MIG

ULAN UDE – VLADIVOSTOK, VENÄJÄ

Aamu meni pakkaillessa ja valmistautuessa kolmen päivän junamatkaa varten. Tero kävi hakemassa pyykkimme pesulasta. Päällisin puolin vaikutti, että ne ovat ihan kunnossa, vaikka vahvasti epäilinkin kyseisen pesulan palveluita.

Kirjauduimme ulos hotellistamme kello 12 ja lähdimme Ulan Uden rautatieasemalle. Tarkoitus oli käydä syömässä sen viereisessä ravintolassa, mutta ravintola oli remontissa. Istuimme siistissä odotushallissa, johon pääsi vain junalippunsa näyttämällä. Ostimme eräältä tiskiltä wifi-kortin, joten pystyimme käyttämään odotusajan nettiä. Niinpä aika kuluikin nopeasti.

Odotushallissa edessämme istuva omituinen mies yritti jutella kanssamme jotakin venäjäksi. Hän myös arvasi kansallisuutemme ilmeisesti kuunnellessaan kahdenkeskistä keskusteluamme. Valitettavasti hän ei itse puhunut muuta kuin venäjää, joten keskustelu hänen kanssaan tyrehtyi alkuunsa.

Junamme numero 8 saapui ajallaan kello 13.40 paikallista aikaa Novosibirskistä Ulan Udeen. Kävelimme yläsillan kautta kakkosraiteelle. Vaunumme numero 10 oli heti portaiden alapäässä ja junaemäntä odotteli ovella. Näytimme lippumme ja astuimme vaunuun. Eräs vanhempi venäläismies kiiruhti vielä ulos vaunusta, mutta muuten se oli aivan tyhjä. Paikkamme numerot 3 ja 4 sijaitsivat pari ovea junaemännän hytistä ja samovaarista eteenpäin. Edellisten matkustajien lakanat olivat vielä paikoillaan, mutta siivoojaksi pukeutunut toinen junaemäntä tuli vaihtamaan ne. Ykkösluokan palveluun kuului, että hän petasi sänkymme. Yleensä olemme pedanneet itse.

Juna lähti matkaan kello 14.10 ja meillä oli koko vaunu vain itsellemme. Oli omituista istua täysin tyhjässä vaunussa. Junaemännät laittoivat muita hyttejä kuntoon myöhemmin tulevia matkustajia varten. Tuntui ylipäätään ihan hullulta nököttää kolme kokonaista päivää junassa. Edellinen pitkä junamatkamme oli 52 tuntia Ekaterinburgista Irkutskiin. Se meni yllättävän mukavasti. Nyt matka tulisi kestämään reilusti yli 60 tuntia. Vaihdoimme junavaatteet päällemme ja kaivoimme lipokkaat kassistamme.

Ulan Uden keskustasta päästyämme kuljimme noin 50 kilometriä samaa rataa, jota olimme tulleet Mongoliasta. Metsäiset kukkulat reunustivat rataa. Oli mukava jälleen nähdä kunnon metsää Mongolian lähes puuttomien arojen jälkeen. Kävin vessassa, jonka kuntoon olin pettynyt. Olisin odottanut vähintään samaa tasoa kuin Sukhbaatar – Ulan Ude -junassa, joka oli muutenkin yleisilmeeltään siistimpi kuin tämä juna. Ainoa väripilkku tylsässä, epäsiistissä vessassa oli muovikukkaköynnös.

Tero kävi piipahtamassa parin vaunun päässä olevassa ravintolavaunussa, johon pian suuntasimme yhdessä. Ruokalista oli tietenkin vain venäjäksi, mutta ystävällisen tarjoilijan avustuksella onnistuimme tilaamaan Terolle kalakeittoa ja minulle bortsh-keittoa sekä molemmille leipää ja mineraalivettä. Ruoantulo kesti kauan, mutta keitot ja leivät olivat herkullisia eikä meillä ollut kiire mihinkään. Odotellessamme jouduimme hetkeksi nousemaan ylös, kun penkkiemme alla olevista laatikoista kaivettiin esille olutpulloja ja suklaata vaunuissa kierteleviä tarjoiluvaunuja varten.

Syötyämme palasimme yksityisvaunuumme, jonka läpi tosin silloin tällöin porhalsi porukkaa junan takaosasta kohti ravintolavaunua. Kukkulaiset maisemat jatkuivat. Vähän ennen Petrovsky Zavodin asemaa oli palavia peltoja. Kaskettiinko niitä? Missään ei näkynyt ihmisiä valvomassa tulta, mutta toisaalta se ei myöskään näyttänyt leviävän täysin hallitsemattomasti.

Petrovsky Zavod tarkoittaa suomeksi Petterin tehdas. Kaupunki onkin saanut nimensä terästehtaan mukaan. Ehdin juuri nähdä hienon aseman ja sen edessä olevan Petterin patsaan ennen kuin paikallisjuna peittää näkyvyyden. Asemalta nousi kolme rikkaan venäläisen oloista naista vaunuumme. Se siitä yksityisyydestä sitten. Naiset tipsuttelivat minihameissaan ja korkeakorkoisissa saapikkaissaan käytävällä meidän röhnöttäessä rahvaanomaisissa junavaatteissamme sängyillämme.

Maisemat jatkuivat pittoreskeina pikkukylinä ja jokilaaksoina. Kylissä oli pieniä, kauniita hautausmaita aidattuine hautakumpuineen ja kukkaseppeleineen. Juna kiemurteli metsäisten kukkuloiden välissä Khilok-joen vartta seuraillen. Venäjällä riittää erämaata silmänkantamattomiin.

Badan pikkukaupungissa kilometripylvään 5 884 kohdalla bongasimme sen keskellä taivasta kohti sojottavan MIG-hävittäjän, joka oli jo parhaat päivänsä nähnyt. Heti kaupungin jälkeen ohitimme sotilaslentokentän, mutta ennen kuin ehdimme napata koneista kuvan, viereistä raidetta porhaltava tavarajuna peitti näkyvyyden liian pitkäksi aikaa.

Postikorttimaisemat jatkuivat kyllästymiseen asti. Tuijotimme niitä äänikirjaamme keskittyen. Juna mateli eteenpäin. Innostuimme yrittämään ottaa valokuva kilometripylväästä. Se osoittautui yllättävän vaikeaksi tehtäväksi, vaikka etenimme hidasta vauhtia. Auringon laskiessa pysähdyimme Khilokissa 15 minuutiksi ja katselimme ikkunasta junassamme matkaavien paikallisten rynnistystä asemakioskille.

Äänikirjamme läheni loppuhuipennustaan, kun aurinko katosi metsäisten kukkuloiden taa kullaten ikkunastamme näkyvän upean jokilaakson viimeisillä säteillään. Pimeän laskeutuessa alkoi väsyttää, vaikka kello oli vasta vähän yli kahdeksan illalla. Kävimme pesulla, jotta voimme nukahtaa kun siltä tuntuisi. Olimme jälleen ainoat matkustajat vaunussamme. Naiset olivat jääneet pois Khilokissa. Äänikirjamme päättyi historiallisiin faktoihin Chingis Khaanista, kun täysikuu valaisi maisemaa ikkunamme ulkopuolella.