen tauon.

Menemme käyntiä alamäen, mutta seuraavassa pienessä ylämäessä nostamme jälleen laukan. Lähtiessämme laskeutumaan alaspäin edessämme avautuu idyllinen näkymä, kun vuohi-lammaslauma vaeltaa kohti notkelmassa olevia jurttia. Lauma hätääntyy hieman meidän lähestyessämme, mutta palaa oikeaan suuntaan ohitettuamme sen.

Hevoset tanssahtelevat malttamattomasti alamäessä, kun emme anna niiden juosta. Ihmettelemme Teron kanssa hieman suuntaa, johon olemme menossa, mutta meidän on vain luotettava siihen, että takanamme ratsastava Olzuukhai tietää oikean suunnan. Vilkuilemme välillä, pitäisikö meidän kääntyä, mutta kun hän vain viittoilee eteenpäin, annamme mennä.

Päästyämme hieman tasaisemmalle maalle kannustamme hevoset laukkaan kohti laskevaa aurinkoa. Traktor menee edellä ja hiekka pöllyää kuivasta maasta. Nousen jalustimille ja annan tuulen tuivertaa hiuksiani. Tasainen, varma laukka tuntuu hyvältä. Kaukaisuudessa näemme tehtaan piipun ja mietimme, ettemme muista nähneemme sellaista Orkhonin kylässä. Saapuessamme kylän laitamille tunnistamme kuitenkin muutaman maamerkin, joista tiedämme olevamme oikeassa paikassa.

Yritämme saada hevoset hidastamaan, kun näemme tammojen ja varsojen muodostaman lauman, jonka veimme edellisenä päivänä joelle juomaan. Pysähdymme lauman luo ja Traktor tervehtii hirnahduksella tuttuja hevosia. Olzuukhai on jäänyt kauas taaksemme. Alamme jo vähän huolestua, onko hänelle sattunut jotakin, kun hän vihdoin näkyy pienen kumpareen takaa.

Päästämme hevosemme jälleen laukkaan. Ne porhaltavat hurjaa kiitolaukkaa alas pientä mäkeä ennen rautatiekiskojen ali menevää siltaa. Saan Traktorin onneksi hidastamaan, koska sillä on jano ja sillan ali menee myös joki. Ohjaan sen juomaan. Se imee ahnaasti kylmää jokivettä. Tero pysähtyy Blackien kanssa sillan toiselle puolelle ja juottaa sen siellä. Olzuukhai saavuttaa meidät. Ratsastamme vieretysten kylänraittia takaisin ranchille hevosiamme rauhoitellen.

Saavumme ranchin pihaan pimeän laskeutuessa ja saamme illallista lähes samantien, kun pääsemme jurtallemme. Tero käy keräämässä klapeja ja sytyketikkuja kamiinaa varten. Peseydymme puhdistusliinoilla, koska meillä ei ole vettä. Huonot peseytymismahdollisuudet ovatkin ainoa varsinainen miinuspuoli ranchillä. Ruoaksi on minulle maukkaita lihapiirakoita ja Terolle vastaavia piirakoita perunatäytteellä. Ne maistuvat mainioilta 4-5 tunnin ratsastusretken jälkeen.

Syötyämme Minjee tulee hetkeksi istumaan jurttaamme. Hän kyselee, kuinka päivämme on sujunut ja olemmeko tyytyväisiä. On mukavaa, että isäntäväki haluaa aidosti meidän viihtyvän. Sovimme samalla huomisesta lähdöstämme ja Minjee lupaa järjestää meille auton ja kuljettajan, jotta pääsemme Sukhbaatariin. Kiitämme mukavasta päivästä ja toivottelemme hyvää yötä. Nukahdamme koirien riidellessä lehmänraadosta kuunloisteessa.

Video: Tero kannustaa vauhtiin (tsuuh!)

Jokilaaksot ja puusauna

ORKHON, SELENGE AIMAG, MONGOLIA

Yö oli lämmin, melkein liian lämmin. Tero piti kamiinan päällä kello puoli kahteen ja heräsi sytyttämään sen uudelleen kello 3.30. Aamulla on kuitenkin viileää. On ikävä lähteä ulkovessaan lämpimän peiton alta. Kello on 9.30. Ystävällinen kokki tuo aamiaisen noin kello 10. Popsin kinkku-vihannesmunakasta ja leipää. Tero saa sipulimunakasta.

Peseydymme puhdistusliinoilla, joita meillä on mukana, koska vettä on vain juotavaksi. Käymme tervehtimässä ranchin emäntää, Minjeetä, laatikkotehtaassa, jossa hän on innostanut muut kilpailemaan siitä, kuka tekee laatikoita nopeimmin. Heidän on tarkoitus saada tänään valmiiksi 500 kappaleen laatikkoerä, joka toimitetaan yhteen maailman suurimmista kultakaivoksista. Ranchilla on väsätty laatikoita koko kesä ja henkilökunta alkaa olla vähän kyllästynyt kyseiseen puuhaan. Neljä ihmistä saa tehtyä noin 120 laatikkoa päivässä.

Lähdemme kävelylle kylän ympäri kolme isoa paimenkoiraa mukanamme. On harmillista, että koirissa on kirppuja, joten niitä rapsuttaessa pitää olla tarkkana, etteivät kirput etene käsistä muualle. Tosin ne eivät kyllä taida kauhean hyvin viihtyä ihmisen iholla. Kun rapsuttaa koiraa, niin hyvinkin viisi kirppua vipeltää pitkin käsiä lähes samantien.

Koirat ovat aivan ihastuttavia persoonallisuuksia. Big boyksi kutsuttu on eniten mongolialaisen paimenkoiran näköinen ja rauhallisin. Junioriksi ristimämme muistuttaa vähän saksanpaimenkoiraa ja tulee pentumaisesti nappaamaan hampailla kädestä aina lähestyessään. Ainoa narttu, Nicky, on muita paremmin pidetty ja ystävällinen otus. Muista erottuva ruskea hauveli, Brownie, ei yleensä pidä vieraista, mutta meidän kanssamme se viihtyy hyvin. Musta, arka koira heiluttaa kyllä häntää, muttei anna silittää itseään.

Palattuamme kävelyltä keräämme puusäleitä laatikkotehtaana toimivan rakennuksen vierestä kamiinamme lämmittämistä varten. Pihamaalla tallusteleva musta lehmä katsoo meitä isoilla silmillään ja ammuu anovasti tyhjän vesikourun edessä. Yritämme käyttää kourun vieressä olevaa pumppua antaaksemme sille vettä, mutta pumppu ei toimi odotetusti. Tarvitsemme paikallista apua. Pumpun putkeen pitää ensin kaataa kulhollinen vettä, jonka avulla saadaan pumpattua kaivosta vettä.

Lehmä saa juodakseen ja olemme tyytyväisiä. Muut lehmät ovat laitumella, mutta tämä on pihamaalla, koska sen jalka on poikki. Se on päätetty pitkällisten keskustelujen jälkeen lopettaa huomenna. Jalka on siinä kunnossa, ettei sillä valitettavasti ole enää toivoa. On surullista katsoa sen vaivalloista liikkumista ja tietää, että sen aika on vähissä. Se jättää kuitenkin jälkeensä hurmaavan vasikan, joka onneksi pärjäilee jo omillaan.

Syömme lounaan jurtassamme, vaikkei oikeastaan ole kauheasti nälkä. Tero ei pidä saamastaan omituisenhajuisesta, valkoisesta keitosta, vaan syöttää sen jurttamme edessä loikoilevalle Brownielle. Hän syö itse vain leipää. Nautin lihakeittoa ja totean, etten olekaan ikuisuuteen syönyt sellaista.

Kello 13 maissa nousemme ratsaille. Saan alleni Blackien ja Tero Traktorin, joka on isäntämme lempihevonen. Mukaamme lähtee ranchin karjapaimen, 19 vuotias Olzuukhai, joka huolehtii lehmistä ja hevosista. Hän haluaa näyttää meille kukkulalta avautuvat maisemat. Neljä koiraa seuraa hevosiamme. Lähdemme matkaan kullankeltaisen ruohopellon läpi pääasiassa käyntiä tallustellen. Muutaman hitaan ravipätkän jälkeen Tero haluaa kokeilla laukkaa. Hän laukkaa rauhallisesti pienen pätkän minun ja oppaamme tullessa ravia perässä.

Alitamme junaradan. Matala alikulkusilta on onneksi hyvin lyhyt, joten painaudumme vain matalaksi hevosen selässä ja selviydymme toiselle puolelle. Pysähdymme hetkeksi Teron ottaessa valokuvan. Muutaman askeleen jälkeen joudumme tulemaan alas hevosten selästä, koska edessämme on kapea oja, emmekä halua hypätä sen yli hevosella.

Nousemme vaikeakulkuista hiekkarinnettä ylöspäin. Hevoseni pysähtyy monta kertaa ja puuskuttaa tuskaisesti. Kannustan sitä eteenpäin tsu-tsu -käskyllä. Pääsemme kuin pääsemmekin mäen ylös. Upea jokilaakso levittäytyy takanamme kivutessamme yhä ylemmäs toista kukkulanrinnettä. Tällä kertaa rinne on kivikkoinen, mutta helpompi kulkea kuin hiekka. Olzuukhai on jo kukkulanlaella ja nousee pois hevosen selästä. Olemme tulleet määränpäähämme.

Hevosten kivuttua ylös asti annamme niiden nautiskella kukkulalla kasvavista jännäntuoksuisista varvuista, joita ne mutustavat hyvällä halulla. Koirat käyvät lopenuupuneina lepäämään. Ihastelemme 360-asteen maisemaa. Kukkulan toisella puolella, alhaalla laaksossa on seuraava kylä, Dulaankhan. Sen laitamilla joku paimentaa lammaslaumaa. Kylän takana nousee korkeampi, havupuiden ja pari päivää sitten sataneen lumen peittämä vuori. Myös kauempana siintää lumipeitteisiä vuoria.

Selenge- ja Orkhon-joet kiemurtelevat laaksojen läpi. Sitä reunustaa ruskanvärein koreileva puusto. Junarata menee kukkuloiden välistä. Nousemme takaisin hevosten selkään ja menemme hidasta käyntiä alaspäin toiselta puolelta kukkulaa, jossa rinne on loivempi kuin se jota tulimme ylös. Silti hevosellani on vaikeuksia mennä alaspäin. Se ei selkeästikään ole tottunut mäkiseen maastoon, joka on yllättävää kun miettii missä se asustaa. Koirat jolkottavat vierelläni.

Päästyäni mäen alas hoputan hevostani raviin, jotta saan Teron ja Olzuukhain kiinni. Siellä täällä rinteillä kasvaa kituliaita puita. Maassa näkyy jonkun pienen jyrsijän koloja. Tero laukkaa jonkin matkaa epätasaisella pellolla. Minulle riittää vauhdiksi hidas ravi, jossa on tasaista istua. Ihmettelemme, mihin Olzuukhai on matkalla, kunnes saavumme tasaiselle hiekkatielle. Se on ihanteellinen kunnon laukalle.

Aurinko pilkahtelee pilvien raosta nostaessani laukan tiukalla tsu-tsu -käskyllä ja potkulla hevosen kylkiin. Pian kiidän Olzuukhain kanssa Teron perässä täydellistä hiekkatietä kohti Orkhonin kylää. Nousen seisomaan mongolialaisen satulan tukeville jalustimille ja annan mennä. Tulee hiki, sekä minulle että hevoselleni, mutta painamme eteenpäin. Välillä hidastamme raviin, mutta koska käyntiin siirtyminen ei maita kenellekään, jatkamme laukalla. Laukkaamme useamman kilometrin. Koirat jäävät taakse. Aurinko tuntuu kuumalta ja hiki virtaa. Ihanaa.

Käännymme tieltä yllättäen vastakkaiseen suuntaan kuin jossa maatila on. Seuraamme Olzuukhaita, joka johdattaa meidät käyntiä kohti 10-15 hevosen laumaa. Ne taitavat olla isäntämme hevosia, jotka laiduntavat täällä. Joukossa on useampi tamma varsoineen. Koirat saavuttavat meidät hidastettuamme vauhtia. Ajamme hevoslauman läheisen joen rantaan juomaan ja jätämme ne sinne. Koiratkin käyvät hörppäämässä vettä. Me jatkamme eteenpäin ja pujahdamme junaradan sillan alta toiselle puolelle jälleen kyyristyen hevosen kaulalle, jottemme lyö päätämme siltaan.

Viileä arotuuli tuntuu vilvoittavalta hikisten vaatteiden läpi. Vielä muutama juoksuaskel ja olemme kylän laidalla. Ratsastamme kylän läpi maatilan toiselle puolelle, jossa portti on avoinna. Sen päällä juuri kaulan korkeudella kulkee piikkilanka, joka kiertää maatilan aidan päällä. Joudumme kumartumaan, jotta pääsemme piikkilangan ali pihamaalle. Olemme erittäin tyytyväisiä ratsastusretkeen ja kiittelemme Olzuukhaita vuolaasti.

Painumme hetkeksi jurtallemme. Tero lähtee kaivamaan vielä kaksi kuoppaa aidanpylväille, jotka isäntämme laittaa paikoilleen. Istun jurtassamme kirjoittamassa. Tero palattua Martin tulee sanomaan, että sauna on valmis.
Hän näyttää Terolle, missä se on. Nappaamme pyyhkeet ja pesuaineet mukaan ja lähdemme saunarakennukselle. Eteinen on puolivalmis ja kylmä, samoin ilmeisesti pukeutumis- ja pesutilaksi tarkoitettu tällä hetkellä pelkkää betonia oleva huone, jonka nurkassa on jotain vihanneksia talvisäilössä. Saunanovea pitää kiinni pitkä puukeppi. Kurkistamme saunaan ja hymy leviää kasvoillemme. Se on ihastuttava ja kuuma.

Otamme vaatteet pois jäätävässä, hämärässä eteisessä. Istumme saunan lämpöön pihkaa tihkuville lauteille. Ihana yrttien tuoksu kietoo meidät sisäänsä. Heitämme löylyä kiukaalle ja huokaisemme tyytyväisinä. Lämpö pehmittää päivän ratsastuksesta kipeytyneitä lihaksia ja puusaunan löyly saa helposti hien pintaan. Autuaallista.

Kaikki on hyvin, kunnes huomaamme että meillä on vain yksi ämpärillinen jääkylmää vettä. Saunassa ei ole lämmintä vettä. Pohdimme hetken, mitä teemme. Tero käy jurtallamme lisäämässä puita kamiinaan ja lähtee pyyhe lanteillaan etsimään lisää vettä ja saaveja peseytymistä varten. Päästyään ulos hän törmää Martiniin, joka kysyy mitä puolialaston mies tekee pihamaalla; onko kaikki hyvin. Tero selittää mitä tarvitsemme, jotta voimme peseytyä. Asia korjaantuu käden käänteessä.

Hikoilemme lauteilla ennen kuin olemme valmiit jäätävään peseytymiseen. Ihmettelemme, miksi saunassa ei ole lämminvesivaraajaa, sillä se olisi yksinkertainen tapa saada vesi lämpimäksi. Onneksi saunassa on niin lämmin, että kylmälläkin vedellä peseytyminen onnistuu. Henki vähän salpautuu kaataessani kylmää vettä päähäni, mutta suomalainen ei näin pienestä säikähdä. Lämmittelen hetken peseytymisen jälkeen ja palaan tyytyväisenä jurttaamme. Tero jää vielä hetkeksi.

Jurttaan päästyäni Minjee tulee kysymään, olemmeko valmiit illalliselle. Kerron, että Tero on vielä saunassa, mutta tulee varmasti pian. Kokki tuo ruoat jurttaamme. Saan illalliseksi jauhelihanyyttejä ja salaattia. Terolle tarjoillaan kasvisnyyttejä. Mongolialaiset kutsuvat perinteisiä höyrytettyjä taikinanyyttejään buuzeiksi. Ne ovat herkullisia. Mielestämme tämä on paras illallinen tähän mennessä.

Syötyämme käymme vielä isäntämme jurtalla kiittämässä hyvästä ruoasta ja saunasta sekä mainitsemme, että vietämme ranchillä vielä kaksi yötä. Isäntäväki on jo painumassa yöpuulle, joten teemme samoin. Tero täyttää kamiinamme lehmänlannalla, jota mongolialaiset käyttävät lämmitykseen puiden lisäksi. Se pysyy hiilloksella pitkään ja pitää edes jonkinlaista lämpöä päällä jurtassamme. Lämpö kohoaa vähän liiankin kuumaksi, joten avaamme hetkeksi jurtan oven. Olemme rättiväsyneitä päivän aktiviteeteista ja nukahdamme samantien kylkikylkeen käpertyneinä kapeassa sängyssä kamiinan vieressä.

Anak Ranch jurtta

ORKHON, SELENGE AIMAG, MONGOLIA

Iso, neljän sängyn kesäjurtta. Kaksi sängyistä kapeita hetekoita ja kaksi paikallisia perinnehuonekaluja. Vihreistä lakanoista lähtee väriä vaatteisiin ja ihoon. Oranssi ornamentein koristeltu pöytä ja kaksi kaapistoa. Lattia puuta. Kolme pientä puujakkaraa. Sähkövalo ja vedenkeitin, jossa keitettyä vettä jatkuvasti kuumana. Lämmitys kamiinalla, joka syö valtavasti puita ja lehmänlantaa. Lämpö pysyy, jos kattoaukot ovat suljetut (eivät olleet, kun tulimme). Ulkovessa, jossa reikä lattiassa. Tilalla myös sauna, jossa voi peseytyä.

Hevosia, lehmiä, lampaita, vuohia, koiria, laatikkotehdas ja erilaisia rakennusprojekteja. Kaikkeen haluamaansa saa osallistua, mutta itse oltava aktiivinen. Upeita ratsastusretkiä lähimaastoon.

Aamiainen, lounas ja illallinen tarjoillaan jurttaan. Ruoka paikallista kotiruokaa; esim. lihakeittoa, liharisottoa, liha- tai kasvisnyyttejä, lihapiirakoita, viiliä tai riisivelliä. Aamiaiseksi munakasta, pekonia ja leipää tai lettuja hillolla. Haluttaessa tarjolla mongolialaista teetä. Isäntä saattaa tarjota viskiä.

Sijainti: Darkhan – Sukhbaatar -junaradan lähellä, Orkhonin kylän laitamilla
Hinta: 28 EUR/per henkilö/yö (sis. majoituksen, ruoat, juomat, aktiviteetit)

Martinin tarinoita ja paalukuoppia

ORKHON, SELENGE AIMAG, MONGOLIA

Heräämme yhdeksän maissa ja valmistaudumme aamiaiselle. Sänkymme vihreistä lakanoista on lähtenyt väriä vaatteisiimme, käsiimme ja kasvoihimme. Päätämme ottaa omat lakanamakuupussimme käyttöön seuraavaksi yöksi.

Pihamaalla on kolme jurttaa, joista kauimmaisessa asustamme. Pihan takanurkassa on ulkovessa, jonka lattiassa on reikä tarpeita varten. Pudotusta reiästä on pari kolme metriä; syvin ulkovessa johon olen törmännyt. Astuessamme ulos jurtastamme Minjee tulee hakemaan meidät kokkina toimivan naisen, Alimaan, jurtalle. Alimaa laittaa ruokaa kaikille ranchin työntekijöille ja vieraille. Olemme ainoat vieraat tällä hetkellä eikä muita ole odotettavissa ennen joulukuuta. Työntekijöitä on kahdeksan ja paria lisää yritetään hankkia.

Istumme Alimaan jurtassa pöydän ääreen pienille palleille ja katselemme, kuinka hän paistaa kananmunat isolla pannulla kamiinan tulella. Lukuisat kärpäset täplittävät katon hakien lämpöä. Takaseinällä tv:ssä näkyy rakeinen kuva paikallisesta aamutv:stä. Syömme hyvällä halulla leipää ja paistettuja kananmunia. Saan lisäksi pekonia. Tero hakee teetä omasta jurtastamme. Kiitämme ruoasta ja menemme ulos.

Sää on viileä ja pilvinen. Edellisenä päivänä on satanut vettä, joten pihamaa on osittain mutavelliä. Ranchin isäntä, Martin, tulee kulman takaa ja toivottaa meidät tervetulleeksi. Hän kysyy, onko meillä kaikki hyvin. Kerromme olevamme muuten tyytyväisiä, mutta jonkun pitäisi peittää jurttamme katossa olevat aukot, koska kaikki lämpö katoaa niistä harakoille. Hän lupaa, että asia hoidetaan ennen illan hämärtymistä.

Martin kierrättää meitä ympäriinsä tilallaan kertoen tarinoita. Astumme sisään navettarakennukseen, joka on harvinaisuus Mongoliassa. Martin kertoo, että hänen lehmänsä lypsävät hyvin talvellakin, koska ne pääsevät lämpimään ja saavat heiniä. Paikalliset saavat yhdestä lehmästä yleensä noin 1-1,5 litraa päivässä, Martin 3-4 litraa. Maitoa kertyy päivittäin 100-200 litraa ja se myydään paikalliseen meijeriin.

Martin on syntynyt maatilalla Saksassa. Hänen isänsä on kotoisin Venäjältä, Baikal-järveltä, joten hän kokee juurensa olevan siellä. Hän on opiskellut rakennusmestariksi ja osaa tehdä puusepän ja putkimiehen töitä. Sähköhommat hän on oppinut ns. kantapään kautta. Näillä kaikilla taidoilla on käyttöä ranchillä, jonka rakennukset ovat hänen käsialaansa.

Martin sanoo, että ongelmallisinta on löytää hyviä rakennusmiehiä Mongoliassa. Kaikki tehdään vähän sinnepäin ja jatkuvasti pitää valvoa. Esimerkiksi navetta lämpenee lehmien omalla ruumiinlämmöllä ja lattialämmityksellä, mutta lattialämmitysputket on jouduttu vaihtamaan useampaan otteeseen rakentajien virheiden takia. Vesi jäätyy putkissa talvella, koska se ei virtaa jatkuvasti.

Martin aloitti työuransa Saksan armeijassa seuraten isoisänsä jalanjälkiä. Sieltä hän päätyi Ranskan muukalaislegioonaan näyttääkseen isälleen, että uskaltaa. Legioonassa vietetty viisi vuotta oli rankka kokemus. Hän taisteli Somaliassa, jossa hän sai luodin kylkeensä ja toipui siitä Havaijilla. Jossain välissä elämäänsä hän luki itsensä lakimieheksi, muttei oikein viihtynyt siinä hommassa. Hän päätyi Australiaan, jossa hän omistaa edelleen osuuden eräästä kaivosyrityksestä. Kyseinen yritys toimii posliinialalla.

Martin tutustui nykyiseen vaimoonsa Minjeen internetin välityksellä ja päätyi Mongoliaan. Ensin hän toimi Ulaan Baatarissa lakimiehenä, mutta sanoi sen olevan lähes toivotonta puuhaa, kun mistään sopimuksista ei tässä maassa pidetä kiinni ja tuomaritkin ovat pahasti korruptoituneita. Minjeen vanhemmilla oli maapalsta Orkhonissa ja Martin päätti perustaa sinne ranchin. Sillä tiellä hän on edelleen.

Martinilla on kaksi lasta. Jonathan on syntynyt ja kasvanut Australiassa. Hänen äitinsä on malesialais-kiinalaista syntyperää. Hän on opiskellut Malesiassa ja asuu nykyään Mongoliassa Ulaan Baatarissa, jossa hänellä on rakennusalan yritys. Zaya on noin kymmenvuotias ja ilmeisesti Minjeen ja Martinin yhteinen lapsi. Lisäksi he ovat adoptoineet yhden työntekijänsä vauvan, jonka nimi on myös Zaya.

Tilalla on 150 lehmää, 60 hevosta ja liuta lampaita ja vuohia. Lisäksi tuloja saadaan laatikkotehtaasta, jossa neljä työntekijää valmistaa lokerikkoja muun muassa kultakaivosten käyttöön. Viime vuonna laatikoita tehtiin 10 000 kappaletta ja kysyntä kasvaa. Puumateriaali tuodaan Kiinasta ja laatikot kootaan yhdessä tilan rakennuksista. Siellä on varsin pätevän tuntuinen tuotantolinja.

Kaksi miestä, Shoogi ja Zorigoo, leikkaavat sirkkelillä lautoja sopiviksi paloiksi ja Minjee, Minjeen äiti ja Tuya kokoavat laatikoita. He pistävät kasaan yli 100 laatikkoa per päivä. Kaivokset käyttävät laatikoita maanäytteiden säilömiseen. Lain mukaan heidän tulee varastoida näytteet tietyn ajan ja siihen tarvitaan yhä enemmän ja enemmän laatikoita.

Keskustelemme vielä jurttien lämmityksen energiatehokkuudesta, jota Martin on jo omalta osaltaan parannellut, mutta vielä on paljon tehtävää. Hänellä on suuret suunnitelmat oman talvijurttansa kehittämisestä. Lisäksi hän on ottanut käyttöön Teronkin ehdottaman räppänän kamiinanpiipun keskivaiheille. Tällä pystyy säätämään, ettei kaikki lämpö karkaa piipun kautta samantien. Meidän jurtassamme sitä ei valitettavasti ole.

Kysymme, mitä voisimme puuhastella tänään. Haluaisimme upottaa kätemme saveen ja Martinilla onkin samantien meille oma projekti. Hänen pitää vahvistaa eläinten aitauksia, joten niihin tarvitaan lisää tukipaaluja. Saamme tehtäväksi kaivaa paaluille kuopat. Kuoppia tarvitaan kymmenen. Ryhdymme puuhaan. Siinä tuleekin mukavasti lämmin. Olemme nimittäin palelleet koko aamun.

Kaivan kuoppien alut ja Tero tekee ne loppuun. Pari kuoppaa kaivettuamme meidät pyydetään lounaalle. Marssimme kokin jurtalle, jossa Minjee, Martin ja pari heidän työntekijäänsä istuvat jo liharisottoa syömässä. Terolle tarjotaan riisivelliä, josta hän suureksi yllätyksekseni pitää.

Juttelemme mongolialaisesta mentaliteetista, jossa on monia asioita jotka ärsyttävät Martinia. Hänen miellestään suurin osa mongolialaisista yrittää mennä siitä missä aita on matalin ja tämä aiheuttaa hänellekin usein harmaita hiuksia, kun asiat joudutaan ranchillä tekemään moneen kertaan. Lisäksi se tarkoittaa turhaa rahanmenoa, mikä harmittaa häntä. Mongolialaiset eivät ota huolta huomisesta. He eivät suunnittele elämäänsä eteenpäin, vaan antavat asioiden vain tapahtua, jos ne ovat tapahtuakseen. Edes bonukset eivät saa heitä Martinin mukaan tekemään töitä tehokkaammin tai paremmin.

Lounaan jälkeen palaamme kaivamaan kuoppia. Viidennen kuopan jälkeen alkaa kyllästyttää, mutta luvattu mikä luvattu. Väsäämme valmiiksi kahdeksan kuoppaa. Siihen menee kolmisen tuntia. Martin on niihin tyytyväinen. On tärkeää, että ne on saatu nyt kaivettua, koska pian tulee pakkanen ja maa jäätyy.

Lähdemme kävelylle lähiympäristöön. Kierrämme kylän ympäri katsellen kolmea pikkutyttöä, jotka paimentavat vuohi-lammaslaumaansa kohti kotia auringon alkaessa laskea. Osalla laajan tasangon reunamilla olevista kukkuloista ja vuorista on lunta. Junarata kulkee aivan kylän vierustaa. Sitä pitkin mekin tulimme Mongoliaan saapuessamme Irkutskista Ulaan Baatariin. Ohitimme tämän alueen yön pimeydessä, joten hienot jokilaaksot jäivät silloin näkemättä.

Palaamme jurttaamme. Minjee ja Tuya laittavat huopaa katossamme olevien reikien peitoksi. Tero laittaa kamiinaan tulen käyttäen puita ja lehmänlantaa. Katon peittäminen vaikuttaa samantien positiivisesti. Saamme vihdoin jurtan lämpimäksi. Siirrämme sänkymme lähemmäs kamiinaa toivoen, etteivät isäntämme koe sitä loukkaukseksi. Minjee sanoo, että voimme siirrellä huonekaluja ihan miten haluamme.

Syömme illallista omassa jurtassamme kello 19. Tero saa paprika-sipuli-kanasalaattia ja minä lihakeittoa. Syötyämme Martin tulee jurttaamme kutsumaan meidät omaan jurttaansa drinkille. Juttelemme hetken meidän jurtassamme Teron tarjotessa hänelle Ulaan Baatarista ostamaansa viskiä. Martin kastaa mongolialaisen tavan mukaan sormussormensa viskiin ja pirskottaa sitä taivaan ja maan hengille ennen kuin ottaa ensimmäisen siemauksen pullon suusta. Tapa juontaa juurensa Chingis Khaanin murhaan, joka toteutettiin juottamalla hänelle myrkytettyä viinaa. Tapauksen jälkeen mongolialaiset ryhtyivät testaamaan juomansa myrkyttömyyden hopeisella sormuksella ja tavasta pidetään edelleen kiinni.

Viski maistuu isännällemme ja juttu luistaa. Hänellä on paljon visioita siitä, mitä hän haluaa ranchillään tehdä. Asiat vain tuppaavat etenemään turhan hitaasti. Kaikki kuitenkin kehittyy kokoajan ja hän on saanut jo aivan valtavasti aikaan niiden kolmen vuoden aikana, jolloin hän on kehittänyt paikkaa tosissaan.

Turismiin Martin lähti mukaan sattumalta, kun eräs hänen ystävänsä ehdotti sitä. Hän suhtautui aluksi ideaan torjuvasti, koska ei halua kehittää ranchiä turistien ehdoilla. Mutta ystävä neuvoikin häntä ottamaan turistit mukaan omaan elämäänsä ja tekemään tilan töitä. Tämä on osoittautunut loistavaksi konseptiksi. Ihmiset tulevat tänne asumaan jurtassa ja auttamaan tilan töissä. He pääsevät lypsämään, maalaamaan, luomaan lantaa, kaivamaan kuoppia, rakentamaan tai tekemään mitä milloinkin on tekeillä. Lisäksi heillä on mahdollisuus ratsastaa, kalastaa, vaeltaa ja loikoilla ihan miten vain haluavat. Itse koemme itsemme erittäin tervetulleiksi ja kaikki ottavat meidät innolla mukaan tekemään asioita. Martin ja Minjee huolehtivat, että meillä on kaikki hyvin ja haluavat vilpittömästi pitää meistä huolta.

Siirrymme Martinin ja Minjeen jurttaan, jossa Martin tarjoaa meille Jameson-viskiä vierasmaljastaan. Etiketin mukaan ensimmäinen maljallinen pitäisi juoda ns. pohjanmaan kautta, mutta määrä on sen verran iso, että kiitämme kunniasta ja otamme vain hörpyt. Tavan mukaan Martin myös lisää jokaisen hörpyn jälkeen maljaan saman verran viskiä kuin hörppy on vienyt. Malja otetaan vastaan tukemalla oikean käden kyynärpäätä vasemmalla kädellä.

Martin kertoo lisää visioistaan. Hän haluaisi istuttaa metsää läheiselle kukkulalle, mutta tarvitsisi siihen vapaaehtoistyöntekijöitä, jotka hoitaisivat istutuksen ja seurannan. Hänellä on jo siemenet valmiina. Hän on jopa käynyt keskusteluja Australian viranomaisten kanssa tietyn eukalyptyslajikkeen selviytymismahdollisuuksista Mongolian ilmastossa. Kesäisin alueella on kuuma, jopa 35 astetta ja aurinkoa riittää vuoden ympäri. Talvisin lämpötila putoaa 40-50 miinusasteeseen, mutta vain pariksi kuukaudeksi. Tässä voisi olla hyvä projekti suomalaisille metsäalan opiskelijoille, jos vain kiinnostusta löytyisi.

Martin väittää löytäneensä ranchinsä liepeiltä kultasuonen, sillä hänellä on omat mittausvälineet mukanaan. Hän ei kuitenkaan halua kaivosta luonnonkauniille alueelle. Tämä kuulostaa hieman idealistiselta, kun hän samalla kertoo että kyseinen kultasuoni tekisi hänestä ja perheestä miljonäärejä lähes yhdessä yössä. Myös muut ovat etsineet ja löytäneet mineraaleja alueelta, mutta Martin kertoo karkottaneensa erään kiinalaisen tutkimusryhmän pois ja näyttää samalla jurttansa seinustalla olevaa metsästyskivääriä.

Martin on miettinyt jopa viinitilan perustamista alueelle. Joku ranskalainen viiniasiantuntija on käynyt tutkimassa maaperän ja todennut sen sopivaksi viininviljelylle. Aurinkoakin olisi tarjolla riittävästi. Kohderyhmänä olisivat eksklusiivisia viinejä etsivät asiantuntijat, joille mongolialaista erikoisuutta voisi myydä isolla rahalla.

Ehkä eksoottisin Martinin visioista on rakentaa ranchilleen tornimainen temppeli, jota hän tarjoaisi buddhalaiselle lamalle. Hän uskoo, että lama suojelisi hänen tilaansa ryöstelijöiltä ja rettelöitsijöiltä. Martinilla on kokemuksia siitä, kuinka hänen juuri pystyttämänsä aita katosi yön aikana ja hieman kylää kierrellessään hän löysi sen erään kyläläisen pihamaalta. Onnekseen hän oli maalannut kyseisen verkkoaidan valkoiseksi ja pystyi näin todistamaan, että kyseessä on hänen aitansa. Martin on kiivas mies ja oli uhannut piestä varkaan, ellei aita palaisi pikaisesti sinne, mistä se oli kadonnut.

Martin kertoi myös tarinan siitä, kuinka hän oli eräänä talvena ratsastamassa lähialueella. Hän halusi ylittää joen, vaikka hänen toki olisi pitänyt tietää että virtaavan joen jää ei kestä hevosen painoa. Hän kannusti hevostaan eteenpäin, kun jää petti heidän allaan. Jääkylmä vesi kasteli molemmat, kun hän yritti saada hevosensa ylittämään joen. Hevonen päätti kylmän rauhallisesti toisin. Se potki jäätä rikki jaloillaan ja teki u-käännöksen. Näin tehdessään se pelasti heidät molemmat palaten takaisin lähtörannalle. Martin otti hevosen selästä loimen ja rakensi siitä ja omasta takistaan suojan kylmää vastaan, teki tulen ja riisui vaatteensa. Kuivateltuaan hän palasi takaisin kotiin.

Jurtan katossa roikkuu kaksi sudennahkaa. Niiden tarina jää tuntemattomaksi, mutta kuulemme hurjan jutun siitä, miten Martin sattui kerran paikalle viiden suden lauman ollessa syömässä löytämäänsä lehmänruhoa. Sudet eivät pitäneet yllätyksestä, vaan hyökkäsivät Martinin ja tämän hevosen kimppuun. Martin putosi ratsailta ja luuli jo noutajan saapuneen suden hyökätessä, mutta hän onnistui tappamaan yhden susista paljain käsin. Hevonen potki kaksi muuta hengiltä ja kaksi juoksi karkuun. Sekä Martin että hevonen saivat vammoja, mutta selvisivät tilanteesta yllättävän vähällä.

Katselemme vielä Martinin valokuvia ranchin elämästä hänen isolta litteältä tietokonenäytöltään, jollaisen näkeminen jurtassa tuntui omituiselta. Kuvissa näkyi, kuinka Martin oli yrittänyt pelastaa synnyttävän tamman, kun sen varsaa ei ollut saatu ulos. Hän oli leikannut tamman vatsan auki ja saanut kuin saanutkin kuolleena syntyneen varsan ulos. Tamma oli kurottu umpeen, mutta se nousi liian pian leikkauksesta pystyyn ja kuoli haavojen auettua.

Tarinoita olisi varmasti riittänyt loputtomiin, mutta kello 23 päätämme päästää isäntäväkemme nukkumaan. Tero lahjoittaa Martinille viskipullonsa ja kömmimme omaan jurttaamme päivän tapahtumia kerraten. Pesemme hampaat jurtan edustalla tähtien tuikkiessa taivaalla ja piipahdamme pihan perällä ulkovessassa ennen kuin kaadumme väsyneinä sänkyyn kamiinan rätistessä vieressä.