Bolivian kuluyhteenveto

BOLIVIA

Taustatiedoksi: pidämme päivittäin kirjaa menoistamme reissulla ollessamme, jotta voimme seurata paljonko rahaa kuluu ja miten eri maiden hintatasot vaihtelevat. Tätä tarkoitusta varten olemme kehittäneet yksinkertaisen systeemin, jonka mukaan luokittelemme kulut seitsemän eri kategorian mukaan.

Boliviassa ollessamme (41 päivää) kulutimme rahaa yhteensä 1814 euroa. Näin ollen kulutimme keskimäärin 44 euroa per päivä, mikä siis kattoi majoitukset, kuljetukset, ravintolakäynnit, eri aktiviteetit, ostokset, ruokakaupasta hankitut tarvikkeet ja muut mahdolliset palvelut. Luottokortilla saimme maksettua Boliviassa noin 22% edellä mainituista kuluista.

Yleisesti ottaen Bolivia oli selkeästi edullisin niihin Etelä-Amerikan maihin verrattuna, joissa olemme reissanneet. Matala kustannustaso on osittain selitettävissä sillä, että teimme kaksi viikkoa vapaaehtoistyötä, jonka aikana emme kuluttaneet paljoakaan rahaa, sekä ettemme lentäneet Boliviassa. Huomionarvoista on myös, ettemme laskeneet Merjan maastopyöräonnettouuden kuluja (noin 1000 euroa) laskelmiin, koska oletamme saavamme kyseiset kulut takaisin vakuutusyhtiöltämme.

Bolivia-kulujen jakauma kategorioittain:

- majoitukset 35 % (633 euroa)
- kuljetukset 6 % (113 euroa)
- ravintolat 20 % (356 euroa)
- aktiviteetit 24 % (440 euroa)
- ostokset 4 % (65 euroa)
- ruokakaupat 4 % (76 euroa)
- muut palvelut 7 % (130 euroa)

Majoitukset maksoivat meille keskimäärin vain 15 euroa per yö kahdelta henkilöltä. Suurin ihmetyksen aihe oli kuitenkin kolme päivää kestävän Uyunin suola-aavikkoretken edullinen hinta; vaivaiset 53 euroa per henkilö. Ainoa mitkä saattoivat tuntua Boliviassa kalliilta olivat muualta tuodut luksustuotteet, kuten esimerkiksi Toblerone-suklaa.

Aiempien maiden vastaavat avainluvut:

Argentiina
- kokonaiskustannukset: 3780 euroa (39 päivää)
- keskimääräiset kulut per päivä: 97 euroa

Chile
- kokonaiskustannukset: 2290 euroa (22 päivää)
- keskimääräiset kulut per päivä: 104 euroa

Suomessa arvioimme Etelä-Amerikan reissumme päiväbudjetin olevan noin 100 euroa yhteensä kehdelta henkilöltä. Tähän mennessä kumulatiivisesti matkan aikana toteutuneet kulut per päivä ovat olleet 77 euroa (tämä luku ei siis kata pitkiä, Atlantin yli kulkevia, lentoja eikä Suomessa hankkimiamme varusteita, vakuutuksia, rokotuksia yms).

Upeita maisemia ja hyvää ruokaa

LA PAZ, BOLIVIA – PUNO, PERU

Vääntäydyimme aamiaiselle vähän jälkeen kello 7. Emme kuitenkaan ehtineet huitaista huiviin edes teekupillista, koska bussimme Punoon saapui 15 minuuttia etuajassa. Kello 7.15 jätimme mukavan hotellimme La Pazissa ja valitsimme hyvät paikat bussista; etupenkit toisesta kerroksesta. Merja söi leipää, jonka hän nappasi aamiaispöydästä mukaan.

Olimme melkein ensimmäiset, jotka bussimme tuli hakemaan. Tämän jälkeen se kierteli pitkin La Pazin kapeita katuja puolisen tuntia keräillen matkustajia mukaansa. Viimeinen pysähdys keskustassa oli linja-autoasemalla. Viereemme istui tsekkiläinen perhe, joka oli jotenkin onnistunut hankkimaan paikkaliput.

Bussi lähti nousemaan yhä ylemmäs ja ylemmäs, kunnes saavutimme El Alton alueen. Jumituimme hetkeksi ruuhkaan, kun poliisi ohjasi molemmat puolet liikenteestä yhdelle kaistalle. Lopulta poikkeusjärjestelyn syykin selvisi; koululaisilla näytti olevan juoksukilpailu. El Alton läpi ajettuamme bussi pysähtyi aution ylänköalueen reunamilla sijaitsevalle huoltoasemalle, jossa pidettiin viiden minuutin vessa- ja tupakkatauko. Merja totesi presidentti Kekkosen lausahdusta mukaillen: “Koskaan ei kannata jättää käyttämättä mahdollisuutta käydä vessassa.” Ja Tero kävi ostamassa pikkupurtavaa ja kokateetä.

Maisema muuttui tasaisesta ylänköalueesta vuoristomaisemmaksi lähestyessämme Titikaka-järveä. Sää oli harmaa. Alkoi sataa. Bussi pysähtyi järven rantaan. Kaikkien matkustajien piti nousta ulos bussista ja siirtyä pieniin moottoriveneisiin. Päästäksemme salmen yli maksoimme 50 sentin lisämaksun. Veneessä oli onneksi katto, mutta se vuoti. Sade lakkasi hetkeksi päästyämme toiselle rannalle.

Jännityksellä odottelimme bussimme siirtymistä salmen yli. Se vaappui ja keikkui pienellä lautalla, jolle hädin tuskin mahtui. Ja isot rinkkamme olivat siinä kyydissä. Varttitunnin odotuksen jälkeen istuimme jälleen mukavasti bussissa paikoillamme. Lähdimme nousemaan kiemuraista tietä kohti järven rannassa kohoavan kukkulan lakea. Joka mutkan takaa tuleva uusi maisema sai meidät huokaisemaan “wow”.

Kiemurrellessamme ylhäällä kukkulalla alkoi yllättäen sataa lunta. Meitä vähän hirvitti, koska Boliviassa tuskin tunnetaan talvirenkaita eikä tie ollut kovinkaan leveä. Silloin tällöin tienvarressa seisoi paikallisia paimentolaisia. Joku jopa ajeli polkupyörällä lumisohjossa. Puolen päivän aikoihin saavuimme Copacabanan kylään.

Copacabanassa jätimme bolivialaisen bussimme. Meillä oli puolisen tuntia aikaa ennen kuin minibussi lähti kuljettamaan meitä Bolivian ja Perun rajalle, jossa odottaisi perulainen bussi. Kävimme syömässä lähimmässä ravintolassa, joka sattui olemaan Snack 6 de Agosto. Sanoimme tarjoilijalle, että meillä on kiire. Ruoka tulikin yllättävän nopeasti ja ehdimme syödä kohtuullisen maistuvan aterian miellyttävässä ympäristössä ennen kuin kiiruhdimme minibussille.

Minibussi kiemurteli pitkin järvenrantaa puolisen tuntia pysähtyen Bolivian raja-aseman eteen. Kävimme vaatimattomassa, matalassa rakennuksessa leimauttamassa passimme. Minibussi oli vaihtanut paikkaa sisällä ollessamme, joten pienen panikoinnin jälkeen saimme rinkkamme sen katolta. Tämän jälkeen kävelimme raja-alueelle, jossa perulainen bussi odotti meitä. Jätimme rinkkamme bussin tavaratilaan. Jatkoimme kävellen matkaa reppujemme kera muutaman sata metriä Perun raja-asemalle Yunguyon kylään. Passintarkastuksen jälkeen palasimme takaisin bussille. Kaikille oli hieman epäselvää, onko matkustajien tarkoitus istua bussissa rajaa ylitettäessä vai ei. Saimme kuskilta luvan nousta bussiin. Suurin osa matkustajista odotteli Perun raja-aseman edessä, josta bussi poimi heidät mukaansa. Osa oli raahannut rinkkansakin sinne. Rajamuodollisuudet toimivat hyvin, mutta ohjeistus olisi saanut olla selkeämpi. Nyt koko hässäkästä jäi hieman sekava olo.

Perun puolella maisema muuttui erämaasta viljelys- ja laidunalueiksi. Joka talossa näytti olevan lehmä ja porsaita. Paikalliset paimensivat alpakkalaumojaan ja taluttivat aaseja tai ratsastivat niillä. Matka rajalta Punoon taittui nopeasti uutta maata ihmetellessä. Ohitimme pikkukylän toisensa jälkeen: Pomata, Juli, Ilave, Acora, Chucuito, Chimu. Parin tunnin kuluttua noin kello 17 saavuimme Punon sateiselle linja-autoasemalle.

Ensimmäiseksi piti saada paikallista valuuttaa, joten painuimme muiden matkailijoiden tavoin pankkiautomaattijonoon. Siinä odotellessamme perulainen mies lähestyi meitä ja tarjosi majoitusta Punosta. Yleensä emme kovin helposti tartu tällaisiin tarjouksiin, mutta tällä kertaa hänellä sattui olemaan kädessään opaskirjastamme valitsemamme hotellin esite. Hän tarjosi sitä vähän halvemmalla, joten kiinnostuimme. Lopulta sovimme, että hän vie meidät erääseen toiseen hotelliin, joka oli vasta avattu ja tarjosi hyvälaatuisia huoneita edullisesti avajaistarjouksena.

Suureksi yllätykseksemme törmäsimme siinä pankkiautomaatilla Nickyyn. Hän työskenteli ensimmäisen viikon Teron kanssa Intiwarayassissa lintujen kanssa. Nickyn äiti oli tullut Peruun häntä tapaamaan. Nyt he olivat matkalla käymään La Pazissa, jotta hän näkisi myös vähän Boliviaa. Nickyn matkakaveri Gil oli jo bussissa, johon heilläkin oli kiire. Suunnittelimme, että saattaisimme tavata Cuscossa, johon he olivat todennäköisesti tulossa samaan aikaan kanssamme palatessaan Perun puolelle.

Hyppäsimme perulaisen hotellimyyjämme kanssa hänen nappaamaansa taksiin. Mies esittäytyi Nestoriksi ja vaikutti ihan rehelliseltä. Oli omituista, että joku halusi näin innokkaasti myydä meille jotakin. Boliviassa ei ole tapana vaivautua ja olimme tottuneet siihen, että kukaan ei tarjoa meille kysymättä mitään.

Hotelli Sol Plaza Puno oli upouusi. Itseasiassa se oli vielä hieman keskeneräinen, mutta huone oli hintatasoonsa nähden niin hieno ettemme antaneet ylemmissä kerroksissa tehtävän remontin häiritä. Kiittelimme Nestoria. Hän käytti tilaisuutta hyväkseen ja kauppasi meille vielä seuraavalle päivälle puolen päivän retken kelluville saarille. Olimme kuulleet, että Punossa on seuraavana päivänä yleislakko, joten antauduimme täysin siemauksin Nestorin houkutuksille. Tarkoituksemme oli joka tapauksessa suunnata kelluville saarille, emmekä halunneet joutua tilanteeseen, ettemme pysty tekemään mitään seuraavana päivänä, jos kaikki paikat ovat kiinni.

Vivahteikas ja hieno päivä sai arvoisensa päätöksen, kun söimme herkullisen kala-hedelmäillallisen Ukuku's-1 ravintolassa. Tunnelmaa paransi tarjoilijan pöytämme ääreen tuoma tuliastia, joka lämmitti muuten viileää tilaa. Annos oli kerrassaan upea ja makuelämykset positiivisessa mielessä odottamattomia. Lautaselta löytyi ananasta, hunajamelonia, avocadoa, grillattua kalaa, ranskalaisia, riisiä, grillattua juustoa, kinkkua, mandariinia ja grillattua banaania. Palan painikkeeksi otimme molemmat vastapuristettua ananas-appelsiinimehua ja viiniä. Hintaa komeudelle tuli juomineen 8,5 EUR/hlö.

Eksoottinen kaupunkierros

LA PAZ, BOLIVIA

Eilen vietimme rauhallisen turistipäivän La Pazissa. Opastettu kiertoajelu lähti Plaza Isabel La Catolicalta kello 14.30. Istuimme kaksikerroksisen näköalabussin toisen kerroksen etummaisilla paikoilla. Juttelimme matkakokemuksista ja Merjan onnettomuudesta kahden amerikkalaisturistin kanssa. Viereemme tuli englantilaismies, joka kertoi olevansa toivottaman väsynyt ja vähän huonovointinen. Hän oli vasta edellisenä iltana saapunut suoraan Lontoosta La Paziin, eikä ollut vielä tottunut korkeaan ilmanalaan.

Bussin lähtiessä liikkeelle laitoimme kuulokkeet korville. Naisääni toivotti kaikki tervetulleeksi ja ryhtyi kertomaan, missä milloinkin olimme. Ajelimme pitkin niin kutsuttua Pradoa, joka kulkee läpi La Pazin kaupallisen keskustan. Se noudattelee joenuomaa. Joki tosin kulkee pääasiassa maanalla.

La Paz on mielenkiintoinen kaupunki, joka asettuu laaksoon ja vuorenrinteille sekä jatkuu ylänköalueille. Korkeuserot kaupungin sisällä ovat huikeat, jopa kilometrin. Parhaiten toimeentulevat asuvat modernissa eteläosassa, joka sijaitsee noin kolmen kilometrin korkeudessa. El Alton alue, jossa asuu köyhin osa kaupungin asukkaista, levittäytyy karulle ylängölle yli neljän kilometrin korkeudessa.

Bussin kiemurreltua kapeita vanhan kaupungin katuja saavuimme Killi-Killin näköalapaikalle, josta La Pazin mahtava talomeri levittäytyi eteemme. Kaukana vasemmalla näkyi Illimani-vuoren lumihuiput, jotka ovat La Pazille tunnusomainen näkymä. Stadionilla oli juuri alkamassa suosittujen bolivialaisten jalkapallojoukkueiden, Bolivarin ja The Strongestin, peli. Näköalapaikalta näytti, että sinä iltapäivänä kaikki tiet veivät stadionille, joka täyttyi ääriään myöten.

Pyörittyämme hetken vanhan kaupungin kauniilla aukioilla bussimme kiersi stadionin edustalla olevan liikenneympyrän. Oli hauska katsella jalkapallofanien riehakasta tunnelmaa heidän suunnistaessaan stadionille. Myöhemmin kuulimme pelin päättyneen tasan. Kuulokkeistamme kuuluva ääni kertoi, että La Pazin stadionilla on kerran pelattu Etelä-Amerikan mestaruudesta. Tällöin Bolivian oma joukkue oli ylivoimainen ja voitti jopa brasilialaiset. Muut joukkueet eivät olleet tottuneet pelaamaan yli kolmen kilometrin korkeudessa ja he väsähtivät ennen aikojaan. Brasilialaisten protestin myötä sääntöjä muutettiin siten, ettei näin korkealla enää pelata sen tason otteluita.

Matkalla rikkaiden asuma-alueelle eteläiseen La Paziin saimme oppia erilaista nippelitietoa Boliviasta. Yhteiskunta tarjoaa lapsille ilmaisen koulutuksen, joka ei valitettavasti ole kaikille mahdollinen. Koulussa nimittäin pitää olla koulupuku ja siihen ei kaikilla ole varaa. Terveydenhoito on ilmaista vauvoille ja vanhuksille, joita on väestöstä kuitenkin vain muutama prosentti. Presidentti Evo Morales on aikaisempia valtion päämiehiä suositumpi, koska hän tulee maanviljelijäperheestä, jolla on lisäksi inka-tausta. Ei hänkään tosin kaikkea lupaamaansa ole saanut tehtyä, joten kritiikkiäkin esitetään.

Eteläinen kaupunginosa poikkesi selkeästi La Pazin muusta ilmeestä. Talot olivat moderneja ja alueella oli paljon omakotitaloja. Ostoskatu olisi voinut sijaita yhtä hyvin missä tahansa suomalaisessa pikkukaupungissa ja kaduilla liikkuvat autot olivat uusia. Hyvinvointi oli kouriintuntuvaa.

Kiertoajelumme viimeinen kohde oli Kuulaakso, Valle de la Luna. Se sijaitsi hieman La Pazin ulkopuolella kukkulalla. Teron mielestä sen olisi voinut jättää väliinkin, koska olimme nähneet mahtavia kuumaisemia jo San Pedro de Atacamassa Chilessä ja suola-aavikkoretkellämme. Merja puolestaan halusi nähdä tämänkin luontoihmeen ja houkutteli lopulta Teronkin bussista mukaansa vaeltelemaan pikkupolkuja outojen kivilohkareiden sekaan. Ne muodostivat karun maiseman, joka jatkui silmänkantamattomiin.

Bolivialaiset naiset, erityisesti Aymara-heimoon kuuluvat, pukeutuvat perinteisiin asuihin, jotka ovat näin suomalaisen silmin varsin huvittavan näköisiä. Hameet ovat monikerroksiset ja ulottuvat polviin. Jaloissa on paksut sukkahousut ja yleensä maskuliiniset kävelykengät. Ylävartalo verhotaan villapaitaan ja ylänköalueiden kylmiltä tuulilta suojaa poncho tai laamanvillahuivi. Pitkät, mustat hiukset kiedotaan leteille. Koko komeuden kruunaa pään päällä keikkuva “Chaplin-hattu”, jolla viestitetään vastakkaiselle sukupuolelle aviosääty. Miesten siis tulee tarkkailla, onko hattu vinossa vai suorassa.

Ääninauhan perusteella “Chaplin-hattu” saapui Euroopasta Boliviaan 1920-luvulla. Niitä oli suunniteltu myytävän miehille, mutta he eivät olleet kiinnostuneita oudoista hatuista. Kekseliäs myyntimies markkinoi hattuja naisille “Pariisin ja Lontoon ylimystönaisten uusimpana muotina” ja sai kuin saikin hattuja kaupaksi bolivialaisen yläluokan naisille. Lopulta hatut levisivät tavallistenkin naisten keskuuteen ja niistä on tullut osa bolivialaista Aymara-kulttuuria. Sitä emme tiedä, onko tarina tosi. Wikipediasta voi lukea vähän erilaisen version.

Kiertoajelu oli alunperin suunniteltu jakautumaan kahtia, mutta jossain vaiheessa A- ja B-reitit oli jostain syystä päätetty yhdistää. Reittejä ei kuitenkaan ollut muutettu mitenkään eikä kukaan ollut vaivautunut uusimaan ääninauhojakaan. Niinpä A-reitin kierrettyämme bussi palasi alkupisteeseensä, josta lähdettiin osittain samaa reittiä jatkamaan B-reitille. Kuulokkeista kuului molemmilla kerroilla täsmälleen sama aloitus. Eksotiikkaa toki tämäkin.

Hinta: 4 tunnin kiertoajelu 5 EUR/hlö + sisäänpääsy Kuulaaksoon 1,5 EUR/hlö

Lääkäreitä ja järjestelyjä

LA PAZ, BOLIVIA

Merjan onnettomuuden takia vietimme La Pazissa kolme päivää enemmän kuin olimme ajatelleet. Silmien alle muodostui yön aikana melkoiset mustelmat niin että kadulla ihmiset katsovat Teroa kuin vaimonhakkaajaa. Lisäksi isoimpien haavojen peittona on siteet, joten kokonaisuus on aika hurjan näköinen. Perjantaina 9.5. pääasiana oli käydä hammaslääkärillä kello 12.30. Merjan hampaita viilattiin parempaan kuntoon ja hän oli niihin tyytyväinen. Sovittiin, että tulemme vielä maanantaina viimeiseen tarkastukseen.

Söimme illallista Simonen ja Berndin kanssa Maphrao On -aasialaisravintolassa, jonne menimme taksilla hotelliltamme. Ravintolan omistavat Gravityn Camilla ja hänen miehensä. Tero söi intialaista thalia ja Merja thaimaalaista; katkarapuja kookoskastikkeessa. Simone ja Bernd olivat jatkamassa matkaa Titikaka-järvelle lauantaiaamuna. Meidän piti jatkaa matkaa heidän kanssaan, mutta valitettavasti se ei nyt onnistu. Toivomme näkevämme heidät vielä Cuscossa, kunhan pääsemme itse sinne asti. Sovimme pitävämme yhteyttä sähköpostitse.

Lauantaina käväisimme Gravityn toimistolla, jotta saisimme heiltä papereita vakuutusyhtiötä varten sekä cd:n jossa on Merjan onnettomuusvideo. He kirjasivat tarpeemme ylös ja pyysivät tulemaan maanantaina uudestaan. Silloin kaikki pitäisi olla valmiina. Kävelimme syömään Subwayhin, jonka olimme nähneet taksimatkallamme hammaslääkärille. Sinne olikin yllättävän pitkä matka. Syötyämme otimme taksin sieltä takaisin hotellillemme. Istuskelimme iltapäivän hotellimme internet-huoneessa ja päivitimme blogiamme.

Sunnuntaina oli äitienpäivä. Soitimme molempien äideille toivottaen hyvää äitienpäivää. Lisäksi kerroimme ikävänä uutisena Merjan pyöräonnettomuudesta. Onneksi vanhempamme eivät järkyttyneet siitä kovin pahasti.

Tänään oli viimeinen päivämme La Pazissa. Merjalla oli sovittuna tarkastuskäynti klo 9.30 Clinica del Surin plastiikkakirurgin luona. Jouduimme odottamaan lääkäriä jonkin aikaa. Käynti oli ihan hyödytön. Lääkäri vain totesi, että otsassa oleva teippaus pitää olla paikallaan vielä kymmenen päivää. Sen tiesimmekin jo.

Pyysimme lääkäriltä hoitokertomuksen vakuutustyhtiötä varten. Se oli hänen mukaansa valmiina koneella, mutta jostain syystä hän ei saanut sitä sieltä ulos. Odotimme ja odotimme. Lopulta Merjalta meni hermot. Hän totesi vastaanottohenkilölle, että meidän on lähdettävä ja tarvitsemme yksityiskohtaisen hoitokertomuksen nyt heti. Lopulta lääkäri kirjoitti sen käsin. Aivan käsittämätöntä toimintaa. Pääsimme lähtemään klinikalta kello 10.45, vaikka varsinainen lääkärikäynti kesti vain noin viisi minuuttia.

Seuraavaksi suuntasimme uudestaan Gravityn toimistolle. Odotimme saavamme heiltä selvityksen onnettomuudesta, mutta he olivat ymmärtäneet meidän tarvitsevan vain kuitin retkestä vakuutusyhtiötä varten. Sanoimme, että meillä on jo kuitti. Emme myöskään saaneet luvattua kuvacd:tä. Onneksi olimme saaneet jo kopion siitä Simonelta ja Berndiltä. Käynti Gravityn toimistossa osoittautui siis myös hyödyttömäksi.

Ostimme tiistaiaamulle bussiliput La Pazista Punoon ja painuimme lounaalle libanonilaiseen Yussef-ravintolaan. Tilasimme erilaisia pieniä annoksia. Ruoka oli hyvää, mutta menun perusteella oli vaikea tietää millaisia annokset ovat. Ne olivat selkeästi isompia kuin olimme ajatelleet, joten tulimme tilanneeksi hieman liikaa ruokaa. Cola-pullot olivat puolestaan hämmästyttävän pieniä.

Merjalla oli aika hammaslääkärille viimeiseen tarkastukseen kello 15.30. Menimme sinne jälleen taksilla, joiden käyttö maksaa täällä naurettavan vähän – 1-3 euroa mihin tahansa La Pazissa.

Hammaslääkäri otti viimeiset röntgen- ja valokuvat sekä katsoi, että kaikki oli kunnossa. Lopuksi hän laittoi muovipaikka-ainetta etuhampaiden ja niiden viereisten hampaiden väleihin. Näin hän varmisti, että hampaat pysyvät paikallaan kunnes niihin saadaan pari kuukautta myöhemmin laitettua kuoret. Saimme lääkäriltä perusteellisen hoitokertomuksen sekä cd:n, jossa on kaikki otetut röntgen- ja valokuvat. Hoitokertomus on espanjaksi, mutta siinä on kaikki tarvittava jatkotoimenpideohjeita myöten.

Päästyämme hotellihuoneeseemme Merja näki, miltä hänen hampaansa näyttivät lääkärin viimeisen toimenpiteen jälkeen. Hän oli ollut tyytyväinen hampaisiinsa ennen tätä, vaikka niissä näkyy pienet murtumajäljet. Nyt hän kuitenkin pettyi pahasti, koska hampaat eivät hänen mielestään näyttäneet enää samanlaisilta kuin ennen. Päätimme käydä Cuscoon päästyämme kysymässä toisen hammaslääkärin mielipidettä asiasta, mutta juuri nyt hampaille ei voinut tehdä mitään. Viimeistään Suomessa ne saadaan varmasti kuntoon. Tosin emme ole ihan varmoja, mitä kaikkea vakuutuksemme korvaa hammastapaturmien osalta.

Maailman vaarallisin tie

LA PAZ, BOLIVIA

Syömme aikaistetun aamiaisen hotellillamme Berndin ja Simonen kanssa. Otamme taksin Cafe La Terrazaan Pradolle, jonne saavumme noin kello 7.30. Neljäntoista henkilön ryhmät on jo jaettu. Pääoppaamme on Matt ja apuoppaamme Gus. Tallustamme nurkan taakse, jossa Gravityn kolme minibussia odottaa maastopyörät katollaan. Pääsemme matkaan suunnitellusti kello 7.45.

Ajamme laaksosta ylös vuorelle yli 4 200 metrin korkeuteen. Alle tunnin ajomatkan jälkeen saavumme pienen vuoristojärven rannalle, jossa meille jaetaan varusteemme. Saamme kypärät, hanskat, takit, housut, laskettelulasit, heijastinliivit, vesipullot ja maastopyörät. Ylhäällä on kylmä, vaikka aurinko paistaa kirkkaasti. Jätän Gravityn vaatteiden alle omat päällysvaatteeni. Kypärän alle laitan pipon ja laskettelulasien alle aurinkolasit.

Seuraa lyhyt henkilökohtainen opastus pyörän käyttöön sekä pyörän säätöjen tarkastus. Pääsen kokeilemaan pyörää tasaisella parkkipaikalla. Satula tuntuu oudon matalalta, mutta minulle kerrotaan sen mahdollistavan vakaamman ajamisen alamäessä. Saamme perusteellisen ryhmäkurssituksen pyörien käyttöön. Pyörät ovat uusia Kona-maastopyöriä, joissa on jousitukset edessä ja takana. Niissä on erikoisjarrut ja paksut renkaat. Nämä ovat parhaat mahdolliset pyörät tulevalle retkelle.

Pyörä on minulle aika tekninen. Tero on tottuneempi tällaiseen maastopyörään eikä hänelle tule koulutuksessa paljonkaan uutta tietoa. Minusta taas tuntuu, että on valtavasti muistettavaa. Molempia käsijarruja pitää painaa varovasti jarrutettaessa. Jos painaa vain toista, pyörä ei pysähdy tai vain toista, se pysähtyy kuin seinään. Pyörässä ei ole jalkajarruja, joka on kaikille muille itsestäänselvyys paitsi minulle. Vaihteita vaihdetaan oikealla kädellä napsauttaen etusormella alamäessä ja peukalolla ylämäessä. On tärkeää luottaa pyörään, sillä jousitus ja paksut renkaat mahdollistavat vaikeidenkin esteiden ylityksen, kunhan vauhti on riittävä. Matt selittää asiat selkeästi ja havainnollisesti, joten epäselvyyksiä ei jää.

Päivän pyöräretki tulee olemaan 64 kilometriä, josta yli 90% alamäkeä. Ensimmäiset pari tuntia tulemme ajamaan päällystettyä leveää tietä. Noin viiden kilometrin ylämäkiosuuden jälkeen alkaa varsinainen “Maailman vaarallisin tie” -osuus, joka kestää pari tuntia. Tarkoitus on saapua Coroicoon 1 750 metrin korkeuteen noin kello 14.30. Pudotusta tulee päivän aikana noin 2,5 kilometriä. “Maailman vaarallisin tie” on nykyisin pääasiassa suljettu autoliikenteeltä, koska La Pazista Coroicoon on avattu uusi tieyhteys. Silti vanhallakin tiellä liikkuu jonkin verran autoja pyöräilijöiden lisäksi. Pahimmillaan tie on vain 3,2 metriä leveä ja vieressä on 600 metrin pudotus tyhjyyteen. Sinne katoaakin sekä autoja että pyöräilijöitä silloin tällöin. Onnettomuuksia sattuu viikoittain.

Lähdemme matkaan noin kello 9. Ensimmäinen etappi sujuu osaltani hieman haparoiden ja pyörään totutellen. Ajan ryhmän viimeisenä, jotten häiritse muita. Jarrujen käyttö sujuu hyvin. En millään muista, pitikö vaihteita vaihtaa alamäessä etusormella vai peukalolla. Kokeilen, mutten silti saa asiaan tolkkua. Lopulta pysähdyn. Viimeisenä ajava Matt tulee luokseni. Kysyn neuvoa ja vaihteiden käyttö valkenee.

Ajelen tyytyväisenä ensimmäiselle pysähdyspaikalle, josta avautuu aivan käsittämättömän upea vuoristomaisema. Tie kiemurtelee alas, alas, alas loputtomiin ja korkeat vuoret reunustavat alhaalla olevaa kapeaa laaksoa.

Jatkamme matkaa. Uskallan päästellä jo vähän lujempaa. Tuuli humisee korvissani. En uskalla paljon vilkuilla maisemia, sillä Matt on opastuksessaan sanonut, että kun ihminen kääntää päätään hänen ylävartalonsa kääntyy automaattisesti. Tämä taas johtaa siihen, että allani oleva maastopyörä kääntyy. Sitä ei ohjata ohjaustankoa kääntämällä niin kuin olen tottunut, vaan se kääntyy riippuen painoni siirtymisestä puolelta toiselle (vähän niin kuin laskettelisi). Tämä on oikein näppärää mutkaisella tiellä. Ei tarvitse muuta kuin posottaa ja vähän kääntää päätä siihen suuntaan, mihin haluaa mennä.

Pidämme ohjeiden mukaisesti vähintään kolme minibussinmittaa väliä edellä ajavaan pyöräilijään. Tämä on turvallisuusväli, jotta ehtii reagoida jos jotakin odottamatonta tapahtuu. Pysähdymme tasaisin väliajoin pitämään pienen tauon ja ihastelemaan maisemia. Pitäydyn viimeisenä, jotta saan ajella kaikessa rauhassa. Koko letkamme edessä ajaa Gus ja takana tulee Matt. Näin kukaan ei pääse katoamaan joukosta. Aivan viimeisenä tulee minibussimme, jonka kyytiin pääsee halutessaan koska tahansa.

Yksi pysähdys on poliisin huumeidentarkastuspiste, joita on monilla tieosuuksilla Boliviassa. Heitä ei paljon ryhmämme kiinnosta, vaan pääsemme jatkamaan matkaa samantien. Sovimme, että Tero ajaa edelläni, jotta hän saa otettua vähän valokuvia. Pian ajankin hänen ohitseen ja saamme ajosta hienon videon. Tero yrittää saada minut kiinni kyseisellä etapilla, mutta minullapa taitaakin olla nopeampi pyörä. Hän saavuttaa minua vain mutkissa, joissa jarruttelen harjoitellakseni vaikeampia tieosuuksia varten käännöksiä. Käännöksissä pitää muistaa nostaa kaartuvan puolen poljin ylös, jottei se huonommalla tiellä osu kiviin.

Pysähdymme pienen kylän yläpuolelle. Matt kertoo, että kylän lähes jokainen talo on kalaravintola. Alhaalla laaksossa virtaa kalaisa joki, josta kyläläiset käyvät nostamassa päivittäisen saaliin. Ajon jatkuessa nautin jo vauhdin hurmasta kaikin siemauksin. On mahtavaa ajaa hyvällä pyörällä upeissa maisemissa. Ja sääkin on mitä parhain. Kokeilen silloin tällöin nousta seisomaan polkimille, sillä Matt on sanonut että kun pääsemme hiekkatielle, on parempi ajaa ainakin osa matkasta seisoen. Tällä hyväkuntoisella asvalttitiellä on hyvä harjoitella myöhemmmin päivällä tarvittavia taitoja.

Tiellä seisoo poliisi ohjaamassa liikennettä. On sattunut paha bussionnettomuus. Ajamme hitaasti ja varovasti bussin ohi kauhistellen sen romuttunutta olomuotoa. Matkustajien tavaroita lojuu ympäriinsä, mutta loukkaantuneita ei näy. Oletamme onnettomuudesta olevan jo jonkin aikaa. Bussi on niin pahassa kunnossa, että loukkaantuneilta tai jopa kuolleilta ei taatusti ole vältytty.

Seuraava pysähdyspaikka on ennen pimeää tunnelia. Matt kertoo, että heillä oli tapana ajaa tunnelin läpi, kunnes yksi nuori nainen unohti aurinkolasit päähänsä ja ajoi hurjalla vauhdilla päin tunnelin seinää. Hän vietti seuraavat kolme viikkoa sairaalassa koomassa. Niinpä nykyään ajetaan tunnelin ympäri ja harjoitellaan samalla hiekkatiellä ajamista.

Tällä kertaa en jää viimeiseksi, koska tunnen jo osaavani ajaa pyörälläni. Lähden tyytyväisenä matkaan. Vauhti kiihtyy vähän. Päätän hidastaa sitä jarruttamalla kevyesti. Jotain menee kuitenkin pahasti pieleen. Pyöräni pysähtyy kuin seinään minun jatkaessa matkaa ohjaustangon yli. Ennen kuin ehdin tajuta mitään makaan maassa etuhampaat irronneina. Makaan hetken kiroillen mielessäni. Olen jonkinlaisessa shokissa. En itke. Minua harmittaa etuhampaiden menetys. Verta tulee suusta ja nenästä. Joku auttaa kypärän päästäni ja lasit silmiltäni. Lopulta nousen istumaan. Kello on 10.30.

Tero on ehtinyt paikalle. Sanon hänelle: “Perkele. Etuhampaat irtos.” Tero ei nähnyt kaatumistani, mutta ihmetteli miksi ryhmä ei edennyt. Nurkan takaa tullessaan hän näki valkoisen kypärän ja pian valkoiset tennarit. Siinä vaiheessa hän tajusi, että kyseessä olen minä. Tero on huolissaan, ettei luita murtunut. Itse mietin vain hampaitani ja naamaani. Tero ja Matt tarkastavat, että muut osani ovat kutakuinkin kunnossa. Minulle ojennetaan sideharsoa verenvuodon tyrehdyttämiseksi. Muut ryhmäläiset odottavat ja seuraavat tilannetta. Bernd ja Simone näyttävät järkyttyneiltä ja surullisilta. On selvää, että Tero ja minä emme voi jatkaa matkaa.

Minulla on outo olo. Kaikki tuntuu jotenkin kaukaiselta. Kiroan huonoa onneani, vaikka kyseessä on kyllä enemmänkin taitamattomuus. Pyörä oli minulle liian tekninen kapistus. Harmittaa. Toinen etuhampaani roikkuu juurensa varassa suussani ja toinen on mennyt puoliksi. Simone, Bernd ja Tero etsivät pudonnutta puolikasta. Simone löytää sen. Tero kietoo hampaan puolikkaan sideharsoon ja laittaa taskuunsa. Myöhemmin kuulemme, että minun olisi pitänyt pitää sitä suussani, jotta se olisi säilynyt paremmin uudelleenistutusta varten. Olisihan se pitänyt muistaa ensiapukurssilta, mutta eipä vaan muistettu.

Istuessa tulee paha olo. Painun takaisin makuulle. Tero nostaa hetkeksi jalkani ylös. Helpottaa. On aika siirtyä minibussiin, joka veisi meidät takaisin La Paziin. Matt huolehtii, että joku on meitä vastassa, kun saavumme paikalliselle klinikalle. Joudun kävelemään muutama kymmenen metriä bussille Teron ja Mattin taluttamana. En muista siitä oikeastaan mitään.

Asetun bussin takapenkille makuulle reppumme jalkojeni alla, jotta ne ovat vähän päätä ylempänä. Verta valuu parista haavasta päässäni ja hampaat tuntuvat oudolta. Muuten tuntuu, että kaikki paikat ovat ok. Oikean jalkani jalkapöytä kirvelee vähän. Muut ryhmäläiset hakevat tavaransa bussista. Ne siirretään toiseen Gravityn bussiin. Lähtö viivästyy jostain käsittämättömästä syystä. Terolla meinaa jo mennä hermot. Itse en tajua ajankulua. Toivon vain pääseväni pian hammaslääkäriin.

Vihdoin bussi starttaa ja hidas matkanteko kohti La Pazia alkaa. Jurruutamme ylös mutkaista tietä, jota vain hetki sitten viiletimme alaspäin. Tero ihastelee maisemia minun tuijottaessa pääasiassa bussin kattoa, johon joku on kirjoittanut tussilla “promo 2007”. Näen myös vähän taivasta ja vuorenrinnettä. Tero istuu lattialla vieressäni pitäen kädellään päätäni paikallaan. Välillä verta valuu haavasta melkein silmääni. Tero pyyhkii verta pois sideharsoilla.

Kun shokinjälkeinen tärinäni hieman helpottaa, Tero ottaa päältäni pois Gravityn housut ja takin sekä hanskat. Käsissä on muutama haava ja mustelmia. Sormiin vähän sattuu, mutta pystyn liikuttamaan niitä. Päästyämme takaisin pyöräretken lähtöpaikalle siellä sataa lunta. Sää saattaa näillä korkeuksilla muuttua hyvinkin nopeasti. Matka jatkuu kohti La Pazia. Minulla on jano. En uskalla juoda suoraan pullosta, jotten nielaise toista etuhammastani. Tero löytää bussista pillin, sillä muistamme että Matt joi take-away -juomaa menomatkalla. Pyydämme kuskia pysähtymään hetkeksi, jotta saan juotua vettä pillillä.

Saavumme La Paziin. Tiet ovat ruuhkaisia ja paikoitellen mukulakiveä. Tärinä tuntuu pahalta loukkaantuneessa naamassani. Matka kaupungin läpi tuntuu kestävän ikuisuuden. Miten pitkällä se klinikka oikein voi olla? Kokonaisuudessaan bussimatka loukkaantumispaikalta klinikalle kestää 1,5-2 tuntia. Lopulta saavumme Clinica del Surin eteen noin kello 12. Se sijaitsee nimensä mukaisesti Etelä-LaPazissa eli ns. paremman väen alueella.

Bussiin astuu Gravityn edustaja Camilla, joka kertoo lääkärin saapuvan ihan kohta. Lääkäri tutkii minut pikaisesti bussissa todeten, että vaurioni ovat ilmeisesti vain kasvoissani. Pääsen kävelemään itse ulos bussista ovella odottavaan pyörätuoliin. Minut työnnetään sisälle klinikalle. Nousen sairaalasängylle, jossa kasvoissani olevat haavat puhdistetaan. Desinfiointiaine kirvelee eivätkä lääkärit pahemmin selittele tekemisiään. Otsassani on pahempi haava, johon plastiikkakirurgi Vicente Arze Plata suosittelee tikkejä. En halua tikkejä, joten he teippaavat haavan perhosteipillä. Kaikkiin haavoihin laitetaan sideharsoa ja valtavasti teippiä, olipa kyseessä pieni nirhauma tai verta vuotava haava. Lopulta leukani, ylähuuleni, nenäni ja otsani on paikattu. Oikean jalkani jalkapöydästä on lähtenyt pieni pala ihoa. Siksi se kirvelee. Lääkärit puhdistavat ja paikkaavat myös sen. Outoa, miten tennareiden ja sukkien läpi voi tulla tuollainen nirhauma.

Camilla kääntää tarvittaessa lääkärien puheet espanjasta englanniksi. Lääkärit osaavat englantiakin, mutta jostain syystä he puhuvat ennemmin espanjaa. Seuraavaksi minut viedään röntgeniin, jossa otetaan kuvat käsistäni ja päästäni. Murtuneita luita ei löydy, mutta nenän rustossa on pieni painauma. Kasvoni ovat sen verran turvonneet, etten tiedä tuleeko painauma näkymään nenässäni tulevaisuudessa. Minua huolestuttavat eniten etuhampaani.

Emme pääse lähtemään klinikalta ennen kuin olemme maksaneet laskun. Terolla on mukana vain 356 bolivaanoa ja lasku on 506 boliviaanoa (50 euroa). Camillalla ei ole lainata rahaa, vaikka hän on paikalla Gravityn edustajana. Tämä on ainoa asia, jonka Gravity mielestämme hoiti huonosti. Heidän pitäisi tietää, että retkeläiset jättävät luottokortit ja enimmät rahansa hotellien kassakaappeihin retkelle lähtiessään. Lopulta Camilla saa sovittua kassasta vastaavan hoitajan, Marthan, kanssa että voimme maksaa loput laskusta, kun tulemme maanantaina tapaamaan lääkäriä uudestaan.

Rahasotkua selviteltäessä minulle tulee huono olo. Istuminen heikottaa. Minut viedään tutkimushuoneeseen lepäämään. Hoitaja ottaa verenpaineeni, mutta se on ihan normaali. Tero hakee klinikan kahvilasta viimeisillä kolmella boliviaanollaan minulle mehua. On jo iltapäivä ja päivän ainoa ateriamme on ollut aamiainen. Juon mehua hitaasti pillillä. Lopulta päätän, että nyt on aika suunnata hammaslääkärille oli olo mikä tahansa. Nousen hitaasti ylös ja tahdonvoimalla selviydyn taksiin Teron ja Camillan avustamana.

Camilla on ilmoittanut tulostamme Amerikan lähetystön suosittelemalle hammaslääkärille, Jose Artieda Saenzille. Hän on Camillan oma hammaslääkäri ja myös Gravityn luottolääkäri, jolle kaikki onnettomuustapaukset viedään. Jose on raivannut kaikki varaukset pois iltapäivältä ja odottaa meitä parhaiden avustajiensa kanssa. Meidän on käytävä hotellimme kautta, jotta meillä on rahaa maksaa hammaslääkärille. Tero vie laukkumme huoneeseemme, ottaa rahat ja luottokortit mukaan hotellin kassakaapista ja ostaa itselleen purkin Pringlesejä.

Taksi vie meidät hammaslääkärin modernille vastaanotolle kello 16. Emme olleet täysin tyytyväisiä Clinica del Suriin, mutta täällä tulee heti luottavainen olo. Meidät ohjataan hoitohuoneeseen. Minua pelottaa, koska tiedän että yläleukani joudutaan puuduttamaan hoitoa varten. Inhoan puudutuspiikkejä. Tero selittää pelkoni lääkärille, joka huolehtii että puudutuksen laitto tuntuu mahdollisimman vähän, ja etten näe isoa ruiskua. Nenääni laitetaan happilaite ja happi helpottaa panikoitunutta oloani. Puudutuspiikkejä tarvitaan paljon.

Minun on parempi olla, kun kuulen että lääkäri pystyy palauttamaan hampaani paikalleen kertakäynnillä. Siinä vaiheessa en tosin tiedä, että joudun istumaan käsittelyssä seuraavat neljä tuntia. Jossain vaiheessa Camilla lähtee. Tero jää osaksi hoitotiimiäni, tärkeäksi henkiseksi tueksi. Niskaani särkee. Hoitaja tuo lämpötyynyn niskani alle ja niskatukea säädetään välillä eri asentoihin. Katseeni osuu jatkuvasti tv-ruutuun, joka on sijoitettu näkökenttääni. Siellä pyörii HBO ja jokin surkealaatuinen panttivankisarja, jossa on espanjankielinen tekstitys. Ääni ei ole päällä.

Hoidon alussa kasvoistani otetaan valokuvia ja hampaistani röntgenkuvia. Niitä otetaan lisää hoidon jatkuessa ja koko homman päätteeksi. Kun kasvoni on puudutettu lukuisilla puudutuspiikeillä, lääkäri nyhtää juurestaan roikkuvan hampaani irti. Se on todella tiukassa. Tarvitaan saksia ja riuskoja otteita ennen kuin se suostuu irtoamaan. Sen jälkeen tehdään perusteellinen juurihoito molemmille etuhampaille. Viimeiseksi asetetaan hampaat takaisin paikalleen.

Siinä vaiheessa lääkäri kehottaa Teroa hakemaan apteekista minulle särkylääkepiikin. Olen ensin sitä vastaan. Olen mielestäni saanut iltapäivän aikana jo ihan riittävästi piikkejä, mutta lääkäri saa minut vakuuttuneeksi sen tarpeellisuudesta. Tero käväisee apteekissa hoitoni jatkuessa. Kun hampaat on saatu paikalleen, saan vielä lääkäriltä neuvoja syödä antibiootteja ja turvotusta laskevia särkylääkkeitä. Sovimme, että tulen seuraavana päivänä uudestaan klo 12.30, jotta hampaat saadaan viimeisteltyä.

Hoitoni aikana paikalla on ollut lääkärin lisäksi kolme hoitajaa. Kaikki ovat tehneet pitkän päivän. Pääsemme lähtemään hammaslääkäristä noin kello 20. Piipahdamme viereisellä Clinica Alemanalla, jossa sairaanhoitaja pistää pakaraani särkylääkepiikin. Hän on osaava vanhempi rouva, joka ei anna piikkipelkoni häiritä työtään. Piikin pistäminen maksaa peräti 2 boliviaanoa eli 20 eurosenttiä. Vihdoin kaikki päivän piikit on kestetty ja pääsemme ajamaan taksilla hotellillemme.

Olen lopenuupunut päästessämme huoneeseemme. Tero käy vielä tilaamassa meille kasviskeittoa ja teetä alakerran ravintolasta. Hotellin henkilökunta on todella empaattinen tilanteestani. Ravintolanpitäjä tuo keitot ja kertoo heidän huolehtineen, että keitto on erityisen pehmeää sosekeittoa, jotta varmasti voin syödä.

Berndin ja Simonen pitäisi pian saapua pyöräretkeltä takaisin hotellille. Tero käy viemässä heille lapun, jossa pyytää heitä piipahtamaan huoneessamme. Saamme juuri keitot syötyä, kun Bernd ja Simone koputtavat oveemme. He näyttävät huolestuneilta astuessaan sisään, mutta ovat tyytyväisiä nähdessään minut paremmassa kunnossa. Ilmeisesti särkylääkekin vaikuttaa, sillä olen hyvällä tuulella. He kertovat “Maailman vaarallisimman tien” todella olevan pelottava eikä kaikille sopiva pyöräretki. Matt oli kertonut esimerkin ranskalaisesta naisesta, joka oli epähuomiossa noussut pyöränsä selästä jyrkänteen puolelle. Nainen pelästyi lähestyvää autoa ja otti yhden askeleen taaksepäin. Kohtalokas askel vei hänet jyrkänteeltä syvyyksiin eikä hänellä ollut mitään toivoa selviytyä.

Loppujen lopuksi olen tyytyväinen, että onnettomuuteni sattui ennen vaarallisinta tieosuutta. Pyörän käsittelytaitoni eivät olisi ehkä riittäneet “Maailman vaarallisimmalla tiellä”. Se olisi voinut johtaa siihen, että makaisin rotkon pohjalla enkä olisi tässä kirjoittamassa tätä juttua.

World's Most Dangerous Road -retken hinta: 55 EUR/hlö
(sis. täysjousitetun maastopyörän, kypärän, hanskat, takin, housut, laskettelulasit, turvaliivin, lounaan ja juomat sekä ajon päätteeksi Gravity-t-paidan)

Lääkärikulut yhteensä vähän alle 1 000 EUR.

Video: Merjan ohitus noin 15 min. ennen onnettomuutta

Coca Museo

LA PAZ, BOLIVIA

Tero heräsi aamulla kello 6 outoon tunteeseen, että jotakin on vialla. Merjan kummastukseksi hän nousi sängystä, veti vaatteet päälle ja meni käymään hotellin internet-huoneessa. Palattuaan hän kertoi, että yhteydessä oli ollut jotain vikaa ja kuvien latautuminen Flickriin oli keskeytynyt. Hän oli laittanut ne uudestaan menemäään ja voi siten jatkaa rauhassa uniaan.

Varsinainen herätyksemme oli kello 9, jotta ehdimme ennen kello kymmentä aamiaiselle. Sen jälkeen suuntasimme parin korttelin päässä sijaitsevaan Koka-museoon. Maksettuamme euron sisäänpääsymaksun saimme molemmat monikymmensivuiset vihkoset, joissa oli käännetty englanniksi kaikki museon tekstit. Juuri kun ryhdyimme lukemaan kokalehtien käytön historiasta kertovia tarinoita, huomasimme takanamme tutut kasvot.

Thomas ja hänen tyttöystävänsä Intiwarayassista. He aloittivat työt Machia-puistossa juuri, kun me olimme lähdössä. Thomas työskenteli samalla lintujenhoitoalueella kuin Tero ja hänen tyttöystävänsä hoiti vapautettavaksi suunniteltuja apinoita syvällä metsässä. Ihmettelimme, miten he ovat jo nyt La Pazissa. Thomas kertoi heidän lähteneen Intiwarayassista yhden päivän työskentelyn jälkeen. He olivat keskustelleet eläintenhoidosta ja organisaation hallinnosta puiston johtajien kanssa ja todenneet olevansa eri mieltä heidän kanssaan monesta asiasta. Niinpä he eivät halunneet jatkaa työtä Intiwarayassissa.

Olimme hämmästyneitä heidän nopeasta ratkaisustaan. Thomas on bisneskonsultti. Hän kertoi kokeneensa aivan samalla tavalla kuin me, että jotta hän olisi saanut jotain aikaan organisaation hyväksi, hänen olisi pitänyt jäädä sinne huomattavasti pidemmäksi ajaksi. Hänen tyttöystävänsä taas ei pitänyt tavasta, jolla vapautettavia apinoita hoidettiin. Olimme itse pohtineet samoja asioita ja olimme monesta asiasta heidän kanssaan samaa mieltä. Emme kuitenkaan täysin ymmärtäneet heidän lähtönsä syitä tai hyötyä. Ilmeisesti he halusivat lähtemisellään protestoida ja herätellä puiston johtoa hoitamaan hallinnollisia asioita paremmin.

Jatkoimme tutustumista kokankäytön historiaan. Kokalehdet ovat tärkeä osa bolivialaista kulttuuria. Kokaiini on kokalehdistä jalostettua huumetta, jonka valmistuksen eurooppalaiset ovat bolivialaisille opettaneet. Kokaiini ei varsinaisesti kuulu bolivialaiseen kulttuuriin, vaan sitä valmistetaan pääasiassa vientiin. Kokaiinitehtaita on viidakoissa ympäri Boliviaa ja niitä yritetään pohjois-amerikkalaisten avustuksella kitkeä pois. Lääketiede on hyödyntänyt kokaiinia kautta aikojen. Kiinnostava yksityiskohta oli, että Sigmund Freud oli ensimmäisiä kokaiinikäyttäjiä maailmassa.

Museossa kerrottiin koka-lehtien käyttötavoista ja tutkimuksista, joissa on todettu niiden käytön edistävän terveyttä ja parantavan suorituskykyä. Meidät yllätti tieto siitä, että Coca Cola Company ostaa joka vuosi tonneittain kokalehtiä Boliviasta, vaikka USA yrittää saada Boliviaa luopumaan täysin kokalehtien tuotannosta. Myös monet Euroopan maat ostavat kokalehtiä Boliviasta.

Museo oli ihan mielenkiintoinen, mutta se kaipaisi pikaista tietojen päivittämistä. Kaikki tutkimustiedot olivat todella vanhoja. Tietoa oli valtavasti, mutta sitä ei ollut esitetty kovin inspiroivasti. Museo on suosittu turistikohde, joten ymmärsimme että sitä ollaan lähitulevaisuudessa uudistamassa.

Kävimme lounaalla Angelo Colonial -ravintolassa. Se oli sisustettu kaikenlaisella antiikkitavaralla aseista gramofoneihin ja puhelimista kirjoituskoneisiin. Oli hauska kummastella vanhoja tavaroita ruokaa odotellessa. Ruoka oli hyvää ja kohtuuhintaista.

Kello 15 tapasimme Simonen ja Berndin hotellimme vastaanoton luona. Kävelimme yhdessä Gravityn toimistoon, josta varasimme seuraavalle päivälle maastopyöräretken maailman vaarallisimmalle tielle. Retki on erittäin suosittu matkailijoiden keskuudessa. Tutustuimme Gravityn kansioon, jossa kerrottiin kaikki tästä kuuluisasta alamäkiretkestä. Valitsimme paketin, johon kuuluivat täysjousitettujen maastopyörien lisäksi kaikki mahdolliset tarvittavat varusteet. Allekirjoitimme paperit, joilla vapautimme Gravityn kaikesta vastuusta, jos meille tapahtuu jotakin. Olimme vakuuttuneita yrityksen ammattitaidosta. Lopuksi valitsimme, millaiset t-paidat haluamme saada retken päätyttyä.

Paluumatkalla hotellille käväisimme hyvinvarustetussa retkeilykaupassa. Löysimme vihdoin vaelluskenkien suojaspraytä, jota olimme etsineet. Vaelluskenkämme olivat Intiwarayassin jäljiltä aikamoisen surkeassa kunnossa. Harjan ja sprayn avulla saimme niistä jälleen käyttökelpoiset. Vietimme illan hotellihuoneessamme rentoutuen ja valmistautuen seuraavan päivän aikaista retkellelähtöä varten.

Simone ja Bernd

LA PAZ, BOLIVIA

Hotellimme buffet-aamiaisella ryhdyimme juttelemaan kahden saksalaismatkailijan, Simonen ja Berndin kanssa. Kerroimme heille edellisen päivän koettelemuksistamme. Istuimme pitkään aamiaisella jakaen matkailukokemuksia. Oli mukava löytää samanhenkinen pariskunta juttuseuraksi. Sovimme näkevämme uudestaan kello 20 ja menevämme yhdessä illalliselle.

Vietimme rauhallisen päivän kirjoitellen blogijuttuja ja ladaten kuvia Flickriin. Hotellissamme oli internet-huone, josta Tero varasi yhden koneen niin pitkäksi aikaa, että saimme kaikki tähänastiset kuvat Flickriin. Yhteys oli aika hidas, joten tämä rupeama kesti noin 35 tuntia. Onneksi ei tarvinnut istua koneen ääressä koko tätä aikaa, vaan se ruksutti internet-huoneessa meidän puuhaillessa muuta. Tero kävi välillä tarkastamassa, ettei yhteyteen ole tullut mitään ongelmia.

Iltapäivällä kävimme pyörimässä lähialueen kaduilla, jotta saimme jonkinlaisen tuntuman La Paziin. Tero söi lounaaksi kasvismunakkaan ja Merja juusto-avocadoleivän vastapuristetun tuoremehun kera. Ne maksoivat yhteensä lähes kuusi euroa, joka on bolivialaisittain aivan järkyttävän kallista.

Ennen illalliselle lähtöä istuskelimme hotellimme aulassa Simonen tarjotessa meille matea. Simone oli viettänyt muutaman viikon Mendozassa espanjaa opiskellen ja tutustunut perusteellisesti argentiinalaiseen mate-kulttuuriin. Mate on yrttiteetä, jota perinteisesti nautitaan yhdessä hyvien ystävien kanssa. Teelehdet laitetaan erityiseen mate-kuppiin, jossa niihin lisätään keitetty vesi. Tee imetään metallisella mate-pillillä, joka suodattaa teelehdet pois juomasta. Yksi kerrallaan juodaan kokonainen kupillinen, jonka jälkeen lisätään jälleen vettä ja annetaan kuppi seuraavalle. Maten juominen on usein toistuva sosiaalinen tapahtuma. Kaikilla argentiinalaisilla on aina laukussaan matemuki, teetä ja kuumaa vettä termospullossa siltä varalta, että haluaisi viettää mate-hetken ystävien kanssa.

Simone ja Bernd olivat kanssamme suunnilleen samanikäisiä ja jakoivat samantyyppiset kiinnostuksenkohteet. Heidän kanssaan oli helppo olla ja jutella. He olivat molemmat irtisanoutuneet töistään lähtiessään kuuden kuukauden matkalle. Bernd piti työstään, joten hän oli yrittänyt saada vapaata työsopimuksen puitteissa. Pitkällisten neuvottelujen jälkeen yritys olisi kuitenkin suostunut vain neljän kuukauden vapaaseen. Simone halusi muutenkin vaihtaa työpaikkaa seitsemän vuoden työrupeaman jälkeen, joten hänelle irtisanoutuminen oli helppo ratkaisu.

Kävimme illallisella viihtyisässä, siirtomaatyylisessä Colonial Pot -ravintolassa, jossa otimme kaikki päivän menun hieman eri variaatioilla. Joimme myös pullollisen bolivialaista punaviiniä. Meiltä tämä kokonaisuus maksoi yhteensä 8,5 euroa. Tällä kertaa hinta-laatusuhde oli todellakin kohdallaan.

Hostal Estrella Andina

LA PAZ, BOLIVIA

Kaunis, sopivankokoinen huone, jossa pehmeä parisänky ja lisäsänky. Toimiva kylpyhuone, jossa suihkukaappi eli koko kylpyhuone ei kastu suihkussa käydessä niin kuin yleensä Boliviassa. Upea seinämaalaus ja hienot värit. Hotellissa pesulapalvelu ja internet-yhteys. Erinomainen buffet-aamiainen. Kokonaisuudessaan hyvin ylläpidetty ja hyvän palvelun omaava hotelli, jossa hieno sisustus myös käytävillä.

Sijainti: La Pazin keskustassa lähellä päänähtävyyksiä
Hinta: 23 EUR/huone (sis. aamiaisen)

Tiesulkuja

QUILLACOLLO – LA PAZ, BOLIVIA

Nautittuamme herkullisen aamiaisen Planeta de Luzissa otimme taksin Quillacollon linja-autojen lähtöpaikalle. Se oli katu, jossa oli eri linja-autoyhtiöiden toimistoja. Torbjörn oli suositellut meille Bolivaria, joten ostimme heiltä liput La Paziin. Bolivarin lipunmyyjä oli harvinaisen mukava ja palvelualtis bolivialaiseksi. Meille jäi tunti aikaa ennen bussimme lähtöä kello 12.

Kävimme ostamassa eväitä ja vettä lähikioskeista. Kioskit näyttävät siltä kuin ne olisivat kiinni, sillä niissä on rautaportit edessä. Myyjä seisoo porttien takana ja asiakkaat toisella puolella. Kioskiin mahtuisi hyvin sisään kuin kauppaan, mutta asiakkaita ei sinne päästetä. Yritimme selittää ulkopuolelta, mitä haluamme mutta lopulta myyjä päästi meidät sisälle näyttämään mitä tarkoitimme.

Meille jäi aikaa piipahtaa myös nettikahvilassa. Vähän ennen kello kahtatoista menimme odottamaan Bolivarin toimistolle bussin saapumista Cochabambasta. Jouduimme odottamaan yli tunnin. Ehdin käydä vessassakin siinä välissä. Kaupungeissa on yleensä aina tarjolla yleisövessoja edulliseen hintaan. Tämä on asia, joka toimii Boliviassa hyvin. Vessat ovat yleensä myös aika siistejä, vaikkakin alkeellisia.

Vihdoin kello 13 bussimme saapui. Pääsimme lähtemään aika nopeasti. Ajettuamme päätietä jonkin matkaa bussi lähti nousemaan ylös Andeille. Nousua kesti pari tuntia, joten olimme todella korkealla. Maisemat olivat upeaa vuoristoa, jossa kasvillisuus väheni mitä korkeammalle pääsimme. Bussin tv:ssä esitettiin Jean Claude VanDammen “laatuelokuvia” oikein kaksin kappalein ajaessamme pitkin ylänkötasankoa (altiplanoa). Tasangolla oli siellä täällä pieniä kyliä ja paljon pieniä viljelypalstoja. Lisäksi alueella laidunsi laamoja, lampaita ja lehmiä. Ihmiset hoitivat palstojaan käsin kuokkien ja aaseilla tavaroita siirrellen.

Pidimme noin puolen tunnin tauon Caracollossa kolmen tunnin ajon jälkeen. Bussi pysähtyi aivan yleisten vessojen eteen, johon suurin osa matkustajista suuntasikin. Emme ole vielä kertaakaan olleet bolivialaisessa bussissa, jossa olisi ollut vessa. Siksi matkat ovat usein tuskaisia. Korkealle noustessa pitäisi juoda paljon, muttei voi kun ei pääse vessaan. Ostimme vähän lisää eväitä viereisestä kahvilasta. Bussimme edessä oli pari kerjäläislasta sekä vanhempi kerjäläismies. Annoimme miehelle muutaman kolikon. Kulkukoirat kärkkyivät jätteitä.

Aurinko paistoi bussin jatkaessa suoraa tietä läpi tasangon. Katselimme Beverly Hills Ninja -elokuvaa. Mistä he löytävätkin näitä ö-luokan elokuvia esitettäväksi busseissa? Yllättäen bussi pysähtyi. Matkustajat roikkuivat ikkunoissa ihmetellen pysähdyksen syytä, kunnes selvisi että kyseessä on Bolivialle tyypillinen tiesulku. Tiesulut toimivat mielenosoituksena valtiolle tai kunnalle. Niiden pystyttäjät haluavat vaikuttaa päättäjiinsä. Todellisuudessa he taitavat aiheuttaa enemmän haittaa tavallisille bolivialaisille ja rekkakuskeille kuin mikä vaikutus heidän toiminnallaan todella on päätöksentekoon. Ajattelimme, että tiesulku liittyy Santa Cruzin autonomiahankkeeseen, mutta muiden matkustajien mukaan kyseessä oli paikallinen mielenosoitus.

Tero lähti bolivialaisten kanssa katsomaan tilannetta. Hän palasi kertomaan, että tiesulku kestää päiviä ja että taksit voivat viedä matkustajia kiertotietä sulkujen ohi. Päätimme, että otamme ehdottomasti taksin, jos vain saamme sellaisen. Aurinko alkoi jo laskea, emmekä halunneet jäädä bussiin yöksi. Tero löysi ränsistyneen taksin, jossa ei ollut jousista tietoakaan, mutta sillä pääsi juuri ja juuri eteenpäin. Jaoimme taksin nuoren bolivialaismiehen ja vanhemman bolivialaisnaisen kanssa. Takseja ei ollut tarjolla kuin muutama, joten emme tiedä miten muut matkustajat selviytyivät tilanteesta.

Taksi ajoi hiekkatietä pari tuntia sulkujen ohi kiertäen ne aika kaukaa. Siinä samalla pääsimme näkemään, kuinka pimeyden vallatessa ylänköalueen paikalliset tallustivat kotiinsa aasiensa kanssa. Ulkona oli erittäin kylmä eivätkä pikkukylien talot näyttäneet erityisen kutsuvilta. Kanssamme taksissa ollut bolivialaisnainen sanoi, että myös bussissa olisi tullut todella kylmä yöllä. Taksissamme ei ollut kunnon valoja ja etuikkuna oli niin naarmuuntunut, että siitä tuskin näki läpi. Välillä tiellä oli isoja monttuja, joissa auton pohja otti kiinni, mutta pääsimme silti vaivalloisesti eteenpäin. Lopulta saavuimme vähän isompaan kylään, jonka aukio alkoi olla täynnä rekkoja ja busseja odottamassa pääsyä tiesulkujen läpi. Oli pilkkopimeää.

Maksoimme taksikuskille 50 boliviaanoa (5 euroa) per henkilö, joka oli todellinen kiskurihinta tekemästämme matkasta. Onneksi kuski suostui ottamaan summan vastaan dollareissa, koska käteisvaramme olivat lähes loppu. Olimme ajatelleet selviävämme hyvin La Paziin 200 boliviaanolla. Bussiliputkin maksoivat vain 60 boliviaanoa meiltä kahdelta. Emme kuitenkaan olleet huomioineet, että tiesulut tms. voivat aiheuttaa odottamattomia lisäkuluja. Onneksi meillä oli dollareita.

Jäimme keskelle pimeää kylää rekkojen keskelle ihmetellen, miten pääsemme jatkamaan matkaa. Näissä pikkukylissä ei ollut majapaikkojakaan tarjolla. Kanssamme matkannut bolivialaisnainen toimi nopeasti ja hankki meille kolmelle jatkokuljetuksen yksityisautolla. Sovimme hinnaksi 20 boliviaanoa per henkilö parin tunnin matkasta La Paziin. Kuski oli nuori bolivialaismies, jolla oli kaveri mukana etupenkillä. Olimme hieman epäileväisiä, mutta tämä vaikutti parhaalta vaihtoehdolta mitä oli tarjolla.

Olimme ajaneet muutama sata metriä, kun autosta puhkesi rengas. Nuoret miehet vaihtoivat sen nopeasti ja pääsimme jatkamaan. Auto piti omituista ääntä ja vaikutti siltä, ettei se välttämättä pysy kasassa perille asti. Muutaman kilometrin päässä nuoret miehet päättivät, etteivät halua jatkaa pidemmälle. Bolivialaisnainen sai heidät kuitenkin vakuuttuneeksi, ettei meitä voi jättää sinne keskelle pimeää ylänköä, vaan meidät pitää ajaa seuraavaan lähimpään kylään. Niinpä pääsimme noin puoli tuntia eteenpäin. Maksoimme kuskille vain puolet sovitusta hinnasta. Myöhemmin mietimme, ettei olisi pitänyt maksaa mitään, kun emme oikein päässeetkään minnekään.

Bolivialaisnainen toimi jälleen salamannopeasti ja pysäytti ohiajavan bussin. Pääsimme sen kyytiin. Naiselle löytyi istumapaikka, mutta me jouduimme istumaan lattialle. Etupenkillä istui yllättäen suomalaisnainen. Hän kertoi heidän bussinsa kiertäneen tiesulut huonokuntoista hiekkatietä pitkin. Kyse oli siis enemmänkin palveluhalusta kuin siitä, etteikö kiertotien käyttö olisi busseille mahdollista. Bolivialaiselta vaan tuntuu usein puuttuvan palveluhalua. He eivät vaan viitsi vaivautua. Näin ollen meidän bussikuskimme siis jäi ennemmin useaksi päiväksi odottelemaan tiesulun purkautumista kuin käytti pari tuntia kestävää kiertotietä.

Noin puolen tunnin kuluttua saimme istumapaikat, kun pari henkilöä jäi bussista pois. Ihanan pehmeät puolimakuupenkit (semi-cama) tuntuivat taivaallsilta. Oli hyvä olla, kun tiesimme pääsevämme tällä bussilla La Paziin. Yllättäen edessä oli kuitenkin vielä lisää tiesulkuja. Tämän bussin kuskilla oli kuitenkin halu viedä matkustajansa perille. Hän käytti jälleen kiertotietä, vaikka nyt oli jo aivan pimeää. Emme tiedä, kauanko kesti että pääsimme takaisin päätielle. Kiertotie oli muuten ihan hyvä, mutta bussiin tuli valtavasti pölyä hiekkatiestä.

Loppumatka menikin sujuvasti. Pääsimme lopulta yhdeksän tunnin, usean tiesulun ja neljän eri kulkuneuvon avulla La Paziin. Olimme perillä kello 22. Otimme vielä taksin opaskirjasta valitsemallemme hotellille, joka osoittautui erittäin viihtyisäksi. Loppu hyvin kaikki hyvin. Pehmeä, leveä sänky oli niin houkutteleva, että suihkun ja BBC:n uutisten katsomisen jälkeen painuimme samantien nukkumaan.

Avaa sydämesi rakkaudelle

QUILLACOLLO, BOLIVIA

Yöllä oli viileää jopa peiton alla, vaikka lämmitimme toisiamme. Näimme omituisia unia, mutta heräsimme pirteinä kello 8. Menimme aamiaiselle ravintolarakennuksen terassille, jossa siirsimme meille katetun pöydän aurinkoon. Nautimme auringon lämmöstä ja upeasta vuoristomaisemasta. Söimme matkamme herkullisimman ja monipuolisimman aamiaisen kaikessa rauhassa. Pöytään oli katettu paistettuja kananmunia, juustoa, tomaatteja, hedelmiä, jogurttia, moniviljaleipiä, teetä/kahvia/kaakaota ja omenamehua.

Aamiaisen jälkeen vaeltelimme puutarhassa päätyen aurinkoiselle nurmikolle lepäilemään paksun viltin päällä. Luimme kirjoja ja annoimme lämmön virrata elimistöömme kylmän yön jälkeen. Istuimme varjoisalla terassitasanteella ja kävimme läpi Intiwarayassissa ottamiamme lukuisia valokuvia. Keskustelimme tunnelmistamme vapaaehtoistyöstä ja päätimme yrittää tehdä jotain vastaavaa Ecuadorissa.

Iltapäivällä meille tarjoiltiin ravintolan terassilla runsas kasvislounas keittoineen ja vihanneslautasineen. Tutustuimme Planeta de Luzin monipuoliseen kirjastoon. Lainasimme yön yli yhteisön ajatuksia kuvaavan kirjan “The Gate of Paradise – Secrets of Andean Shamanism” (Luis Espinoza, Chamalu). Valitettavasti ehdimme vain vilkaista sitä päivän aikana.

Auringon painuessa mailleen kello 18 meidät oli kutsuttu yhteisön kokoukseen. Kyselimme, mitä siellä tapahtuu, muttemme saaneet selkeää vastausta. Päätimme siis osallistua, vaikka olimmekin hieman epäileväisiä. Kokousta johti keski-ikäinen, kaunis bolivialaisnainen, jolla on pisimmät näkemäni hiukset. Ne ulottuivat naista pohkeisiin asti.

Kokous alkoi ihmisten esittäytymisellä. Paikalla oli johtavan naisen norjalainen poikaystävä Torbjörn, joka oli myös kokouksessa ensimmäistä kertaa. Lisäksi ringissä istuivat tapaamamme korealaisnainen ja meksikolaisnainen sekä meille portin avannut argentiinalainen Juan. Paikalla oli myös hymyilevä espanjalaispariskunta ja bolivialainen Gabriel. Korealaisnainen oli ollut yhteisössä vuoden, mutta oli jättämässä sen kahden viikon kuluttua palatakseen takaisin Koreaan neljän vuoden matkailun jälkeen. Meksikolaisnainen oli ollut yhteisössä pari kuukautta ja viipyisi vielä pari.

Esittäytymisen jälkeen espanjalaismies laittoi etelä-amerikkalaisen panhuilumusiikin soimaan. Kaikki asettuivat keskellä olevan kynttilän ympärille istumaan. Pidimme toisiamme kädestä muodostaen yhtenäisen ringin. Tarkoitus oli lähteä liikkumaan musiikin tahdissa antautuen meditatiiviseen tilaan. Se ei ensikertalaisilta oikein onnistunut, mutta yritimme parhaamme. Olimme selkeästi omalla epämukavuusalueellamme varsinkin kuin yhteisön jäsenille tämä tuntui olevan arkipäivää. Muutaman kappaleen jälkeen noustiin seisomaan ja tanssittiin musiikin tahdissa.

Mietimme, miten kauan tanssimismediataatio mahtaa kestää ja pohdimme myös voisimmeko lähteä kesken pois. Jäimme kuitenkin kohteliaisuudesta ja uteliaisuudesta katsomaan mitä tuleman piti. Muut tuntuivat nauttivan tanssimisesta, mutta me emme oikein päässeet tunnelmaan mukaan. Niinpä lopulta istuimme tyynyille ja vain katselimme.

Lopulta useiden kappaleiden jälkeen ryhmä päätti lopettaa tanssimisen. Istuimme jälleen rinkiin ja rauhoituimme kynttilää katsellen muutaman minuutin. Oli vaikeaa istua paikallaan, kun kova lattia painoi jatkuvasti jotain kohtaa jalastani. Pyrin kuitenkin hengittämään rauhallisesti ja pysymään samassa asennossa. Olisin tarvinnut paremman asennon, jotta olisin edes voinut kuvitella meditoivani.

Rauhoittumisen jälkeen pitkähiuksinen nainen pyysi ihmisiä kertomaan tuntemuksistaan tai kyselemään, jos siltä tuntuu. Siinä vaiheessa Terokin kiinnostui tästä sessiosta. Hän kysyi, miksi ihmiset olivat tulleet yhteisöön, mitä he hakevat sieltä ja ovatko he saaneet sitä mitä haluavat.

Oli mielenkiintoista kuunnella yhteisön jäsenten vastauksia. Pääasiallinen tarkoitus asettua pidemmäksi aikaa yhteisöön asumaan on löytää itsensä, saada aikaa itsetutkiskelulle ja omien tunteiden käsittelylle. Suurin osa tunsi, että heidän tunteensa olivat pahasti patoutuneet arkielämän keskellä ja he olivat tulleet yhteisöön vapauttamaan ne. Samalla he tutustuivat omaan sisinpäänsä ja yrittivät löytää rauhan itsensä kanssa. Välillä he löytävät itsestään ikäviä piirteitä, joiden käsittelyyn menee paljon aikaa. Osa niistä katoaa, mutta osan kanssa on opittava elämään.

Puhuimme myös rakkaudesta ja sen eri muodoista. Kuinka rakkaus on erilaista omaa äitiä tai puolisoa tai ystäviä tai muita elollisia olentoja kohtaan. Juan koki rakkauden universaalisena energiana, jonka välikätenä hän toimii. Hän avaa oman itsensä vastaanottaakseen universaalisen rakkauden energian ja pyrkii sitten jakamaan sen pyyteettömästi eteenpäin. Muille rakkaus oli ehkä asteen verran konkreettisempi asia, mutta kuitenkin aina pyyteetöntä.

Yhteisön jäsenet pyrkivät vähentämään järjen ja logiikan käyttöä. He haluavat avata sydämensä rakkaudelle sekä lisätä tunteiden ja intuition vaikutusta elämäänsä. Tottakai järkeä ja logiikkaakin tarvitaan, mutta heidän mielestään ne hallitsevat liikaa modernia ajatteluamme.

Kokous kesti yhteensä kolme tuntia eli paljon pidempään kuin olimme ajatelleet. Sen jälkeen vetäydyimme mökkiimme, jonne meille tarjoiltiin vielä keittoillallinen. Korealaisnainen tuli mökkiimme keskustelemaan matkailusta sekä siitä, kuinka häntä arveluttaa mennä takaisin Koreaan. Ennen matkalle lähtöään hän oli peruskoulun opettaja ja hän uskoi löytävänsä töitä sijaisopettajana paluunsa jälkeen. Hän oli matkaillut Etelä-Amerikassa kolme vuotta ennen tuloaan Planeta de Luziin. Alunperin hänen matkansa ei pitänyt kestää niin kauan, joten jossain vaiheessa hänen rahansa loppuivat. Hän eli paikallisten avuliaisuuden varassa ja liftasi paikasta toiseen. Se oli ollut välillä vaikeaa ja vaarallistakin. Nyt hän koki, että matkailu saa riittää. Ainoa matka, jota hän haluaa jatkaa, on matka omaan sisimpään. Koreassa arkielämän keskellä se tulee olemaan haasteellista.

Ekohotelli Planeta de Luz

QUILLACOLLO, BOLIVIA

Majapaikkana kauniin puutarhan keskellä sijaitseva pyöreä, kaksikerroksinen, viiden henkilön mökki. Kaunis, toimiva huone arabialaisella seinämaalauksella ja upea kylpyhuone. Kova patja sängyssä. Mökissä jäätävän kylmää, noin 10 astetta. Vain peiton alla tarkeni kunnolla. Loistava aamiainen ja hyvää kasvisruokaa lounaaksi ja illalliseksi.

Sijainti: noin 5 kilometriä Quillacollon keskustasta
Hinta: 38 EUR/huone (sis. täyshoito)

Saapuminen Planeta de Luziin

QUILLACOLLO, BOLIVIA

Taksi ajoi korkeiden aitojen ja piikkilankojen ympäröimän nunnaluostarin ohi pientä hiekkatietä, joka päättyi valtavan puuoven eteen. Mikäköhän paikka tämä oikein on? Olemmeko tulleet jonkun lahkon keskukseen? Soittelimme tovin portin ovikelloa ja koputtelimme, kunnes toiselta puolelta kysyttiin, mitä haluamme. Lopulta oven avasi iäkäs argentiinalaismies, Juan.

Meitä vastaan tuli aurinkoinen meksikolaisnainen, joka ohjasi meidät syvemmälle kauniiseen puutarhaan. Paikalle tuli ystävällinen korealaisnainen, joka puhui hyvää englantia. He kertoivat, että yleensä ihmiset tekevät varauksen ennen saapumistaan. Heillä ei kuitenkaan sillä hetkellä ollut muita vieraita, joten pääsisimme hotellihuoneeseemme kunhan he kävisivät laittamassa sen valmiiksi.

Meksikolaisnainen lähti esittelemään aluetta. Hän kertoi, Planeta de Luzin olevan yhteisö, joka pyrkii ylläpitämään vanhoja inkojen shamanistiperinteitä. Paikan on perustanut bolivialainen Luis Espinoza (Chamalu) 18 vuotta sitten rauhoittumista ja itsensätutkiskelua varten. Tällä hetkellä yhteisössä elää vain seitsemän vapaaehtoista, vaikka tilaa olisi kolmelle sadalle. Itse perustaja on seminaarimatkalla Brasiliassa, mutta muuten hän on usein paikalla.

Upean puutarhan keskellä sijaitsee pyöreä temppeli, joka raunioitui pari kuukautta sitten pahoin salamaniskusta. Salama iski keskellä temppeliä olleeseen puunrunkoon ja poltti koko temppelin kiviseiniä lukuunottamatta maantasalle. Korjaustyöt on aloitettu, mutta ne vaativat paljon rahaa ja aikaa.

Majoitusrakennuksia on eri puolilla puutarhaa. Ne noudattelevat kaikki pyöreitä muotoja ja gaudistisia linjoja. Omituisin on muutaman huoneen hotellirakennus, jota kunnostettiin parhaillaan. Lisäksi alueella on uima-allas, porealtaita, sauna, terapiaklinikka, monipuolinen kirjasto ja iso ravintola. Kaikki on vielä varsin hyvässä kunnossa, mutta jotenkin paikka vaikutti meistä vähän “kuolleelta”. Porealtaat, sauna ja terapiaklinikka eivät ole toiminnassa. Harmillista, sillä olimme ajatelleet pääsevämme nauttimaan kylpyläpalveluista kuten hieronnoista.

Yhteisön arvoihin kuuluu, että he pyrkivät kaikessa ekologisuuteen ja olemaan mahdollisimman omavaraisia. Heillä on ainakin kanoja, laamoja ja riikinkukkoja. He myös viljelevät omiksi tarpeikseen hedelmiä ja vihanneksia. He kierrättävät roskat ja pyrkivät valistamaan alueelle tulevia ihmisiä ekologisista arvoista.

Oli jo pimeää, kun pääsimme pyöreään mökkiimme. Ystävälliset yhteisön jäsenet toivat huoneeseemme herkullista kasvispizzaa ja teetä illalliseksi. Olimme lopenuupuneita ja painuimme nukkumaan noin kello 20.

Intiwarayassi ja ristiriitaiset tunteet

VILLA TUNARI, INTIWARAYASSI, BOLIVIA

Intiwarayassi tarjosi mahtavan elämyksen, mutta herätti myös lukuisia varsin ristiriitaisiakin ajatuksia. He tarvitsevat paljon pitkäaikaisia vapaaehtoistyöntekijöitä, jotta eläimet voisivat kehittyä ja tuntea luottamusta hoitajiaan kohtaan. Kaksi viikkoa on aivan liian lyhyt aika. Hoitajien vaihtuessa eläimet kokevat aina epävarmuutta ja sen aistii niistä. Oli todella vaikeaa kävellä pois ja jättää eläimet jälkeensä. Toivomme, että edes osa niistä pääsee vapauteen. Ja että esimerkiksi tayroille rakennetaan isommat häkit. Ne ovat aktiivisia eläimiä, joiden ei pitäisi olla niin pienissä häkeissä.

Keskustelimme muiden vapaaehtoistyöntekijöiden kanssa paljon siitä, miten Intiwarayassin organisaatiota hoidetaan. Organisaatio on lähtenyt kehittymään 15 vuotta sitten siitä, kun Nena, toinen perustajista, ryhtyi pelastamaan huonosti kohdeltuja eläimiä. Silloin niitä oli vain muutama. Nyt eläimiä on kahdessa puistossa yhteensä noin 1000. Organisaation hallinnolla on vaikeuksia hoitaa näin isoa toimintaa. Perustajilla on halu auttaa eläimiä, mutta heillä ei ole johtamis- ja hallinnointikykyä. Homma pyörii paljolti vapaaehtoistyöntekijöiden varassa, jotka myös kehittävät organisaatiota. Suurin osa viipyy kuitenkin vain kaksi viikkoa, jolloin vasta alkaa ymmärtää, mitä pitäisi tehdä muttei ehdi kehittää asioita.

Mietimme, haluaisimmeko jäädä puistoon pidemmäksi ajaksi. Jotta olisimme todella pystyneet auttamaan organisaatiota eteenpäin, meidän olisi pitänyt jäädä puoleksi vuodeksi. Viikko tai pari lisää olisi ollut liian vähän. Intiwarayassissa on paljon hyviä asioita, kuten vapaaehtoistyöntekijöiden vuorovaikutusmahdollisuudet eläinten kanssa ja hyvä, auttamishaluinen henki.

Isoksi paisunut organisaatio joutuu painimaan vaikeiden asioiden kanssa, sillä Bolivian valtio ei anna lupia eläinten päästämiseen vapauteen muualle kuin puistojen alueille. Kaikkia eläimiä ei kuitenkaan voida päästää niihin. Lisäksi apinakanta on liian iso. Ne aiheuttavat ongelmia muiden eläinten hoidolle. Apinakaranteenissa on liikaa eläimiä pienissä häkeissä. Monet niistä voitaisiin päästää vapaaksi luontoon, jos vain olisi tilaa. Intiwarayassin perusperiaate on, että kaikki eläimet otetaan vastaan. Mutta kuinka kauan näin voidaan tehdä, jos ei organisaatio pysty hoitamaan tai vapauttamaan niitä. Eutanasiaa ei harjoiteta lainkaan.

Lisäksi toinen bolivialainen eläintenpelastusorganisaatio, Animales SOS, on hyökännyt voimakkaasti Intiwarayassia vastaan. He käyttävät tehokkaasti medioita saadakseen viestinsä bolivialaisten tietoisuuteen. Intiwarayassin organisaatio ei tiedä, mitä tehdä. Niinpä he pyysivät apua vapaaehtoistyöntekijöiltään. Tero kirjoitti muutaman muun vapaaehtoistyöntekijän kanssa toimintasuunnitelman, miten tulisi edetä. Kaikki olivat sitä mieltä, että vastahyökkäys Animales SOSia vastaan ei ole järkevää. Tärkeämpää on viestittää positiivisia asioita Intiwarayassista ja kehittää omaa toimintaa, jotta syytöksille ei löydy perusteita.

Vapaaehtoistyöntekijöinä meidän oli vaikea ottaa kantaa siihen, ovatko Animales SOSin syytökset aiheellisia vai eivät. Uskomme kuitenkin vakaasti siihen, että Intiwarayassissa kaikki yrittävät parhaansa ja pyrkivät hoitamaan eläimet hyvin. Suosittelemme lämpimästi kaikille tätä kokemusta. He todella tarvitsevat kaiken avun, mitä saavat.