Venäjän kuluyhteenveto

VENÄJÄ

Taustatiedoksi: pidämme päivittäin kirjaa menoistamme reissulla ollessamme, jotta voimme seurata, paljonko rahaa kuluu, ja miten eri maiden hintatasot vaihtelevat. Tätä tarkoitusta varten olemme kehittäneet yksinkertaisen systeemin, jonka mukaan luokittelemme kulut seitsemän eri kategorian mukaan.

Venäjällä ollessamme (27 päivää) kulutimme rahaa yhteensä 3749 euroa. Näin ollen kulutimme keskimäärin 139 euroa per päivä, mikä siis kattoi majoitukset, kuljetukset, ravintolakäynnit, eri aktiviteetit, ostokset, ruokakaupasta hankitut tarvikkeet ja muut mahdolliset palvelut. Luottokortilla maksoimme Venäjällä noin 23 % edellä mainituista kuluista.

Yleisesti ottaen Venäjän hintataso oli huomattavasti kalliimpi kuin mihin olimme tottuneet esim. Mongoliassa. Ruplan kurssiheitot eivät pahemmin ruhjoneet matkakassaamme, mutta pariin otteeseen jouduimme pulittamaan venäläispankeille pirteät palvelumaksut nostaessamme rahaa luottokortillamme.


Venäjä-kulujen jakauma kategorioittain:

- majoitukset 34 % (1251 euroa, keskim. 46 euroa/pvä)
- kuljetukset 39 % (1476 euroa, keskim. 55 euroa/pvä)
- ravintolat 12 % (416 euroa, keskim. 15 euroa/pvä)
- aktiviteetit 8 % (313 euroa, keskim. 12 euroa/pvä)
- ostokset 0 % (2 euroa, keskim. 0 euroa/pvä)
- ruokakaupat 5 % (205 euroa, keskim. 8 euroa/pvä)
- muut palvelut 2 % (85 euroa, keskim. 3 euroa/pvä)

Venäjän silmiinpistävin kulu, tai oikeammin sen puute, liittyy ostamiseen. Emme yksinkertaisesti löytäneet mitään shoppailtavaa. Kuljetuksien kova prosentuaalinen osuus selittyy puolestaan sillä, että kuljimme junalla noin 10 000 kilometriä Helsingistä Vladivostokiin (1-3 luokan junalippujen kokonaiskustannuksiksi muodostui lopulta 640 euroa per henkilö).

Ruoan hintataso on Venäjällä edelleen matala. Majoituksien hinta- ja laatutaso oli yllättävän vaihteleva. Esimerkiksi Irkutskissa majailimme loistokkaassa Europa-hotellin minisviitissä, joka maksoi meiltä yhteensä 136 euroa. Saman kaupungin yhdeltä sivukujalta löysimme Admiral-hostelin, jonka kalsea huone maksoi 42 euroa.


Reissumme aiempien maiden avainluvut:

Argentiina
- kokonaiskustannukset: 3 780 euroa (39 päivää)
- keskimääräiset kulut per päivä: 97 euroa

Chile
- kokonaiskustannukset: 2 290 euroa (22 päivää)
- keskimääräiset kulut per päivä: 104 euroa

Bolivia
- kokonaiskustannukset: 1 814 euroa (41 päivää)
- keskimääräiset kulut per päivä: 44 euroa

Peru
- kokonaiskustannukset: 1 847 euroa (15 päivää)
- keskimääräiset kulut per päivä: 123 euroa

Ecuador
- kokonaiskustannukset: 3 326 euroa (36 päivää)
- keskimääräiset kulut per päivä: 92 euroa

Kuuba
- kokonaiskustannukset: 721 euroa (8 päivää)
- keskimääräiset kulut per päivä: 90 euroa

Mongolia
- kokonaiskustannukset: 1956 euroa (22 päivää)
- keskimääräiset kulut per päivä: 89 euroa


Tähän mennessä olemme olleet reissussa tämän vuoden aikana 201 päivää ja rahaa on palanut yhteensä 19 483 euroa. Näin ollen olemme koko matkan aikana kuluttaneet keskimäärin 97 euroa per päivä (tämä luku tosin ei kata pitkiä, Atlantin yli kulkevia, lentoja eikä Suomessa hankkimiamme varusteita, vakuutuksia, rokotteita yms).

Venäläistä byrokratiaa

VLADIVOSTOK, VENÄJÄ

Yö oli painajaismainen, vaikka nukuimmekin mukavassa huoneessa. Alakerran yökerhossa bailattiin kello 00.30 asti. Vähän sen jälkeen, kun musiikki loppui siellä, bileet siirtyivät parvekkeemme alle pihalle. Meteli vain yltyi, kun humalainen ja ilakoiva seurue laittoi autostereonsa täysille ja kiljahteli hurmioituneena musiikin soidessa. Tero kävi sanomassa vastaanotossa metelistä, mutta ilmeisesti joku muukin teki jotain asian eteen, koska se hiipui ennen kuin Tero ehti takaisin sänkyyn. Joskus aamuyöstä iso kiinalaisseurue sai meidät havahtumaan unesta huudellessaan käytävällä huoneeseensa mennessään. Viimeisenä pisarana tuli, kun kuuden jälkeen jonkun pihalla olevan auton varashälytin ulvoi kymmenisen minuuttia.

Metelöinti ei olisi niin paljon haitannut, jos meillä ei olisi ollut aikainen herätys. Mutta meidän piti herätä kello 7 ja se on lomalaiselle todella aikaista. Merja oli äkäinen huonosti nukutusta yöstä ja Tero väsynyt. Järjestelimme vähän tavaroita ja menimme aamiaiselle kello 7.45. Kello 8.20 kirjauduimme hotellista ulos ja meille tilattiin taksi. Taksi tuli yllättävän nopeasti ja lähdimme matkalle kohti Vladivostokin lentokenttää.

Lentokenttä sijaitsi 50 kilometriä Vladivostokin keskustasta, joten matkaan piti varata 1,5 tuntia aikaa. Tiet ovat välillä pahasti ruuhkaisia. Taksi oli hyväkuntoinen. Saimme jopa turvavyöt käyttöön kuljettajan huristaessa 90-100 kilometriä tunnissa. Välillä jumituimme ruuhkakohtiin, joten matka kesti noin tunnin.

Tie lentokentälle oli kohtuullisessa kunnossa. Ohitimme monia vauraannäköisiä esikaupunkialueita, joissa oli ihan uusia, isoja omakotitaloja. Sää oli todella sumuinen, joten näimme vain noin 400 metriä sivuillemme. Onkohan Vladivostokissa koskaan täysin kirkasta säätä? Mietimme, johtuuko sumu merestä vai tehtaista. Todennäköisesti molemmista. Juuri ennen lentokenttää ohitimme hyväkuntoisen MIG-hävittäjän, joka oli asetettu tienlaitaan muistomerkiksi jostakin.

Kentälle päästyämme maksoimme kuljettajalle sovitun 800 ruplaa eli 22 euroa. Kotimaan terminaali oli huomattavasti kansainvälistä suurempi. Tallustimme sisään terminaaliin, jossa ei näkynyt yhtään check-in -tiskiä. Kävelimme toiseen kerrokseen vain huomataksemme, että tulimme lentoyhtiöiden toimistoille. Emme oikein tienneet, mihin meidän olisi pitänyt mennä.

Ala-aulassa parveili muutama muukin eksyneen oloinen matkaaja. He näyttivät enemmän liikematkustajilta. Osa heistä oli japanilaisia ja osa venäläisiä. Kysyessämme saimme kuulla, että meidän pitää odottaa yhden pienen suljetun oven aukeamista. Siinä odotellessa täyttelimme tulliselvityslomakkeen. Ja punnitsimme itsemme ja matkatavaramme isolla vaa'alla, joka oli oven vieressä. Rinkkamme painoivat 12 ja 15 kiloa. Itse painoimme molemmat suunnilleen 60 kiloa.

Kymmenen maissa pääsimme sisään suljetusta ovesta. Ensimmäiseksi matkatavarat laitettiin läpivalaisulaitteen läpi ja itse kuljimme metallinpaljastimen läpi. Se meni sutjakkaasti. Tulliselvityslomakkeet otettiin meiltä, mutta koska meillä ei ollut mitään tullattavaa, ne eivät tuntuneet kiinnostavan ketään.

Seuraavaksi jonotimme maahanmuuttovirkailijoiden luo. Heillä meni ikuisuus edellisten henkilöiden papereiden tutkimiseen, mutta meni heillä kauan meidänkin papereidemme kanssa. Yllätykseksemme he halusivat nähdä viimeisimmän rekisteröintipaperimme. Olimme unohtaneet pyytää sen hotellimme vastaanotosta aamulla, mutta lykkäsimme virkailijoille Hotel Morjakista saamamme rekisteröintilapun. He mumisivat vähän aikaa jotain toisilleen, mutta hyväksyivät lapun lopulta. Olihan se tietysti ihan mukavaa, että edes joku oli kiinnostunut viimeisimmästä rekisteröintilapusta. Niitä olikin jo kertynyt melkoinen pino matkan varrelta eikä kukaan ollut kysynyt niitä aikaisemmin.

Seuraava tiski oli normaali check-in lennolle, jossa luovutimme rinkkamme kuljetettavaksi ja saimme maihinnousukortit. Virkailija oli epävarma siitä, tarvitsemmeko viisumin Japaniin. Mutta päättäväiset “emme tarvitse” -vakuuttelut saivat hänet lopettamaan selvittelyt sen osalta.

Passintarkastus sujui nopeasti ja kivuttomasti. Lopulta tuli varsinainen turvatarkastus lennolle. Kengät piti ottaa pois ja samat nestesäännökset kuin Suomessakin pätivät. Joimme lennolle mukaan ottamamme vedet pois ja heitimme Teron synttäripullon loput viskit roskakoriin. Onneksi siitä ei ollut kuin jämät enää jäljellä. Muuten olimmekin varautuneet pakaten toilettitarvikkeita minigrip-pusseihin. On ärsyttävää, kun eri puolilla maailmaa nämä säännökset vaihtelevat eikä koskaan tiedä, miten nesteet pitäisi lennolle pakata. Ei ole mukava laittaa nesteitä rinkkoihin, mutta varmuuden vuoksi se on kuitenkin yleensä tehtävä.

Odottelimme hetken aikaa yläkerran odotusaulassa kuulutusta lennolle. Onneksi aulassa ei saanut tupakoida. Tosin se aiheutti sen, että ihmiset kävivät tupakalla wc-tiloissa, joissa olikin sitten melkoisen huono ilmanlaatu. Kello 11 meitä pyydettiin siirtymään koneeseen. Paikalla oli noin 20 matkustajaa. Palasimme alakertaan ja siirryimme lentokenttäbussiin, joka kuljetti meidät pienen Jakovlev40-koneen viereen.

Kone oli parhaat päivänsä nähnyt, mutta nousi ihan mukavasti ilmaan. Tero huomasi pienieä puutteita sieltä sun täältä; mm. lentokoneen ikkunan tiiviste oli "korjattu" teipillä. Lensimme jonkin matkaa vuoristoisessa maisemassa ennen kuin tulimme Japaninmeren ylle. Lentoemäntä tarjoili alkoholittomia juomia. Saimme myös lounaslaatikon, jossa oli pari leipää sekä graavilohta ja lihaleikkeleitä. Jälkiruoaksi oli kääretorttua ja vihreää teetä. Syötyämme piipahdimme vuorotellen koneen takaosassa olevassa pikkuruisessa vessassa, joka oli aika karu, mutta toimiva metallipönttöineen. Kovin iso ihminen sinne ei kyllä olisi mahtunut. Hetken päästä kummastelimmekin, miten lähes parimetrinen ja roteva kapteeni mahtui käymään siellä.

Lähestyessämme Japanin rannikkoa kuuntelimme Khaleid Hosseinin kirjoittamaa Tuhat loistavaa aurinkoa -äänikirjaa.

Vesiongelma

VLADIVOSTOK, VENÄJÄ

Kävimme aamiaisella hotellin kauniissa kahvilassa samassa kerroksessa kuin huoneemme oli. Aamiainen oli sopivan kattava leipineen, leikkeleineen, juomineen, mysleineen, jogurtteineen ja lämpimine vaihtoehtoineen (esim. makkaraa, kananmunaa, perunaa). Merjan vatsa reistaili edelleen, mutta se ei onneksi vaikuttanut ruokahaluun.

Kyselimme hotellin vastaanotosta, milloin kylpyhuoneessamme mahdollisesti olisi odotettavissa kuumaa vettä. Virkailija kertoi, että koko tältä alueelta Vladivostokissa on kuuma vesi poikki. Opaskirjamme mukaan se on varsin yleistä tässä kaupungissa. Hotellin väki odotti, että kuuma vesi saadaan toimimaan tämän päivän aikana. Toivomme niin, koska jääkylmä suihku ei kiehdo meitä.

Selvitimme myös, että matka hotellilta lentokentälle saattaa kestää 1,5 tuntia, ja että meidän pitäisi olla lentokentällä 1,5 tuntia aikaisemmin. Hotellin oma kuljetus maksaisi meiltä 1 500 ruplaa ja tavallinen taksi 800 ruplaa. Lupasimme palata asiaan myöhemmin, sillä kummastelimme sekä matkan pituutta että kuljetusvaihtoehtojen hintaeroa.

Tero lähti hoitelemaan asioita kaupungille Merjan suunnatessa hotellin silityshuoneeseen, joka sijaitsi 4.kerroksen siivoojien huoneen yhteydessä. Samaisessa tilassa oli tarjolla kiehuvaa vettä teetä varten. Emme ole muualla maailmassa törmänneet silityshuoneisiin hotelleissa, mutta Venäjällä niitä on ollut useammassa paikassa. Tällä kertaa meillä oli ensimmäisen kerran tarvetta silittämiselle, mutta yleisesti ottaen pidämme ratkaisua toimivana. Silityslaudalla oli puhdas, valkoinen kangas ja käytössä oli siisti höyrysilitysrauta. Vaatteet vaan esiin ja silittämään. Pian homma olikin hoidettu ja Merja palasi takaisin huoneeseemme.

Tero oli hakenut edellisestä hotellistamme rekisteröintipaperit ja käynyt Vladivostokin pääpostissa netissä etsimässä tietoa Japanin Alpeista ja majoituksista. Hänen palattuaan kaupungilta lähdimme yhdessä kiertelemään joitakin nähtävyyksiä. Vähän yli kilometrin päässä hotelliltamme sijaitsi linnoitusmuseo, jonka löytäminen oli hankalampaa kuin odotimme. Lopulta se löytyi teollisuusrakennusten takapihalta. Ystävällinen, vähän englantia puhuva vanhempi nainen markkinoi voimallisesti museon antia. Hän työskenteli siellä vapaaehtoisena opastajana ja oli saanut työstään jotain palkintojakin. Loppujen lopuksi emme innostuneet hänen näyttämänsä esitteen perusteella siirtymään sen pidemmälle. Museon erikoisuutena on joka päivä kello 12 laukaistava kanuuna, mutta oli jo iltapäivä, joten senkään takia ei kannattanut jäädä.

Läheisellä Admirala Fokinan kävelykadulla poikkesimme lounaalle viihtyisään Izbushka-ravintolaan, koska erityisesti Merja halusi perinteistä venäläistä ruokaa. Ravintola oli hauskasti sisustettu satumetsätyyliin. Alkupalaksi söimme suolakurkkuja, sieniä, marinoituja kirsikkatomaatteja ja muita pikkuherkkuja sekä ruisleipää. Pääruoaksi valitsimme molemmille kalaa, mutta erilaiset annokset. Merjan ruoka oli haudutettu folion sisällä ja ihan hyvää, vaikka annos olikin varsin pieni. Palan painikkeeksi joimme kuohuviiniä, joka muistutti kovasti siideriä ollen siis aika makeaa.

Suuntasimme kävelykadulta pankkiin, jotta saisimme vaihdettua eurojamme Japanin jeneihin. Se onnistui yllättävän hyvään kurssiin, vaikka eurot piti ensin vaihtaa rupliksi ja sitten jeneiksi. Kävimme pienessä kulmakaupassa hakemassa suklaata ja limua, ja kävelimme uutta reittiä takaisin hotellillemme.

Matkan varrella ihmettelimme realistisen kokoista tiikeripatsasta. Wildlife Conserveation Societyn mukaan Amurin tiikereitä on koko maailmassa jäljellä noin 400 aikuista yksilöä. Siperian osuus koko kannasta on yli 90 prosenttia. Tiikereiden sukupuuttoon kuoleminen on todellinen uhka koko Siperian ekosysteemille.

Hotellilla ei vieläkään tullut kuumaa vettä. Meidän oli päästävä suihkuun. Tero rohkaisi mielensä ja kävi jääkylmässä suihkussa. Merja pyysi Teroa hakemaan siivoojien samovaarista kuumaa vettä. Tero löysi samovaarin luota ämpärin ja täytti sen. Merja käytti pesemäänsä roskakoria toisena ämpärinä ja sai näin sekoitettua sopivaa vettä peseytymistä varten. Hankalaa ja raivostuttavaa, mutta kun on saatava hiukset pestyä niin sitten pitää keksiä keinot siihen. Eikä kylmä suihku edelleenkään tuntunut sopivalta ratkaisulta.

Hotel Amurski Zaliv

VLADIVOSTOK, VENÄJÄ

Ruman rakennuksen sisällä kauniisti ja modernisti sisustettu hotelli, jossa noin 2-300 huonetta. Vastaanotto 7.kerroksessa, huone 4.kerroksessa. Huoneessa riittävästi tilaa ja hyvän parisängyn lisäksi nojatuolit. Korkeatasoiset valkoiset lakanat ja pyyhkeet. Parveke merelle, auringonlaskun suuntaan. Huoneessa tv, jossa huonosti kanavia katsottavaksi sekä lankapuhelin. Ei välttämättä kuumaa vettä tarjolla suihkussa käymiseen.

Vapaa internetin käyttöoikeus omalla kannettavalla vastaanoton lähistöllä. Mahdollisuus silittää itse vaatteita siivoojien tilassa 4.kerroksessa. Samassa paikassa tarjolla kiehuvaa vettä teetä varten. Hyvä aamiaisbuffet 4.kerroksen kahvilassa. Alimmassa kerroksessa ravintola ja yökerho. Yökerhon musiikki kantautui huoneeseen noin kello 24 asti.

Sijainti: merenrannalla, noin 400 metriä pääaukiolta ja 300 metriä rautatieasemalta
Hinta: 70 EUR / huone / yö (sis. aamiaisen)

Sukellusvene ja maisemia

VLADIVOSTOK, VENÄJÄ

Merjan vatsa ei meinannut ottaa millään asettuakseen ja hän juoksi lähes koko yön vessassa. Lopulta hän päätyi nappaamaan mukanamme olevia antibiootteja. Päätös tarkoitti sitä, että hän joutuisi syömään parin päivän antibioottikuurin, mutta tabletit auttoivat ja vatsa rauhoittui, joten ilmeisesti ratkaisu oli oikea.

Kirjauduimme ulos hotellista kello 11 maissa. Olimme pyytäneet vastaanottovirkailijaa hoitamaan rekisteröinnin viranomaisten kanssa pientä lisämaksua vastaan, mutta lappu olisi valmiina vasta iltapäivällä. Sanoimme hakevamme sen myöhemmin. Siirryimme tavaroinemme Amursky Zaliv -hotelliin, jonka vastaanotossa oltiin tavallista tarkempia viranomaisrekisteröinnin suhteen. He tivasivat meiltä edellisen yön rekisteröintilappua ja vaativat, että kirjoitamme vapaamuotoisen selvityksen, miksi meillä ei ole sitä. Tero meinasi hermostua näin muodollisen toiminnan takia, kun kerran tarvittava lappu saataisiin toimitettua tuota pikaa hotellin vastaanottoon, mutta minkäs venäläiselle byrokratialle voi. Tässä hotellissa rekisteröinti hoidettiin ilman lisämaksua. Lopulta saimme mukavan huoneen hotellin neljännestä kerroksesta. Sinne siirryttiin seitsemännen kerroksen vastaanotosta hissillä alaspäin. Olimme tyytyväisiä valintaamme.

Lähtiessämme kaupungille juttelimme hetken ranskalaisten ystäviemme kanssa, jotka viettivät päivää hotellin aulassa järjestellen matkansa seuraavia etappeja. He jännittivät illalla alkavaa laivamatkaa kohti Japania. Kävelimme Vladivostokin rantakatua kohti keskustaa. Sportivnaya-sataman luona vanhemmat herrat kävivät uimassa Japaninmeressä ja juoksivat uimahoususillaan pitkin rantaa, vaikka ulkona oli syksyinen viima ja kylmä.

Yritimme löytää opaskirjassamme mainitun Hare Krishna -ravintolan, mutta ilmeisesti se oli siirtynyt tai lopetettu. Ainakaan sitä ei ollut siinä, missä sen olisi pitänyt olla. Lopulta söimme lounaan viihtyisässä japanilaistyylisessä ravintolassa ison elokuvateatterin kellarikerroksessa.

Tallustelimme Bortsov Revolutsii -aukion läpi sotamuseolle, joka sijaitsi isossa S-56 sukellusveneessä. Sisäänpääsymaksu oli 1,4 euroa per henkilö. Lisäksi olisi jälleen kerran pitänyt maksaa lisämaksu valokuvien ottamisesta. Sukellusvenettä oli aktiivisesti käytetty Toisessa Maailmansodassa ja se oli onnistunut upottamaan 10 vihollislaivaa.

Ensimmäiset pari huonetta oli valokuvia sota-ajalta ja kaikki selitystekstit venäjäksi. Emme viipyneet niissä kovinkaan kauan. Seuraavaksi menimme pyöreästä oviaukosta komentosillalle, josta voi tiirailla periskoopilla lähimaisemia. Se toimi hyvin. Kurkistimme kajuutan vessaan ja sähköttäjän pikkuruiseen huoneeseen. Siirryimme seuraavan oviaukon kautta miehistön majoitustiloihin, joissa roikkui katosta teräsvaijereilla huojuvat kerrossängyt.

Aivan sukellusveneen perällä olivat torpedot, joiden luona voi ottaa alle euron lisämaksusta valokuvan Venäjän armeijan merivoimien puvussa. Tero laittoi takin päälleen ja lakin päähän. Nappasimme pari valokuvaa ennen kuin astuimme ulos aurinkoiseen syyspäivään.

Sukellusveneen lähistöllä oli hienosti kunnostettu riemukaari, joka oli alunperin rakennettu vuonna 1902 tsaari Nicholas II:lle. Sen takana olevassa pienessä puistossa oli suihkulähde ja gaudimainen Ahti-patsas. Jatkoimme matkaa Pushkinskaya-kadulla sijaitsevalle vuoristohissille, jolla meidän oli tarkoitus siirtyä korkealla kukkulalla olevalle näköalapaikalle. Hissi oli epäkunnossa. Pohdimme hetken, onko Merja öisen vatsataudin jäljiltä liian heikossa kunnossa kapuamaan kukkulalle portaita pitkin.

Päätimme kokeilla portaiden nousemista. Hitaasti, mutta varmasti etenimme ylöspäin. Maisemat portaiden molemmin puolin muistuttivat lähinnä kaatopaikkaa. Auringon paistaessa sää oli lämmennyt ja kivutessa tuli kuuma. Pidimme taukoja, jotta Merja jaksaisi ylös asti.

Näköalapaikalta näki hyvin Vladivostokia hallitsevan Kultaisen Sarven Lahden sekä kaupungin keskustan rahtisataman molemmin puolin. Paikka sijaitsi aivan Kaukoidän osavaltion teknisen yliopiston vieressä ja siellä oli paljon opiskelijoita muutaman turistin lisäksi. Istuimme maisemasta ja kiireettömyydestä nautiskellen.

Ennen lähtöämme alas kukkulalta pysähdyimme hetkeksi juttelemaan nuoren matkailijapariskunnan Jacklinen ja Thomasin kanssa, joihin olimme törmänneet jo useamman kerran Vladivostokissa. He olivat matkalla Mongolian kautta Kiinaan ja Kaakkois-Aasiaan. Viimeiset kaksi vuotta he olivat työskennelleet englanninopettajina Japanissa asuen Osakassa. Saimme heiltä muutamia hyviä Japani-vinkkejä, kuten että jokaisessa kaupungissa on omat erikoisruokansa joita kannattaa maistaa, ja että Osaka on käymisen arvoinen kaupunki. Itse kerroimme heille Mongoliasta ja jonkin verran kokemuksistamme Kaakkois-Aasiassa.

Kävelimme näköalatasanteen toiselta puolelta alas. Piipahdimme ruokakaupassa ennen paluuta hotellillemme, jossa ranskalaiset ystävämme yhä istuivat aulassa käytellen tietokonetta ja näyttäen tylsistyneiltä. Juttelimme hetken ja hyvästelimme heidät, koska pian heidän oli aika siirtyä satamaan ja laivaan kohti Japania.

Kirosimme, kun huoneemme suihkusta tuli vain kylmää vettä. Päätimme jättää suihkuttelun aamupuuhaksi ja nauttia sitävastoin parvekkeeltamme upeasta auringonlaskunäkymästä Amurskin lahdelle. Pimeän laskeuduttua siirryimme hotellin aulaan käyttämään nettiä. Paikalle ilmestyi henkilökunnan puolelta pari kissanpentua, jotka juoksentelivat innoissaan ympäri aulaa. Merja nappasi toisen niistä syliin rapsutettavaksi Teron hoidellessa asioita tietokoneella.

Hotel Morjak

VLADIVOSTOK, VENÄJÄ

Hotelli mäennyppylän päällä, hyvällä paikalla. Huoneen ikkunasta näkymä rautatieaseman yli merenlahdelle. Kaksi hetekatyyppistä, nitisevää sänkyä, joissa kuitenkin kohtuullisen hyvät patjat. Kylpyhuoneessa wc-istuin ja suihku, muttei lavuaaria. Vessassa istuessa pitää pitää ovi auki, koska jalat eivät mahdu sisäpuolelle. Kylpyhuoneessa öisin omituisia ötököitä, jotka vilahtavat piiloon, kun laittaa valot päälle. Huonevarustukseen kuuluu tv, pieni jääkaappi, lankapuhelin, yksi tuoli, pöytä ja kaappi sekä ohut kokolattiamatto. Ei lämmitystä päällä. Ikkunoissa kaksinkertaiset lasit. Kerroksen käytävän toisessa päässä vesiautomaatti, josta voi hakea juomavettä. Hotellin kakkoskerroksessa pieni, hyvinvarusteltu kauppa.

Sijainti: Vladivostokin keskustassa, noin 300 metriä pääaukiolta ja 200 metriä rautatieasemalta
Hinta: 39 EUR / huone / yö

Merenrantakaupunki

VLADIVOSTOK, VENÄJÄ

Saavuimme aamulla Vladivostokiin ihan kohtuullisesti nukutun yön jälkeen. Tero oli vähän huonossa hapessa, mutta nousi kiltisti pesulle kello 6. Keräilimme loput tavaramme laukkuihin junan pysähtyessä Vladivostokin asemalle 9 288 kilometrin päähän Moskovasta. Astuimme viimeisen kerran ulos Trans-Siperian junamatkamme junasta.

Odottelimme hetken ranskalaisystäviämme laiturilla. Heillä oli ollut rankka yö venäläismiesten yrittäessä saada heitä juhlimaan kanssaan. Julian oli loppujen lopuksi nukkunut muiden ryhmäläistensä hytin lattialla, koska venäläisten kanssa nukkumisesta ei tullut mitään. Ranskalaiset olivat enemmän kuin tyytyväisiä päästessään venäläiskumppaneistaan eroon.

Hyvästelimme ranskalaiset aseman kupeessa. Me lähdimme etsimään majapaikkaa ja he katsomaan, jos löytäisivät Vladivostok Airin toimiston, josta toivottavasti saisivat vielä tälle päivälle lentoliput Japaniin.

Ensimmäinen opaskirjastamme valitsema hotelli Primorie oli täynnä. Sen aula oli todella hieno, mutta huoneiden tasoa emme nähneet. Ulkona tuuli todella voimakkaasti, mutta ei ollut kovin kylmä. Kävelimme seuraavaan hotelliin, Hotel Morjakiin, muutaman sadan metrin päähän ja siellä tärppäsi. Huone ei ollut haluamamme tasoinen, mutta Tero näytti niin kärsivältä, että oli parasta majoittua nopeasti. Ja hinta oli tasoon nähden suurinpiirtein kohdallaan. Päästyämme huoneeseemme painuimme nukkumaan.

Merja heräili suunnilleen tunnin välein käymään vessassa. Vatsa oli mennyt jostain sekaisin ja ongelma jatkui koko päivän. Onneksi ripuli ei ollut kovin voimakas, joten pystyimme pyörimään kaupungilla. Koko aamupäivän ulkona tuuli kovaa ja satoi kaatamalla, joten meillä oli hyvin aikaa nukkua.

Nousimme nälkäisinä kello 13. Sade oli lakannut, mutta ulkona oli aika harmaata. Kävimme suihkussa, koska edellisestä kunnon peseytymisestä oli hurahtanut jo kolme päivää. Suihku toimi hyvin, joten olimme tyytyväisiä aamutoimiin. Lähdimme kaupungille etsimään Vladivostok Airin toimistoa, jonka piti sijaita muutaman sadan metrin päässä hotellistamme kaupungin pääaukion vierustalla. Sitä ei kuitenkaan löytynyt.

Etsiskeltyämme mielestämme riittävän kauan päätimme mennä syömään opaskirjassamme kehuttuun pizzeriaan lähelle merenrantaa. Matkan varrella törmäsimme avoinna olevaan matkatoimistoon, joka mainosti näkyvästi Vladivostok Airiä. Menimme sinne kysymään lentolippuja Niigataan. Heidän mukaansa saisimme liput vasta 26.10. lennolle, joka oli mielestämme liian myöhään. Toinen vaihtoehto oli lentää Toyamaan 22.10., mutta hinta oli aika kova, noin 450 euroa per henkilö ja toimisto veloitti luottokortilla maksamisesta vielä 3 prosenttia lisämaksua. Varasimme kuitenkin varmuuden vuoksi paikat ja sanoimme tulevamme huomenna maksamaan ne.

Mauro Gianvanni -ravintola osoittautui hyväksi valinnaksi. Pizzoja odotellessamme pääsimme myös hyödyntämään ravintolan wifi-yhteyttä ostamalla paikallisen operaattorin kortin 140 ruplalla eli 4 eurolla kahdeksi tunniksi. Näin pystyimme käymään Vladivostok Airin verkkopalvelussa, josta löysimme lentoliput 22.10. Toyamaan huomattavasti halvemmalla kuin matkatoimistosta. Niigataankin olisimme päässeet 23.10. lennolla. Olimme alunperin ajatelleet lentää Niigataan, mutta Toyaman liput olivat jonkin verran halvemmat ja lähtö oli päivää aikaisemmin. Se sopi meille hyvin. Kaiken lisäksi Vladivostok Airin verkkopalvelussa voi maksaa luottokortilla ilman mitään lisämaksuja. Ostimme liput netistä 320 eurolla per henkilö.

Kasvis- ja mereneläväpizzat olivat herkulliset ja kohtuuhintaiset (10 euroa kappale). Palvelu oli hieman varovaista, mutta toimivaa. Tarjoilijoita oli pizzerian kokoon nähden runsaasti. Lisäksi eteisessä piti jättää takit narikkaan, joka tuntui meistä omituiselta.

Syötyämme kävelimme rantakatua pitkin katsomaan pari muuta hotellia, koska halusimme vaihtaa johonkin toiseen seuraavana päivänä. Kävimme Hotel Vladivostokissa, joka sijaitsi kukkulalla toinen puoli merelle päin. Se oli valtava, neuvostoaikainen, mutta kunnostettu hotellirakennus. Huoneet olivat paremmassa kunnossa kuin hotellista olisi ulkoa päin odottanut. Varasimme näkemämme huoneen, mutta Merja halusi vielä käydä vilkaisemassa lähellä olevan samaan ketjuun kuuluvan toisen hotellin.

Hotel Amursky Zaliviin astuttiin sisään katon kautta laskeutuen pari kerrosta upeassa portaikossa hienoon, vaaleasävyiseen, marmorilattiaiseen aulaan. Jouduimme odottelemaan hetken vastaanottoon pääsyä ja suureksi yllätykseksemme hissistä tupsahti junatuttumme Laura. Ranskalaiset ystävämme olivat majoittuneet tähän hotelliin. He eivät olleet onnistuneet ostamaan lippuja tämän päivän lennolle, vaan yrittäisivät huomenna mahtua laivaan, joka veisi heidät Niigataan 48 tunnissa. Hintataso oli sama kuin lennolla ja opaskirjamme mukaan odotettavissa olisi varsin myrskyinen matka.

Kiertelimme vielä hetken Vladivostokin rautatieaseman tuntumassa ihmetellen sen edustan puistossa olevaa merelle osoittelevaa Lenin-patsasta sekä hienoa, linnamaista vuonna 1912 tehtyä asemarakennusta. Sen sisällä oli upeasti restauroidut seinämaalaukset. Kävimme myös napsimassa kuvia viimeisestä kilometrikyltistä Trans-Siperian rautatiellä. Itseasiassa löysimme laiturialueelta merkkipaalun, joka kuvasti rautatien päättymistä. Istuimme vähän aikaa ranta-alueen penkillä sumuista merimaisemaa tuijotellen.

Oli mukava olla pitkästä aikaa meren äärellä. Pidimme molemmat Vladivostokin ilmapiiristä. Siinä oli jotain kosmopoliittista ja eteenpäin pyrkivää kaikkien hieman pysähtyneiden Siperian kaupunkien jälkeen. Katujen varsilla oli lukuisia mukavannäköisiä kahviloita ja ravintoloita sekä erilaisia putiikkeja. Ihmiset vaikuttivat energisiltä ja he pukeutuivat modernisti. Kaupunki levittäytyi ympäröiville kukkuloille eikä keskustassa ollut kovin montaa tasaista kohtaa. Ainoa ikävä puoli oli sumuinen, harmaa sää, joka kietoi osan kaupungista näkymättömiin.

Palasimme hotellillemme katsomaan tv:tä ja lukemaan Japanin opaskirjaa. Yritimme suunnitella, mitä haluaisimme tehdä Japanissa. Merjan vatsa reistaili oikein kunnolla ja hän juoksi koko illan vessassa.

Teron syntymäpäivä

ULAN UDE – VLADIVOSTOK, VENÄJÄ

Juna ajoi yön aikana niin hurjaa vauhtia, että välillä tuntui vaikealta pysyä sängyssä. Kiemurreltaessa kukkuloiden välitse välillä tuntui, että oli pää alaspäin. Minulla oli koko edellisen päivän outo olo. Päätä ja selkää särki. Yön aikana ikävät tuntemukset menivät ohi. Ehkä minulla oli kuumetta tai jotain. Nukuimme pitkään. Heräsimme noin puoli 11 Teron syntymäpäivän aamuun.

Oli pilvinen päivä, mutta junassa se oli itseasiassa mukavampaa kuin aurinko, koska voi pitää ikkunaverhot auki ilman, että aurinko paistaa jatkuvasti silmiin. Maisemat olivat yön aikana muuttuneet jonkin verran. Kukkuloiden lisäksi kiskojen vierustoilla oli alavaakin maata. Herätessämme ohitimme juuri Khingan luonnonpuistoa. Sen jälkeen kaikkia näkemiämme peltoja kaskettiin. Alueet eivät edes näyttäneet viljellyiltä, mutta joka puolella tuli roihusi tai oli tulen jäljiltä mustaa peltoa. Tätä maisemaa jatkui tuntitolkulla.

Kahdentoista maissa pysähdyimme Obluchyeen pariksikymmeneksi minuutiksi. Siirsimme kelloja tunnin eteenpäin, koska saavuimme aikavyöhykkeelle “Moskovan aika +7 tuntia”. Tero lähti käymään ulkona. Junamme laiturilla oli lukuisia myyntipöytiä, joilla oli tarjolla kaikenlaista syötävää ja juotavaa. Näytti siltä kuin kaikki junamme matkustajat olisivat tulleet laiturille ostoksille. Jokainen palasi erilaisten nyssäköiden kanssa hankittuaan aamiais- tai lounastarpeiksi leipää, piirakoita, keittoja, olutta jne. Tero palasi kahden ison vesipullon ja kahden suklaalevyn kanssa. Vihdoinkin saimme tavallista vettä.

Tero popsi synttäriaamiaisekseen porkkanan ja minä nautin venäläistä pikapuuroa, joka oli jonkin verran makeampaa kuin Elovena, mutta hyvää. Matka jatkui jutellessamme lapsuuden jouluista ja leikeistä. Tero muisteli parhaana syntymäpäivänään siskonsa Tiinan järjestämiä yllätysjuhlia, kun Tero täytti 18 vuotta. Jouluista hienoin oli, kun hän oli saanut tenavana saksalaiselta Fride-sedältään pöytäjääkiekkopelin.

Omista joululahjoistani muistan valtavan valko-mustan nallen, jonka sain kummitädiltäni. Nalle oli lähes silloisen itseni kokoinen. Lapsuuden syntymäpäivät ovat jääneet voimakkaasti mieleen, kun paikalla oli aina noin kymmenen kaveria ja vanhempani järjestivät meille kaikenlaisia leikkejä ja hyvää syötävää oli tarjolla riittämiin.

Menimme muutaman tunnelin läpi, mutta muuten maisema pysyi muuttumattomana. Ohitimme Izvestkovayan kaupungin Julianin tullessa luoksemme. Olimme puhuneet syövämme lounasta yhdessä, mutta hän tuli kertomaan että Arthur ei voi oikein hyvin. Hänellä oli kova päänsärky, joten sovimme näkevämme vasta illalla. Julian toivotteli Terolle hyvää syntymäpäivää lähtiessään takaisin omaan hyttiinsä toiseen vaunuun.

Junan pysähtyessä pariksi minuutiksi Birobidzhanissa (8 351 km) söimme lounasta. Terolla oli nuudeleita ja minulla keittoa. Avasimme kotoa tuomamme hapankorppupaketin. Asemalta lähdettyämme maisema muuttui lohduttoman näköiseksi, poltetuksi tasangoksi, jonka yllä häilyi savuinen ilma. Miksiköhän näin laajat alueet poltetaan? Olisiko jollakulla teistä, rakkaat ystävät, tälle jokin selitys? Puidenkin rungot ovat mustuneet. Mustaa tasankoa jatkuu loputtomiin joka suuntaan.

Päivät junassa kuluivat nopeammin kuin olin ajatellut. Oli mukava vain istuskella omalla sängyllä ja antaa maisemien lipua ohitse. Tero löhöili omalla sängyllään lukien Richard Dawkinsia. Itse kirjoittelin blogijuttuja kannettavallani, johon sain jatkuvasti virtaa käytävällä olevasta pistokkeesta jatkojohdon avulla. Vaunussamme oli tänään myös paljon muita ihmisiä. Kaikki vaikuttivat venäläisiltä ja viettivät pääasiassa aikaansa omissa hyteissään. Vaunussamme oli edelleen hiljaista.

Vähän ennen kello 18 ylitimme 2,6 kilometriä pitkän sillan Amur-joen yli ja saavuimme Khabarovskiin. Raiteet kääntyivät lähes 90-astetta, sillä tämän kaupungin jälkeen jatkaisimme idän sijasta etelää kohti. Tero lähti ulos kävelylle, koska kyseessä oli 30 minuutin pysähdys. Katselin ikkunasta vilkkaan aseman hyörinää suuren, hyväkuntoisen asemarakennuksen edustalla. Käväisin itsekin pienellä kävelyllä ennen kuin juna jatkoi matkaansa.

Aurinko laski sumuisessa säässä junan puksutellessa läpi poltettujen aukeiden ja pientaloalueiden. Hytissämme oli vähän huono ilma eikä ikkunaa saanut auki. Tero kävi pyytämässä junaemännältä, että tämä avaisi ikkunamme. Hän ihmetteli, eikö meille tule kylmä, mutta avasi kuitenkin ikkunan kun kerran sitä halusimme. Raitis ilma täytti hyttimme.

Kahdeksalta Tero avasi syntymäpäiväpullokseen valitsemansa Jameson-viskin ja Pringles-chipsipurkin odotellessamme ranskalaisten ystäviemme saapumista. Kello 20.30 Julian ja Arthur seisoivat ovellamme kolmen ystävänsä Alexin, Lauran ja Marcin kanssa. Lähdimme heidän mukanaan junan ravintolavaunuun ja saimme siellä aikaan melkoisen hässäkän paikkoja valitessamme. Jostain syystä emme voineet istua mihin tahansa. Halusimme kuitenkin vierekkäiset eikä peräkkäiset pöydät.

Lopulta istuimme oven vieressä olevissa pöydissä. Toisella puolella käytävää istuivat Laura, Alex ja Marc ja toisella Tero, Julian, Arthur ja minä. Ystävällisen tarjoilijan avustuksella saimme tilattua kaikille muille kalaa ja perunamuusia paitsi Terolle kalakeiton. Miehet joivat olutta. Ruoantulo kesti varsin kauan, mutta ruoka oli jälleen hyvää.

Takanamme olevaan pöytään tuli kolme venäläistä miestä, jotka majoittuivat samaan kakkosluokan hyttiin Julianin kanssa. Ranskalaiset ystävämme olivat jo ihan kyllästyneitä näihin herroihin, jotka olivat jatkuvassa humalassa ja siten varsin raivostuttavia. He olivat iloisella mielellä ja hymyilivät paljon. He halusivat Julianin juomaan vodkaa kanssaan. Julian meni ottamaan heidän kanssaan yhden, jotta saisi sitten olla rauhassa. Tero ja Arthur kävivät myös pitämässä venäläisille seuraa, jotta muut voisivat sillä aikaa jutella ilman häiriöitä.

Venäläismiesten keskeisin puheenaihe oli mikäs muu kuin urheilu. He kehuivat vuolaasti Arthurille ranskalaisten jalkapallotaitoja. Terolle, lähinnä syntymäpäiväsankaruuden johdosta, irtosi suomalaisena lämpimiä irtopisteitä murtomaahiihdon ja mäkihypyn kiistattomattomasta kuninkuudesta, kunnes hän kertoi seurueelle, että herra mäkikotka Nykäsestä on nykyään enää legenda jäljellä juorulehdistön hampaissa. Tähän venäläiset lisäsivät oman näkemyksensä taannoisesta suomalaisten hiihtäjien doping-skandaalista, johon Terolla ei ollut mitään lisättävää. Seurueen iloksi Tero joi illan kuuniaksi pöydällä olevan vodkalasillisen kiepsauttamalla sen ensin 360 astetta yhdellä ranneliikkeellä, joka on yleinen juomatemppu Venäjällä.

Venäläismiehet alkoivat udella Arthurilta, millä keinoilla tai lähinnä millä hinnalla he pääsisivät Lauraan käsiksi. Arthur ja Tero yrittivät parhaansa mukaan selittää, että asia ei ollut millään tavalla ratkaistavissa. Diplomatia ja ymmärrys loppuivat suhteellisen lyhyeen venäläisten painaessa päälle entistä härskemmillä ehdotuksilla. Tässä vaiheessa Tero ja Arthur totesivat keskenään englanniksi seurustelun päättyvän tähän.

Alex ja Marc lähtivät nukkumaan, koska toiselta puolelta käytävää oli aika hankala osallistua toisen puolen keskusteluun. Laura siirtyi meidän pöytäämme. Hän kertoi opiskelevansa lakia Ranskassa, muttei kuitenkaan näillä näkymin halunnut lakimieheksi. Hän on vuoden matkalla olevan ryhmän ainoa nainen. Alex on ollut hänen parhaita ystäviään jo pidemmän aikaa, mutta muihin miehiin hän tutustui vasta 8 kuukautta sitten. Silloin aloitettiin matkan varsinaiset valmistelut ja sponsorineuvottelut. Yrityksiltä hankittiin kaikkiaan 100 000 euroa matkarahaa viiden henkilön ryhmälle.

Ranskalaisryhmä promotoi Ranskan koulutusjärjestelmää ulkomailla asuville ja ranskalaisissa lukioissa opiskeleville. Ranskan valtio haluaisi saada nämä nuoret palaamaan Ranskaan ja jatkamaan opintojaan siellä. Matka suuntautuu Intian ja Venäjän lisäksi Japaniin, Kaukoitään, Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan sekä Afrikkaan.

Kaikki ranskalaisryhmän miehet opiskelevat korkeakoulussa kaupallista alaa ja hakevat matkan aikana myös bisnesmahdollisuuksia itselleen. He eivät ole aikaisemmin matkailleet näin pitkään ja olivat lähteneet Ranskasta kolme viikkoa sitten junamatkalleen läpi Venäjän. Heidän viisuminsa oli umpeutumassa maanantaina, joten heillä oli kiire päästä Vladivostokista Japaniin.

Syötyämme menimme meidän hyttiimme juttelemaan ja suljimme oven perässämme, jotteivät venäläiset ystävämme päässeet häiritsemään. Kerroimme omista kokemuksistamme kaukoidässä ja juttelimme sukeltamisesta, jota ainakin Laura ja Julian olivat halukkaita kokeilemaan. Kellon lähestyessä puolta yötä toivottelimme toisillemme hyvää yötä ja sovimme tapaavamme aamulla Vladivostokin asemalaiturilla. Käydessämme nukkumaan Tero oli melkoisessa huppelissa, kun venäläisten tarjoamat vodkaryypyt olivat nousseet päähän. Äänikirjan kuuntelu vei kuitenkin meidät molemmat unten maille.

Liiankin rauhallinen ykkösluokka

ULAN UDE – VLADIVOSTOK, VENÄJÄ

Yö sujui mukavasti omassa hytissä, hiljaisessa vaunussa. Sänky oli kapea, mutta muuten ihan siedettävä ja happeakin tuntui olevan riittävästi, vaikka pidimme hyttimme oven lukossa. Yön aikana tunsin, kuinka silloin tällöin juna kipusi ylämäkeen laskeutuen pian jälleen alaspäin. Nukuin kuitenkin hyvin. Yöllä junalla oli useampi pysähdys, mutta en muista edes huomanneeni niitä.

Aamulla vaunussamme oli muutama venäläismies, jotka olivat tulleet kyytiin jostain matkan varrelta. Heräsimme yhdeksän jälkeen ja popsimme piknik-aamiaisen. Meillä oli leipää ja juustoa sekä pikapuurot. Maisema ikkunan ulkopuolella oli hieman muuttunut. Puissa ei ollut enää lehtiä ja maa oli kuurassa. Yöllä oli selvästi ollut pakkasta eikä vieläkään oltu päästy plussan puolelle. Junavaunussamme oli mukavaa ja lämmintä.

Pienet, jäiset lammet täplittivät maisemaa ja joki virtasi radan vierellä. Ohitimme lukuisia pieniä kyliä, joide pääelinkeino näytti olevan metsäteollisuus. Isoja tukkeja ja lautoja valmistavia sahoja näkyi siellä täällä. Rahtijunatkin näyttivät kuljettavan pääasiassa puuta. Puuta täällä näyttääkin riittävän lähes loputtomiin. Toivottavasti metsänhoito on kuitenkin kestävän kehityksen tiellä, jotta tulevatkin sukupolvet voivat nauttia näistä maisemista.

Aamupäivän aikana vaunuumme tuli lisää matkustajia, muttei sentään ruuhkaksi asti. Kaikki viettivät aikaansa pääasiassa omissa hyteissään eikä vaunuemäntäkään hääräillyt. Mielestäni junaemäntämme on harvinaisen huono. Yleensä emännät siivoavat ja toimivat koko vaunun henkinä, mutta tämä vain istuu tylsistyneen näköisenä omassa kopissaan.

Yhdentoista maissa käytävältä kuului kanttiinikärryn ääni. Ostimme mukavalta ravintolaemännältä omituiset pullat, joiden sisällä oli perunamuusia. Olisin itse ehkä lisännyt hieman suolaa, niin pulla olisi ollut maukkaampi. Mutta ainakin ne olivat tuoreita, vielä lämpimiä ne saadessamme. Haimme samovaarista kuumaa vettä teetä varten.

Kannettavasta tietokoneestani oli harmikseni akku lopussa. Hytissämme ei ollut sähköpistoketta, vaikka olimme odottaneet näin ykkösluokassa olevan. Valitettavasti myös käytävällä oleva pistoke oli kaukana, joten en voinut vain vetää johtoa sieltä omaan hyttiimme. Kaiken lisäksi pistokkeesta tuli vain 110 volttia. Menin istumaan ja kirjoittamaan pienelle käytäväjakkaralle pistokkeen viereen ja toivoin, että akku latautuisi.

Akku latautui, mutta hitaasti. Yritin mennä ravintolavaunuun käyttämään konettani, mutta siellä se ei ollut sallittua. Ilmeisesti käyttämäni sähkö saisi heidän laskukoneensa jotenkin sekaisin tai saattaisi aiheuttaa oikosulun. Ei auttanut kuin palata takaisin omaan vaunuun.

Käytäväjakkaralla oli hankala istua, joten laitoin koneen kiinni ja jätin sen pistokkeen alle latautumaan. Se tosin tarkoitti, että jouduin valvomaan, ettei kukaan vie sitä. Istuin käytävänpuoleisessa reunassa hyttiämme ja vilkuilin silloin tällöin, että kone on edelleen paikallaan. Todennäköisesti kukaan ei edes huomannut sitä ohikulkiessaan.

Noin kello 14 saavuimme Mogochaan, jossa lähes kaikki vaunussamme tänään matkanneet ihmiset jäivät pois. Tilalle taisi tulla kaksi naista. Opaskirjamme mukaan Mogochassa voi olla talvella jopa 60 astetta pakkasta. Kirjassamme on myös siperialaisten ajatusmaailmaa kuvaava lause: “In Siberia a thousand kilometres is nothing to travel and a bottle of vodka is nothing to drink” (Siperiassa tuhat kilometriä ei ole matka eikä mikään ja pullo vodkaa ei ole sanottavasti juotavaa).

Asemalla katselimme junastamme happihyppelylle nousseita matkustajia hassuissa junavaatteissaan ja lipokkaissaan. Junatyyliin kuuluu virttyneet verryttelyhousut ja t-paita. Sen sijaan asemalla seisoskelevilla paikallisilla miehillä oli tyypilliset venäläismiehen vaatteet: puolireiteen ulottuva musta nahkatakki, suorat housut, mustat loaferit ja päässä lättähattu. lisäksi asuun kuuluu usein olutpullo. Naisten pukeutuminen vaihteli enemmän. Täällä Siperian perukoilla ei enää näe ihan jokaisella korkeita piikkikorkosaapikkaita ja minihameita, mutta kyllä venäläisnaisenkin pukeutumisesta tunnistaa.

Sain selkäni kipeäksi nukkumisesta. Tero hieroi sitä vähän, joka helpotti huomattavasti oloani, joka olikin alkanut olla jo aika tukala. Junan lähtiessä liikkeelle ilmakin alkoi taas vaihtua vaunussamme. Yhtään ikkkunaa ei saanut auki, joka oli harmillista sekä ilmanvaihdon että valokuvaamisen kannalta. Maisema ikkunan takana ei paljon vaihtunut.

Auringonpaisteessa kylpeviä metsäisiä kukkuloita riitti silmänkantamattomiin. Sinänsä kaunista, mutta alkoi jo vähän kyllästyttää. Tällä matkalla matkanteko on kuitenkin se asia, jonka takia täällä olemme, ei niinkään paikka A josta lähdimme tai paikka B jonne päädymme. Junan jyskytys on unettavaa.

Junan pohjoispuolella näkyi iso sähkökeskus. Olemme ihmetelleet, miksei niitä kateta millään tavalla, koska talvisin niiden päälle täytyy sataa melkoisesti lunta. Joku sähköasiantuntija varmaan osaisi selittää tämän. Sähkökeskus tarkoitti tietysti, että saavuimme johonkin kaupunkiin. Mutta minne? Ohitimme kilometripylvään 7 003, kun juna alkoi hidastaa vauhtia. Pian saavuimme Amazarin asemalle, jossa aikataulutaulun mukaan olisi 25 minuutin pysähdys. Juna oli tässä vaiheessa 15 minuuttia aikataulusta myöhässä.

Aseman lähettyvillä oli karmeita, neuvostoaikaisia, luhistumispisteessä olevia kerrostaloja, joista osan parvekkeet asukkaat olivat hauskasti maalanneet vaaleanpunaisiksi tai vihreiksi. Muuten kylä oli niin kuin kaikki muutkin siperialaiset kylät. Pieniä, tummaa hirttä olevia omakotitaloja, joissa ikkunanpielet on koristeltu ja usein maalattu sinisiksi, vihreiksi tai valkoisiksi. Talot ovat mielestäni kauniita, mutta valitettavan usein aika huonokuntoisia. Tiet ovat hiekkateitä ja asemilla on lukuisia mamushkoita myymässä mitä erilaisempia tuotteita omenoista ja tomaateista piirakoihin ja juomiin.

Tero lähti käymään happihyppelyllä. Vuorottelimme, koska emme halunneet jättää tavaroitamme hyttiin ilman valvontaa. Tosin hytin saa kyllä lukkoon, jos haluaa ja junaemännällä on yleisavain. Jostain kuului venäläistä musiikkia. Tero palasi mukanaan pussillinen keitettyjä perunoita ja raastesalaattia. Hän kertoi, että mamushkat olivat naureskelleet hänelle, kun hän ei ostanut lainkaan ateriaan kuuluneita makkaroita.

Lähdin junalaiturille kävelemään. Ovella seisoskellut vaunuemäntä näytti, että minulla oli viisi minuuttia aikaa. Se riittäisi hyvin. Ehdin kuitenkin kävellä vain oman vaunumme toiseen päähän, kun asemalta kuului kuulutus ja kaikki laiturilla tallustelijat rynnistivät takaisin junaan. Päättelin, että minunkin lienee viisainta palata takaisin. Päästyäni sisään junaemäntä sulki oven perässäni ja pari minuuttia myöhemmin juna nytkähti liikkeelle. Pysähdystä lyhentämällä otimme aikataulua kiinni noin viisi minuuttia.

Junaemäntämme tuli hymyillen luoksemme ja toi meille jatkojohdon. Mielikuvani kyseisestä tädistä muuttui samantien. Hänhän oli sittenkin palvelualtis ja ryhtyi seuraavaksi imuroimaan. Jatkojohto oli tavara, jonka olisimme listanneet Trans-Siperian rautatielle mukaan otettavaksi, jos haluaa ladata puhelinta, tietokonetta tai vaikkapa kameran akkuja. Jatkojohdon avulla niitä ei tarvitse jättää käytävälle, vaan homma hoituu omassa hytissä.

Jonkin matkaa Amazarista edettyämme muistin yllättäen, että Lonely Planet -opaskirjassamme oli maininta siitä, milloin Siperia päättyy. Katsoin radanvarresta, minkä kilometripylvään kohdalla olimme. Se oli kilometri 7 074 Moskovasta laskettuna. Opaskirjamme mukaan kilometrin 7 075 kohdalla Siperia päättyy ja Venäjän Kaukoitä alkaa. Aika hyvin ajoitettu.

Pysähdyimme noin puoleksi tunniksi Yerofei-Pavlovichissa, jossa ehdimme molemmat käväistä ulkona. On hauska ilmiö, että kaikilla asemilla Trans-Siperian rautatien varrella on vähintään yksi kulkukoira, joka tulee paikalle, kun juna saapuu. Se kiertelee vaunujen vierustaa ja istahtaa tyytyväisenä, jos joku antaa sille jotakin syötävää. Yerofei-Pavlovichissa näitä rakkikoiria oli useampi ja ne olivat vaunuemäntien suosiossa. Niitä siliteltiin ja niille annettiin namupaloja, kunnes oli jälleen aika lähteä eteenpäin.

Auringon laskiessa kiemurtelimme kukkuloiden väleissä puoliympyrän muodossa olevia ratoja. Vastaamme tuli valtavan pitkiä rahtijunia. Puusto harveni jonkin verran. Aurinko laski horisontissa näkyvien pilvien taakse yrittäessämme suunnitella mitä tekisimme Japanissa. Kuukausi siellä tuntuu aivan liian lyhyeltä ajalta. On älyttömän vaikea päättää, mihin Japanissa haluamme mennä, koska siellä on niin valtavasti nähtävää ja koettavaa.

Emme saaneet ostettua mistään lisää tavallista vettä. Junan ravintolavaunussa ja asemilla myytiin vain kuplavettä. Toki samovaarista saa vettä, mutta se on kiehuvan kuumaa eikä siten sovellu kovin hyvin esimerkiksi hampaiden pesuun. Toivottavasti huomenna onnistaa paremmin.

Pysähtyessämme lyhyeksi hetkeksi Orushaan söimme eväinämme olleet porkkanat. Hytissämme oli jo valot päällä ja ulkona pilkkopimeää. Tosin tässä kaupungissa oli tavallisuudesta poiketen yllättävän paljon valoja. Ykkösluokan vaunumme oli jälleen tyhjentynyt ja me olimme sen ainoat matkustajat. Muissa junamme vaunuissa oli kyllä ihmisiä. Vaunuja on kokonaisuudessaan viitisentoista. Oli mukavaa, kun oli rauhallista eikä tupakansavua tullut mistään, mutta aloimme jo hieman kaivata seuraa ja elämää ympärillemme.

Juuri ehdin kirjoittaa edellisen lauseen, kun kaksi ranskalaista nuorta miestä pysähtyi hyttimme eteen ja pisti päänsä sisään. Näin saimme tutustua Julianiin ja Arthuriin, jotka olivat kolmen muun ystävänsä kanssa matkalla maailmanympäri. Heillä oli hieman tukalat oltavat omassa hytissään, kun sinne oli tullut venäläisiä, joiden kanssa he olivat juhlineet edellisenä iltana.

Julian ja Arthur istahtivat sängyillemme ja kertoivat tekevänsä ranskalaista koulutusjärjestelmää tunnetuksi maailmalla tietyissä kohteissa ja saavansa siten sponsorirahaa matkustamiseen. He olivat jo viettäneet kuukauden Intiassa ja lentäneet sitten Pariisin kautta Moskovaan, josta he olivat ottaneet junan läpi Siperian. Matkan varrella he pitivät presentaatioita ja kirjoittivat tietyistä maista raportin sponsoreilleen.

Keskustelimme Intian erilaisesta kulttuurista, jota on vaikea ymmärtää. Kerroimme Bolivia-kokemuksistamme ja Mongoliasta sekä jaoimme kokemuksemme Olkhonin saarelta Baikal-järvellä. Jutellessamme ääni kohosi ja nauru raikui. Juna pysähtyi Skovorodinon asemalle ja vaunuumme tuli lisää matkustajia. Tällöin junaemäntä tuli sanomaan, että meidän pitäisi hieman laskea volyymitasoa. Juttelimme vielä hetken ja sovimme sitten näkevämme uudestaan huomenna.

Julianin ja Arthurin lähdettyä ihmettelimme, miksi seisoimme edelleen Skovorodinon asemalla, jossa pysähdyksen piti kestää vain viitisen minuuttia. Olimme paikalla ainakin puoli tuntia ja siten jälleen enemmän aikataulusta jäljessä. Olikohan junassa jotakin vikaa? Alkoi jo väsyttää, kun kello oli melkein puoli yksitoista lähtiessämme eteenpäin. Pitäisi päästä vielä vessaan pesulle ennen nukkumaanmenoa ja vessaan ei yleensä asemilla pääse.

MIG

ULAN UDE – VLADIVOSTOK, VENÄJÄ

Aamu meni pakkaillessa ja valmistautuessa kolmen päivän junamatkaa varten. Tero kävi hakemassa pyykkimme pesulasta. Päällisin puolin vaikutti, että ne ovat ihan kunnossa, vaikka vahvasti epäilinkin kyseisen pesulan palveluita.

Kirjauduimme ulos hotellistamme kello 12 ja lähdimme Ulan Uden rautatieasemalle. Tarkoitus oli käydä syömässä sen viereisessä ravintolassa, mutta ravintola oli remontissa. Istuimme siistissä odotushallissa, johon pääsi vain junalippunsa näyttämällä. Ostimme eräältä tiskiltä wifi-kortin, joten pystyimme käyttämään odotusajan nettiä. Niinpä aika kuluikin nopeasti.

Odotushallissa edessämme istuva omituinen mies yritti jutella kanssamme jotakin venäjäksi. Hän myös arvasi kansallisuutemme ilmeisesti kuunnellessaan kahdenkeskistä keskusteluamme. Valitettavasti hän ei itse puhunut muuta kuin venäjää, joten keskustelu hänen kanssaan tyrehtyi alkuunsa.

Junamme numero 8 saapui ajallaan kello 13.40 paikallista aikaa Novosibirskistä Ulan Udeen. Kävelimme yläsillan kautta kakkosraiteelle. Vaunumme numero 10 oli heti portaiden alapäässä ja junaemäntä odotteli ovella. Näytimme lippumme ja astuimme vaunuun. Eräs vanhempi venäläismies kiiruhti vielä ulos vaunusta, mutta muuten se oli aivan tyhjä. Paikkamme numerot 3 ja 4 sijaitsivat pari ovea junaemännän hytistä ja samovaarista eteenpäin. Edellisten matkustajien lakanat olivat vielä paikoillaan, mutta siivoojaksi pukeutunut toinen junaemäntä tuli vaihtamaan ne. Ykkösluokan palveluun kuului, että hän petasi sänkymme. Yleensä olemme pedanneet itse.

Juna lähti matkaan kello 14.10 ja meillä oli koko vaunu vain itsellemme. Oli omituista istua täysin tyhjässä vaunussa. Junaemännät laittoivat muita hyttejä kuntoon myöhemmin tulevia matkustajia varten. Tuntui ylipäätään ihan hullulta nököttää kolme kokonaista päivää junassa. Edellinen pitkä junamatkamme oli 52 tuntia Ekaterinburgista Irkutskiin. Se meni yllättävän mukavasti. Nyt matka tulisi kestämään reilusti yli 60 tuntia. Vaihdoimme junavaatteet päällemme ja kaivoimme lipokkaat kassistamme.

Ulan Uden keskustasta päästyämme kuljimme noin 50 kilometriä samaa rataa, jota olimme tulleet Mongoliasta. Metsäiset kukkulat reunustivat rataa. Oli mukava jälleen nähdä kunnon metsää Mongolian lähes puuttomien arojen jälkeen. Kävin vessassa, jonka kuntoon olin pettynyt. Olisin odottanut vähintään samaa tasoa kuin Sukhbaatar – Ulan Ude -junassa, joka oli muutenkin yleisilmeeltään siistimpi kuin tämä juna. Ainoa väripilkku tylsässä, epäsiistissä vessassa oli muovikukkaköynnös.

Tero kävi piipahtamassa parin vaunun päässä olevassa ravintolavaunussa, johon pian suuntasimme yhdessä. Ruokalista oli tietenkin vain venäjäksi, mutta ystävällisen tarjoilijan avustuksella onnistuimme tilaamaan Terolle kalakeittoa ja minulle bortsh-keittoa sekä molemmille leipää ja mineraalivettä. Ruoantulo kesti kauan, mutta keitot ja leivät olivat herkullisia eikä meillä ollut kiire mihinkään. Odotellessamme jouduimme hetkeksi nousemaan ylös, kun penkkiemme alla olevista laatikoista kaivettiin esille olutpulloja ja suklaata vaunuissa kierteleviä tarjoiluvaunuja varten.

Syötyämme palasimme yksityisvaunuumme, jonka läpi tosin silloin tällöin porhalsi porukkaa junan takaosasta kohti ravintolavaunua. Kukkulaiset maisemat jatkuivat. Vähän ennen Petrovsky Zavodin asemaa oli palavia peltoja. Kaskettiinko niitä? Missään ei näkynyt ihmisiä valvomassa tulta, mutta toisaalta se ei myöskään näyttänyt leviävän täysin hallitsemattomasti.

Petrovsky Zavod tarkoittaa suomeksi Petterin tehdas. Kaupunki onkin saanut nimensä terästehtaan mukaan. Ehdin juuri nähdä hienon aseman ja sen edessä olevan Petterin patsaan ennen kuin paikallisjuna peittää näkyvyyden. Asemalta nousi kolme rikkaan venäläisen oloista naista vaunuumme. Se siitä yksityisyydestä sitten. Naiset tipsuttelivat minihameissaan ja korkeakorkoisissa saapikkaissaan käytävällä meidän röhnöttäessä rahvaanomaisissa junavaatteissamme sängyillämme.

Maisemat jatkuivat pittoreskeina pikkukylinä ja jokilaaksoina. Kylissä oli pieniä, kauniita hautausmaita aidattuine hautakumpuineen ja kukkaseppeleineen. Juna kiemurteli metsäisten kukkuloiden välissä Khilok-joen vartta seuraillen. Venäjällä riittää erämaata silmänkantamattomiin.

Badan pikkukaupungissa kilometripylvään 5 884 kohdalla bongasimme sen keskellä taivasta kohti sojottavan MIG-hävittäjän, joka oli jo parhaat päivänsä nähnyt. Heti kaupungin jälkeen ohitimme sotilaslentokentän, mutta ennen kuin ehdimme napata koneista kuvan, viereistä raidetta porhaltava tavarajuna peitti näkyvyyden liian pitkäksi aikaa.

Postikorttimaisemat jatkuivat kyllästymiseen asti. Tuijotimme niitä äänikirjaamme keskittyen. Juna mateli eteenpäin. Innostuimme yrittämään ottaa valokuva kilometripylväästä. Se osoittautui yllättävän vaikeaksi tehtäväksi, vaikka etenimme hidasta vauhtia. Auringon laskiessa pysähdyimme Khilokissa 15 minuutiksi ja katselimme ikkunasta junassamme matkaavien paikallisten rynnistystä asemakioskille.

Äänikirjamme läheni loppuhuipennustaan, kun aurinko katosi metsäisten kukkuloiden taa kullaten ikkunastamme näkyvän upean jokilaakson viimeisillä säteillään. Pimeän laskeutuessa alkoi väsyttää, vaikka kello oli vasta vähän yli kahdeksan illalla. Kävimme pesulla, jotta voimme nukahtaa kun siltä tuntuisi. Olimme jälleen ainoat matkustajat vaunussamme. Naiset olivat jääneet pois Khilokissa. Äänikirjamme päättyi historiallisiin faktoihin Chingis Khaanista, kun täysikuu valaisi maisemaa ikkunamme ulkopuolella.

Ulan Ude – Vladivostok juna

Yli 60 tunnin junamatkalle ostimme ykkösluokan liput, joten meillä on kahden henkilön hytti. Molemmat sängyt ovat alhaalla eikä yläsänkyjä ole lainkaan. Junaemäntä petasi sängyt, joissa kaksi tyynyä. Pyyhkeet saa tangoille kuivumaan ja pikkutavarat verkkohyllylle. Laukut voi laittaa joko sänkyjen alla oleviin lokeroihin tai oven päällä olevaan tilaan. Ikkunan vieressä pöytä. Molemmilla seinillä peilit ja lattialla matto. Hytissä sopiva lämpötila, vaikka ulkona pakkasta.

Vaunun vessat yllättävän huonokuntoiset ja epäsiistit ykkösluokan vaunuksi eikä niissä ole roskakoreja. Hanat tyypilliset Venäjän junahanat. Vessan koristeena muovikukkaköynnös.

Matka: Ulan Ude – Vladivostok 16.-19.10., 63 tuntia
Hinta: 257 EUR / hlö (sis. liinavaatteet)

Buddhalainen seremonia

ULAN UDE, VENÄJÄ

Välillä me ymmärrämme, että olemme lomalla. Tänä aamuna siirsimme herätystä useamman kerran, emmekä menneet lainkaan hotelliaamiaiselle. Lomalla kun ei ole pakko tehdä mitään. Seurasimme ikkunasta hotellin takapihalla hitaasti etenevää rakennustyömaaprojektia. Lopulta vääntäydyimme alakertaan ostamaan junalippuja seuraavalle päivälle. Nainen tiskin toisella puolella ei puhunut englantia, mutta ymmärsi sitä varsin hyvin. Halusimme ensimmäisen luokan liput Teron tulevan syntymäpäivän kunniaksi. Ensimmäinen luokka tarkoittaa sitä, että matkaisimme kahden henkilön hytissä. Kaikki meni hyvin, kunnes oli aika maksaa. Olimme ostamassa yhteensä yli 500 euron liput, mutta luottokortti ei käynyt maksuvälineenä.

Tero lähti käymään automaatilla, muttei jostain syystä saanut sieltä nostettua rahaa. Lopulta lähdimme molemmat etsimään pankkia vastaanoton englantia puhuvan naisen ohjeiden mukaan. Hänen ohjeensa veivät meidät väärään suuntaan. Kysyttyämme yhdestä pankista löysimme vihdoin sellaisen, josta oli mahdollista nostaa käteistä tiskiltä ulkomaisella Visa Electronilla. Homma toimi kaikin puolin hyvin. Ainoana miinuspuolena oli, että jouduimme maksamaan 3 prosenttia palkkiota kyseiselle pankille ja lisäksi oma pankkimme veloittaa meiltä 2,5 prosenttia + 2 euroa jokaisesta nostosta. Nostimme 20 000 ruplaa eli 556 euroa, joten palkkiolisä oli melkoinen.

Saatuamme junaliput hankittua lähdimme päiväretkelle Ivolginskin luostarille. Otimme raitiovaunun hotellimme edestä toiselle puolelle Ulan Udea, jossa vaihdoimme bussiin numero 130, jonka määränpää oli Ivolgan kylä. Oikeastaan kyseessä oli marshrutka eli minibussi. Köröttelimme sillä noin tunnin. Ensin läpi Ulan Uden, jonka laitamilta alkoi omakotitaloalue. Osa omakotitaloista oli aivan uusia, aika samanlaisia kuin Suomessa. Kun taas osa oli vanhoja, venäläisiä puutaloja. Maisema muuttui välillä maaseuduksi, kunnes jälleen tulimme johonkin pikkukylään, jossa oli sekä omakoti- että kerrostaloja.

Juuri ennen Ivolgan kylää ohitimme korkean kukkulan, jonka rinteeseen oli joku taiteillut tekstin “om mani badme hum”. Om Ma Ni Bad Me Hum on buddhalainen mantra, joka uskotaan erilaisten symbolien ja työvälineiden kautta auttavan olemaan yhteydessä buddhaan. Ivolgassa kuljettaja elehti meille, että meidän pitää vaihtaa toisella puolella tietä olevaan minibussiin. Se lähti samantien noin viiden kilometrin päässä sijaitsevalle Ivolginskin luostarille.

Luostarialue oli aika sekava, sillä siellä oli sikinsokin temppeleitä ja munkkien asuinrakennuksia. Osaa rakennuksista kunnostettiin tai rakennettiin. Joka puolella juoksenteli kulkukoiria. Ne näyttivät varsin hyvinvoivilta ja munkit tuntuivat suhtautuvan niihin lempeästi. Näimme useita pentueitakin eli ihan pikkuisia hauvoja pyöri siellä täällä.

Kävimme ensimmäiseksi ihmettelemässä suljetussa kasvihuoneessa kasvavaa viikunapuuta, jonka uskotaan olevan kuuluisan viikunapuun jälkeläinen, jonka alla Buddha istui saavuttaessaan valaistumisen. Tämä puu oli kyllä aika huonokuntoinen ollakseen niinkin pyhä kasvi.

Menimme alueen päätemppeliin, joka oli juuri kunnostetun näköinen. Sisällä temppelin keskellä oli mukavannäköisiä tyynyjä ja matalia pöytiä, joilla oli tarvikkeet teenvalmistukseen. Tilassa oli rento ja kotoisa tunnelma, jota kirkkaat värit pilareissa, katossa ja tekstiileissä korostivat. Takaosassa oli erilaisia buddha- ja pyhimyspatsaita. Juuri ennen uloskäyntiä myytiin uskonnollisia matkamuistoja.

Temppelialuetta ympäröiviin puihin oli ripustettu erivärisiä kankaita, joihin oli kirjoitettu rukouksia tuulen kuljetettavaksi. Aluetta kiersi rukouspyörien ketju, jota pitkin paikalliset kulkivat rukouksia mumisten ja pyöriä pyörittäen. Kauimmaisessa nurkassa oli aitaus, jossa pidettiin muutamaa kaurista. Ne olivat selvästi häiriintyneitä emmekä oikein ymmärtäneet, miksi ne olivat siellä.

Eksyimme sisään toiseen, pienempään temppeliin. Sisällä takaseinän alttarin oikealla puolella oli kaksi munkkia, joiden tarkoituksena oli messuta rukouksia paikalle osuvien ihmisten siunaamiseksi. Ovensuussa istui kaksi paikallista naista leivoskeksit kädessään. Toinen heistä puhui vähän englantia ja he usuttivat meitä osallistumaan seremoniaan. Tero kävi kirjoittamassa nimemme paperilappuun, jonka hän ojensi munkeille 10 ruplan (30 sentin) lahjoituksen kera.

Istuimme naisten viereen penkille. He antoivat meillekin leivoskeksit. Ymmärsimme, että niitä ei suinkaan ollut tarkoitettu syötäväksi, vaan osaksi seremoniaa. Munkit aloittivat messuamisen hokien tiettyjä mantroja ja mainiten välillä nimemme. Meidän tuli tietyssä kohden mantraa munkkien kilistäessä kelloa pyöritellä kaksin käsin kädessämme olevia leivoskeksejä myötäpäivään naisten näyttämällä tavalla. Seremonia kesti kymmenisen minuuttia ja välillä meidän oli todella vaikea olla nauramatta. Tilanne oli tottakai vakava, mutta leivoskeksien pyörittely vain tuntui älyttömän koomiselta meidän näkökulmastamme katsottuna.

Kun mantrat oli kuunneltu ja leivoskeksit pyöritetty moneen kertaan, keksit vietiin alttarille uhrilahjaksi ja kiitettiin munkkeja messusta. Lopuksi vielä otimme hörpyt teekannussa olevaa vettä ja valelimme sitä myös päällemme. Selvisimme ulos purskahtamatta nauruun. Seremonian jälkeen olimme valmiit lähtemään takaisin kohti Ulan Udea.

Minibussi meni nenämme edestä, joten jouduimme odottelemaan seuraavaa lähes puoli tuntia. Silittelimme luostarialueen koiria, jotka nauttivat silminnähden saamastaan huomiosta, ja katselimme portin luona myytäviä matkamuistoja ja uskonnollista krääsää.

Palasimme Ulan Udeen samaa reittiä vaihtaen minibussia Ivolgassa. Koko retken hinnaksi tuli vaivaiset 3 euroa per henkilö. Saavuttuamme Ulan Udeen meillä oli sudennälkä. Olimme valinneet opaskirjastamme hyvältä kuulostavan kiinalaisen ravintolan, jota lähdimme etsimään. Sitä vain ei löytynyt eikä oikein mitään muutakaan.

Kiertelimme ympäriinsä Ulan Uden keskustaa, jossa ravintolat tuntuivat kirjaimellisesti kadonneen maan alle. Niissä parissa pienessä ravintolassa, jotka tulivat vastaamme, oli ruokalistat vain venäjäksi. Koska tarjoilijoiden kielitaidossakaan ei ollut kehumista, jouduimme jatkamaan etsintää. Teron kasvisruokarajoite nimittäin ei mahdollista tilaamista tietämättä mitä tilaa.

Lopulta päädyimme paikalliseen pikaruokalaan, King Foodiin. Se sijaitsi erään rakennuksen kellarikerroksessa. Voimme valita haluamamme annokset tiskillä olevista vaihtoehdoista. Otimme lohta ja perunamuusia, joka näytti ihan hyvältä, mutta oli valitettavasti aikansa seisonutta ja siten jäähtynyttä. Saimme kuitenkin muutamalla eurolla pahimman nälän tyydytettyä, vaikkei gourmet-elämyksestä voinutkaan puhua.

Käveltyämme ulos ravintolasta huomasimme toisella puolella tietä mukavan kahvilan, Marco Polon. Siellä pystyimme käyttämään wifi-yhteydellä internetiä omalla koneellamme ja nautimme kuumat suklaajuomat, jotka olivat kuin espresso-kaakaot ilman kahvia. Joimme myös kannullisen haudutettua, vihreää teetä ja söimme Toblerone-patukan. Aika kului mukavasti ja palvelu oli ensiluokkaista. Päivän päätteeksi kävimme Sputnik-supermarketissa ostamassa eväät huomenna alkavaa pitkää junamatkaamme varten.

Leninin pää

ULAN UDE, VENÄJÄ

Menimme aamiaiselle juuri ennen kello 9.30, jolloin tarjoilun oli määrä päättyä. Näytti siltä, että moni muukin hotellin asukkaista olisi halunnut nukkua pitkään. Aamiainen tarjoiltiin hotellin yhteydessä olevassa ravintolassa. Buffetista voi valita haluamansa. Tarjolla oli perussetti jogurtteineen, muroineen, hedelmineen, leipineen ja juustoineen. Laatutaso ei ollut mitenkään erikoinen, mutta saimme syödäksemme.

Kysyimme vastaanotosta mahdollisuuksista saada vaatteemme pestyä. Hotellilla ei tällaista palvelua ollut tarjota, mutta he osasivat ohjata meidät parin kilometrin päässä sijaitsevaan laitospesulaan, joka ottaa vastaan myös yksityisten henkilöiden vaatteita. Otimme vaatenyssäkkämme mukaan ja kävelimme kyseiseen pesulaan.

Pesula sijaitsi paikallisen uimahallin kupeessa. Siellä oli valtavat teollisenoloiset pesukoneet. Kuumaa saippuvettä virtasi lattialla ja huoneessa oli kuin turkkilaisessa saunassa. Selvitimme ystävällisen naisen kanssa, miten homma toimii. Vaikkei meillä ollut yhteistä kieltä, hän ymmärsi että haluamme saada nyssäköissämme olevat vaatteet pesetettyä. Hän kirjasi kuittiin ylös jokaisen vaatekappaleen. Viimeiseksi hän totesi, että vaatteet voi hakea kahden päivän kuluttua.

Kävelimme ulos ihmetellen, olimmeko todella ymmärtäneet oikein, että vaatteet ovat valmiit vasta kahden päivän kuluttua. Yleensä vaatteiden pesettäminen kestää muutaman tunnin tai korkeintaan vuorokauden. Palasimme takaisin varmistamaan asian ja näin todella oli. Meillä ei ollut vaihtoehtoja, koska lähes kaikki vaatteemme olivat likaisia, joten tyydyimme kohtaloomme ja jätimme vaatteet pestäväksi.

Kävimme hotellimme vieressä olevassa kauppahallissa ostamassa hedelmiä ja palasimme huoneeseemme. Pesimme itse pikkupyykkiä, jota ei ollut kelpuutettu pesulaan ja ripustelimme ne pitkin huonettamme kuivumaan.

Päivän pääohjelmana oli käydä katsomassa maailman suurinta Leninin päätä Ulan Uden Sovetov-aukiolla. Tallustelimme sinne pitkin Oktyabrya-katua alittaen rautatiesillan. Leninin pää oli valtava ja vaikuttavan näköinen. Pällistelimme sitä hetken aikaa eri suunnista ja nappailimme valokuvia.

Toisella puolella aukiota oli pieni geologinen museo. Sinne ei maksanut mitään sisään, joten päätimme mennä katsomaan. Ovensuussa istui vanhempi rouvashenkilö ottamassa vieraat vastaan. Hän ohjasi meidät katsomaan kyseisessä huoneessa olevia kivimurikoita. Niitä olikin melkoisesti. Kaikki kivet oli kerätty Baikal-järven alueelta. Kiviä oli kaikenvärisiä ja -kokoisia: upeita kirkkaansinisiä, vihreitä, purppuranvärisiä ja keltaisia. Me, jotka emme tajua kivistä yhtään mitään, tunnistimme sentään marmorin ja graniitin. Muuten vain pällistelimme ja ihmettelimme, että onpas monenlaisia kiviä. Kaikki tekstit olivat venäjäksi, joten emme saaneet paikasta irti juuri mitään.

Katseltuamme varhaisten tutkijoiden retkistä otettuja valokuvia ja erikoisia öljyvärimaalauksia olimme lähdössä ulos, kun ovensuussa istuva nainen sanoi huoneen takana olevan vielä toinen näyttelyhuone. Emme kehdanneet sanoa, ettei kiinnosta joten menimme toiseen huoneeseen. Siellä toinen nainen odotti ovella ja tervehti meitä. Kiertelimme kivenmurikoita sisältävien lasikaappien välissä muutaman minuutin.

Olimme jälleen lähdössä ulos, kun nainen kehotti meitä menemään kolmanteen huoneeseen. Siellä myytiin matkamuistoja, joista suurimman osan laadussa oli parantamisen varaa. Hetken viivähdettyämme livistimme lopulta ulos näyttelystä ja lähdimme etsimään lounaspaikkaa.

Olimme katsoneet opaskirjastamme sopivan ravintolan, mutta osoittautui ettei sitä enää ollut. Matkan varrella olimme huomanneet erään mongolialaisen Modern Nomads -ravintolan ja päädyimme sinne. Päällystakit piti jättää eteisessä olevaan narikkaan. Emme olleet varmoja, pitäisikö siitä maksaa lähtiessä. Ravintolassa oli englanninkielinen ruokalista valokuvien kera, joten ruoan valitseminen oli helppoa. Ruoka oli hyvää ja kokonaishinta, 20 euroa, ihan kohtuullinen. Noutaessamme takit narikasta ei kukaan kysellyt minkäänlaista maksua, joten olimme entistä hämmästyneempiä siitä, miksi takit ylipäätään piti jättää sinne.

Seuraava kohteemme oli posti. Jonotimme umpimähkään yhdelle tiskille, jotta saisimme Teron kirjoittamiin kortteihin postimerkit. Merkkien ostaminen onnistui. Liistrasimme ne kortteihin ja pyörimme hetken hämmentyneinä siitä, mihin kortit pitäisi laittaa, jotta ne lähtisivät matkaan. Eräs nainen osoitti meille laatikon, johon tipautimme kortit. Emme tosin olleet lainkaan varmoja, että se oli oikea laatikko.

Samassa rakennuksessa postin kanssa oli nettikahvila. Se oli täynnä, mutta odottelimme hetken aikaa, kunnes nettiyhteys katkesi. Totesimme, ettei jonottamisessa ole mitään järkeä, kun yhteyttä ei saatu toimimaan. Lähdimme kävelemään takaisin hotellillemme poiketen matkalla hyvinvarusteltuun Sputnik-supermarketiin. Kaupassa piti jättää reppu oven luona istuvalle naiselle. Meillä oli sen verran arvokasta tavaraa repussamme, että Tero jäi sen kera ulos odottelemaan Merjan käydessä hakemassa kaupasta herkullista leipää, tonnikalaa, maustekurkkuja, suklaata, mehua ja vettä. Näistä eväistä saisimme hyvän iltapalan. Tero jutteli laukkuja vahtivan naisen kanssa, joka osasi vähän englantia ja halusi harjoitella kielitaitoaan.

Illalla Tero kävi etsimässä hotellimme lähistöltä nettikahvilaa, mutta päätyi internet saloniin, joka osoittautui online-kasinoksi. Siellä voi ainoastaan pelata erilaisia uhkapelejä netissä. Ainoaksi vaihtoehdoksi käyttää nettiä muuhun tarkoitukseen oli kävellä takaisin postille. Tällä kertaa siellä ei ollut jonoa ja yhteyskin toimi, joten Tero tutkaili muun muassa junayhteyksiä Ulan Udesta Vladivostokiin ja lentoja Vladivostokista Japaniin.

Sagaan Morin Hotel

ULAN UDE, VENÄJÄ

Hotellin nimi tarkoittaa valkoista hevosta burjatikielellä. Standardihuoneessa kaksi yksittäistä sänkyä, jotka saa onneksi siirrettyä yhteen. Eteinen, sopiva kylpyhuone toimivalla suihkulla, tv, minibaari, vedenkeitin, kaksi tuolia ja pikkupöytiä. Pehmeät tyynyt ja mukavat sängyt. Aamiainen buffet-pöydästä ihan mukiinmenevä.

Hotellin ala-aulassa tiski, josta voi ostaa muun muassa junalippuja. Osa henkilökunnasta puhuu auttavasti englantia. Langallinen internet-yhteys huoneessa, jos käytössä oma Windows-käyttöjärjestelmän omaava kone (ei siis toiminut meidän Asuksella, jossa on Linux).

Sijainti: 500 metriä Ulan Uden pääaukiolta Sovetovilta
Hinta: 67 EUR/huone/yö (sis. aamiaisen)

Rajamuodollisuuksia

SUKHBAATAR, MONGOLIA – ULAN UDE, VENÄJÄ

Heräsimme väsyneinä kello 7, vaikka olimme nukkuneet hyvin. Kömmimme ylös sängystä ja menimme rautatieasemalle vähän ennen kello kahdeksaa. Meitä ennen paikalle oli ehtinyt yksi perhe. He ostivat liput ensin kakkosluukun auettua kello 8.05. Heidän jälkeensä samainen rouvashenkilö, joka istui luukun takana eilen, viittasi meidät luokseen ja myi meille ilman mitään ongelmia liput kello 10.45 lähtevään junaan. Paikallisilla näytti olevan matkatavarat mukanaan. Emme tienneet, oliko meillä kiire vai ei, mutta painuimme takaisin hotellille, pakkasimme nopeasti tavarat ja palasimme asemalle.

Yksinäinen junavaunu seisoi asemalla. Siinä luki Ulaan Baatar – Irkutsk. Se oli meidän junamme. Vaihdoimme vielä asemalla päivystävän rahanvaihtajamiehen kanssa mongolian tögrögit venäjän rupliksi mielestämme ihan sopivalla kurssilla. Mies oli ystävällinen ja olimme molemmat kaupankäyntiin tyytyväisiä.

Junassa ystävällinen ja jonkin verran englantia puhuva venäläinen junaemäntä otti meidät vastaan. Saimme kahden henkilön hytin. Jokaisessa makuuvaunussa on yksi kahden henkilön hytti, joka useimmiten on varattu junahenkilökunnalle, mutta jostain syystä se luovutettiin nyt meille. Junaemäntä oli jo ottanut junalippumme, joten emme tienneet mitkä paikat niissä oli meille merkattu.

Hytissä istui yksi nainen saapuessamme, mutta hän vaihtoi jonnekin muualle. Tosin hän jätti epämääräisen paketin meidän hyttiimme. Tuntuu, että mongolialaiset salakuljettavat jatkuvasti rajan yli jotain pientä; vähän enemmän teetä kuin sallittu, pari pakettia lääkkeitä tai vaikkapa lakanoita niin paljon, että pari pakettia riittää jokaiseen hyttiin piilotettavaksi.

Hytti oli muuten oikein mukava, mutta ikkunasta ei voinut katselle ulos kuin pienestä kolosta, koska siinä oli kohdekyltti edessä. Ensitöiksemme täyttelimme Mongoliasta lähtökortin ja tulliselvityslomakkeen rajavartijoita varten. Passit kerättiin ja vietiin jonnekin. Tavaroita ei tarkastettu, mutta tulliselvityslomakkeet kerättiin. Istuttuamme paikoillaan pari tuntia jostain tuli veturi, joka kiinnitettiin vaunuun ja pääsimme lähtemään aikataulun mukaisesti kello 10.45. Juuri ennen lähtöä saimme Venäjän maahantulokortit ja tulliselvityslomakkeet täytettäväksi.

Matka raja-asemien välillä kesti tunnin ja sisälsi kaksi pysähdystä Mongolian puolella. Keskivaiheilla hieno rajatolppa. Venäjän puolella ensimmäisellä pysähdyksellä tullivirkailijat koirineen tulivat vaunuun tarkastukselle. Tämän jälkeen olimmekin pian Naushkin raja-asemalla, jossa passimme kerättiin, hyttimme tarkastettiin ja tulliselvityslomakkeet katsottiin.

Kun saimme passimme takaisin ja varsinaiset rajamuodollisuudet oli selvitelty, oli mahdollista mennä ulos. Kävin aseman siistissä vessassa, joka maksoi 7 ruplaa eli 20 senttiä. Kävelin hetken auringonpaisteisella laiturilla ja ihmettelin yksinäistä junavaunuamme. Tultuani takaisin sisään Tero lähti käymään kaupassa, joka sijaitsee jossain lähellä asemaa. Hän kävi siellä viimeksikin täällä ollessamme.

Vaunuemäntä imuroi hienot siivoojavaatteet päällään. Hän sanoi, että istuskelemme tällä asemalla vielä pari tuntia. Veturia vaihdettiin, junaa siirreltiin ja vaunuja lisättiin letkaan. Naushkin kyläraitilla käveli lehmiä. Talot olivat lähinnä hirsimökkejä ja koivut ruskasta keltaisia.

Kokonaisuudessaan odotus Naushkissa kesti noin kolme tuntia. Juuri ennen lähtöämme hyttiimme istahti nuori amerikkalaismies, Tom, jolla riitti juttua. Hän oli kotoisin Bostonin läheltä eikä ollut istunut koulunpenkillä kovin pitkään. Hänen vanhempansa eivät pystyneet kustantamaan hänelle koulutusta, joten hänen oli keksittävä jotakin muuta. Niinpä hän liittyi armeijaan ja palveli maataan Afrikassa muun muassa Keniassa ja Irakissa Bagdadissa, jossa hän oli ollut seitsemän vuotta. Hän kertoi, että suurimman osan ajasta he vain partioivat kaupungin katuja etsien pommeja. Lisäksi he tietenkin väistelivät luoteja ja pelkäsivät kuollakseen. Hienointa oli ollut ystävyys muiden sotilaiden kanssa ja esimerkiksi hetki, jolloin muut olivat yllättäneet hänet syntymäpäiväkakulla hänen täyttäessään 22 vuotta.

Tom oppi kohtuullisen arabiankielen Irakissa ollessaan. Nyt hän tekee jotain turvallisuusalan töitä eri puolilla maailmaa väliaikaisilla sopimuksilla ja matkustelee niiden välillä. Hän on matkalla Trans-Siperian rautatietä Pietariin asti ja miettii, miten jatkaisi siitä Jordaniaan, jossa hänen seuraava sopimuksensa alkaa 15.11. Juttelimme myös siitä, kuinka merkittävää olisi, että Obama voittaisi Amerikan presidentivaalit. Tomin mukaan yksi Obaman tärkeimmistä tehtävistä olisi saattaa Irakin sota päätökseen.

Maisema ikkunasta näytti Naushkista lähtiessämme hyvin samanlaiselta kuin Mongoliassa, mutta muuttui myöhemmin metsäisemmiksi kukkuloiksi. Selenga joki virtasi junaraiteiden vierustaa suurimman osan matkasta. Syksyinen maisema oli kaunis ja rauhallinen. Pysähtelimme vähän väliä epämääräisiksi ajoiksi. Juna mateli viisi tuntia 200 kilometrin matkaa. Tämä oli ilmeisesti hitain mahdollinen yhteys tällä välillä, mutta pääsimmepä pois Sukhbaatarista.

Gusinoye Ozeron aseman jälkeen rata myötäili Hanhijärven rantaa, kunnes saavuimme Zagustayn tehdaskaupunkiin. Kaupungin ilmettä hallitsi valtava tehtaan piippu, joka tuprutteli savua ilmaan. Radanvartta reunustivat jälleen koivikot ja kukkulainen maasto jatkui jatkumistaan. Juna pysähteli vähän väliä pienillä asemilla ja myös niiden välillä ilman mitään näkyvää syytä. Olimmekohan vain edellä aikataulusta, jolloin on kuulemma tapana viivytellä tai seisahtua pitkiksikin ajoiksi, jotta varsinaisille pysäkeille saavutaan ajallaan?

Paikkamme olivat vaunuemäntien hytissä, joten pari kertaa joku muista matkustajista tuli kysymään minulta neuvoa. Vastasin vain, etten ole töissä täällä ja ohjasin heidät vaunuemännän hoteisiin. Tämä naureskeli huvittuneena sekaannuksesta. Vaunuemäntä oli varsinainen matami eikä häntä voinut hyvällä tahdollaankaan kutsua kauniiksi, mutta mukava hän sitä vastoin oli.

Lopulta näimme Ulan Uden valomeren pimeyden keskellä, mutta vielä siitäkin matka kesti puolisen tuntia edeten tuskastuttavan hitaasti. Asemalle päästyämme huikkasimme hyvästit Tomille. Astuimme laiturille noin kello 21 ja lähdimme suunnistamaan kävellen opaskirjastamme valitsemaamme hotelliin, Sagaan Moriniin, jonka arvioimme sijaitsevan noin puolen kilometrin päässä.

Ulkona oli yllättävän lämmintä, vaikka tuuli puhaltelikin puuskittain. Valoja oli harvakseltaan ja aurinko oli jo laskenut. On aina ikävä saapua uuteen kaupunkiin pimeällä, varsinkin jos ei ole majapaikkaa valmiina odottamassa. Raitiovaunu lonksutteli editsemme ja tiesimme tulleemme risteykseen, josta meidän piti kääntyä. Iso, neuvostoaikainen propagandamaalaus kerrostalon päätyseinässä kaappasi huomiomme. Se mainosti työläisaatetta katulamppujen valossa.

Löysimme hotellin kohtuullisen helposti. Vastaanotossa oli hämärää, mutta meidät otettiin ystävällisesti vastaan. Katsastettuamme huoneen päätimme ottaa sen, vaikkei siellä ollutkaan parisänkyä, josta olimme haaveilleet. Pienillä järjestelyillä saimme kaksi yksittäistä sänkyä yhteen ja olimme tyytyväisiä.

Ensimmäisenä mielessä oli päästä vessaan ja suihkuun. Hanasta tuli sekä kylmää että kuumaa vettä ja veden lämpötilaa pystyi säätelemään halutuksi. Tämä ei ole ollut itsestäänselvää meille viime aikoina, vaikka teillä siellä kotona hanat toimivatkin näin. Viimeiseen viikkoon emme ole edes päässeet suihkuun. Siksi olinkin erityisen pettynyt, etten saanut varsinaista suihkua toimimaan. Terokin yritti, muttei onnistunut. Ei auttanut muu kuin kuivata ja vetää vaatteet takaisin päälle ja painua vastaanottoon valittamaan. Tämän hintaisessa huoneessa ei ole mielestäni hyväksyttävää, jos suihku ei toimi.

Meidät vastaanottanut nainen puhui puhelimessa eikä meinannut millään lopettaa. Mies katsoi televisiosta nyrkkeilyottelua. Lopulta nainen keskeytti puhelun hetkeksi ja kysyi, mitä tarvitsen. Kerroin, ettei suihku toimi ja nainen passitti miehen mukaani huoneeseemme. Mies ei puhunut englantia, mutta sai kuin saikin suihkun toimimaan. Kiittelin häntä hänen poistuessaan takaisin tv:n ääreen. Olin ollut ihan varma, että joudumme vaihtamaan huonetta.

Oli autuaallista peseytyä kunnolla hyvin toimivassa suihkussa, jossa vesi oli juuri sen lämpöistä kuin halusin. Pian olimmekin valmiit painamaan päämme ihanan pehmeisiin tyynyihin ja kuuntelemaan äänikirjaamme ennen nukahtamista.