Liiankin rauhallinen ykkösluokka

ULAN UDE – VLADIVOSTOK, VENÄJÄ

Yö sujui mukavasti omassa hytissä, hiljaisessa vaunussa. Sänky oli kapea, mutta muuten ihan siedettävä ja happeakin tuntui olevan riittävästi, vaikka pidimme hyttimme oven lukossa. Yön aikana tunsin, kuinka silloin tällöin juna kipusi ylämäkeen laskeutuen pian jälleen alaspäin. Nukuin kuitenkin hyvin. Yöllä junalla oli useampi pysähdys, mutta en muista edes huomanneeni niitä.

Aamulla vaunussamme oli muutama venäläismies, jotka olivat tulleet kyytiin jostain matkan varrelta. Heräsimme yhdeksän jälkeen ja popsimme piknik-aamiaisen. Meillä oli leipää ja juustoa sekä pikapuurot. Maisema ikkunan ulkopuolella oli hieman muuttunut. Puissa ei ollut enää lehtiä ja maa oli kuurassa. Yöllä oli selvästi ollut pakkasta eikä vieläkään oltu päästy plussan puolelle. Junavaunussamme oli mukavaa ja lämmintä.

Pienet, jäiset lammet täplittivät maisemaa ja joki virtasi radan vierellä. Ohitimme lukuisia pieniä kyliä, joide pääelinkeino näytti olevan metsäteollisuus. Isoja tukkeja ja lautoja valmistavia sahoja näkyi siellä täällä. Rahtijunatkin näyttivät kuljettavan pääasiassa puuta. Puuta täällä näyttääkin riittävän lähes loputtomiin. Toivottavasti metsänhoito on kuitenkin kestävän kehityksen tiellä, jotta tulevatkin sukupolvet voivat nauttia näistä maisemista.

Aamupäivän aikana vaunuumme tuli lisää matkustajia, muttei sentään ruuhkaksi asti. Kaikki viettivät aikaansa pääasiassa omissa hyteissään eikä vaunuemäntäkään hääräillyt. Mielestäni junaemäntämme on harvinaisen huono. Yleensä emännät siivoavat ja toimivat koko vaunun henkinä, mutta tämä vain istuu tylsistyneen näköisenä omassa kopissaan.

Yhdentoista maissa käytävältä kuului kanttiinikärryn ääni. Ostimme mukavalta ravintolaemännältä omituiset pullat, joiden sisällä oli perunamuusia. Olisin itse ehkä lisännyt hieman suolaa, niin pulla olisi ollut maukkaampi. Mutta ainakin ne olivat tuoreita, vielä lämpimiä ne saadessamme. Haimme samovaarista kuumaa vettä teetä varten.

Kannettavasta tietokoneestani oli harmikseni akku lopussa. Hytissämme ei ollut sähköpistoketta, vaikka olimme odottaneet näin ykkösluokassa olevan. Valitettavasti myös käytävällä oleva pistoke oli kaukana, joten en voinut vain vetää johtoa sieltä omaan hyttiimme. Kaiken lisäksi pistokkeesta tuli vain 110 volttia. Menin istumaan ja kirjoittamaan pienelle käytäväjakkaralle pistokkeen viereen ja toivoin, että akku latautuisi.

Akku latautui, mutta hitaasti. Yritin mennä ravintolavaunuun käyttämään konettani, mutta siellä se ei ollut sallittua. Ilmeisesti käyttämäni sähkö saisi heidän laskukoneensa jotenkin sekaisin tai saattaisi aiheuttaa oikosulun. Ei auttanut kuin palata takaisin omaan vaunuun.

Käytäväjakkaralla oli hankala istua, joten laitoin koneen kiinni ja jätin sen pistokkeen alle latautumaan. Se tosin tarkoitti, että jouduin valvomaan, ettei kukaan vie sitä. Istuin käytävänpuoleisessa reunassa hyttiämme ja vilkuilin silloin tällöin, että kone on edelleen paikallaan. Todennäköisesti kukaan ei edes huomannut sitä ohikulkiessaan.

Noin kello 14 saavuimme Mogochaan, jossa lähes kaikki vaunussamme tänään matkanneet ihmiset jäivät pois. Tilalle taisi tulla kaksi naista. Opaskirjamme mukaan Mogochassa voi olla talvella jopa 60 astetta pakkasta. Kirjassamme on myös siperialaisten ajatusmaailmaa kuvaava lause: “In Siberia a thousand kilometres is nothing to travel and a bottle of vodka is nothing to drink” (Siperiassa tuhat kilometriä ei ole matka eikä mikään ja pullo vodkaa ei ole sanottavasti juotavaa).

Asemalla katselimme junastamme happihyppelylle nousseita matkustajia hassuissa junavaatteissaan ja lipokkaissaan. Junatyyliin kuuluu virttyneet verryttelyhousut ja t-paita. Sen sijaan asemalla seisoskelevilla paikallisilla miehillä oli tyypilliset venäläismiehen vaatteet: puolireiteen ulottuva musta nahkatakki, suorat housut, mustat loaferit ja päässä lättähattu. lisäksi asuun kuuluu usein olutpullo. Naisten pukeutuminen vaihteli enemmän. Täällä Siperian perukoilla ei enää näe ihan jokaisella korkeita piikkikorkosaapikkaita ja minihameita, mutta kyllä venäläisnaisenkin pukeutumisesta tunnistaa.

Sain selkäni kipeäksi nukkumisesta. Tero hieroi sitä vähän, joka helpotti huomattavasti oloani, joka olikin alkanut olla jo aika tukala. Junan lähtiessä liikkeelle ilmakin alkoi taas vaihtua vaunussamme. Yhtään ikkkunaa ei saanut auki, joka oli harmillista sekä ilmanvaihdon että valokuvaamisen kannalta. Maisema ikkunan takana ei paljon vaihtunut.

Auringonpaisteessa kylpeviä metsäisiä kukkuloita riitti silmänkantamattomiin. Sinänsä kaunista, mutta alkoi jo vähän kyllästyttää. Tällä matkalla matkanteko on kuitenkin se asia, jonka takia täällä olemme, ei niinkään paikka A josta lähdimme tai paikka B jonne päädymme. Junan jyskytys on unettavaa.

Junan pohjoispuolella näkyi iso sähkökeskus. Olemme ihmetelleet, miksei niitä kateta millään tavalla, koska talvisin niiden päälle täytyy sataa melkoisesti lunta. Joku sähköasiantuntija varmaan osaisi selittää tämän. Sähkökeskus tarkoitti tietysti, että saavuimme johonkin kaupunkiin. Mutta minne? Ohitimme kilometripylvään 7 003, kun juna alkoi hidastaa vauhtia. Pian saavuimme Amazarin asemalle, jossa aikataulutaulun mukaan olisi 25 minuutin pysähdys. Juna oli tässä vaiheessa 15 minuuttia aikataulusta myöhässä.

Aseman lähettyvillä oli karmeita, neuvostoaikaisia, luhistumispisteessä olevia kerrostaloja, joista osan parvekkeet asukkaat olivat hauskasti maalanneet vaaleanpunaisiksi tai vihreiksi. Muuten kylä oli niin kuin kaikki muutkin siperialaiset kylät. Pieniä, tummaa hirttä olevia omakotitaloja, joissa ikkunanpielet on koristeltu ja usein maalattu sinisiksi, vihreiksi tai valkoisiksi. Talot ovat mielestäni kauniita, mutta valitettavan usein aika huonokuntoisia. Tiet ovat hiekkateitä ja asemilla on lukuisia mamushkoita myymässä mitä erilaisempia tuotteita omenoista ja tomaateista piirakoihin ja juomiin.

Tero lähti käymään happihyppelyllä. Vuorottelimme, koska emme halunneet jättää tavaroitamme hyttiin ilman valvontaa. Tosin hytin saa kyllä lukkoon, jos haluaa ja junaemännällä on yleisavain. Jostain kuului venäläistä musiikkia. Tero palasi mukanaan pussillinen keitettyjä perunoita ja raastesalaattia. Hän kertoi, että mamushkat olivat naureskelleet hänelle, kun hän ei ostanut lainkaan ateriaan kuuluneita makkaroita.

Lähdin junalaiturille kävelemään. Ovella seisoskellut vaunuemäntä näytti, että minulla oli viisi minuuttia aikaa. Se riittäisi hyvin. Ehdin kuitenkin kävellä vain oman vaunumme toiseen päähän, kun asemalta kuului kuulutus ja kaikki laiturilla tallustelijat rynnistivät takaisin junaan. Päättelin, että minunkin lienee viisainta palata takaisin. Päästyäni sisään junaemäntä sulki oven perässäni ja pari minuuttia myöhemmin juna nytkähti liikkeelle. Pysähdystä lyhentämällä otimme aikataulua kiinni noin viisi minuuttia.

Junaemäntämme tuli hymyillen luoksemme ja toi meille jatkojohdon. Mielikuvani kyseisestä tädistä muuttui samantien. Hänhän oli sittenkin palvelualtis ja ryhtyi seuraavaksi imuroimaan. Jatkojohto oli tavara, jonka olisimme listanneet Trans-Siperian rautatielle mukaan otettavaksi, jos haluaa ladata puhelinta, tietokonetta tai vaikkapa kameran akkuja. Jatkojohdon avulla niitä ei tarvitse jättää käytävälle, vaan homma hoituu omassa hytissä.

Jonkin matkaa Amazarista edettyämme muistin yllättäen, että Lonely Planet -opaskirjassamme oli maininta siitä, milloin Siperia päättyy. Katsoin radanvarresta, minkä kilometripylvään kohdalla olimme. Se oli kilometri 7 074 Moskovasta laskettuna. Opaskirjamme mukaan kilometrin 7 075 kohdalla Siperia päättyy ja Venäjän Kaukoitä alkaa. Aika hyvin ajoitettu.

Pysähdyimme noin puoleksi tunniksi Yerofei-Pavlovichissa, jossa ehdimme molemmat käväistä ulkona. On hauska ilmiö, että kaikilla asemilla Trans-Siperian rautatien varrella on vähintään yksi kulkukoira, joka tulee paikalle, kun juna saapuu. Se kiertelee vaunujen vierustaa ja istahtaa tyytyväisenä, jos joku antaa sille jotakin syötävää. Yerofei-Pavlovichissa näitä rakkikoiria oli useampi ja ne olivat vaunuemäntien suosiossa. Niitä siliteltiin ja niille annettiin namupaloja, kunnes oli jälleen aika lähteä eteenpäin.

Auringon laskiessa kiemurtelimme kukkuloiden väleissä puoliympyrän muodossa olevia ratoja. Vastaamme tuli valtavan pitkiä rahtijunia. Puusto harveni jonkin verran. Aurinko laski horisontissa näkyvien pilvien taakse yrittäessämme suunnitella mitä tekisimme Japanissa. Kuukausi siellä tuntuu aivan liian lyhyeltä ajalta. On älyttömän vaikea päättää, mihin Japanissa haluamme mennä, koska siellä on niin valtavasti nähtävää ja koettavaa.

Emme saaneet ostettua mistään lisää tavallista vettä. Junan ravintolavaunussa ja asemilla myytiin vain kuplavettä. Toki samovaarista saa vettä, mutta se on kiehuvan kuumaa eikä siten sovellu kovin hyvin esimerkiksi hampaiden pesuun. Toivottavasti huomenna onnistaa paremmin.

Pysähtyessämme lyhyeksi hetkeksi Orushaan söimme eväinämme olleet porkkanat. Hytissämme oli jo valot päällä ja ulkona pilkkopimeää. Tosin tässä kaupungissa oli tavallisuudesta poiketen yllättävän paljon valoja. Ykkösluokan vaunumme oli jälleen tyhjentynyt ja me olimme sen ainoat matkustajat. Muissa junamme vaunuissa oli kyllä ihmisiä. Vaunuja on kokonaisuudessaan viitisentoista. Oli mukavaa, kun oli rauhallista eikä tupakansavua tullut mistään, mutta aloimme jo hieman kaivata seuraa ja elämää ympärillemme.

Juuri ehdin kirjoittaa edellisen lauseen, kun kaksi ranskalaista nuorta miestä pysähtyi hyttimme eteen ja pisti päänsä sisään. Näin saimme tutustua Julianiin ja Arthuriin, jotka olivat kolmen muun ystävänsä kanssa matkalla maailmanympäri. Heillä oli hieman tukalat oltavat omassa hytissään, kun sinne oli tullut venäläisiä, joiden kanssa he olivat juhlineet edellisenä iltana.

Julian ja Arthur istahtivat sängyillemme ja kertoivat tekevänsä ranskalaista koulutusjärjestelmää tunnetuksi maailmalla tietyissä kohteissa ja saavansa siten sponsorirahaa matkustamiseen. He olivat jo viettäneet kuukauden Intiassa ja lentäneet sitten Pariisin kautta Moskovaan, josta he olivat ottaneet junan läpi Siperian. Matkan varrella he pitivät presentaatioita ja kirjoittivat tietyistä maista raportin sponsoreilleen.

Keskustelimme Intian erilaisesta kulttuurista, jota on vaikea ymmärtää. Kerroimme Bolivia-kokemuksistamme ja Mongoliasta sekä jaoimme kokemuksemme Olkhonin saarelta Baikal-järvellä. Jutellessamme ääni kohosi ja nauru raikui. Juna pysähtyi Skovorodinon asemalle ja vaunuumme tuli lisää matkustajia. Tällöin junaemäntä tuli sanomaan, että meidän pitäisi hieman laskea volyymitasoa. Juttelimme vielä hetken ja sovimme sitten näkevämme uudestaan huomenna.

Julianin ja Arthurin lähdettyä ihmettelimme, miksi seisoimme edelleen Skovorodinon asemalla, jossa pysähdyksen piti kestää vain viitisen minuuttia. Olimme paikalla ainakin puoli tuntia ja siten jälleen enemmän aikataulusta jäljessä. Olikohan junassa jotakin vikaa? Alkoi jo väsyttää, kun kello oli melkein puoli yksitoista lähtiessämme eteenpäin. Pitäisi päästä vielä vessaan pesulle ennen nukkumaanmenoa ja vessaan ei yleensä asemilla pääse.