Perun kuluyhteenveto

PERU

Taustatiedoksi: pidämme päivittäin kirjaa menoistamme reissulla ollessamme, jotta voimme seurata paljonko rahaa kuluu ja miten eri maiden hintatasot vaihtelevat. Tätä tarkoitusta varten olemme kehittäneet yksinkertaisen systeemin, jonka mukaan luokittelemme kulut seitsemän eri kategorian mukaan.

Perussa ollessamme (15 päivää) kulutimme rahaa yhteensä 1847 euroa. Näin ollen kulutimme keskimäärin 123 euroa per päivä, joka kattoi majoitukset, kuljetukset, ravintolakäynnit, eri aktiviteetit, ostokset, ruokakaupasta hankitut tarvikkeet ja muut mahdolliset palvelut. Luottokortilla maksoimme Perussa vain noin 5% edellä mainituista kuluista.

Yleisesti ottaen Peru tuntui Bolivian jälkeen kalliilta maalta. Korkea kustannustaso on osittain selitettävissä sillä, että teimme Perussa suhteellisen hintavan reissun Machu Picchulle ja lensimme Cuscosta Piuraan. Kokonaiskustannuksiltaan Peru tuli kuitenkin lopulta yhtä kalliiksi kuin Bolivia, mutta Boliviassa oleskelimme samalla rahasummalla kokonaiset 41 päivää eli 26 päivää kauemmin.

Perun kulujen jakauma kategorioittain:

- majoitukset 30 % (555 euroa, keskim. 37 euroa/yö)
- kuljetukset 32 % (585 euroa, keskim. 39 euroa/päivä)
- ravintolat 22 % (407 euroa, keskim. 27 euroa/päivä)
- aktiviteetit 6 % (115 euroa, keskim. 8 euroa/päivä)
- ostokset 1 % (18 euroa, keskim. 1 euroa/päivä)
- ruokakaupat 4 % (70 euroa, keskim. 8 euroa/päivä)
- muut palvelut 5 % (97 euroa, keskim. 6 euroa/päivä)

Kallein valitsemamme majoitus, Aquas Calientesissa, maksoi meille 70 euroa per yö. Halvin majoitus löytyi puolestaan Cuscosta, ja maksoi vain 21 euroa per yö. Kuljetuksien halvimmat menopelit olivat polkupyörä- ja autoriksat sekä taksit (noin 1-2 euroa per keikka). Pidemmillä matkoilla tuli käytettyä busseja (12-20 euroa), junia (65 euroa) ja lentokoneita (170 euroa). Aktiviteettien kustannukset koostuivat lähinnä Inka-museosta, Machu Picchusta ja hevosratsastuksesta.

Etelä-Amerikka-reissumme aiempien maiden avainluvut:

Argentiina
- kokonaiskustannukset: 3780 euroa (39 päivää)
- keskimääräiset kulut per päivä: 97 euroa

Chile
- kokonaiskustannukset: 2290 euroa (22 päivää)
- keskimääräiset kulut per päivä: 104 euroa

Bolivia
- kokonaiskustannukset: 1814 euroa (41 päivää)
- keskimääräiset kulut per päivä: 44 euroa


Tähän mennessä olemme olleet reissussa 117 päivää ja rahaa on palanut yhteensä 9731 euroa. Näin ollen olemme koko reissun aikana kuluttaneet keskimäärin 83 euroa per päivä (tämä luku tosin ei kata pitkiä, Atlantin yli kulkevia, lentoja eikä Suomessa hankkimiamme varusteita, vakuutukia, rokotteita yms).

Katkarapu-avokadoleipiä ja pakkaamista

MANCORA, PERU

Ratsastusretken jälkeen vaihdoimme uikkarit päälle ja pulahdimme mereen. Rantaan iskevät aallot olivat sen verran isoja, ettei varsinaisesta uimisesta oikein tullut mitään. Lilluimme sopivan viileässä vedessä ja hyppäsimme aallon tullessa ilmaan. Rannan läheisyydessä oli aika paljon kiviä, mutta myös kohtia joissa voi seistä ihanan pehmeässä hiekkapohjassa. Siirryimme merestä hetkeksi uima-altaalle ennen kuin menimme suihkuun huoneeseemme.

Söimme lounaan hotellimme ravintolassa. Tero tilasi mustekalaa spagetin kera ja Merja kalaa vihanneksilla. Teron annos oli vähän pettymys, sillä siinä ei ollut oikeastaan mitään muuta kuin spagettia ja mustekalaa. Merja taas oli erittäin tyytyväinen omaan valintaansa. Tero tilasi itselleen vielä katkarapu-avokadovoileivät ja Merja otti jälkiruoaksi letun hedelmien kera. Joimme molemmat limonadaa eli vettä, jossa on limeä ja sokeria. Juuri sopiva juoma tähän lämpötilaan.

Lounaan jälkeen kävimme läpi osan Perussa ottamistamme valokuvista. Niitä olikin jälleen kertynyt melkoinen määrä. Poistimme huonot ja turhat, mutta silti jäi vielä paljon jäljelle. Merja luki kirjaa riippumatossa meren loputon pauhu taustaäänenä.

Tero meni hiekkarannalle kuvaamaan siskontytölleen Emmalle syntymäpäiväkortin. Koiranpentu ilmestyi kuin tyhjästä seuraamaan Teron touhuja ja saikin Terosta hetkeksi leikkikaverin itselleen. Pikkuinen seurasi Teroa huoneemme ovelle asti. Kävelimme yhdessä sen kanssa takaisin rannalle, koska hotellialueelta se olisi joka tapauksessa saanut häädön. Se oli sen verran puhdas ja hyväkuntoinen, että taisi olla jonkun koira. Täällä koirat kuljeskelevat vapaina pitkin rantaa, mutta palaavat yöksi koteihinsa.

Merja pakkasi tavaroitamme. Tero kävi viereisessä hotellissa käyttämässä toimivaa wifi-yhteyttä tietokoneellamme ja lähettämässä hiekkaan kirjoitetun viestin Emmalle. Koiranpentu tupsahti jälleen paikalle, mutta kun kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiota, se kyllästyi ja katosi hiekkarannalle.

Saatuaan toisen rinkoista lähes pakattua Merja koki ikävän yllätyksen. Toisen rinkan pohjalla liikuskeli torakka-heinäsirkka. Se oli se, joka edellisenä iltana oli piipittänyt. Merja ei sittenkään ollut kuvitellut huoneessa olevan vielä yksi näitä kammoörkkejä. Siihen jäi sen rinkan pakkaaminen, kunnes Tero tuli takaisin noin puoli tuntia löydöksen jälkeen. Hän oli jutellut naapurihuoneen nuorenparin kanssa. He olivat kertoneet löytäneensä pakatessaan kolme torakka-heinäsirkkaa laukuistaan.

Söimme iltapalaksi katkarapu-avokadovoileipiä. Tero kävi maksamassa majoitus- ja ravintolalaskumme sekä tilaamassa mototaksin meille aamuksi. Merjan viimeisteli pakkaushommat. Loppuillan luimme kirjoja.

Täyttä laukkaa hiekkarannalla

MANCORA, PERU

Merjalla yö sujui hieman levottomasti ötökkäkammoa potien. Ilmeisesti ne saatiin kuitenkin eilen illalla metsästettyä tai heitettyä ulos, koska yöllä emme nähneet enää yhtään. Heräsimme kello 8.30 ja painuimme aamiaiselle. Hotellimme puutarhan käytävillä lojui sadoittain torakka-heinäsirkkojen raatoja, jotka henkilökunta oli tappanut hyönteismyrkyllä.

Tero oli edellisenä päivänä sopinut ratsastusretkestä rannalla vaeltaneen nuoren hevosmiehen kanssa. Sovitusti noin kello 10 poika hevosineen odotteli meitä hotellimme lähistöllä. Taivas oli pilvessä, joten lämpötila oli ihanteellinen. Merja sai alleen ruskean, 6-vuotiaan Rodrigon ja Tero vaaleahkon, 4-vuotiaan Manzasin. Hevoset olisivat voineet olla paremmassakin kunnossa. Erityisesti Rodrigo oli liian laiha. Mietimme, oliko eettisesti oikein valita tällaiset hevoset rannalta ratsuiksi. Toisaalta voi myös ajatella, että mitä enemmän asiakkaita heillä on sitä paremmat edellytykset heillä on hoitaa hevosia paremmin.

Hevosista huolehtiva nuori mies oli noin 13-vuotias. Hän kertoi hevosten kyllä saavan syödäkseen. Heillä on kotona näiden kahden lisäksi viisi muuta hevosta. Kehotimme häntä viemään Rodrigon eläinlääkärille. Kysyimme pojalta, miksei hän ole koulussa. Hän sanoi koulun alkavan tänään vasta kello 12.

Pojalla oli mukanaan vain kaksi hevosta, joten hän itse juoksi perässämme. Rodrigo oli ihmeen virkeä ja halukas juoksemaan, vaikka näyttikin vähän huonokuntoiselta. Sen sijaan Manzas oli laiskanpuoleinen eikä juossut kuin lyhyitä pätkiä. Merja nautti Rodrigon tasaisesta laukasta aaltojen kovettamalla hiekalla. Tero jolkotteli mukavasti Manzasin kyydissä.

Rodrigo totteli helposti käskyjä ja oli mukava käsiteltävä. Ikävää oli, että se vaikutti siltä, ettei sen koulutusta ollut hoidettu kovinkaan hellällä kädellä. Se on hieno ja ystävällinen hevonen, jonka toivoisi saavan parhaan mahdollisen kohtelun omistajiltaan. Molemmat hevoset pyrkivät väistämään rantahiekalle lyöviä aaltoja. Jokaisen mutkan takana ranta vain jatkui ja jatkui.

Aivan rannan tuntumassa oli useita arkkitehtuurisesti moniulotteisia hotelleja. Erikoisin niistä tuli vastaan vähän yli puolen tunnin kuluttua. Sen huoneet olivat pyramidinmalliset. Käännyimme takaisin. Osassa hotelleista oli upeita terasseja, joiden seininä hulmusivat luonnonvalkoiset verhot. Monilla parvekkeilla oli riippumatto. Ja kaikilla näkymä valkoiselle hiekkarannalle ja tyrskyävälle merelle.

Aurinko paistoi kuumasti palatessamme takaisin päin. Yhdessä kohdassa maasto oli hieman hankala, joten nousimme hevosten selästä ja talutimme niitä muutama kymmenen metriä. Laukkasimme joitakin pätkiä. Hevoset alkoivat olla jo aika hikisiä. Nousimme ratsailta saapuessamme hotellimme tuntumaan.

Ratsastuksen hinta oli 20 solea per hevonen. Pojalla ei ollut antaa 50 solesta takaisin, joten Tero lähti hakemaan vaihtorahaa hotelliltamme. Merja istuskeli hiekalla juttelemassa pojan kanssa. Hän kertoi heillä olevan keskimäärin 10 asiakasta viikossa. Hevoset olivat väsyneitä. Tero toi tullessaan omenoita ja porkkanoita hevosille. Manzas söi hyvällä halulla, mutta Rodrigolle ei oikein maistunut. Kello oli jo 11.30, joten hoputimme poikaa kouluun.

Tunnin ratsastus hiekkarannalla: 4 EUR/hevonen

Video: Merjan lyhyt tyylinäyte

Örkkitaistelu

MANCORA, PERU

Merja oli suunnitellut viettävänsä totaalisen rentoutumispäivän. Tänään ei ollut pakko tehdä mitään. Oleellisinta oli löhöillä riippumatossa ja kuunnella aaltojen kohinaa. Aurinko paistoi lämpimästi. Tero käväisi Mancoran keskustassa ostamassa parin päivän päähän bussiliput Mancorasta Guayaquiliin sekä namuja ja limua. Hän palasi takaisin hotellillemme paikallisen autoriksakuskin kyydissä.

Päivä kului kirjoja lukien. Merja sai kahlattua läpi Jari Tervon Taksirengin rakkauden ja Tero lopetteli Karin Mullerin Along The Inca Roadin. Jari Tervon kirjan olimme vaihtaneet pariin muuhun kirjaan La Pazissa Gravityn toimistolla. Matkailijoilla on tapana jättää lukemansa kirjat hosteleihin tai muihin sopiviin paikkoihin, joista seuraavat voivat napata ne mukaansa. Joskus kirja pitää vaihtaa toiseen vähintään yhtä hyvään, mutta useimmiten haluamansa voi vain ottaa ilman mitään vastinetta. Olemme itsekin jättäneet lukuisia kirjoja matkamme varrella sopiviin paikkoihin muiden löydettäväksi.

On harvinaista löytää suomenkielistä luettavaa. Emme ehkä olisi itse koskaan ostaneet Jari Tervon kirjaa, mutta hänen erikoinen kirjoitustyylinsä ja yllätykselliset tarinansa veivät meidät molemmat mukanaan. Inca Roadin ostimme parilla eurolla käytettyjen kirjojen markkinoilta Valparaisossa Chilessä. Se sopi aihepiiriltään täydellisesti tähän matkaan. Olimmehan itse joko käyneet siinä mainituissa paikoissa tai menossa niihin. Karin Muller on melkoinen seikkailija, joka muun muassa etsii poliisien kanssa kokaiinitehtaita Bolivian viidakoissa ja osallistuu vikunjojen kokoamiseen Perussa.

Illalla Tero lähti jälleen viereisen hotellin terassille hyödyntämään heidän nettiyhteyttään. Merja jäi tyytyväisenä katselemaan auringonlaskua. Kyyhkypariskunta istahti katonreunalle vierekkäin katseet kohti laskevaa aurinkoa. Romanttisen hetken vietettyään ne ryhtyivät parittelemaan. Pikatouhuilun jälkeen ne lensivät pois. Siinä vaiheessa parvekkeella alkoi olla itikoita ja Merja siirtyi sisään vetäen parvekkeen oven perässään kiinni.

Merja aloitteli uutta kirjaa The World According to Bertie (Alexander McCall Smith). Hetken kuluttua alkoi kuulua piipittävää ääntä. “Gekot ne siellä varmaan metsästävät hyttysiä”, ajatteli Merja. Ääni voimistui ja jotain alkoi poukkoilla ympäri huonetta. “Apua!” Ylhäällä katonrajassa olevasta pienestä ikkunakolosta tuli virtanaan sisään torakka-heinäsirkkoja. Emme tiedä, miksi niitä oikeasti kutsutaan, mutta sellaiselta ne ainakin näyttivät. Samaisia otuksia mönki sisään myös parvekkeen ovenraosta.

Merja kiljahteli kauhusta istuen sängyllä. Torakat ovat inhottavia, mutta yhdistettynä heinäsirkkamaiseen hyppelyyn ympäriinsä ja piipittävään ääneen, nämä otukset ovat vielä kammottavampia. Kaiken lisäksi niillä näytti olevan vähän liikaakin älykkyyttä. Merja ryhtyi listimään tunkeilevia örkkejä mahdollisimman painavilla kirjoilla, joita meillä sillä hetkellä oli ilahduttavan paljon matkalaukussa. Otukset olivat suunnilleen Merjan peukalon kokoisia, joten niitä ei ihan tuosta vain jalalla tai kädellä saanut liiskaksi. Kirjat läiskähtelivät lattiaan, mutta örkkejä tuli sitä tahtia, ettei niitä millään ehtinyt kaikkia tappaa.

Lopulta Merja pakeni kylpyhuoneeseen sulkien oven perässään. Sinne otukset eivät päässeet, koska oven alla tai muuallakaan ei ollut riittävän isoja koloja. Kylpyhuoneessa pystyi siis hetken ajattelemaan ilman, että joku inhottava örkki loikkaa niskaan. “Missä h...vetissä se Tero oikein viipyy?”, mietti Merja. Tero ei pelkää hyönteisiä eikä hämähäkkejä, joten hän varmasti keksisi jonkin keinon päästä torakka-heinäsirkoistakin eroon ilman että niitä kaikkia tarvitsee tappaa. Teroa ei kuitenkaan kuulunut.

Paniikki kasvoi kylpyhuoneessa. Oli pakko tehdä radikaali ratkaisu ja lähteä hakemaan Teroa apuun. Merja vetäisi sandaalit jalkaan ja livahti ovesta ulos. “Iik! Apua!” Kammoörkkejä oli ulkona vielä huonettakin enemmän. Niitä poukkoili laumoittain hotellin puutarhan käytävillä. Itkien ja kiljahdellen Merja rynnisti hiekkarannalle ja sieltä viereisen hotellin terassille, jossa myös hyppeli muutamia torakka-heinäsirkkoja. Tero istui kaikessa rauhassa netissä surffaillen ja pisco-sour -juomaa nautiskellen. “Apua! Auta! Mä en kestä. Niitä on kaikkialla”, Merja sopersi itkuisella äänellä päästessään Teron kainaloon turvaan.

Tajuttuaan lopulta, mistä on kysymys Tero sulki koneen. Palasimme yhdessä takaisin huoneeseemme, jossa Merja linnoittautui edelleen puolipaniikissa kylpyhuoneeseen ja Tero ryhtyi ratkaisemaan örkkiongelmaa. Otuksia pomppi huoneessa. Tero sulki katonrajassa olevan ikkunaraon ja laittoi ovenrakoon pyyhkeen. Parvekkeen ovenrakoon hän änkesi päiväpeiton. Näin oli kaikki kulkureitit suljettu ovelilta torakka-heinäsirkoilta. Sen jälkeen Tero etsi kaikki sisällä olevat otukset. Normaalista toimintamallistaan poiketen hän tappoi useimmat, koska niitä oli niin toivottoman hankala saada metsästettyä johonkin purkkiin, jolloin ne olisi voinut kuljettaa elävinä ulos. Lopulta huone oli örkitön ja Merja uskaltautui ulos kylpyhuoneesta.

“Kyllähän mä muutamasta olisin selvinnyt, mutta kun niitä tuli virtanaan joka raosta lisää”, totesi Merja tilanteen rauhoituttua. Nukkumaan käydessämme jostain kuului piipittävä ääni, mutta Tero sai Merjan uskomaan ettei se kuulu huoneestamme. “Miksi paratiisissa pitää aina olla käärmeitä?”, mietti Merja ennen nukahtamistaan.

Valkoista hiekkaa varpaiden välissä

MANCORA, PERU

Oli ihana herätä kauniissa huoneessa, avata parvekkeen ovi ja aistia tropiikin lämpö ja meri. Aamiaisella meillä oli sama tarjoilija kuin illallakin. Hän näyttää tekevän todella pitkää päivää. Aamiainen tarjoiltiin terassilla meren äärellä. Saimme vastapuristettua ananasmehua, leipää paistettujen kananmunien kera ja teetä.

Aamiaisen jälkeen kävimme hotellivirkailijan kanssa keskustelua huoneemme hinnasta. Mielestämme meidän olisi pitänyt saada jonkinlainen alennus, koska aioimme jäädä ainakin kolmeksi yöksi ja hotelli oli lähes tyhjä. Kaiken lisäksi luvattu wifi-yhteys ei toiminut. Jostain syystä Casa de Playassa oli kuitenkin todella tiukka linja, vaikka sanoimme siinä tapauksessa vaihtavamme hotellia. Suuntasimmekin rannalle katselemaan vaihtoehtoja.

Viereinen hotelli oli lähes samaa tasoa, mutta 20% halvempi ja siellä oleva wifi-yhteyskin toimi hyvin meidän tietokoneellamme. Tero halusi vaihtaa, mutta Merja oli ihastunut Casa de Playan kauniiseen puutarhaan ja näköalaan parvekkeeltamme sekä kauniisti sisustettuun huoneeseemme. Lopulta kaikista painostuksesta huolimatta päätimme jäädä Casa de Playaan.

Lähdimme kävelylle Mancoran keskustaan. Tallustelimme paljain jaloin kaikessa rauhassa lämmöstä, auringosta ja merestä nauttien pitkin loputonta valkoista hiekkarantaa. Seuraamme lyöttäytyi musta labradorinnoutaja, jonka nimesimme samantien Matin ja Raijan koiran mukaan Kalleksi. Koska tämä hauveli oli suomalaista veljeään pienempi, siitä tuli tietysti Pikku-Kalle.

Puolivälissä matkaa tuli vastaan kalastusveneiden satama. Paikalla oli sekä kunnon puisia kalastusveneitä että pieniä purjelauttoja, joilla emme ainakaan itse olisi kovin pitkälle merelle uskaltautuneet. Aika pitkälle näimme niiden kuitenkin aamulla menevän. Veneiden yläpuolella liiteli fregattilintuja ja laiturinnokassa nökötteli pelikaaneja. Rannalla oli miehiä korjailemassa veneitään.

Mancoran kylä on tunnettu surffaajien keskuudessa. Siellä on tarjolla edullista majoitusta ja rannalla ilmeisesti ihan hyvät aallot. Moni jää kylään pidemmäksikin aikaa. Lounasaikaan pääkatu oli lähes kuollut lukuunottamatta pientä turisteille suunnattua markkina-aluetta. Markkinoilla oli tarjolla erilaisia matkamuistoja hainhammaskoruista nahkalaukkuihin ja taiteeseen. Ostimme muutaman mandariinin katukojusta.

Piipahdimme hetkeksi nettikahvilaan vilvoittelemaan paahtavasta helteestä. Tosin ei sielläkään ilmastointia ollut, mutta varjoa sentään löytyi. Kyselimme pienistä toimistoista pääkadun varrelta bussiyhteyksistä Mancorasta Guayaquiliin Ecuadoriin. Yhtenä kriteerinämme oli, ettemme halua lähteä kukonlaulun aikaan. Onneksi vaihtoehtoja näytti löytyvän.

Käveltyämme pienen kylän ristiinrastiin palasimme rannalle. Siellä olevat pikkuravintolat olivat auki. Olihan rannalla jonkin verran auringonpalvojia ja surffaajia, vaikkei ilmeisesti kuumin sesonkiaika ollutkaan. Valitsimme siisteimmältä näyttävän Gebicheria Las Canitas -ravintolan ja tilasimme ison kannullisen limonadaa. Merja söi herkullisia valkosipulivoissa paistettuja katkarapuja ja Tero friteerattuja mustekalarenkaita. Yhteensä hintaa kertyi 7,5 euroa.

Paluumatkalla Pikku-Kalle ilmestyi seuraamme vähän ennen venesatamaa. Se ohjasi meidät kiertotietä laiturin ohi, koska nousuvesi esti kulkemisen laiturin alta, josta olimme menneet menomatkalla. Merja löysi rannalta kuolleen merihevosen, joka oli jo alkanut kovettua. Hän nappasi sen mukaan, vaikkei ollut ollenkaan varma saisiko sen kuljetettua Suomeen.

Merjan rojahtaessa parvekkeelle riippumattoon hyvän kirjan kanssa Tero lähti rannalle juoksulenkille. Hän juoksi rantaa vastakkaiseen suuntaan kuin missä Mancoran kylä oli. Ranta jatkui ja jatkui. Aina piti katsoa, joko se seuraavan mutkan jälkeen päättyisi. Rannalla oli paljon kivannäköisiä ja erikoisiakin hotelleja. Ihmisiä näkyi vain harvakseltaan. Juoksulenkkiä häiritsivät jonkin verran koirat, jotka innostuivat uudesta lenkkikaveristaan vähän liikaakin.

Söimme illallisen hotellillamme. Perussa on selkeästi maukkaampaa ja parempaa ruokaa kuin esimerkiksi Boliviassa. Tietysti merenrannalla saa herkullisia merenantimia, jotka maistuvat meille molemmille. Tällä kertaa nautimme merenherkuilla ja riisillä täytetystä ananaksesta. Illallisen jälkeen Tero meni hetkeksi viereiselle hotellille käyttämään heidän wifi-yhteyttään, koska netti ei edelleenkään toiminut meidän hotellillamme.

Hotel Casa de Playa

MANCORA, PERU

Kaunis huone upealla meri- ja palmunäköalalla. Parvekkeella riippumatto, josta voi katsella auringonlaskua horisonttiin. Hyvinhoidettu, rehevä puutarha. Uima-allas. Rantatuolit, joissa patjat. Hyvällä maulla sisustettuja sohvanurkkauksia aivan meren äärellä. Hyvä ravintola. Aamiaisella teetä/kahvia, kananmunaa, leipää, marmeladia, voita, vastapuristettua ananas/papaijamehua. Wifi-yhteys, joka ei toiminut. Iltaisin paljon torakka-heinäsirkkaötököitä.

Sijainti: 1-2 km Mancoran keskustasta hiekkarannalla
Hinta: 41 EUR/huone/yö (sis. aamiaisen)

Vihdoinkin merenrannalla ja lämmin

CUSCO – LIMA – PIURA – MANCORA, PERU

Aamulla otimme taksin hotelliltamme kello 7.30 Cuscon lentokentälle, joka sijaitsee toisella puolella kaupunkia. Lentokenttä oli moderni ja toimiva. Check-inin tehtyämme maksoimme lentokenttäveron, jonka useimmissa maissa joutuu lentokentän palveluksia käyttäessään erikseen maksamaan. Maksu, kolme euroa, oli melkein naurettavan pieni aiheuttamaansa byrokratiaan nähden ja mahdollista suorittaa ainoastaan käteisellä. Shoppailimme Terolle punaisen Peru t-paidan ja vähän matkaevästä odotellessamme lennon lähtöä.

Lento Cuscosta Limaan sujui mukavasti upeita vuoristomaisemia ihaillen. Välillä on hauska katsella maata ilmasta käsin. Saa vähän erilaista perspektiiviä ja näkee maiseman hyvin erilaisena kuin jos kulkisi samoissa maisemissa bussilla.

Liman lentokentällä olimme hieman hämmentyneitä, kun transfer-opasteet johtivat meidät pitkälle rivistölle lentokenttäveron maksuluukkuja. Cuscossa meille oli erityisesti painotettu, että Limassa ei ole tarpeen maksaa lentokenttäveroa, kun kyseessä on vain koneenvaihto. Onneksi luukuille ei ollut kovin pitkää jonoa, joten menimme kysymään neuvoa sieltä. Virkailija ihmetteli, miksemme olleet menneet transfer-tiskille, joka sijaitsi ennen maksuluukkuja. Emme olleet huomanneet moista tiskiä, joten palasimme takaisin.

Emme löytäneet tiskiä kysymättä sittenkään. Kyseessä oli aulassa oleva kirjoituspöytä, jonka takana istui vartijanoloinen henkilö. Näytimme hänelle transfer-lippujamme, jonka jälkeen hän ohjasi meidät takanaan olevasta “varastonovesta” lentojen lähtöaulaan. Missään ei ollut mitään kylttiä, että transfer-asiakkaiden kuuluisi kulkea tästä.

Kulutimme jälleen aikaa shoppaillen lentokentän hienoissa liikkeissä löytämättä kuitenkaan mitään ostettavaa. Yhdessä taidemyymälässä ihastelimme taidokkaasti käsintehtyjä figuuritaideteoksia, joissa erikokoisiin laatikoihin oli luotu Retablos-miniatyyrimaailmoja esimerkiksi hedelmätorilta tai ruuhkaiselta kadulta. Kaikenlaisilta markkinoilta löytyy vastaavanlaisia, mutta laatu oli kentällä ihan toista luokkaa; samoin hinta.

Lento Limasta Piuraan Perun pohjoisosaan sujui ongelmitta. Lentokentältä otimme taksin linja-autojen lähtöpaikalle, jossa innokkaat minibussikauppiaat hyökkäsivät kimppuumme. Seuraavat minibussit olivat lähdössä vasta noin tunnin kuluttua, joten menimme tien toiselle puolelle tutustumaan isompien bussiyhtiöiden tarjontaan. Päädyimme ostamaan liput yhteen niistä, joka lähti puolen tunnin kuluttua tasan kello 15. Ostettuamme 3,5 euron arvoiset bussiliput piipahdimme vielä lähikioskilla hakemassa vettä ja yo-mostit eli juotavat jogurtit. Matka kestäisi 2,5 tuntia emmekä olleet koko päivänä syöneet kunnolla mitään.

Bussissa oli tuhottoman kuuma erityisesti ennen sen lähtöä. Ajettaessa hieman helpotti, kun luonnollinen (=ikkunat auki) ilmastointi alkoi toimia. Maisemat muistuttivat tasaisuudellaan jonkin verran Argentiinan Patagoniaa, mutta olivat onneksi hieman vaihtelevammat. Matkan varrella näkyi tasaisin väliajoin pieniä öljypumppuja. Vähän yli kaksi tuntia matkattuamme aloimme miettiä, mikäköhän pikkukylistä mahtaa olla kohteenamme oleva Mancora. Bussin pysähdellessä kukaan ei sanonut, missä ollaan eikä ympäristöstäkään voinut päätellä mitään. Kysyttyämme saimme kuulla, että ihan vielä ei olla perillä.

Juuri ennen Mancoraa bussi nousi kukkuloille, joilta aukeni hienot näköalat laaksoihin ja pian myös merelle. Tien laidalla näkyi paikka paikoin pieniä alttareita merkkinä siitä, että paikalla on sattunut joskus ihmishenkiä vaatinut onnettomuus. Näitä kutsutaan paikallisiksi nopeusrajoitteiksi. Etelä-Amerikassa näkee aika harvoin kylttejä nopeusrajoituksista ja vaikka näkisikin, kukaan ei noudata niitä. Ilmeisesti kuolemaa kuvastavat alttarit tehoavat paikallisiin hurjastelijoihin paremmin.

Mancoran kylä sijaitsee aivan merenrannalla. Sen läpi kulkee PanAmericanan valtatie. Bussimme pysähtyi aivan kylän keskelle, josta nappasimme autoriksan etukäteen varaamallemme Casa de Playa -hotellille. Hotelli sijaitsi aivan hiekkarannan tuntumassa parin kilometrin päässä Mancoran keskustasta ja vastasi kerrankin tasoltaan sen nettisivuilta saamaamme kuvaa. Yritimme tinkiä huoneen hinnasta, koska olimme jäämässä vähintään kolmeksi yöksi, mutta virkailijalla ei ollut lupaa laskea hintaa. Maksoimme ensimmäisen yön ja sovimme jatkavamme hintakeskustelua aamulla.

Oli upeaa olla pitkästä aikaa merenpinnan tasolla ja nauttia trooppisesta lämmöstä. Olimmehan viimeiset kuukaudet viettäneet lähes jatkuvasti Andien vuoristossa. Istuimme parvekkeemme riippumatossa palmujen lehvästöjen hulmutessa alapuolellamme ja auringon laskiessa horisonttiin. Kalastajaveneet palailivat takaisin satamaan. Pelikaanit ja fregattilinnut lensivät auringonkultaaman meren yllä. Ja Tyynenmeren aallot löivät kohisten rantaan.

Auringon painuttua mailleen menimme hotellimme ravintolaan illalliselle. Olikin jo hirmuinen nälkä, kun koko päivä oli reissattu pelkkien välipalojen voimalla. Vaikka hotellissamme ei ollut paljonkaan asiakkaita, ruoka valmistui keittiössä nopeasti. Söimme curry-kalaa ja nautimme valkoviiniä palanpainikkeeksi.

Video: Upea auringonlasku rannalla

Perulaisia bisneksiä

CUSCO, PERU


Söimme niukahkon aamiaisen hotellillamme ja lähdimme kaupungille. Päivän pääoperaatio oli ostaa lentoliput mieluiten huomiselle. Olimme päätyneet hankkimaan liput LANilta. Heidän toimistonsa Aurinko Avenuella oli tupaten täynnä. Jonotuslappukone ei toiminut, mutta ovivartija antoi meille sen uumenista jonotuslapun. Yritimme omatoimisesti toimistossa olevilla nettikoneilla ostaa liput Cuscosta Liman kautta Piuraan, mutta jostain syystä juuri tällaista lentoa ei voinut hankkia netin kautta.

Jouduimme jonottamaan. Jono eteni toivottoman hitaasti. Tunnin jonotettuamme pääsimme vihdoin palvelutiskille, jossa saimme asiamme kohtuullisen joutuisasti hoidettua. Pian meillä oli kädessämme lentoliput ja olimme 170 euroa/henkilö köyhempiä. Melkoisen kalliit Perun sisäiset lennot, mutta toisaalta tolkuttoman pitkät bussimatkatkaan eivät houkutelleet.

Piipahdimme lentoyhtiön lähistöllä sijaitsevaan postiin, josta saimme lähetettäville tavaroillemme sopivan laatikon. Postissa nimittäin myytiin erikokoisia käytettyjä laatikoita, esimerkiksi kopiopaperilaatikoita, edulliseen hintaan. Siinä olisi suomalaisellekin postille hyvä idea kierrätykselle. Laatikoitahan kertyy pilvin pimein eikä tavallisen tallaajan paketti useinkaan vaadi uutta laatikkoa.

Istuskelimme 2,5 tuntia nettikahvilassa sähköposteja käsitellen ja feissaillen. Samalla tutkimme, millaisia Galapagoksen reissuja on tarjolla, millaisia lentoja Ecuadorista Suomeen mahtaa löytyä ja millaisia majapaikkoja Piurassa ja Mancorassa on. Netti helpottaa huomattavasti matkailijan elämää, kun voi hakea kaikenlaista lisätietoa. Toisaalta osa reissusta menee aina nettikahviloissa istuskellen.

Kävimme syömässä herkullisen lounaan keskusaukion kupeessa sijaitsevassa luomuravintola Greensissä. Alkupalaksi nautimme erilaisia kasvis- ja sieniempanadoja eli paikallisia pasteijoita. Pääruoaksi Merja popsi trooppista kanaa riisillä, hedelmillä ja kookoskastikkeella ja Tero söi tofua ja vihanneksia riisin kera. Hintaa herkuille tuli noin 10 euroa per henkilö juomineen.

Iltapäivällä etsiskelimme Teron työkavereille reissutuomisiksi käsinkudottuja perulaisia alpakanvillapipoja. Se ei ollutkaan ihan yksinkertainen homma, vaikka alunperin niin luulimme. Joka paikassa myytin alpakanvillapipoja, mutta vain harva niistä oli käsinkudottu. Koneella tehtyihin oli mitä ilmeisimmin lisätty villan lisäksi jotain keinokuitua tai sitten villa oli jotenkin teollisesti käsitelty, koska tällaiset pipot olivat harmillisen sähköisiä. Sellaisen kun laittoi päähän, niin pois otettaessa tukka sojotti sähköisenä joka suuntaan. Halusimme myös, että kaikki pipot olisivat olleet samanvärisiä ja samanlaisia, mutta yhdellä myyjällä oli yleensä myynnissä vain pari yhdenmukaista pipoa. Näin ollen pipoja piti haalia monesta kojusta. Koska homma ei sittenkään ottanut onnistuakseen, löimme hanskat tiskiin ja päätimme yrittää uudestaan jossain muualla.

Ilta kului blogijuttuja kirjoitellen ja julkaisten sekä huomista lähtöä varten tavaroita pakkaillen. Kello 22 meillä oli treffit Simonen ja Berndin kanssa heidän hotellinsa edessä. Paikalle saapui vain Simone. Bernd oli pahan flunssan kourissa kuumeessa sängyn pohjalla. Olipa harmillista. Menimme Simonen kanssa jälleen Witches Gardeniin, koska se oli lähellä ja ihan mukava paikka. Joimme kaikki teetä. Juttelimme Simonen ja Berndin kokemuksista Machu Picchulla. Reissu oli mennyt muuten mukavasti, mutta Berndin flunssa oli hieman haitannut menoa.

Witches Gardenin kanadalaissyntyinen omistaja tuli kertoilemaan meille yrittämisen vaikeuksista Perussa. Istuimme pöydässä, jonka vieressä oli iso akvaario. Tällä hetkellä se oli tyhjä, koska se oli pari päivää aikaisemmin hajonnut kastellen kokonaan seinän toisella puolella olevan toimiston tietokoneineen ja tärkeine papereineen. Omistaja oli tilannut korjaajan, joka laittoi akvaarioon uudet lasit. Pian ongelma uusiutui. Omistajan soittaessa korjaajalle tämä vain totesi, että oli laittanut vähän liian ohutta lasia akvaarioon. Hän suostui tulemaan uudestaan paikalle vain, kun omistaja lupasi maksaa hänelle työstä uudestaan.

Saimme myös kuulla, että ravintolassa voi usein seurata perulaisten nuorten naisten käyttävän ulkolaisia miehiä hyväkseen. Naiset ottavat kaiken irti miesten varallisuudesta ja palaavat parin päivän kuluttua eri ryhmässä. Toki tämän voisi tulkita myös prostituutioksi. Eli kuka loppujen lopuksi käyttää hyväksi ja ketä?

Witches Gardenin omistaja oli pitänyt ravintolaansa Cuscossa useamman vuoden. Samalla paikalla oli aikaisemmin ollut opaskirjoissakin kehuttu pizzeria, jonka uumenista paljastui remontin myötä sekä torakoita että rottia. Naisen mukaan yleinen hygieniataso perulaisissa ravintoloissa on surkea, samoin raaka-aineet ja niiden säilytystilat. Hänellä menee jatkuvasti paljon aikaa kouluttaa ja muistuttaa omaa henkilökuntaansa näissä asioissa.

Hyvästelimme Simonen noin kello 23 toivotellen Berndille pikaista paranemista. Heillä oli seuraavana päivänä edessä pitkä bussimatka Nazkaan ja sieltä Arequipaan, josta he jatkoivat vielä Santiago de Chileen. Chilestä he olivat parin päivän päästä lentämässä Australiaan. Eiköhän se flunssa viimeistään Australian helteissä hellitä.

Corpus Christi

CUSCO, PERU

Corpus Christi (lat. Kristuksen ruumis) on katolisen kirkon 1200-luvulla lanseeraama koko kansalle suunnattu iloinen juhlapäivä. Cuscossa juhlinta on tunnetusti äänekästä ja värikästä. Monet lähistöllä olevat perulaiset ja ulkomaalaiset turistit suntaavatkin tuolloin Cuscoon osallistuakseen juhlintaan. Corpus Christia voi massatapahtumana helposti pitää Latinalaisen Amerikan vastineena meidän vapullemme.

Fiestasta huolimatta päivämme käynnistyi normaalisti suhteellisen alkeellisella aamupalalla hotellissamme. Kokateet juotuamme suuntasimme kävelymatkan päässä sijaitseville lentoyhtiöiden toimistoille kysyäksemme, millä hinnalla mahdollisesti pääsisimme lentämään Cuscosta Liman kautta Perun pohjoisosaan. Saatuamme pari reititysvaihtoehtoa, päivämäärää ja hintaa päätimme nukkua yön yli ennen lopullista ostopäätöstä.

Kävelimme pääkatua pitkin keskusaukiolle, Plaza de Armasille, josta Corpus Christi kulkueen oli tarkoitus lähteä. Jalkapallokentän kokoinen aukio olikin jo täyttynyt pullolleen juhlijoista. Osalla oli päällään upeat kansallispukuja muistuttavat tamineet ja monella oli mukanaan instrumentti tai viiri. Me emme olleet valmistautuneet juhlahumuun millään tavalla. Meille riitti, että ehdimme paikalle kello 11 mennessä nähdäksemme, miten varsinainen juhlakulkue pärähtäisi täysillä käyntiin katedraalin edustalta.

Ei aikaakaan kun ilmoille kajahti Cuscon pormestarin karismaattinen juhlapuhe. Emme saaneet paljoakaan tolkkua espanjankielisen puheen sisällöstä, mutta perusliturgia tuntui tutulta. Kyseessähän oli loppujen lopuksi vakavasti otettava Jeesuksen kunniaksi tarkoitettu ehtoollisrituaali. Hilpeän rennosta karnevaalimentaliteetista huolimatta juhlijoiden huomio tuntui keskittyvän kunkin henkilökohtaisen pyhimyksen bongaamiseen, sekä siihen liittyvään palvonnanomaiseen kollektiiviseen läsnäoloon.

Kun kulkue lopulta lähti hitaasti liikkeelle, kenellekään ei jäänyt tulkinnanvaraiseksi kuinka raskas taakka harvoilla ja valituilla kantajilla oli harteillaan, ja kuinka pitkä matka heillä oli edessään. Kirkosta tuodut messiaita ja muita pyhimyksiä esittävät puuveistokset istuivat tai seisoivat kukin omalla kannettavalla lavallaan, jotka oli koristeltu värikkäillä tekstiileillä, kullalla ja kukilla. Urheimmat kantajat kävelivät paljain jaloin ja/tai ilman olkapääpehmusteita. Heille kulkue ilmeisesti oli muistutus Jeesuksen Via Dolorosasta (kärsimystentiestä).

Kulkuetta säesti Andien tuttuun sävyyn panhuilu ja rumpu. Lauluja emme pahemmin, jos ollenkaan, kuulleet päivän aikana. Erikoisinta oli seurata, miten kulkue muodostui päivän mittaan kymmenistä eri ryhmistä. Jokaisella ryhmällä oli kannettavanaan oma patsas ja he olivat pukeutuneet oman asuinalueensa, heimonsa tai seurakuntansa mukaiseen asuun. Useimmat kulkueessa olevat marssivat vakavana, mutta onneksi joukossa oli myös niitä, jotka etenivät hilpein askelin. Nuorimmat olivat hädin tuskin viidettä kesää nähneet, kun taas vanhimmat olivat jo kauan sitten siirtyneet eläkepäiviään viettämään.

Etsittyämme tovin sopivaa lounaspaikkaa aukion reunamalta löysimme lopulta vapaan pöydän ikkunan vierestä ravintolan toisesta kerroksesta. Syödessämme saimme seurattua rauhassa ihmisvilinää suoraan kulkueen yläpuolelta. Tällöin huomasimme, että moni oli hankkinut itselleen erikoislaatuisen fiesta-aurinkohatun (muistutti paperista pyöräilykypärää) ja pyhimysbongauslehtisen. Pariin otteeseen näimme, miten kulkueessa oleva ryhmä pysähtyi ja laski alas useamman tonnin painoisen taakkansa huilataakseen hetken. Kantajia myös vaihdettiin välillä.

Iltamme sujui Plaza de Armasin ympäri kävellessä. Merja halusi lopulta vetäytyä takaisin hotellillemme, jossa suunnittelimme reissumme seuraavia etappeja. Auringon laskiessa löysimme telkkarista englanninkielisen elokuvan (yleensä elokuvat dubataan espanjaksi). Tero lähti vielä myöhemmin illalla hakemaan pientä purtavaa keskustasta. Corpus Christi, mikäli juhla oli edelleen sama, oli tällöin muuttunut rauhallisesta perhejuhlasta aikuisten olutfiestaksi. Ehkäpä nautittu olut oli korvike aidolle ehtoollisviinille.

Mennessämme nukkumaan pohdimme toimisiko Suomessa kristillinen perinne, joka toisi Jeesuksen karnevaalimeiningillä kadulle kansan ihmeteltäväksi ja iloksi.

Video: ei mikään turha letkajenkka

Hostal Sol Innka Plaza

CUSCO, PERU

Hotelli Sol Innka Plazan hieno aula lupaa huoneista enemmän kuin mitä ne todellisuudessa ovat. Sama hauska sisustuslinja ei jatku huoneisiin. Huoneet kylmiä, mutta lisämaksusta mahdollisuus saada lämmityslaite. Vaihdoimme huonetta ensimmäisen yön jälkeen, koska huoneen 204 kattoikkuna teki siitä vielä muita viileämmän. Uusi huone numero 301. Osa huoneista ilman ikkunoita, osasta hyvät näkymät kaupunkiin. Huoneet siistejä. Sisustus tavallinen. Varustukseen kuuluu tv ja lankapuhelin. Kello 22 jälkeen hotelliin päästäkseen pitää soittaa ovikelloa.

Sijainti: 200 metriä loivaa ylämäkeä Cuscon keskusaukiolta, lähellä “Jerusalem Avenueta”
Hinta: 26 EUR/huone/yö (sis. aamiaisen) + lämmityslaite 4 EUR/yö

Koettelemusten päivä

AGUAS CALIENTES – CUSCO, PERU

Nautimme monipuolisen aamiaisen hotellimme seisovasta pöydästä. Yökin on sujunut mukavasti ilman pahempaa meteliä. Teron noustessa hakemaan lisää hedelmiä lautaselleen hän huomaa vieressään olevasta avoimesta siivouskomeron ovesta jotain kummallista. Hotellimme vastaanotossa työskentelevä nuori nainen pitelee kädessään meidän kannettavaa tietokonettamme, jonka olimme jättäneet vastaanottoon laitettavaksi hotellin kassakaappiin. Hän on avannut koneemme ja räplää sen tiedostoja.

Katselemme molemmat tapahtumaa silmät ymmyrkäisinä osaamatta toimia järkevästi. Pian nainen kyllästyy, sulkee koneen ja sujauttaa sen pyyhkeiden alle piiloon. Ensimmäinen kerta kun olemme nähneet, että hotellin kassakaappi onkin siivouskomero. Keskustelemme suomeksi – tällä ihanalla kielellä, jota monikaan ei ymmärrä – miten toimimme. Päätämme laittaa asiasta huoneemme palautelomakkeeseen. Pyydämme aamiaisen jälkeen tietokoneemme ja kännykkämme pois ”kassakaapista”. Tällöin huomaamme, että myös kännykkäämme on yritetty avata, koska se on pin-koodi -tilassa.

Olemme nyt pari päivää tapelleet cuscolaisen matkatoimistomme omistajan Zozin kanssa, koska hän ei pysty toimittamaan meille lupaamiaan paluujunalippuja. Hänen mielestään on aivan yhtä hyvä ratkaisu siirtyä Aguas Calientesista Cuscoon käyttäen juna-bussiyhdistelmää. Me taas olemme ostaneet häneltä menopaluun junalla, kun se kerrankin on mahdollista ja haluamme pitää siitä kiinni. Juna-bussiyhdistelmässä Zozi tarjoaa meille Vistadome-junaa eli vähän parempaa tasoa. Toisaalta tiedämme, että Backpacker-junalla ja siihen yhdistetyllä bussilla olisimme selvinneet matkasta hieman halvemmalla, eikä meillä ole mitään syytä nostaa tasoa. Zozi ei kuitenkaan pysty toimittamaan tasomme mukaista juna-bussiyhdistelmää ja laskemaan hintaa. Sotku on aiheuttanut kiivaita puhelinkeskusteluita, jotka ovat johtaneet vain siihen, ettei meillä vieläkään ole junalippuja takaisin Cuscoon. Ja stressitaso nousee. Emme suosittele kenellekään Peru Journeysiä.

Ensimmäisen huonosti nukutun yön jälkeen olimme sopineet hotellimme vastaanottovirkailijan kanssa, että voimme pitää huoneemme lähtöpäivänä kello 17 asti. Jostain syystä tieto tästä ei ole kulkeutunut eteenpäin. Kirjoittelemme palautelomakkeen ja Tero lähtee hotelliketjun toiseen hotelliin katsomaan josko hän pääsisi hotellinjohtajan juttusille. Johtaja löytyy ja lyhyen keskustelun jälkeen myöhäinen huoneenluovutus onnistuu. Johtaja kysäisee Terolta samalla, mikä on junalippujemme tilanne. Hänkin on seurannut sivusta paria puhelinkeskusteluamme Zozin kanssa. Tero kertoo, ettei lippuja ole vielä näkynyt ja johtaja lupaa vähän järjestellä asioita. Ihmettelemme, mitä hän voi järjestellä, kun haluamamme juna on täynnä. Sen tarkastimme itse aamulla juna-asemalta.

Hotellinjohtaja lukee Teron läsnäollessa palautelomakkeemme ja hämmästyy siinä kertomaamme tietokone-episodia. Hän varmistaa Terolta, että on ymmärtänyt oikein ja sanoo ehdottomasti puuttuvansa asiaan. Tero huomaa johtajan takana olevan naisen höristelevän korviaan ja tarttuvan puhelimeen.

Teron palatessa hotelliimme tietokonettamme räpeltänyt nainen itkee vastaanotossa. Tero luulee johtajan jo läksyttäneen naisen ajattelemattomasta teosta, varsinkin kuin tämä pyytelee vuolaasti anteeksi. Naisen selitys käytökseensä on, että hän yritti selvittää, kenelle tietokone kuuluu. Tero toteaa, että mielestämme oli tulevaisuutta ajatellen tärkeää viedä asia hotellinjohdon tietoon, mutta ettemme kanna kaunaa.

Lähdemme Aguas Calientesin kuumille lähteille rentouttamaan stressaantunutta mieltämme. Kävellessämme joen ylittävää siltaa törmäämme sattumalta hotellinjohtajaan. Hän on ilmeisesti matkalla hotellillemme. Tero kertoo hänelle, että vastaanoton nainen itkee ja pyytelee jo anteeksi. Sanomme, että homma on meidän puoleltamme ihan ok, ja että nainen on varmasti ottanut opikseen. Johtaja katsoo meitä hieman hölmistyneenä, koska hän ei ole vielä keskustellut asiasta naisen kanssa. Ilmeisesti toisessa hotellissa ollut naisen ystävätär oli varoittanut naista ja saanut tämän pois tolaltaan jo ennen johtajan läksytystä. Toivottavasti nainen ei saa potkuja tapahtuman johdosta, vaikka toimikin typerästi.

Kuumat lähteet sijaitsevat kaupungin laidalla lyhyen kävelymatkan päässä. Vuokraamme pyyhkeet kadulla olevasta vuokrauspisteestä 25 sentillä kappale. Sisäänpääsy kuumille lähteille maksaa 2,5 euroa per henkilö. Kävelemme vielä hieman aurinkoista ylämäkeä, kunnes saavumme allasalueen tuntumaan. Istahdamme hetkeksi nauttimaan cokikset viihtyisässä baarissa.

Käymme vaihtamassa uima-asut päälle pukuhuoneissa. Altaille suunnatessamme vartija huomauttaa meille, ettemme voi ottaa reppuamme mukaan allasalueelle. Kummastelemme asiaa, koska muilla kylpijöillä näyttää olevan isojakin laukkuja mukanaan. Vartija pysyy tiukkana. Reppu on laukku, joka häiritsee esteettistä silmää eikä siksi sovi allasalueelle. Mielestämme tilanne on naurettava, mutta lopulta luovutamme ja Tero vie reppumme arvotavarasäilytykseen. Vartijakin tulee sen verran vastaan, ettemme joudu maksamaan säilytyksestä lisämaksua.

Päivän tapahtumien jälkeen olemme todellakin ansainneet rentoutumishetken vartaloa hellivissä kuumissa lähteissä jokilaakson upeissa maisemissa. Stressin hellitettyä keskustelemme kanssakylpijöidemme kanssa. Kolme amerikkalaisnuorukaista kertoilee matkakokemuksiaan. Tottakai keskustelu menee taas Merjan onnettomuuteen. Yksi nuorukaisista kertoo myös juuri kaatuneensa maastopyöräretkellä. Pyörän ohjaustanko oli irronnut paikoiltaan, mutta hän ei ollut pahemmin satuttanut itseään.

Juttelemme tanskalaismiehen kanssa, joka toimii oppaana Perussa ja erityisesti Machu Picchulla. Hän kertoo paikallisoppaiden tekevän inkoista pyhimyksiä, vaikka todellisuudessa ihmisuhrit ja hurjat orgiat olivat osa inkakulttuuria. Inka-museossakaan ei tällaisista kuvioista ollut mitään mainintaa.

Parin tunnin puljailun jälkeen lähdemme lounaalle hyväksi havaitsemaamme ranskalaisravintolaan Indio Feliziin. Kävimme siellä eilen illallisella ja ateria oli yksi herkullisimpia, mitä olemme Etelä-Amerikassa syöneet. Eikä lounas osoittautunut yhtään sen huonommaksi. Ravintola on viihtyisä ja erityisesti iltaisin erittäin suosittu. Omistaja kiertelee pöydissä kyselemässä, että kaikki on hyvin. Hauskana sisustuselementtinä ovat aikaisempien asiakkaiden seinille jättämät käyntikortit, joita on satoja ellei tuhansia.

Palatessamme hotellillemme vastaanottovirkailija kertoo, että hänellä on meille haluamamme junaliput. Emme ymmärrä, miten se on mahdollista, mutta ilmeisesti suhteilla saa mitä tahansa. Meille tulee todella kiire. Junan lähtöön on aikaa alle tunti emmekä ole pakanneet. Puolessa tunnissa saamme kamat rinkkoihin ja kiitämme avuliasta hotellihenkilökuntaa ja porhallamme asemalle.

Olemme edelleen pää pyörällä päivän tapahtumista, kun istumme junassa mukavaa kanadalaispariskuntaa vastapäätä. He ovat molemmat asuneet lapsuutensa Kongossa ja Ruandassa, vaikka ovatkin tutustuneet toisiinsa myöhemmin. Yhdessä he ovat ehtineet asua Belgiassa ja Hollannissa sekä nyt Quebecissä. Heillä on kolme jo aikuista lasta, joista yksi on lääkäri. Mielestämme erikoista on, että he eivät ole käyneet lapsuutensa kotiseuduilla uudestaan.

Pariskunta harrastaa pitkiä vuoristovaelluksia. Mies suuntaa Perussa yli viikon vaellukselle korkealle vuorelle, jonka nimi ei nyt muistu mieleen. Nainen ottaa vähän rennommmin, mutta tekee myös muutaman päivän vaelluksen. He ovat kivunneet Afrikassa Kilimanjarolle, jota mekin olemme joskus suunnitelleet haluavamme valloittaa. Juttua siis riittää.

Poroyssa pysähtyessämme lähes kaikki matkustajat nousevat pois. Hetken ihmeteltyämme huomaamme, että ulkona mainostetaan 15 minuutin bussikuljetusta Cuscon keskusaukiolle euron lisämaksusta. Tajuamme, että olemme huomattavasti nopeammin Cuscossa bussilla kuin junalla, koska juna suhaa edestakaisin Cuscon kukkuloilla yli puolituntia niin kuin menomatkallakin. Teemme pikapäätöksen. Hyvästelemme kanadalaiset ja vaihdamme junasta bussiin, vaikka niin kiihkeästi taistelimme siitä että saamme matkata koko matkan junalla. Tosin tämä bussimatka on huomattavasti Zozin ehdottamaa lyhyempi. Ja päätös on omamme.

Minibussi pitää minkä lupaa ja pian olemme Cuscon keskustassa. Ajattelemme, että päivän koettelemukset ovat vihdoinkin ohi. Meillähän on huone varattuna Hostal Loretosta ja pian tapaamme Simonen ja Berndin. Asiat eivät kuitenkaan tänään mene niin kuin odottaisi. Hotelli on sössinyt varauksemme ja tarjoaa huomattavasti huonompaa huonetta. Olimme nimenomaisesti varanneet huoneen, josta on näkymä keskusaukiolle. Vastaanotossa on kokematon virkailija, joka säikähtää itkun partaalle Teron korottaessa ääntään. Tilanne menee entistä enemmän umpisolmuun. Päätämme unohtaa Loreton, kunhan saamme huoneen varatessamme maksamamme rahan takaisin.

Simone ja Bernd eivät ole huoneessaan, mutta ovat majoittuneet Loretoon. Niinpä lähdemme etsimään majapaikkaa. Onneksi olemme ennen Aguas Calientesiin lähtöä hieman kartoittaneet Cuscon majapaikkoja. Tiedämme siis, minne suunnata. Päädymme Hostal Sol Innka Plazaan, jossa on mukava mutta kylmä huone kohtuuhinnalla.

Saatuamme tavaramme huoneeseen ja vaihdettuamme hieman vaatteita palaamme takaisin Loretoon. Ikävää vaivata uudestaan järkyttämäämme vastaanottovirkailijaa, mutta olimme sopineet Simonen ja Berndin kanssa tapaavamme hotellilla. He eivät ole vielä paikalla. Pyörimme hetken keskusaukiolla. Sorminukkeja kaupusteleva tyttö yrittää myydä meille kudottuja nukkejaan. Juttelemme hänen kanssaan hetken, muttemme osta mitään.

Lopulta noin kello 22 Simone ja Bernd saapuvat. Menemme Loreton vieressä olevaan Witches Garden -ravintolaan. Siellä on todella mielenkiintoinen sisustus ja oikeaa noitaa muistuttava (joskin positiivinen) omistaja. Tilaamme Teron kanssa kiinalaisia kevätkääryleitä ja teetä. Simone ja Bernd ottavat vain teetä, koska he ovat juuri käyneet syömässä.

On hauska, kun voi tavata mukavia matkatuttuja uudestaan saman matkan aikana mutta eri paikassa. Kertoilemme kokemuksistamme Machu Picchulla, jonne Simone ja Bernd ovat huomenna menossa ja kuuntelemme heidän kertomuksiaan parin päivän retkestä Manun kansallispuistoon. Tunti hujahtaa nopeasti ja on jälleen aika jättää jäähyväiset. Tosin on hyvin todennäköistä, että tapaamme vielä kun Simone ja Bernd tulevat Machu Picchulta takaisin Cuscoon. Onneksi koettelemuksia täynnä ollut päivä päättyy mukavissa merkeissä.

Inkojen ihme

MACHU PICCHU, PERU

Mikäli vielä muistat maantiedon tunneilta mitään mikä liittyy Etelä-Amerikan Inka-kulttuuriin, se mitä todennäköisemmin liittyy jollakin tavalla Machu Picchun kadonneeseen kaupunkiin, joka löydettiin viime vuosisadan alussa. Parin sadan rakennuksen rykelmä sijaitsee Perussa Andien vuoristossa Aquas Calientesin kylän lähellä noin 2400 metrin korkeudessa. Machu Picchulle suuntaa vuosittain lähes puoli miljoonaa turistia joka puolelta maailmaa, joten ei ole mikään ihme että se on Perun turismille kultaakin kalliimpi tulolähde.

Päivämme alkoi noustessamme bussiin kello 7.30 Aquas Calientesissa. Monen mielestä tämä oli aivan liian myöhään, sillä aurinko oli jo noussut. Siihen aikaan olisi pitänyt olla jo Machu Picchun portilla. Meille tämä oli loppujen lopuksi yhdentekevää. Tärkeintä oli ehtiä raunioille ennen massiivista turistivyöryä.

Bussi kiidätti meidät puolessa tunnissa hiekkaista serpentiinitietä pitkin portin edustalle, jonka läpi kävellessämme aikaisemmin hankkimamme liput leimattiin. Leimatulla lipulla pääsi vapaasti liikkumaan Machu Picchun alueella ja käymään välillä porttien ulkopuolella, jossa sijaitsivat kaupat, vessat ja ravintolat. Ihmetykseksemme reppujamme ei tarkastettu eikä vesipulloja takavarikoitu, vaikka tällaisesta oli varoitettu. Kieltokyltit olivat edelleen seinillä, mutta niitä ei nähtävästi noudatettu kirjaimellisesti.


Ensivaikutelma

Käveltyämme portista opasteita seuraten pari minuuttia silmiemme eteen avautui majesteettinen näkymä. Valehtelematta ensivaikutelma on henkeäsalpaava. Machu Picchun vaikuttavimmat elementit ovat pilvien läpi kurottautuva ja raunioita syleilevä vuoristomaisema sekä arkkitehtuurisesti silmiinpistävät vehreät terassiportaat. Pysähdyimme hetkeksi imemään sisäämme tätä maailman ihmettä ja levittämään iholle aurinkovoidetta.

Olimme etukäteen ajatelleet suuntaavamme ensitöiksemme Wayna Picchulle. Niinpä kävelimme kartta kädessä Machu Picchun läpi Wayna Picchun portille. Wayna Picchu on korkea vuori, jonne päästetään päivittäin 400 ensimmäistä innokasta nousijaa ihailemaan Machu Picchua lintuperspektiivistä.

Portilla Jonottavien joukosta erotimme yllättäen kaksi tuttua suomalaista, Samin ja Maijan, joihin olimme tutustuneet Valparaisossa Chilessä. Porttien avautumista odottaessa vaihdoimme kuulumisia ja yritimme etsiä varjoa paahtavan auringon alla menettämättä paikkaamme jonossa. Porttien avautuessa pari nuorta naista hermostui siirtyessämme ”takaisin” jonoon. Lyhyen mielipiteiden vaihdon jälkeen pääsimme jonoon heidän jälkeensä. Jokaisen vuorelle nousevan pitää kirjoittaa isoon kirjaan nimensä, passinumeronsa ja sisääntuloaikansa. Kaksisataa henkilöä päästetään sisään kerralla; ensimmäiset noin kello 7 ja toiset noin kello 9.30. Kirjautumisen jälkeen aloitimme rauhallisen nousun kohti huippua.

Wayna Picchu näyttää alhaalta katsoen korkealta ja nousu jyrkältä, mutta hämmästykseksemme kipusimme ylös noin tunnissa. Pariin otteeseen piti huilata, hörppiä vettä ja antaa pumpun tasoittua ennen kun jaksoimme jatkaa jyrkkää nousua kapeaa polkua pitkin. Matkan varrella oli myös pari tasannetta, joista avautui upea näkymä alas jokilaaksoihin. Juuri ennen huippua olimme eksyä. Polku haarautui kahtia. Ylöspäin kivuttiin portaita, jotka näyttivät päättyvän umpikujaan, kunnes tajusimme että isojen kivenjärkäleiden välissä oli pieni luola, jonka läpi piti ahtautua jotta pääsi jatkamaan matkaa.

Tässä vaiheessa joukkoomme lyöttäytyi koira. Koska emme tienneet, mistä se tuli ja kenen se oli emme kiinnittäneet siihen sen enempää huomiota. Jostain syystä koira tuntui päättäneen kavuta juuri meidän mukanamme huipulle asti. Sinne päästyämme istuimme alas Samin, Maijan ja koiran kanssa nauttimaan näköalasta sekä mukanamme olevasta keksipaketista. Nelijalkainen ystävämme oli ilmeisesti sen haistanut jo ajat sitten.

Ylhäältä päin katsottuna Machu Picchu on kondorikotkan muotoinen. Tämä perustuu Inkojen kolmitasoiseen maailmankuvaan: alamaailmaa kuvastaa käärme, maanpäälistä elämää puuma ja yläilmoja puolestaan kondorikotka. Vielä tänäkin päivänä monet eteläamerikkalaiset pitävät kondorikotkia jumalten sanansaattajina.

Napsittuamme kuvia jokaisesta ilmansuunnasta aloitimme laskeutumisen takaisin Machu Picchun raunioille. Matkan varrella näimme, miten erään miehen polvi oli vaurioitunut, kun hän oli varomattomasti hypännyt portaalta toiselle. Hänet jouduttiin kantamaan alas paareilla. Onnettomuudet ovat yleensä ällistyttävän pienestä kiinni. Tästä meillä on hyvänä esimerkkinä Merjan äskeinen maastopyöräonnettomuus Boliviassa. Jatkoimme laskeutumista entistä varovaisemmin. Vähän yli puolen tunnin kuluttua Wayna Picchun portille päästyämme kuittasimme itsemme ulos. Tällä tavoin kenellekään ei jäänyt epäselväksi, oliko joku onneton turisti jäänyt vuorelle päivän päätteeksi.

Vaellusretkemme jälkeen oli pakko päästä vessaan, joka harmiksemme sijaitsi päinvastaisella puolella aluetta eli Machu Picchun porttien ulkopuolella. Kaiken lisäksi sinne joutui menemään kiertotietä, koska suora reitti oli jostain syystä siihen aikaan päivästä suljettu.

Ostimme lounaaksi kananmunasämpylät ja Gatorade-juomat pääportin ulkopuolella olevasta kahvilasta. Ravintolassa tarjoiltiin buffet, jonka hinta oli päätä huimaava. Mutustellessamme sämpylöitämme keskustelimme australialaisen vanhemman herran kanssa Perusta ja Machu Picchusta. Hän oli hieman yllättynyt reissumme pituudesta, ja että olimme tulleet Machu Picchulle omatoimisesti. Törmäsimme uudestaan Samiin ja Maijaan, joiden piti tässä vaiheessa lähteä pois ehtiäkseen iltapäivällä lähtevään junaan.


Labyrintteja ja alpakoita

Machu Picchun rauniot levittäytyvät karkeasti arvioiden noin 800 kertaa 300 metriä kokoiselle alueelle. Korkeusero ei ole suuri, mutta joillakin hyvinsyöneillä amerikkalaisturisteilla tuntui olevan hieman vaikeuksia kävellä ylös alas rinnettä. Moni turisti näytti kulkevan pienryhmässä, jota johti ilmeisen kallis ammattiopas. Portilla olisi ollut paikallisoppaita tarjolla, mutta päätimme ettemme tarvinneet omaa opasta, olkoonkin että tällöin moni Inka-tarina jäi varmaan kuulematta. Opaskirjoista sai hyvän yleiskuvan ja keskeiset historialliset yksityiskohdat oli merkitty karttaan.

Kartasta huolimatta rauniot osoittautuivat haasteelliseksi labyrintiksi, sillä osa kujista oli joko suljettu kokonaan tai niiden läpi sai kulkea vain tietystä suunnasta. Eniten meitä huvitti seurata alpakkaperheen tohinaa viheriöllä ja osittain myös raunioiden keskellä. Yksi pienokainen eksyi ja etsi vimmatusti äitiään, jonka ääntely kuului selkeästi muurin takaa.

Machu Picchussa riitti tutkittavaa. Kolme mieleenpainuvinta rakennusta olivat Vartiotalo, jonka olkikattoa parhaillaan restauroitiin, Aurinkotemppeli, jossa oli raunioiden ainoa pyöreä torni sekä Intiwatana eli inkojen astronominen observatorio, jonka salaisuutta tutkijat eivät edelleenkään ymmärrä. Muista ihmeistä mainittakoon muun muassa edelleen toimiva nerokas vesijärjestelmä, jonka avulla vesi on johdetu jatkuvana ja tasaisena virtana vuorilta viitisensataa vuotta.

Tietyille alueille ei saanut mennä tai edes kurkata. Vartioiden huomautus aiheutti välillä hämmennystä turistien keskuudessa, varsinkin koska rajoitukset eivät olleet mitenkään selvästi esillä. Mekin menimme yhdestä pienestä aukosta läpi ja saimme pienet moitteet niskoillemme. Pyysimme anteeksi esittäen samalla kysymyksen, kannattaisikohan aukon eteen laittaa jokin naru tai kyltti, jonka perusteella jokainen ymmärtäisi ettei siitä saa kulkea. Koska kyseinen henkilö oli asiasta täysin eri mieltä, emme jääneet riitelemään asiasta vaan jatkoimme omaa tutkimusretkeämme.

Oli mukavaa huomata, miten turistit lähestulkoon kaikkosivat Machu Picchulta klo 14 jälkeen. Vaikka rauniot eivät mielestämme olleet missään vaiheessa liian täynnä, iltapäivä tuntui selkeästi rauhallisemmalta. Pari viimeistä tuntia kulutimme tutkimalla muutamia rakennuksia tarkemmin sekä ihailemalla jylhiä maisemia. Päivän sää oli ollut meille erittäin suosiollinen. Vasta illalla taivaalle rupesi kertymään uhkaavan näköisiä pilviä, mitkä toisaalta korostivat entisestään upeaa näkymää.

Keskustellessamme päivän kokemuksista totesimme molemmat, että vaikka Inka-kulttuuri on tunnettu rakennustaidostaan heillä ei tuntunut olevan paljonkaan tarvetta veistoksille tai muille taiteellisille yksityiskohdille. Muistelimme, millaista oli aikoinaan tutustua Maya-intiaanien Chichen Itzaan Meksikossa, Angkor Watin temppeliin Kambodzhassa puhumattakaan Vatikaanin apostolisesta palatsista. Tästä kriittisestä näkökulmasta katsoen Machu Picchu jäi hieman latteaksi kokemukseksi.

Kaiken kaikkiaan Machu Picchu tarjosi meille enemmän kuin mitä osasimme odottaa. Hieman jäi mietityttämään, millaiselta olisi tuntunut kolmen päivän suhteellisen tuskainen vaellusretki eli ns. Inka-trail, joka päättyy Machu Picchulle. Ehkä tällöin edellä mainituilla yksityiskohdilla ei olisi ollut niinkään suurta merkitystä.

Hinta: sisäänpääsy 33 EUR/hlö + bussi (edestakaisin) 13 EUR/hlö

Video: Merja ihailee Machu Picchun maisemia

Uskomaton yö

AGUAS CALIENTES, PERU

Kävimme aikaisin nukkumaan, koska tarkoituksemme oli lähteä aamun ensimmäisellä bussilla kello 5.30 Machu Picchulle katsomaan auringonnousua. Ulkoa kuului juhlinnan ääniä, mutta emme antaneet niiden häiritä.

Hieman myöhemmin juhlinnan ääni voimistui. Se muuttui vähitellen niin voimakkaaksi, ettemme mitenkään pystyneet nukkumaan. Jossain soi musiikki infernaalisen lujaa ja asiaa pahensi vielä dj:n jatkuva huuto mikrofoniin. Merja laittoi korvatulpat korviinsa, mutta nekään eivät auttaneet. Oli kuin olisimme olleet vankina kidutuskammiossa, jossa ei anneta nukkua.

Kello 23 Tero lähti selvittämään, mistä ääni on peräisin. Hän löysi jalkapallokentän laidalta festivaaliteltan, josta musiikki kuului. Teltan lähistöllä oli pari vartiomiestä, jotka kertoivat juhlien loppuvan noin tunnin kuluttua. Selvä, emmeköhän me sen kestä. Tero tuli takaisin nukkumaan.

Kului tunti, kului kaksi. Meteli oli hirvittävä eikä nukkumisesta edelleenkään tullut mitään. Aloimme olla epätoivoisia. Lopulta kello 2 aamuyöllä Terolta, maailman rauhallisimmalta mieheltä, paloi pinna totaalisesti. Merjan kummastellessa hän puki jälleen päälleen ja marssi ulos huoneesta sanoen: “Nyt ne bileet loppuu”.

Tero löysi samat vartijat kuin aikaisemminkin ja pyysi heitä mukaansa bileisiin sanoen lopettavansa ne nyt. Vartijat katsoivat huonosti espanjaa puhuvaa pienikokoista miestä ihmeissään, mutta seurasivat kuin seurasivatkin tätä sisälle telttaan. Koko kaupunkia terrorisoivissa bileissä oli noin kymmenen juhlijaa, jotka olivat ympäripäissään. Tero kehotti dj:tä hiljentämään musiikkia. Tämä vain nauroi ja väänsi volyymia entistä kovemmalle.

Joku humalaisista juhlijoista tuli heilumaan pullon kera Teron eteen, muttei onneksi saanut tappelua aikaiseksi. Vartijat katselivat kauhuissaan tilanteen kehittymistä. Tero vaati bileiden järjestäjää paikalle. Pian hänen luokseen saapuikin keski-ikäinen humalainen nainen. Tero selitti espanjaksi, ettei hotellissamme kukaan pysty nukkumaan ja tämä taas tarkoittaa sitä, että hotellinomistaja tulee menettämään tuhansia dollareita asiakkaiden kieltäytyessä maksamasta unettomasta yöstä. Tarina oli tietysti täyttä puppua, kun ei hotellissa edes ollut kovin montaa asiakasta, mutta se tehosi. Tosin myöhemmin kuulimme, että hotellimme omistaja on kaupunginjohtaja, joten nainen taisi pelätä häntä.

Nainen käski dj:tä lopettamaan musiikin soittamisen tyystin. Tämä oli enemmän kuin Tero oli odottanut. Tavoitteena oli ollut vain saada volyymi siedettävälle tasolle. Tero oli jopa suunnitellut erilaisia terroritekoja, jos hän ei saa bileitä keskustelemalla loppumaan. Yhtenä keinona hän oli ajatellut etsiä teltan sähköjohdot ja katkaista ne. Onneksi näin radikaaleihin toimenpiteisiin ei sentään tarvinnut ryhtyä. Tero kiitti ja palasi nukkumaan. Puoli tuntia oli ihanan hiljaista, kunnes joku yritti jälleen aloittaa bileet. Ne kuitenkin lopetettiin rivakasti, joten saimme vihdoin jatkaa unia. Siinä vaiheessa aiottuun herätykseemme oli aikaa enää noin kolme tuntia, joten aamulähtömme myöhäistyi huomattavasti.

Hostal Inti Orquidea

AGUAS CALIENTES, PERU

Kuuluu samaan ketjuun muiden Aguas Calientesin Inti-hotellien ja ravintoloiden kanssa. Kauniisti sisustettu huone, jossa pehmeät sängyt ja upouudet valkoiset pyyhkeet. Hieno kylpyhuone, jossa tosin suihkuverho oli kymmenisen senttiä liian lyhyt. Kylmä huone, mutta vastaanotosta saa pyydettäessä erillisen lämmityslaitteen, jolla ongelma korjaantui. Isot ikkunat.

Huoneesta olisi upea näköala Aguas Calientesia ympäröiville vehreille vuorille ja jokilaaksoon, mutta sen pilaa keskeneräisten talonkattojen meri. Katot ovat betonia ja asukkaat kuivattavat niissä pyykkejään. Huoneessa surkea äänieristys. Tämän takia emme voi suositella hotellia kenellekään, joka haluaa nukkua. Perussa vietetään erilaisia festivaaleja harva se päivä. Itse kärsimme yhden yön infernaalisesta metelistä kuin kidutuskammiossa.

Palvelu erittäin ystävällistä ja avuliasta. Henkilökunnalla hyvä englanninkielentaito. Asiallinen johto, joka tarttuu epäkohtiin. Tämän perusteella lienee mahdollista, että muut ketjun hotellit ovat kokeilemisen arvoisia.

Sijainti: muutaman minuutin kävelymatkan päässä Aguas Calientesin rautatieasemalta ja keskustasta
Hinta: 70 EUR/huone/yö (sis. aamiaisen)

Upea junamatka ja inka-museo

CUSCO – AGUAS CALIENTES, PERU

Juna kohti Aguas Calientesia lähti kello 6.50 aamulla, joten heräsimme jo viideltä. Otimme taksin hotelliltamme Cuscon rautatieasemalle kuudelta. Söimme aamiaissämpylät kokateen kera asemalla, koska emme päässeet samantien junaan. Meillä oli paikkaliput PeruRailin niin sanottuun Backpacker-junaan. Muut vaihtoehdot olisivat olleet Vistadome, jossa on isommat ikkunat kuin Backpacker-junassa ja paremmat tarjoilut sekä Hiram Bingham -luksusjuna, jossa saa gourmet-tarjoilujen lisäksi nautiskella erilaisista esityksistä matkan aikana. Juna on saanut nimensä Machu Picchun raunioiden löytäjän mukaan.

Päästyämme paikoillemme Merja huomasi unohtaneensa matkavihkisormuksensa hotellillemme. Se oli ilmeisesti aamuhässäkässä hautautunut sänkyyn tai pudonnut lattialle, koska Tero oli siirtänyt sen pois pöydältä. Tero lupasi soittaa hotellille ja kysyä sormusta, kunhan pääsisimme määränpäähämme.

Juna lähti suurinpiirtein ajallaan, mutta alkumatka oli varsin mielenkiintoinen. Juna nimittäin junnasi melkein tunnin verran edestakaisin Cuscon kaupungissa, jotta se pääsi nousemaan vuorenrinnettä yhä ylemmäs. Pääsimme ihastelemaan kaupunkia ylhäältä päin ja näimme, kuinka Cuscon laitakaupungilla asusteltiin. Juna kulki aivan paikallisten asukkaiden pihojen vierestä ja pieniä kujia talojen välissä.

Lopulta pääsimme varsinaisesti matkaan kohti Aguas Calientesia. Eteemme avautui vehreitä laaksoja viljelyalueineen. Pian juna kiemurteli upeassa jokilaaksossa korkealle kohoavien vuorien välissä. Rata noudatteli joenrantaa. Meillä oli hyvin tilaa, koska vastakkaisilla paikoilla ei istunut kukaan. Nautiskelimme maisemista ja lokoisista oloista sekä siitä, että kerrankin saimme matkustaa junalla eikä bussilla. Etelä-Amerikassa on äärimmäisen vähän junia. Vaunun perällä oli pieni kahvila, josta ostimme kokateetä evääksi hankkimiemme Sublime-suklaiden kyytipojaksi.

Matkan puolivälissä pysähdyimme hieman pidemmäksi aikaa Ollantaytamboon, josta mukaan nousi lisää matkustajia ja kaupustelijat piirittivät junaa. Osa matkailijoista nimittäin ottaa bussin Ollantaytamboon ja vaihtaa vasta siinä junaan. Tämä on vähän edullisempi ja nopeampi vaihtoehto siirtyä Cuscosta Aguas Calientesiin. Ollantaytambon ja Aguas Calientesin välillä myös kulkee enemmän junia kuin Cuscosta asti. Samalla voi käydä ihmettelemässä ns. Pyhän Laakson inkaraunioita.

Matka jatkui kuvankauniissa maisemissa, kunnes yllättäen juna pysähtyi mielestämme keskelle “ei mitään”. Junan takapäästä alkoi ikkunamme ohi kulkea kantajia isoine kantamuksineen. Hetken pähkäiltyämme ja maisemaa tarkemmin tutkailtuamme tajusimme, että tästä kohdasta lähdetään vaeltamaan kuuluisaa ja erittäin suosittua Inka Trailia. Jotta kyseisen kolmen päivän vaellusreitin pääsee kävelemään, pitää varaus tehdä puolta vuotta aikaisemmin. Meidän matkasuunnittelumme on sen verran “ad hoc” -tyylistä, että olisi ahdistavaa tehdä pysyvää varausta niin aikaisin. Inka Trailin vaeltaneet ystävämme ovat kokemustaan vuolaasti kehuneet, mutta sanoneet myös sen olevan raskas.

Vähän ennen kello 11 saavuimme Aguas Calientesiin, joka oli kyseisen junan ja raiteidenkin pääteasema. Asemalla meitä vastassa oli hotellimme edustaja oikein nimikyltin kera. Aguas Calientesissa ei ole autoja, joten kävelimme hänen perässään muutama sata metriä hotellillemme. Olimme erittäin tyytyväisiä huoneeseemme, vaikka näköalassa olikin vähän toivomisen varaa. Hotellin ystävällinen vastaanottovirkailija soitti Cuscon majapaikkaamme ja selvitteli kadonneen sormuksen arvoitusta. Cuscossa luvattiin etsiä sormusta ja soittaa takaisin.

Lähdimme tutustumaan kaupunkiin, joka sijaitsee kahden joen yhtymäkohdassa korkeiden vuorien ympäröimässä pienessä laaksossa. Kaupungissa on yksi pääkatu, jonka varrella sijaitsevat lähes kaikki ravintolat ja hotellit. Oma hotellimme oli vähän syrjemmässä, mutta kaikkialle on näin pienessä paikassa lyhyt matka. Pääkadulla ruokapaikkaa etsiessämme törmäsimme kahteen suomalaiseen. Heistä toinen opiskeli Chilessä ja he olivat tulleet lomailemaan pariksi viikoksi Peruun.

Valitsimme umpimähkään yhden ravintoloista, koska siellä oli tarjolla edullinen lounasmenu. Söimme molemmat taimenta. Ruokajuomatkin kuuluivat hintaan, joka oli kolme euroa henkilöltä. Jos tämä reissu muuten onkin kallis, niin ruoka ei sitä näytä olevan. Ilmeisesti ravintoloiden kilpailu kaupungissa on äärimmäisen kovaa, kun kaikki elävät turismista.

Syötyämme lähdimme päiväkävelylle Inka-museoon tai oikeammin Museo de Sitio Manuel Chavez Balloniin. Opaskirjamme mukaan sinne piti päästä ilmaiseksi Machu Picchun pääsylipuilla, joita emme olleet vielä saaneet matkatoimistoltamme. Kysyimme kuitenkin asiaa turisti-infosta, josta kerrottiin ettei pääsylipuilla enää pääse museoon. Niinpä ei haitannut, ettei meillä ollut lippuja.

Museolle oli matkaa Aguas Calientesin keskustasta noin kolme kilometriä. Kaupungissa ei ole muita busseja kuin ne, jotka vievät turisteja Machu Picchulle, eivätkä ne ota muita matkustajia. Kävely oli ainoa mahdollisuus päästä museolle. Meillä oli hyvin aikaa, joten kävelimme mielellämme. Machu Picchulle johtava hiekkatie kulki korkeiden vuorten muodostamassa kapeassa laaksossa joenrannassa. Sää oli mitä parhain.

Ylitimme joen siltaa pitkin ja seurasimme museon opasteita metsän siimekseen. Museon pihamaalla ylläpidettiin orkidea-puutarhaa, mutta valitettavasti vuodenaika ei ollut otollinen orkideoiden ihailuun. Emme nähneet yhtään kukkaa koko puutarhassa.

Olimme lähes ainoat asiakkaat Inka-museossa, jonne maksoimme viisi euroa sisäänpääsystä. Hinta oli aika kallis siihen nähden, että museo oli pieni ja suppea eikä tuonut ainakaan meille merkittävästi uutta tietoa inka-kulttuurista. Tilat ja näyttely tosin olivat uudet ja hienot. Näyttely kertoi havainnollisesti inkojen rakennustekniikasta. Mielenkiintoisimpana yksityiskohtana oli poikkileikkaus Machu Picchun terassiportaista ja selitys siitä, miten ne on rakennettu. Machu Picchua esiteltiin myös multimedia-esityksellä, joka oli tietosisällöltään mitätön.

Tieteelliseltä kannalta katsottuna rauniot löysi amerikkalainen historioitsija Hiram Bingham vuonna 1911, mutta paikalliset kyllä tiesivät niiden olemassaolosta aikaisemminkin. Machu Picchua pidetään inkojen kadonneena kaupunkina, jonka vaiheista ei vieläkään ole tarkkaa tietoa. Kukaan ei tiedä, miksi inkat hylkäsivät kaupungin, vaikka espanjalaiset valloittajat eivät koskaan löytäneet sitä. Museossa oli esillä inka-kulttuurin esineistöä, joka pääosin oli peräisin Machu Picchulta. Ainoa raunioilta löytynyt kultainen esine oli viety esiteltäväksi Japaniin, samoin muutamia muita esineitä.

Aurinko painui jo korkeiden vuorien taakse, kun kävelimme museolta takaisin kaupunkiin viiden maissa iltapäivällä. Puolivälissä matkaa seuraamme lyöttäytyi kaksi kulkukoiraa. Jäimme lepäämään hetkeksi pieneen puistoon ennen kaupungin keskustaa. Rapsuttelimme samalla toista koirista, joka tuntui pitävän saamastaan huomiosta.

Illalliseksi söimme maistuvat kasviskeitot vastapuristetun appelsiinimehun kera pääkadulla erään ravintolan terassilla. Hotellille palattuamme vastaanoton virkailija kertoi, että Merjan sormus oli löytynyt Cuscon hotellistamme ja se olisi haettavissa sieltä, kun palaamme takaisin.

Sen sijaan lippumme Machu Picchulle ja paluumatkan junaliput eivät olleet saapuneet. Hotellimme henkilökunta oli jo useamman kerran soittanut matkatoimistoomme ja kysellyt niitä. Oli hienoa, että he vaivautuivat auttamaan meitä, vaikkei heillä mielestämme ollut mitään velvollisuutta hoitaa kyseistä asiaa. Hotellin henkilökunta kertoi, että on hyvin tavallista, etteivät Cuscossa toimivat matkatoimistot toimi lupaustensa mukaisesti. Lippumme piti olla hotellillamme jo sinne saapuessamme eli aamupäivällä.

Tällainen odottelu aiheutti meille ihan turhaa stressiä, jota paketin ostaessamme olimme nimenomaan halunneet välttää. Jälkiviisaana voi sanoa, että olisi pitänyt vaatia kaikki liput käteen ennen kuin maksoimme kaiken. Lopulta kello 19 saimme bussi- ja sisäänpääsylippumme Machu Picchulle, mutta paluujunan lippuja ei edelleenkään näkynyt.