Biitsipäivä

BAQUERIZO MORENO, GALAPAGOS, ECUADOR

Tänään saavutettiin laiskuuden huippu – otettiin taksi kilometrin päässä sijaitsevalle Mann-hiekkarannalle. Oli vaan niin älyttömän kuuma ja Merjalla vähän huono olo. Täällä Galapagoksella on varmaan erilainen pöpökanta kuin muualla Etelä-Amerikassa, koska vaikuttaa siltä että jatkuvasti on jomman kumman vatsa sekaisin. Ehkä myös hillitön helle tekee tepposensa, kun elimistömme ovat tottuneet viime kuukausina viileään vuoristoilmaan.

Rannalla oli hiljaista. Ainoastaan paikallisten partiolaisten pitämästä kioskista kuului musiikkia ja merileijonat mörähtelivät löhöillessään raukeina rannan toisella puolella. Vietimme kerrankin ihan vain löhöilypäivää. Merja kirjoitteli blogijuttuja ja Tero lueskeli kirjaa. Janon yllättäessä Tero kävi hakemassa kioskista juotavaa.

Pikku-partiolaisella oli vähän laskuongelmia. Teron oli tarkoitus ostaa yksi cokis ja yksi olut. Poika toi hänelle yhden oluen ja kaksi olutta. Kun hän lopulta ymmärsi, että piti tuoda vain yksi cokis ja yksi olut, hän ei osannut laskea paljonko niiden yhteishinta on. Teron laskettua hinnan pojan puolesta tämä totesi, ettei hänellä ole antaa takaisin Teron ojentamasta viidestä dollarista. Ongelma ratkesi sillä, että Tero osti kuin ostikin yhden cokiksen ja kaksi olutta, joista tuli tasan viisi dollaria (3,30 euroa). Eli oliko poika sittenkin vain ovela ja myi yhden oluen enemmän?

Kävelimme takaisin hotellillemme ja pakkasimme tavaroita huomista lähtöä varten. Tottakai toisesta rinkasta taas piti löytyä yksi heinäsirkka-torakka, mutta tällä kertaa pelastus eli Tero oli lähellä ja hoiti örkin ulos huoneesta.

Illallisen nautimme Nickyn seurassa Miconia-ravintolan mukavalla terassilla, josta oli näkymä auringonlaskun kultaamalle lahdelle. Nicky kertoi olleensa neljän päivän risteilyllä, josta hän maksoi täyshoidolla noin 750 dollaria (500 euroa). Ihan hyvä hinta, mutta risteily sinänsä oli pettymys. Nicky ei kokenut saaneensa siitä oikein mitään irti.

Samalla risteilyllä oli nainen, joka oli varannut risteilyn ihan toiselle alukselle kahdeksaksi päiväksi jo useampi kuukausi aikaisemmin. Kun hän saapui Galapagokselle, hänelle kerrottiin että kyseinen alus on remontissa ja hänet on siirretty neljän päivän risteilylle paljon hienommalle alukselle. Kun hän oli toipunut tästä aikataulu- ja alusmuutoksesta, hän koki uuden järkytyksen astuessaan luksusaluksen kannelle. Hänelle ei ollutkaan tilaa siellä. Lopulta hänet ohjattiin saman tasoiseen alukseen, johon hän oli varannut ja maksanut kahdeksan päivän risteilyn, mutta vain neljäksi päiväksi. Eikä mitään hintakompensaatiota ollut tarjolla.

Juttelimme Nickyn kanssa Intiwarayassi-kuulumisista ja kävimme läpi, mitä olemme sen jälkeen puuhailleet. Ihmettelimme, missä Nickyn matkakumppani Gil on. Gil oli Otavalossa ja siirtymässä piakkoin Kolumbiaan. Nicky oli menossa hänen perässään Kolumbiaan, mutta ensin hänen olisi päästävä Galapagokselta Quitoon. Nickyn lentojärjestelyissä oli tapahtunut jokin sotku ja niin hän oli joutunut jäämään pari päivää suunniteltua pidemmäksi aikaa San Cristobalille. Hyvä niin, koska muuten emme olisi törmänneet. Huomenna lentäisimme kaikki Quitoon, vaikkakin eri koneilla.

Illallisen jälkeen saatoimme Nickyn tapaamaan kämppiksiään yhteen baariin. Baari näytti sen verran hiljaiselta, että päädyimme itse jatkamaan takaisin rantabulevardille. Kylän edustalla oleva pieni hiekkaranta on iltaisin täynnä yöpuulle asettuvia merileijonia. Niitä nousee merestä virtanaan ja ne asettuvat perhekunnittain rannalle nukkumaan. Nuorimmat saapuvat viimeisenä ja etsivät kiljahdellen emojaan. Isoimmat merileijonat mörähtelevät pikkuisia hiljaisiksi. Välillä sattuu pieniä tappelunnujakoita, kun joku pyrkii liian innokkaasti väärään ryhmään työntyen kahden jo nukkuvan otuksen väliin. Ihmeen paljon näistä elukoista lähtee ääntä.

Kyyneleitä nieleskellen katselimme yhden nuoren merileijonan etenemistä hiekassa. Joku, olisiko ollut hai, oli syönyt sen takajalat. Niiden tilalla oli vain verinen tynkä, jolla se yritti kivusta vikisten liikkua. Muut merileijonat nuuhkivat tynkää ja sekin sattui. Onkohan tällä pikkuisella mitään toivoa jatkaa elämäänsä?

Video: mihin mä sen sängyn jätin?

Hui hait

BAQUERIZO MORENO, GALAPAGOS, ECUADOR

Merja valitteli aamulla olotilaansa. Normaalisti olisimme harkinneet sukelluksien siirtoa toiselle päivälle, mutta koska tiesimme molemmat että Kicker Rockin sukellukset piti tehdä tänään tai ei koskaan, sujautimme ruskettuneet varpaamme sandaaleihimme ja lompsimme mukisematta kulman taakse Dive & Surf Clubin toimistolle sovitusti kello 9.

Leon Dormido eli Kicker Rock on turistien ehdoton suosikkikohde San Cristobálin saarella. Kyseessä on aikojen alussa merenalaisen tulivuorenpurkauksen seurauksena syntyneet kaksi valtavaa laavakartiota, joiden välisestä kanavasta pääsee kulkemaan pienellä veneellä. Veden alla Kicker Rockin solassa avautuu sukeltajille ainutlaatuinen mahdollisuus tarkkailla muun muassa Galapagos-haita. Itse asiassa meille luvattiin, että jos emme bongaa haita sukelluksen aikana, saamme rahamme takaisin. Done deal.

Jätettyämme sandaalit toimiston edustalle ja heittäydyttyämme takanurkan sohvalle seuraamme liittyi meitä vähän nuorempi brittimies, jonka tapasimme eilen tyttöystävänsä kanssa sukellusretkeä järjestäessämme. Brittimiestä huolestutti, ehtiikö hän mukaan varaamalleen samana iltapäivänä lähtevälle kahdeksan päivän luksusristeilylle. Sukelluskeskuksen omistaja lupasi huolehtia, että hän ehtii. Huolenaiheena oli myös, että hänen tyttöystävänsä joutuu aloittamaan risteilyn yksinään. Tästä kehkeytyikin mielenkiintoinen keskustelu parisuhteen velvollisuuksista ja erivapauksista. Hmm… ei siitä sen enempää :D

Paattimme lipuessa uljaasti Puerto Baquerizo Morenon laituriin nousimme siihen hymy suupielessä karehtien. Valkoinen sammio muistutti lähinnä lasikuidulla katettua Busteria, johon oli hankittu pari poskettoman massiivista perämoottoria. Kaiken lisäksi sukellusoppaamme laittoi silmilleen ultra coolit Top Gun -aurinkolasit. En tiedä mitä Merja mietti mutta itse kelasin, että ollaanko tässä nyt matkalla kuuta vai Marian hautaa katsomaan.

Hetken kuluttua pääsimme Lobos- eli merileijonasaaren kupeeseen suorittamaan pakollisen testisukelluksen. Saaren nimen mukaisesti ympärillämme kristallin kirkkaassa vedessä ui välittömästi yksi jos toinenkin utelias merileijona. Olimme pyrskähtää nauruun, kun yksi niistä jäi katselemaan touhujamme räpylöillään veneemme ankkuriköydestä kiinni pitäen. Nosteessani oli hieman säätämisen varaa, joten lisäsin painovyöhöni yhden DNA-mokkulan näköisen lyijypainon.

Kicker Rock on upean näköinen jo viiden kilometrin etäisyydeltä. Läheltä katsottuna se todellakin nousee majesteettisenoloisena suoraan merestä kurottautuen taivasta kohti. Sen vierellä tuntee itsensä pienessä paatissa todella pieneksi. Mielessäni rupesin suhteuttamaan Helsingin vaivaiset 72 metriä korkeaa Stadikan tornia edessäni olevaan luonnon aikaansaamaan geologiseen finniin, joka nousee suoraan merenpinnasta 150 metrin korkeuteen.

Moottoreiden sammuttua sukellusoppaamme muistutti meitä suhteellisen selkeällä englannilla, että emme varsinaisesti tulleet tänne ihailemaan edessämme olevaa kiviröykkiötä vaan mitä sen solan pinnan alla piilee. Varsin osuvasti ilmaistu. Aloin ihan oikeasti diggaamaan sukellusoppaan Top Gun -laseja. Merja veti jo innoissaan märkäpukua päälleen, vaikka tunti sitten olo oli hakeutuvaa sorttia. Pienestä keikunnasta huolimatta mieli oli korkealla ja jokainen halusi pulahtaa samantien kamojen kanssa allamme olevaan ulottuvuuteen.

Everibadi OK, van, too, trii!

Mielestäni sukeltamisen yksi kohokohdista on hetki, jolloin tajuntaan iskee tieto kehon joutumisesta veden alle, mutta hengitys jatkuu sujuvasti. Joskus omistan ensimmäiset hengenvedot Jacques Cousteaulle, jota pidetään regulaattorin kehittäjänä ja monen 70-luvulla syntyneen pirpanan absoluuttisena Ahtina. Tässä vaiheessa pitää myös kiittää omaa äitiäni, Raijaa, joka hankki ja säilytti tiedonjanoiselle seikkailijalle vuoden 1976 julkaistut Merten Salaisuudet -lehdet. Nykyään ne löytyvät arkistokaapista kunniapaikalta. Tervetuloa Arabianrantaan arkistoa selailemaan ja keskustelemaan aiheesta punainen pipo päässä.

Kicker Rockin sola tuntui aluksi yllättävän pimeältä ja tyhjältä. Sukelsimme 20 metrin syvyydessä yhdessä letkassa ja jokainen tiiraili ympärilleen huomatakseen mahdollisia ja mahdottomia elonmerkkejä. Solan leveys oli arvioni mukaan noin 25 metriä ja pituus noin 200 metriä. Ohitsemme ui kolme kotkarauskua (eagle ray), jotka ovat näkemistäni rauskuista hauskimman näköisiä.

Seuraavien 15 minuutin aikana tapahtuvia hetkiä on vaikea sanoin kuvata. Pimeyden läpi kajasti lämmin valo, joka kasvoi kasvamistaan kunnes meitä ympäröi kirkkaat temppelinomaiset seinämät ja valkoinen hiekkapohja. Jotta tunnelma ei olisi latistunut siihen, huomasimme ensin yhden, sitten toisen ja lopulta kymmeniä Galapagos-haita. Ne tuntuivat vartioivan valtakuntaansa, jonne emme ilmeisesti kuuluneet. Istahdin ja kierrähdin varovasti selälleni hiekkapohjalle. Merja levitoi painottomasti parin metrin päässä myötäillen vedenalaisia aaltoja. Seuraamme liittyi useampi tuhansista kaloista muodostuva parvi, jonka seassa hait kiersivät loputonta ympyrää. Tuolloin toivoin kuoleman olevan jotain yhtä luonnollisen kaunista.

Havahduin sukellusoppaan merkkiin. Oli aika jatkaa matkaa. Hitaasti letkamme lähti eteenpäin jättäen hait taakseen. Etenimme solan toiselle puolelle, josta käännyimme oikealle seuraten valtavan seinämän vierustaa. Merja huomasi merikilpikonnan, joka oli pysähtynyt pienten puhdistuskalojen näykittäväksi. Elävä esimerkki toimivasta symbioosista. Tarkistin jälleen konsolista ilmanpaineen (1300 PSI) ja syvyyden (12 metriä).

Käännyimme solasta oikealle kohti vedenalaista vuorenhuippua, joka sijaitsi ison Kicker Rockin toisessa päässä. Oikealla puolellamme oleva seinämä oli kauttaaltaan upeiden korallien peitossa. Jopa viuhkakoralleja törötti seinästä pitkälle ulospäin. Galapagoksen vedet ovat niitä harvoja paikkoja, joissa korallit vielä menestyvät, koska vesi on lämmintä mutta ei liian lämmintä. Ihmettelimme myös seinämällä nököttäviä paksupiikkisiä merisiilejä.

Juuri ennen pintaan nousua tarkkailimme yhtä merikilpikonnaa pidemmän aikaa ja yksi pieni merikilpikonna puuhasteli pohjassa alapuolellamme. Meidän pikku-purkkimme, odotti valmiina edessämme noustessamme pintaan. Kamat ripakasti kannelle ja eiku menoks… Saimme yksityis-sightseeingin Kicker Rockin ympäri. Merileijonat paistattelivat päivää toisella puolella olevilla tasanteilla. Niiden lähistöllä vaanivat kalasaalista Galapagoksen ehdottomat hurmurilinnut sinijalka-boobiet ja maskinaama-boobiet. Jostain syystä en oikein innostunut näistä elukoista, vaikka Merja ei meinannut pysyä pöksyissään hihkuessaan: “Tossa on noita maskinaamoja, näätsä!”.

Söimme lounaaksi herkullisia tonnikalavoileipiä ja sipsejä. Lilluttuamme tarpeeksi kauan veneessä teimme päivän toisen sukelluksen, joka suoritettiin ulkoseinämällä. Kaunis seinämä jatkui loputtomiin alaspäin, mutta eläimiä näimme harmillisen vähän. Kohokohta oli, kun isokokoinen merileijona solahti ylhäältä ohitsemme jonnekin syvyyksiin.

Juuri ennen ylösnousua ohitimme kapean solan, jonka edustalla uiskenteli kalaparvia. Siitäkin voi kuulemma sukeltaa läpi, jos uskaltaa mutta mukana olisi hyvä olla taskulamppu. Auringonvalo ei pääse valaisemaan solan keskikohtaa ja kylkeä hipovat hait saattavat olla vähän liian yllättävä kokemus, jos niitä ei näe. Toisen sukelluksen osalta totesimme molemmat, että ensimmäisen sukelluksen jälkeen mikään ei tuntunut enää miltään; paitsi kylmältä.

Palasimme takaisin Lobos-saarelle kello 14 maissa. Brittiystävämme risteilyalus saapuisi sinne kello 15, jolloin hän pääsisi siirtymään suoraan pikku-purkistamme luksusalukselle. Purkkimme kapteeni oli hyvin tietoinen britin aikeesta ja tarpeesta siirtyä mahdollisimman nopeasti toiselle alukselle. Laskettuamme ankkurin kapteeni ilmoitti meille olleensa yhteydessä aluksen kapteeniin, joka saapuisi noukkimaan britin luvattuna ajankohtana. Hyvin hoidettu.

Snorklasimme ja leikimme parin nuoren ja innokkaan merileijonan kanssa puolentoista metrin syvyydessä. Vesi oli käsittämättömän kirkasta. Hiekkapohjalla oli myös piikkirauskuja (electric sting ray), joiden sanotaan antavan ikävän sähköiskun, jos niitä menee liian lähelle. Seurailimme niitä sopivan etäisyyden päästä niiden viilettäessä aavemaisesti pitkin hiekkapohjaa.

Heitimme britin risteilyalukselleen. Voi veljet mikä paatti! Tosin tiketti moiselle olisi maksanut 2 800 dollaria per nenu. Jos hintaan olisi sisältynyt sukellukset, olisin nakannut fyrkat pöytään välittömästi. Valitettavasti Galapagoksen viranomaiset ovat toistaiseksi kieltäneet kokonaan sukeltamisen saaria kiertäviltä risteilyaluksilta lukuunottamatta muutamaa erikoisluvan saanutta, vain sukellukseen keskittyvää luksusristeilijää. Kuka näitä älyttömiä sääntöjä oikein keksii?

Illalla huomasimme käteisvaramme olevan todella niukat, ja saaren ainoa pankkiautomaatti oli tottakai tuolloin suljettu. Kävelimme illalliselle viimeiset roposet kourassa (30 dollaria) ja tilasimme listan halvimmat pöperöt. Hintaa tuli 34 dollaria juomineen. Onneksemme ravintolassa pystyi maksamaan luottokortilla. Lasku tosin nousi tuolloin ensin 38 dollariin palvelumaksujen takia ja tämän jälkeen 42 dollariin maksaessamme kortilla. Homma hoidettu, ja ilman Top Gun -laseja!

Päivän viimeinen yllätys sattui törmätessäni jälleen Nickyyn. Nicky teki kanssani vapaaehtoistyötä Boliviassa ja tapasimme sattumoisin myös Perussa. On aika outoa, muttei mitenkään mahdotonta törmätä sattumalta samaan ihmiseen useampaan kertaan kuukausia kestävän reissun aikana. Sovimme Nickyn kanssa tapaamisesta huomenna – meillä on paljon puhuttavaa.

Sinijalka-boobiet ja merileijonan raato

BAQUERIZO MORENO, GALAPAGOS, ECUADOR

Aamupalan popsittuamme lähdimme omatoimiselle vaellusretkelle Fregattilintukukkulalle (Cerro de las Tijeretas). Kävelimme ensin kymmenisen minuuttia Interpretation Centerille, jonka takaa lähtee merkitty kävelyreitti kukkulalle. Kaktukset ja Palo Santo -puut reunustivat polkua. Palo Santo on pyhää puuta, josta valmistetaan eteeristä öljyä varsinkin Ecuadorissa. Öljyä käytetään muun muassa antiseptisenä ja desinfioivana aineena, hyönteismyrkkynä, erilaisessa hengellisissä seremonioissa sekä haavojen parantamisessa.

Monin kohdin kävelyreitillä oli myös isoja laavakivirykelmiä. Erilaisia pikkulintuja viserteli puissa ja heinäsirkkoja hyppeli pitkin poikin. Puolen tunnin kuluttua kipusimme korkean kukkulan laella olevalle näköalatasanteelle, jonka ympärillä lenteli parvi sudenkorentoja. Upea merimaisema avautui eteemme.

Palatessamme takaisinpäin kukkulalle vieviä portaita näimme laakson, jonka läpi olimme juuri tallustelleet sekä sen toisella puolella olevan Baquerizo Morenon kylän. Jatkoimme alaspäin pieneen poukamaan (Las Tijeretas Bay), joka oli merkitty uimapaikaksi. Laavakiviröykkiön päältä oli mahdollista mennä uimaan, jos ei pelännyt liikaa kivillä vilistäviä rapuja. Snorklasimme vuorotellen poukaman kirkkaassa vedessä tiiraillen kaloja ja merileijonia.

Läheisessä laavakiviluolassa mörähteli iso merileijona perheelleen, kun nuorimmaiset sujahtelivat veteen leikkimään. Kivikossa kökötti lentokyvytön cormorant -lintu tai sellaiseksi Merja sen ainakin luokitteli näkemänsä valokuvan perusteella. Kyseinen lintu on ainoa lentokyvytön vesilintu. Aikoinaan sen ei ole tarvinnut osata lentää, koska alueella ei ole ollut sille vihollisia. Nykyään tilanne on toinen ja lintu onkin uhanalainen laji. Kiveltä vierestämme sujahti pelikaani veteen näkemänsä kalan perään, mutta saalis pääsi livahtamaan.

Ylhäällä Fregattilintukukkulan seinämällä lensi lukuisia fregattilintuja. Niistähän kukkula on saanut nimensä. Nämä mustat pihtihäntäiset linnut ovat tyypillinen näky Galapagoksella. Soidinaikaan urokset näyttävät mahtavuutensa kirkkaanpunaisella leukapussilla, mutta tätä näkyä emme valitettavasti päässeet todistamaan.

Kyllästyttyämme snorklaamiseen siirryimme pienemmälle kukkulalle, jossa jökötti iso Charles Darwinin patsas jättiläiskilpikonna ja härkämerileijona jalkojensa juuressa. Hetken niitä pällisteltyämme jatkoimme vaellustamme.

Tulimme meren ylle rakennetulle näköalatasanteelle, josta ainoa näkymä oli aava meri. Siltamaista rakennelmaa sinne kävellessämme Merja bongasi ensimmäiset sinijalka-boobiensa lähietäisyydeltä. Olivatpa ne hauskannäköisiä otuksia valkoisine sulkineen ja kirkkaansinisine jalkoineen ja mustine nokkineen. Niissä on jotain pingviininoloista. Boobiet sukeltavat kalojen perään niin korkealta taivaalta, että tuntuu aivan mahdottomalta että ne voisivat nähdä kalojen liikkeet sieltä asti. Ne sujahtavat veteen nuolisuoraan ja usein nappaavat kalan saaliikseen.

Vaelsimme seuraavalle näköalatasanteelle, jossa oli vanha tykki. Meinasimme jo palata takaisin kylään, mutta päädyimmekin käväisemään vielä Punta Carolan hiekkarannalla. Rannalla oli yksi ecuadorilaisperhe meidän saapuessamme sinne, mutta he häipyivät pian. Meillä oli siis koko ranta vain itsellemme. Vaeltelimme lähelle niemenkärjessä olevaa majakkarakennusta ja takaisin. Rannan keskivaiheilla makasi valtava merileijonan raato, jonka päällä kiipeili pieni laavalisko. Mietimme, kerätäänköhän jonnekin dataa siitä, miten merileijonat kuolevat ja missä.

Löysimme oikopolun takaisin Interpretation centerille tarkkailemalla paikallista perhettä. Emme joutuneet kipuamaan helteessä takaisin pitkää ylämäkeä, kun aivan rannassa kulki toinen polku. Päästyämme takaisin kylään söimme sandwich-lounaan hotellimme viereisessä Muana Cafessa.

Illalla meidän oli tarkoitus selvitellä sukellusretkeä huomiselle, mutta yllättäen kaikki keskukset olivat kiinni. Itseasiassa melkein kaikki koko kaupungissa oli kiinni. Emme olleet tajunneet, että sunnuntaisin paikat ovat auki vain aamupäivisin. Tästä tulikin iso ongelma. Meidän oli päästävä huomenna sukeltamaan tai sitten emme pääsisi lainkaan. Olimme eilen sopineet Chalo Toursin kanssa, että lähdemme heidän retkelleen, koska heillä oli upea katamaraani aluksenaan. Meidän oli tarkoitus tänään maksaa retki, mutta toimisto ei ollutkaan illalla auki. Törmäsimme kadulla toimistossa työskentelevään nuoreen mieheen, joka kertoi ettei heidän katamaraaninsa lähdekään huomenna retkelle, koska sille ei ollut ollut riittävästi osanottajia. Koko homma tuntui kuivuvan käsiin.

Ainoa avoin sukelluskeskus oli Surf & Dive Center, joka oli mielestämme ollut huonoin kaikista tarjolla olevista vaihtoehdoista. Hekään eivät suostuneet järjestämään retkeä kahdelle, vaan osallistujia olisi pitänyt olla vähintään neljä. Lähdimme pettyneinä pois. Huomasimme kuitenkin, että meidän jälkeemme paikalle tuli toinen pariskunta. Hekin lähtivät hetken kuluttua pettyneen oloisina pois, joten kysyimme heiltä, olivatko he suunnitelleet sukellusretkeä huomiselle. Mies oli, mutta nainen ei.

Päätimme käydä uudestaan kysymässä, josko retki onnistuisi kolmella osanottajalla. Sukelluskeskuksen omistaja lupasi järjestää retken kolmelle, mutta sanoi että vene on siinä tapauksessa aika vaatimaton. Merjaa vähän hirvitti, mutta Teroa tämä ei haitannut. Kokeilimme samantien varusteet. Teron laittaessa bootseja jalkaan siellä liikkui jotain – heinäsirkka-torakka. Eikö näistä otuksista ikinä pääse eroon? Merja olisi varmasti saanut sydänkohtauksen, jos ötökkä olisi ollut hänen kokeilemissaan kengissä.

Galapagoksen tyyliin maksoimme sukellukset etukäteen. Kysyessämme, miksi näin pitää toimia, keskuksen omistaja sanoi, että hänellä on ollut liikaa huonoja kokemuksia siitä, etteivät ihmiset ole maksaneet sukelluksen jälkeen koko summaa tai ylipäätään mitään. Hän kertoi esimerkin israelilaisista, jotka olivat olleet sukelluksella ja palatessaan kertoivat, etteivät olleet nähneet valaita eivätkä vasarahaita, joita esitteissä oli mainostettu. He eivät halunneet maksaa retkestä mitään.

Illallisen söimme La Playa -ravintolassa kylän toisella puolella, koska se oli lähes ainoa avoinna oleva ravintola. Uskomatonta, miten turismista elävässä kylässä kaikki voi olla kiinni sunnuntai-iltaisin. Täytyyhän turistien jossain saada syödäkseen. Käteisrahatilanteemme oli surkea, joten maksoimme kortilla siitäkin huolimatta, että laskuun tuli 12%:n lisämaksu kortin käytöstä.

La Loberia

BAQUERIZO MORENO, GALAPAGOS, ECUADOR

Interpretation centeristä saamamme infoähky tuli sopviasti nollattua keskuksesta parin sadan metrin päässä olevalla pienellä Playa Mann -hiekkarannalla. Ya man, vaikka rannalla ei soinut reggae, viihdyimme beachilla lähemmäs kaksi tuntia seuraamalla mm. merileijonien laiskaa telmimistä. Vatsamme käskyttivät meidät lopulta liikkeelle. Raahauduimme takaisin hotellillemme ja kävimme syömässä lounasta Miconia-ravintolassa.

Opaskirjamme mukaan La Loberian kivikkoinen rantakaistale sijaitsi sen verran kaukana, että päätimme napata hotellimme edestä taksin. Saaren kaikki taksit ovat valkoisia pick-upeja, joihin saa juuri ja juuri mahdutettua kaksi matkustajaa sisään. Yleensä asiakkaat istuvat auton lavalla. Kolmella dollarilla pääsimme yhdessä hujauksessa saaren lentokentän ohi La Loberiaan kulkevan hiekkatien loppupäähän. Tästä meidän piti edetä kävellen pusikkopolun läpi kohti edestämme kantautuvia kuohu-ääniä.

Tero kantoi mukanaan puolillaan olevaa 5 litran vesikanisteria. Päiväntasaajalla kun pitää muistaa aika ajoin ottaa huikkaa tai muuten lievän pääsäryn jälkeen seuraa nuutuneisuus ja vatsassa alkaa kiertää. Toisekseen silmille ei kannata laittaa aikoinaan Esson baarista muutamalla mummon markalla hankittuja aurinkolaseja vaan kunnon pokat, eikä paljasta ihoa kannata jättää voitelematta paahtavan auringon takia. Meillä oli käytössämme tuhdit suojakertoimet; 30 ja 60.

La Loberia ei tarjoa suuria elämyksiä, mutta sen osittain kivikkoinen ranta on kaikin puolin luonnonkaunis ja rantaan iskeytyvät tyrskyt ovat sitä luokkaa, että ainakin lainelautailijoiden luulisi innostuvan niistä. Merja oli hieman pettynyt huomatessaan, ettei rannalla ollutkaan kuin muutama hassu liskonrääpäle. Jokin omituinen lintu sentään löytyi. Merja määritteli sen lentokyvyttömäksi merimetsoksi ja kuvasi sitä kuin mikäkin ornitologi. Bio- tai ornitologina kyseisestä tiitiäisestä olisikin varmaan saanut enemmän irti.

Käveltyämme rantaa pitkin parisenkymmentä minuuttia päätimme kääntyä takaisin ja tutkailla aiemmin ohittamiamme merileijonia hieman tarkemmin. Pari yksilöä oli kasvanut varsin massiivisiin mittoihin. Galapagoksella elävät eläimet eivät näytä pelkäävän ihmisiä. Tästä syystä niiden lähettyville on helppo hivuttautua. Liian lähelle ei kuitenkaan kannata yrittää, sillä eläimet voivat häiriintyä ihmisen liiallisesta tunkeilusta ja reagoida siihen aggressiivisesti.

Viimeisimmän arvion mukaan merileijonia on Galapagoksella yli 50 000. Alfa-uros painaa lähes 250 kiloa ja pitää kovalla jööllä kilpailevat urokset loitolla haaremistaan (yrittäen pitää yksinoikeuttaan 20-30 naaraaseen). Naaras synnyttää yhden pennun kerrallaan, yleensä kuivan kauden alussa. Nuoret merileijonat ovat luonnollisesti erittäin energisiä ja uteliaita. Niitä seuratessa monesti tuntuu, että kiinnostus on vähintäänkin molemminpuolinen.

Sään muuttuessa yhä tummemmaksi lähdimme kävelemään takaisin hotellillemme. Tunnin kestävän matkan varrella tutkailimme tien vieressä olevaa lentokenttää, jonne laskeutuu joka päivä pari konetta uusien turistien kera. Siltä kentältä mekin kohtapuolin nousisimme ja jättäisimme Galapagos-saaret taaksemme.

Video: Nuoret ne jaksaa peuhata

Interpretation center

BAQUERIZO MORENO, GALAPAGOS, ECUADOR

Hikisen kuumasta päivästä huolimatta päätimme lähteä talsimaan poukaman toisella puolella sijaitsevaan Cristobalin interpretation centeriin (tutkimus- ja tietokeskukseen). Matkaa kertyi vaivainen kilometri, mutta olimme aivan puhki paahtavasta auringon paisteesta tullessamme keskuksen portille.

Moderninoloinen keskus koostui kahdesta erillisestä rakennuksesta. Ensimmäisessä rakennuksessa oli taidenäyttely. Seinillä roikkuvat öljymaalaukset toivat vahvasti esille ihmisen luonnolle aiheuttaman rasituksen. Nopean katsauksen jälkeen suuntasimme kapeaa lankkupolkua pitkin kaktuksien ohi seuraavaan rakennukseen, jossa meitä odotti katsaus Galapagoksen historiaan, nykytilanteeseen ja tulevaisuuden haasteisiin.

Vaikka Galapagoksen historia alkoi jo miljoonia vuosia sitten vedenalaisten tulivuorenpurkausten muodossa, saarten luonnontila rikkoutui vasta vuonna 1535, jolloin ensimmäiset ihmiset, panamalaiset, löysivät sen vahingossa. Nimi Galapagos tulee saarella asuvista jättiläiskilpikonnista, joista muodostui merenkulkijoille tärkeä muonitus- ja rasvanlähde. Näitä uljaita eläimiä lahdattiin verisesti esim. vuosien 1811 ja 1844 välillä yli 100 000.

Saarten historiallisesti merkittävin henkilö on tutkimusmatkailija ja evoluutioteorian isä, Charles Darwin. Tieteellisestä näkökulmasta Galapagoksen osuus ei ollut niin merkittävä kuin annetaan ymmärtää. Darwin viittasi aikoinaan radikaalissa kirjassaan Galapagos-saarten ekosysteemin vain muutaman kerran.

Ecuador julisti saaret itselleen vuonna 1832. Sata vuotta myöhemmin osa saarista sai luonnonpuistostatuksen. Luonnonsuojelun kannalta merkittävin vuosi oli 1959, jolloin saarten viimeinen vankila suljettiin ja luonnonpuistoaluetta laajennettiin kattamaan 97% pinta-alasta. Toisaalta tämä tarkoitti myös kaupallisen turismiaikakauden alkamista.

Historiaosuuden jälkeen laskeuduimme luiskaa pitkin tutkiskelemaan satelliittikuvia Puerto Ayoran ja muiden asutuskeskusten hurjan nopeasta kasvusta. Kaksikymmentä vuotta sitten nykyään jo kaupungin mittakaavassa oleva Puerto Ayoran satama oli tuolloin pieni kyläpahanen. Autot yleistyivät saarella vasta 1990-luvun alussa. Nykyään niitä alkaa olla jo liiaksikin.

Yksi tilastoihin perustuva graafi osoitti, että Suomi on nykyään väkilukuunsa, pinta-alaansa ja energiankulutukseensa suhteutettuna maailman kolmanneksi pahin teollisuusvaltio - ekologisen jalanjäljen näkökulmasta katsottuna. Ja mehän kun ollaan niin puhtaita pulmusia!

Keskuksen loppuosa keskittyi viestittämään ilosanomaa Galapagoksen kestävän kehityksen strategiasta. Pääidea ja asetetut päämäärät olivat mielestämme ihan relevantit, mutta etsinnöistämme huolimatta emme löytäneet strategiasta johdettuja esimerkkejä konkreettisista toimenpiteistä.

Kävellessämme ulos keskuksesta mietimme, missä määrin ennalta määritetty kestävän kehityksen malli on missään päin maailmaa toteutettu niin, että konkreettiset tulokset vastaavat tai jopa ylittävät asetetut tavoitteet ja muut kriteerit.

Suites Bellavista

BAQUERIZO MORENO, GALAPAGOS, ECUADOR

Kaunis ja hyvin siivottu kulmahuone, jossa isot ikkunat merelle. Ikkunoiden editse kulkee yhteisparveke eli osan ajasta joutui pitämään verhot edessä. Huoneessa kaikki tarvittava: ilmastointi, tv, jääkaappi. Moderni ja toimiva kylpyhuone. Ongelmana (taas) heinäsirkka-torakat, jotka pysyivät pois, jos niiden kulkureitin oven alta ehti tukkia pyyhkeellä. Kiinnostava yksityiskohta oli, että hotellin vastaanotto sijaitsi alakerran jäätelöbaarissa.

Sijainti: Baquerizo Morenon pääkadulla sataman tuntumassa
Hinta: 27 EUR/huone/yö

Huvijahdilla Tyynellämerellä

PUERTO AYORA – BAQUERIZO MORENO, GALAPAGOS, ECUADOR

Nukuimme pitkään ja kävimme rauhallisella aamiaisella. Pakkailimme viimeiset tavarat ja kirjauduimme ulos hotellistamme kello 11. Vietimme aamupäivän nettikahvilassa erilaisia asioita hoitaen. Lounaan popsimme jälleen The Rockissa. Söin ison hampurilaisannoksen ja Tero kasvis-wrapin.

Lounaan jälkeen kävelimme Puerto Ayoran satamaan, jonka kupeessa sijaitsi kioski, josta olimme ostaneet lippumme veneeseen Santa Cruzin saarelta San Cristobalin saarelle. Olimme hyvissä ajoin paikalla. Ehdimme vielä lähettää pari postikorttia ja ostaa läheisestä supermarketista vettä mukaan parin tunnin venematkalle. Minua jännitti, koska meri näytti kaikkea muuta kuin rauhalliselta ja hän voi usein pahoin veneessä. Pahoinvointitabletti oli kuitenkin napattu jo hyvissä ajoin, joten toivon mukaan ongelmia ei tule.

Meille liput myynyt nainen keräsi odottavan joukon mukaansa. Menimme tarkastuspisteelle, jossa kaikkien saarta vaihtavien henkilöiden matkatavarat tarkastettiin. Jälleen kysyttiin, onko mukana kasvi- tai eläinkunnan tuotteita. Tarkastus oli vielä lentokentänkin tarkastusta ylimalkaisempi, mutta tulipahan tehtyä muodon vuoksi. Sen jälkeen saimme astua laivaan... tai oikeammin huvijahtiin, joka ajaa kerran päivässä Santa Cruzilta San Cristobalille. Jahti oli uusi ja hyväkuntoinen. Laukut laitettiin suojaan istuinpenkkien sisään, luukut suljettiin ja päälle heitettiin pehmusteet. Istuimme mukavasti pehmustetuilla penkeillä takaosan molemmin puolin. Matkustajia oli noin kymmenen ja miehistön jäseniä kolme.

Lähdimme hitaasti ajamaan lahdenpoukamasta kohti Tyynenmeren tyrskyjä. Katselimme raukeita merileijonia ankkuroitujen veneiden kansilla ja upeita huvipursia ja loistoristeilijöitä, jotka odottelivat seuraavan turistijoukon saapumista. Yksityisten purjeveneiden kansilla otettiin rennosti aurinkoa ilman rihmankiertämää.

Poukamasta päästyämme aallokko alkoi tuntua, vaikka veneemme halkoi merta melkoista vauhtia valtavien perämoottorien voimalla. Vieressäni istuva nainen alkoi näyttää pahoinvoivalta eikä aikaakaan, kun hän polvistui veneen peräpäähän oksentamaan yli laidan. Muut katselivat toimitusta myötätuntoisesti ja yksi miehistön jäsenistä kiiruhti ojentamaan hänelle paperia. Loppumatkan nainen pääasiassa nukkui veneen lattialla.

Meri mylläsi ja taivaanrannassa oli tummia pilviä, samoin ohittamamme Santa Cruzin yllä. Saari jäi taaksemme ja olimme tällä pienikokoisella huvijahdilla avomerellä. Keskityin tuijottamaan horisonttiin ja suojaamaan itseäni auringonsäteiltä sen pilkahdellessa pilvien takaa. Kaksi ranskalaista nuorta miestä otti aurinkoa veneen pohjalla kolmannen katsellessa maisemia. Tero luki kirjaa välittämättä keikkuvasta istuinalustastaan tuon taivaallista. Olisipa minullakin tuollaiset tasapainoelimet.

Pääsimme Santa Fen saaren suojiin, mutta se oli vain hetkellistä helpotusta. Pian porhalsimme jälleen hurjaa vauhtia ulapalle. Perässämme hyppäsi pari kertaa delfiini, mutta se lähti omille teilleen. Liekö vauhtimme ollut liian kova sen makuun. Jonkin ajan kuluttua matkanteko alkoi tuntua tylsältä, kun näkökentässä ei ollut mitään muuta kuin merta. Aurinkokin, pirulainen, paistoi juuri siihen kohtaan, missä istuin. Yritin suojautua kääntymällä toisinpäin, koska Boliviassa pyöräonnettomuudessa saamani arvet kasvoissa eivät saisi saada pahemmin aurinkoa.

Noin kahden ja puolen tunnin kuluttua alkoi horisontissa häämöttää saari. Sen oli pakko olla San Cristobal. Puksutellessamme Puerto Baquerizo Morenon satama-alueelle Teron vieressä istuva brittityttö nappasi vieressään olleen roskaämpärin ja vetäisi siihen oikein kunnon yrjöt. Viime tinkaan meni, mutta ehtipäs.

Merileijonat paistattelivat täälläkin päivää veneiden kansilla sekä laiturin portaissa. Huvijahtimme parkkeerasi laiturin viereen. Päästyämme laiturille laukkumme heiteltiin perässä. Alkoi majapaikan metsästys.

Olimme taas valinneet ensimmäisen hotellivaihtoehdon opaskirjastamme, mutta se oli täynnä. Hotellin vieressä oli toinen mukavanoloinen majapaikka, mutta emme löytäneet vastaanottoa tai henkilökuntaa mistään. Päätimme, että toinen meistä jää tavaroiden kanssa tähän ja toinen lähtee etsintäkierrokselle. Tero haluaa aina minun lähtevän, koska on sitä mieltä etten koskaan kuitenkaan ole tyytyväinen hänen valintaansa. Minä taas en halua aina ravata pitkin kyliä sopertamassa jotakin huonolla espanjallani.

Istuin kiltisti Lonely Planetia lukien oudon majapaikan pihamaalla. Aurinko alkoi hiljalleen laskea. Jonkin ajan kuluttua Tero palasi takaisin. Etsintäkierros oli ollut aika hankala, koska vain harvalla hotellilla ja muilla majapaikoilla oli minkäänlaisia kylttejä kadulla. Piti siis kysellä ja arvailla, missä mikäkin paikka mahtaa olla. Lopulta aivan sataman vierestä oli löytynyt kivanoloinen majoitus ja hinnankin Tero oli neuvotellut sopivaksi. Palasimme siis kimpsuinemme kampsuinemme takaisin ja majoituimme Suites Bellavistaan, joka myös minusta oli hyvä valinta.

Ihailimme upeaa auringonlaskua hotellimme yhteisparvekkeelta. Illan jo pimettyä lähdimme katselemaan kylää. Tarvitsimme aamupalatarvikkeita, joten ensimmäiseksi oli löydettävä paikallinen supermarket. Kysymällähän se löytyi kukkulalta pimeähkön kadun toisesta päästä. Valikoima oli suppea, mutta löysimme sentään tuoremehua, vettä ja jogurttia. Kiertelimme vielä keskustaa ympäriinsä kysellen sukellusmahdollisuuksista eri sukelluskeskuksista. Kaikissa henkilökunta oli avuliasta ja mukavantuntuista, mutta varusteet näyttivät parhaat päivänsä nähneiltä. Emme osanneet päättää, kenen kanssa haluamme lähteä sukeltamaan ja päätimme tutkia asiaa tarkemmin huomenna.

Meri-iguaanoja ihmettelemässä

PUERTO AYORA, GALAPAGOS, ECUADOR

Vietimme aamupäivän kävelyretkellä Kilpikonna- lahdelle (Tortuga Bay). Oli jälleen tukahduttavan kuuma. Hotelliltamme luontopolulle oli noin kilometri, jonka jälkeen olimme hiestä märkiä. Polun alkupäässä oli mökki, jossa piti kirjata itsensä sisään alueelle. Lähdimme kävelemään pitkin kivillä päällystettyä polkua, jossa ei ollut paljonkaan varjopaikkoja.

Polkua renusti tiheä mangrove-ryteikkö, jossa lenteli peippoja. Nämä tavanomaiset linnut auttoivat monimuotoisuudellaan Charles Darwinia evoluutioteoriansa kehittämisessä. Galapagos-saarten peippojen uskotaan olevan lähtöisin samasta kantaemosta, mutta ne ovat kehittyneet eri saarilla hieman erilaisiksi. Niiden nokat ovat muotoutuneet kullakin saarella hyötynäkökulman huomioiden ja niiden tavat hankkia ruokansa ovat erilaisia riippuen siitä, mistä ja miten niiden milläkin saarella tai alueella piti ruokansa hankkia.

Polulla juoksenteli pieniä laavaliskoja, jotka livahtivat vikkelästi piiloon kivenkoloon meidät havaitessaan. Joka puolella poukkoili isoja heinäsirkkoja täysin päättömän oloisesti. Helteinen sää verotti varsinkin Merjan voimia. Oli pakko istahtaa tasaisin välein puun alle varjoon. Eniten huolestutti, että meillä oli liian vähän vettä mukana eikä rannalla jonne olimme matkalla ollut mitään mistä hankkia sitä lisää.

Kävelyretki rannalle kesti noin kolme varttia. Mereltä tuleva vilvoittava tuulenhenkäys helpotti vähän oloa päästyämme isolle, valkealle hiekkarannalle. Jäimme hetkeksi löhöilemään pyyhkeillemme kirjoja lukien ja söimme vähän suolapähkinöitä, jottei suolatasapaino järkkyisi pelkästä vedenjuonnista. Onneksi aurinko ei enää paistanut ihan pilvettömältä taivaalta.

Kyllästyimme pian pelkkään löhöilyyn ja lähdimme vaeltamaan hiekkarantaa eteenpäin. Rannalla istuskeli yksinäinen meri-iguaana. Menimme pällistelemään tätä aikamoisen kokoista liskoa. Se ei oikein välittänyt seurastamme, vaan lähti lyllertämään omille teilleen. Seurasimme sitä vähän aikaa tarkkaillen kiehtovan otuksen liikehdintää.

Pian huomasimme meriveden täyttämässä hiekka-altaassa kauniin harmaahaikaran, jota piti tietenkin innokkaasti valokuvata. Jatkoimme pientä polkua nurkan takana olevaan poukamaan, jossa meri näytti huomattavasti rauhallisemmalta. Tosin sillä puolella rantaa oli myös enemmän ihmisiä.

Menimme vuorotellen snorklaamaan toisen jäädessä lukemaan kirjaa ja vahtimaan tavaroitamme. Vesi oli kauniinväristä, muttei kovin kirkasta. Snorklatessa näki pääasiassa pikkukaloja, joiden touhuja on toki ihan hauska seurata.

Palatessamme takaisinpäin jäimme katselemaan meri-iguaanojen hääräilyä kahden hiekkarannan välisessä rantakivikossa. Iguaanat ovat mielenkiintoisia otuksia. Ne ovat maailman ainoita liskoja, jotka uiskentelevat meressä. Ne syövät levää veden alla. Aikuiset urokset voivat sukeltaa jopa tunnin yhtäjaksoisesti. Galapagoksen ympärillä olevat vedet ovat suurimman osan vuotta aika viileitä. Liskot tarvitsevat paljon lämpöä. Ne loikoilevatkin suurimman osan päivää auringossa mustilla laavakivillä, koska muuten ne eivät kestäisi kylmiä ruokailureissujaan meren syvyyksiin. Iguaanat spruittavat välillä nenästään vesisuihkun, jonka tarkoitus on poistaa merisuolaa niiden elimistöstä.

Olimme varustautuneet vähän huonosti ruoan ja juoman puolesta rantaretkeemme, joten meidän piti ryhtyä palaamaan takaisin kaupunkiin. Rannalla oli ihanan rauhallista ja rentouttavaa. Kävelymatka takaisin oli hikinen ja aika tylsä, koska polun varren maisemat olivat sitä samaa edestakaisin. Päästyämme lopulta takaisin mökille, jossa meidän piti kirjautua ulos alueelta, oli ihan pakko saada cokikset ennen kuin jaksoimme jatkaa matkaa. Mökin katolla oli terassi, josta oli hyvät näkymät yli koko Puerto Ayoran kaupungin.

Saimme cokiksista sen verran energiaa, että jaksoimme vilkaista pienen merimuseonäyttelyn paluumatkalla läpi. Katsoimme lyhyen videoesityksen ja kiertelimme merenihmeitä esittelevän näyttelyn läpi. Se oli enemmänkin lapsille ja koululaisille suunnattu. Asiat esitettiin varsin pintapuolisesti ja naiivisti, mutta havainnollisesti ja visuaalisesti. Näyttelyn lopussa oli ilmoitustaulu, johon sai kiinnittää oman lappunsa aiheesta “mitä minä aion tehdä meren hyväksi”. Tero kirjoitti lappuunsa "Painostan tätä merimuseonäyttelyä lisäämään infotauluihin englanninkieliset tekstit".

Hankimme tarjouksessa olevat veneliput (13 €/hlö) Santa Cruzilta San Cristobalille, jonne aiomme siirtyä huomenna. Päädyimme taas The Rockiin lounaalle. Merja tilasi tällä kertaa hummeria Teron tyytyessä hyväksi havaittuun kala-ateriaan hieman eri kastikkeella höystettynä. Hummerit olivat aika pieniä, mutta herkullisia.

Iltapäivän shoppailimme pääkadun matkamuistomyymälöissä. Olimme tiirailleet upeaa merikilpikonnataideteosta kadun hienoimmassa taidekaupassa, mutta sen hinta, 370 euroa, oli saanut meidät harkitsemaan ostosta. Menimme jälleen katsomaan tätä uniikkia kierrätyspuusta ja -metallista valmistettua patsasta, mutta valitettavasti saimme kuulla että se on myyty. Ehkä se olisikin ollut hiukan liian hankala kuljettaa, kun painoakin olisi tullut viitisen kiloa ja sen olisi joutunut raahaamaan omassa laatikossaan. Mutta silti harmitti, kun kerrankin olimme löytäneet jotakin joka miellytti molempia. Ostimme liikkeestä loppujen lopuksi vain merihevoskorvakorut Merjan siskontytölle Iinalle, joka oli saanut keväällä reiät korviinsa.

Vastapäisessä liikkeessä teetimme itsellemme t-paidat. Kaupassa oli hauska idea, joka mahdollisti jokaiseen t-paitaan yksilöllisen designin. Tarjolla oli erivärisiä t-paitoja, naisten- ja miestenmallit. Pöydällä oli läjä erivärisistä tarrakankaista leikattuja merileijonia, haita, merikilpikonnia ja Galapagos-sanoja, joista sai sommitella haluamansa designin valitsemaansa t-paitaan. Kun sommitelma oli valmis, myyjä prässäsi tarrat kiinni paitaan lämpölaitteella. Koko komeudelle tuli hintaa 13 euroa kappale.

Yhdessä taideliikkeessä törmäsimme Penelopeen, joka ei ollutkaan lähtenyt risteilylle jota hän oli suunnitellut. Hän oli suuntaamassa Isabelan saarelle pariksi päiväksi ennen lähtöään Galapagokselta. Toivottelimme hyvää matkaa ja jatkoimme shoppailuretkeämme. Seuraavassa kaupassa ihastelimme upeita fotorealistisia öljyvärimaalauksia, joissa oli lähikuvissa Galapagoksen eläimistöä. Hintataso ihmetytti, vaikka teokset olivatkin hienoja. Hinnat liikkuivat 200-300 euron paikkeilla. Ja teoksia säilytettiin taiteltuina tuolilla kaupan nurkassa.

Tero oli iskenyt silmänsä puusta veistettyyn haikalaan, joka värinsä puolesta olisi sopinut varsin hyvin kotiimme. Yritimme tinkiä vähän yli 50 euron hintaa alaspäin, kun kyseessä näytti olevan massatuotanto. Hinta ei tippunut haluamallemme tasolle, joten tämäkin otus jäi hyllyynsä. Puerto Ayorassa on paljon kauniita matkamuistoesineitä, mutta jotenkin emme vain olleet valmiit kantamaan niitä mukanamme vielä noin kuukauden kestävää matkaamme. Tämä on se ikuinen dilemma, jonka kanssa matkaillessa joutuu painimaan. Tietysti tavaroita voi lähettääkin kotiin, mutta silloin pitää katsoa mistä lähettää ja mitä kannattaa lähettää.

Video: liskon rauhallista löntystelyä

Gordon Rocks!

PUERTO AYORA, GALAPAGOS, ECUADOR

Teron vatsa oli hieman levoton yön aikana. Aamun sarastaessa tuli jopa juteltua "Jumalan kanssa" valkoisen posliinipöntön avulla :D

Kello 8.30 olimme kuitenkin molemmat Silbersteinin toimiston edessä valmiita päivän sukelluksille Gordon Rockilla. Meidät vastaanotti Jan, asiallinen ja hauskanoloinen, holllantilaissyntyinen sukellusohjaaja. Ajomatkan aikana veneelle Jan kertoi kokemuksistaan Helsingistä ja Lapista. Nauroimme klassisille, mutta osuvan totuudenmukaisille, kliseille kaurismäkeläisestä näkemyksestä suomalaisesta miehestä, joka ei pahemmin puhu eikä pussaa.

Jan pahoitteli yllättäviä pysähdyksiä matkamme aikana. Syyksi ilmeni tarve ostaa veneeseen lounastarvikkeet, jotka jostain syystä eivät olleet toimistolla aamulla. Saimme myös kuulla, miten Jan oli edellisenä päivänä käynyt kiivasta keskustelua erään toisen sukelluskeskuksen kanssa selkeistä turvallisuusvaatimuksien laiminlyönneistä; veneessä ei esimerkiksi ollut radiota eikä sukeltajia oltu rekisteröity matkustajiksi. Galapagos tuntui siis olevan varsin villi paikka tehdä bisnestä.

Janin ja meidän lisäksi laivaan astui nuori ja rento brittiläispariskunta. He olivat juuri aloittaneet sukellusharrastuksen. Heitä hieman arvelutti tuleva sukelluskohteemme, Gordon Rocks, koska sen vahvat virtaukset tekevät ajoittain sukeltamisen erittäin vaikeaksi. Jan antoi meille harvinaisen selkeän briefin, jonka aika kävimme läpi aiotun sukellusreitin ja -profiilin, käsimerkit ja mahdolliset erikoistilanteet. Kymmenen minuutin kuluttua kierähdimme yhdessä selkä edellä laidan yli ja vajosimme hallitusti pinnan alle.

Päivän ensimmäisestä sukelluksesta jäi vahvasti mieleen se, että emme todellakaan olleet yksin veden alla. Ajoituksemme ei ollut ihan paras mahdollinen, sillä samassa kohteessa sukelsi meidän lisäksemme kaksi suurta ryhmää. Pariin otteeseen oli suorastaan ruuhkaa. Eihän tämän nyt näin pitänyt mennä. Jätettyämme muut sukeltajat taaksemme Tero otti sukellusliivien taskusta esiin reissujemme sympaattisen käsimaskotin, Haikun. Pitihän senkin nähdä hai-, rausku- ja merkilpikonnakavereitaan.

Britit suoriutuivat sukelluksesta varsin hyvin. Takaisin kannelle noustuamme Jan kuitenkin hieman opasti heitä olemaan seuraavalla sukelluksella erittäin tarkkoja syvyyden ja hydrodynaamisuuden kanssa, sillä virrat tulevat olemaan seuraavalla sukelluksella voimakkaampia. Oikeaoppinen sukellusasento minimoi veden vastusta ja näin ollen sukeltaminen on kevyempää. Tauon aikana snorklasimme veneen lähettyvillä parin merileijonan kanssa. Ne ovat hauskoja ja leikkisiä otuksia, jotka puuhailevat veden alla kaikenlaista mukavaa. Nämä kaksi tanssivat keskenään. Oli kuin olisi seurannut sulavalinjaista vedenalaista balettia, johon pian yhtyi kolmaskin merileijona.

Päivän toinen sukellus tehtiin jälleen Gordon Rockissa, mutta tällä kertaa menimme toiselle, ison kiven, puolelle. Ennen sukelluksen aloittamista Jan muistutti kaikkia, että virran voimistuessa meidän tulee seurata hänen esimerkkiään ja ottaa kiviseinämästä tai pohjasta kiinni. Meitä ihmetytti hieman, miksi hän erityisesti kielsi hanskojen käytön (kivistä voi saada haavoja ja kivien seassa voi piileskellä ihmiselle vaarallisia, myrkyllisiä otuksia). Luotimme kuitenkin täysin Janin asiantuntemukseen ja harkintakykyyn.

Sukellus ei ensin tuntunut mitenkään hankalalta, mutta kulman taakse päästyämme huomasimme välittömästi kuinka virta alkoi voimistua. Vastavirtaan sukeltaminen räpylöillä potkimalla onnistui vielä tässä vaiheessa. Britit eivät tuntuneet olevan moksiskaan, joten jatkoimme matkaa suunnitellusti. Ei kestänyt kauankaan ennen kuin virta oli muodostunut niin voimakkaaksi, että jouduimme vetämään itseämme eteenpäin käsivoimin seuraten Jania. Katselimme parin merikilpikonnan rauhallista uintia ohitsemme.

Noin puolivälissä sukellusta Jan ryhtyi osoittelemaan alapuolellemme. Hetken tiirailtuamme koimme sen mitä varten olimme tänne tulleet: altamme ui kuusi vasarahaita! Katselimme hetken niiden lipumista meren syvyydessä, mutta virtaus teki tarkemman tiirailun mahdottomaksi. Pian ohikiitävä hetki oli ohitse. Vasarahait eivät odotetusti pahemmin piitanneet meistä, vaikka varsin hyvin tiesivät olemassaolomme, vaan vetäytyivät hitaasti yhä kauemmas syvän sinisen suojaan.

Tätä varten Galapagos ja Gordon Rocks ovat tunnettuja sukeltajien keskuudessa. Riuttahaita näkee usein eri puolilla maailmaa, mutta vasarahaita näkee harvoin. Oma ensimmäinen kohtaamisemme näiden merten petojen kanssa tapahtui aikoinaan Meksikossa Kalifornian lahdella. Siitä reissusta meillä on kotona seinällä matkamuistona lasikuidusta tehty vasarahai. Suurissa haissa aistii parhaiten niiden täydellisen eleganssin ja kunnioitettavan uhan. Upeudestaan huolimatta vasarahai on loppujen lopuksi vaistonsa varassa liikkuva tappokone.

Virtauksen ollessa voimakkaimmillaan jouduimme välillä pysähtymään vetämään henkeä. Tero kuvaili yhtä tällaista kohtaa jälkeenpäin sanoin ”virtaus oli niin kova, ettei meinannut saada päätä kääntymään ilman että maski olisi lähtenyt irti”. Merja alkoi olla aika puuduksissa. Tero helpotti tilannetta vetämällä Merjaa mukanaan.

Jossain vaiheessa kadotimme Janin ja britit näkyvistä. Meinasimme jatkaa matkaa virran mukana ison kiven pohjoispuolelle, mutta onneksi huomasimme Janin huitovan parinkymmenen metrin päässä. He olivat siirtyneet pienempien kivenmurikoiden ohi toiselle puolelle Gordon Rockia ja hakeutuneet kielekkeen taakse turvaan välttääkseen virtausta. Pienen ponnistelun jälkeen onnistuimme pääsemään heidän luokseen, ja ryhmämme oli jälleen koossa. Oli aika lähteä nousemaan pintaan. Irrotimme otteemme kiviseinämästä ja annoimme virran viedä meidät syvään siniseen eli pois seinämän luota kuitenkin pysyen yhdessä. Ylösnousu ilman kunnon kiintopisteitä on aina haastavaa, mutta Jan pysytteli niin hyvin juuri oikeassa syvyydessä, että turvapysähdys onnistui hyvin.

Kannelle päästyämme hihkuimme innosta. Terolla oli tosin hetken hieman heikko olo, mutta Coca Colalla siitäkin murheesta selvittiin. Lounaaksi söimme Janin aamulla ostamia ja nyt valmistamia mozzarella-kasvissandwicheja. Kapteeni oli tässä vaiheessa jo suunnanut keulan kohti satamaa, jonne perämoottorit puskivat meidät noin puolessa tunnissa.

Palasimme takaisin Puerto Ayoraan Tero-nimisellä autolla. Matkan aikana Jan kertoi meille, miten paikalliset kalastajat saavat valtiolta taloudellista tukea, jotta he eivät kalastaisi luvatta. Osa kalastajista kuitenkin juo rahansa ja hankkii laittomasti lisätienestiä kalastamalla muun muassa haineviä Aasian markkinoille. He leikkaavat kiinnisaatujen haiden selkäevät irti ja heittävät hait elävinä kitumaan ja kuolemaan takaisin mereen. Asiasta on käyty keskustelua paikallisten kesken ja osa galapagoslaisista vaatiikin nykyään viranomaisilta asianmukaisia pakotteita. Kuulimme myös, että taannoin yksi vahvasti kalastajia vastaan käynyt paikallinen virkamies hiljennettiin brutaalisti leikkaamalla hänen hevostensa päät irti.

Tästä näkökulmasta katsottuna Galapagos-saaret eivät ole mainostettu ekoparatiisi. Tätä pohtiessamme tien yli lentänyt lintu osui äänekkäästi auton puskuriin. Tero istui kuljettajan vieressä etupenkillä ja huomautti espanjaksi linnun kuolleen törmäyksestä. Ecuadorilainen kuljettajamme vain kohautti olkapäitään ja sanoi, ettei se ollut hänen syytään. Jan yhtyi keskusteluun huomauttaen hyvällä espanjankielellä takapenkiltä, että tottakai se oli kuljettajan vika koska hän mittarin mukaan ajaa yli 35 kilometrin ylinopeudella. Hiljaisuus sai Galapagoksen tuntumaan tekoparatiisilta.

Saavuttuamme hotellillemme päätimme ottaa pienet nokoset. Kolmen tunnin kuluttua heräsimme aivan puuduksissa. Tero lähti kuitenkin hakemaan iltapalaa keskustasta. Syötyämme huoneessamme tonnikalaleipiä ja hörpittyämme tuoremehua jaksoimme juuri ja juuri käydä pesulla ennen kuin kaaduimme takaisin sänkyymme ja nukuimme tyytyväisinä seuraavat 10 tuntia.

Steven Divine ja ylänköalue

PUERTO AYORA, GALAPAGOS, ECUADOR

Aamupäivällä istuimme muutaman tovin TAME-lentoyhtiön toimistossa tavoitteenamme vaihtaa lentolippumme San Cristobalilta Quitoon sen sijaan, että olisimme lentäneet alkuperäisen suunnitelman mukaisesti Santa Cruzilta Guayaquiliin. Vaihto onnistui ongelmitta, kunhan vain ensin pääsimme jonosta virkailijan puheille. Vaihdosta emme joutuneet maksamaan mitään, mutta koska lennettävä matka piteni, tuli meille 12 euron lisämaksu per nenä.

Kävelimme Moonrise Travelin toimistolle, jossa meitä odotteli karismaattinen oppaamme Steven. Juttu lähti luistamaan samantien, kun astuimme hänen ikivanhaan autokotteroonsa. Autokin saatiin liikkeelle. Lähes seitsemänkymppinen oppaamme oli itse kokenut Galapagos-saarten suuret muutokset ja me tietenkin ammensimme hänestä kaiken mahdollisen irti. Auto körötteli eteenpäin kohti Santa Cruzin ylänköjä Stevenin kertoessa, että hänen vanhempansa muuttivat vuonna 1949 Pohjois-Amerikasta Galapagos-saarille.

Keskustelu virtasi vapaasti Amerikan nykypolitiikasta Kolumbian Hugo Chavezin retoriikkaan sekä Ecuadorin korruptoituneisuuteen. Joku virkamies oli tehnyt tuhansia dollareita myymällä Galapagoksen sisäänpääsymaksulippuja omaan piikkiinsä. Hän oli kuitenkin jäänyt hommasta kiinni. Keskustelun lomassa Steven aina välillä osoitteli ohittamiamme nähtävyyksiä, kunnes saavuimme Los Gemelos -alueelle.

Los Gemelos tarkoittaa kaksosia. Nimi tulee kahdesta karstivajoamasta, joita ympäröi Scalesia-metsä. Karstivajoama on suppilon mallinen painanne, joka useimmiten syntyy luolan romahtaessa. Scalesia on puulaji, jota löytyy vain Galapagokselta ja se on sukua päivänkakkaralle. Suojeltua metsää uhkaavat sekä ihmisen toimet että saarille tuodut eläimet ja kasvit. Jos asiaan ei aktiivisesti puututa, kyseinen metsikkö katoaa parissa vuosikymmenessä. Steven kehotti meitä olemaan koskematta mihinkään, jottemme vahingossa tuhoa jotain äärimmäisen arvokasta.

Kävelimme Stevenin perässä ensimmäisen kraaterin reunalle. Pällisteltyämme sitä hetken siirryimme tien yli toiselle kraaterille. Metsikössä visertelivät matkijalinnut, punasiepot ja galapagoksen kyyhkyt. Kyyhkyllä oli erikoisuutena hauskat siniset renkaat silmiensä ympärillä. Steven yritti esitellä meille myös harvinaista kasvillisuutta, mutta sen osalta ei jäänyt mieleen paljon mitään.

Polulla törmäsimme pääasiassa amerikkalaisista koostuviin isoihin ryhmiin, jotka olivat tulleet saarelle suurilla risteilyaluksilla. Osalla heistä tuntui olevan todella paljon hankaluuksia kulkea metsäpolulla. Ongelmia ei voinut laittaa vanhuudenkaan piikkiin, kun edellämme kulkeva Steven ei horjahdellut lainkaan. Ehkäpä turistiryhmissä liikkuvien tasapainoaistit olivat heikentyneet kaupungistumisen myötä. Jos kävelee koko ikänsä asvaltilla, metsän kivikot ja juurakot saattavat olla ylitsepääsemättömiä. Vanhuus ei tule yksin, sanotaan ja tasapaino on usein ensimmäisiä aisteja, joka heikkenee. Hypelkäämme siis yhdellä jalalla ja tasapainoilkaamme hankalissa paikoissa aina tilaisuuden tullen, jotta helposti ylläpidettävissä oleva tasapainomme ei heikkene.

Takaisin kärryyn ja tien päälle. Tällä kertaa huristelimme Stevenin kotitilalle, jossa vaihdoimme moottoriajoneuvon hevosiin. Steven jatkoi yllätykseksemme kävellen. Mukaamme tuli hänen tallimestarinsa, joka seurasi pientä ryhmäämme hevosella. Tilukset olivat henkeäsalpaavan kauniit. Upeat puurivistöt reunustivat vehreää polkuamme. Olimme sanattomia ihastuksesta.

Ratsastusretkemme määräpää oli jättiläiskilpikonna-alue, jossa kilpikonnat elävät villeinä. Tallimestari oli käynyt etukäteen katsomassa, missäpäin kilpikonnia juuri tällä hetkellä oli, joten pysähdyttyämme paikalla oli heti yksi. Se olikin melkoinen järkäle eikä pitänyt läsnäolostamme lainkaan. Se murahteli vihamielisesti. Steven kertoi kilpikonnakannan elpyneen jopa odotettua paremmin. Tietty laji on jo siinä pisteessä, että kanta ylläpitää itse itseään ja varsinaisia suojelutoimia ei enää tarvitsisi jatkaa. Niitä kuitenkin jatketaan vielä, koska jättiläiskilpikonnat ovat saavuttaneet maailman huomion ja rahaa virtaa niiden suojeluun.

Stevenin mukaan jättiläiskilpikonnien massateurastus 1800-luvulla ei välttämättä ollut paha asia. Tutkijoiden mukaan kilpikonnia nimittäin oli siihen aikaan niin paljon, että ne eivät olisi enää mahtuneet elämään saarilla. Näin ollen kanta olisi joka tapauksessa tavalla tai toisella vähentynyt. Nyt vähentyminen tapahtui ihmisen toimesta, mutta luonto itsekin olisi todennäköisesti ryhtynyt hommiin, jos ei ihminen olisi ehtinyt ensin. Tero esitti tähän Linkolamaisen kysymyksen; pitäisikö em. logiikkaa soveltaa myös meihin ihmisiin? Samasta näkökulmasta katsottuna ihmisiä on maapallolla kohtapuolin liikaa ja luonto tulee kuitenkin keräämään meidät jossain vaiheessa pois päiväjärjestyksestä.

Toisen jättiläiskilpikonnan löysimme lammen rannalta melkein mutaan hautautuneena. Sen viereisessä pusikossa lojui kuolleen kilpikonnan kuori. Lammessa uiskenteli sorsansukuisia lintuja. Olimme hieman pettyneitä, että kilpikonnia oli paikalla näin vähän. Olimme jotenkin odottaneet näkevämme niitä sankoin joukoin. Käsittääksemme vuodenaika ei kuitenkaan ollut paras mahdollinen niiden tarkkailuun juuri tällä alueella.

Lähdimme vielä kävelyretkelle varsinaiselle kilpikonnien suojelualueelle. Ensin näkemämme konnat olivat Stevenin tiluksilla. Ihmettelimme maassa lojuvaa kylttiä, joka kehotti olemaan menemättä kyseistä kohtaa pidemmälle ilman opasta. Steven kertoi kyltin laitetun paikalle yhden nuoren israelilaismiehen eksyttyä ja menehdyttyä alueella. Kummastuksemme vain lisääntyi – miten se oli mahdollista.

Mies oli omatoimisesti etsiskellyt kilpikonnia. Jossain vaiheessa hän huomasi eksyneensä. Armeijassa oppimansa logiikan mukaisesti hän lähti kävelemään alaspäin kohti merta. Tämä oli kohtalokas virhe. Monilla maailman saarilla tämä olisi toiminut, muttei Santa Cruzilla. Koko rantakaistale on kilometrejä jatkuvan mangrove-ryteikön vallassa. Ihminen ei pääse siitä läpi millään ilman apuvälineitä, eikä nuorella miehellä ollut käytössään kuin paljaat kätensä. Juotavaakaan hänellä ei helteessä ollut riittävästi. Hänen ruumiinsa löydettiin sattumalta läheltä Kilpikonnalahden hiekkarantaa. Oli uskomatonta, että hän oli selvinnyt niinkin pitkälle. Oikea ratkaisu eksyessä olisi ollut lähteä kapuamaan ylöspäin. Siellä olisi pian tullut vastaan maatiloja, muuta asutusta tai tie.

Kilpikonnat pystyvät vaeltamaan mangrove-ryteikössäkin. Ne hyödyntävät kovaa kilpeään etenemisessä. Jonkin aikaa käveltyämme löysimme vielä pari jättiläiskilpikonnaa pusikoista, mutta ne eivät oikein enää jaksaneet innostaa meitä. Kävelimme takaisin hevosten luo.

Ratsastimme samaa reittiä läpi Stevenin tilusten. Hevoset pysähtyivät juomaan pienen lammen rannalla. Aurinko alkoi laskea ja tahtimme kiihtyi. Ympäröivä luonto alkoi hiljentyä. Oli ihanan rauhallista. Päästyämme tilan asuintalon kohdalle oli jo aivan pimeää. Hämmästykseksemme jatkoimmme vielä eteenpäin. Olimmehan toki sopineet, että retkeen kuuluu käynti laavatunneleilla, mutta olimme jo ajatelleet ettemme ehdi sinne.

Oli jännittävää ratsastaa pimeässä halki Stevenin peltojen. Hevoset kuulemma näkevät pimeässä paremmin kuin ihmiset ja osaavat vaistonsa varassa takaisin kotiin. Laitoin silmät kiinni ja annoin hevosen kuljettaa minua eteenpäin. En olisi nähnyt mitään, vaikka silmät olisivat olleet aukikin. Vähän säälitti Steven, kun hän ravasi jalkaisin edellämme. Aikamoinen kunto noin vanhalla miehellä, kun vielä usean kilometrin kävelyn jälkeen jaksoi painaltaa melkoista vauhtia.

Pysähdyimme pienessä metsikössä jättäen hevoset tallirengin kanssa puun alle. Steven valaisi tietämme taskulampulla laskeutuessamme pientä polkua laavatunneliin. Meistä paikka näytti ihan tavalliselta luolalta, mutta näin heikossa valossa oli vaikea nähdä mitään. Luolan katossa oli aukko, josta kuu pilkisti pimeällä taivaalla. Tämä ei ihan ollut sitä mitä olimme laavatunnelilta odottaneet, mutta toisaalta emme oikein enää jaksaneet syvemmällekään mennä.

Palatessamme takaisin Stevenin talolle yllämme avautui upea tähtitaivas. Täällä eivät sähkövalot häirinneet näkymää. Nautin täysin siemauksin kuunvalossa ratsastamisesta, vaikka itse en kyllä olisi nähnyt missä polku kulkee. Olimme lopenuupuneita päästyämme talolle. Menimme terassille nauttimaan ecuadorilaista tummapaahtoista kahvia. En kehdannut kieltäytyäkään, vaikken yleensä juo kahvia. Tämä kahvikupponen maistui erinomaiselta. Näin pehmeää makua en olekaan ennen kokenut. Tunsin, kuinka energia palasi jäseniini. Terassin perällä oli vanha kilpikonnan kuori, jonka Steven oli löytänyt mailtaan.

Jotenkin Steven oli ilmeisesti laskenut retken keston väärin, koska meidän piti palata takaisin Puerto Ayoraan noin kello 17-18, mutta lopulta tulimme takaisin vasta kello 20. Onneksi meillä ei ollut mitään erityisiä suunnitelmia kyseiselle illalle. Olimme vain hurjan nälkäisiä. Aikatauluhaasteista huolimatta voimme lämpimästi suositella Steven Divinea oppaana. Saimme häneltä valtavan tietopaketin elämästä Galapagoksella. Hän oli myös mukava keskustelukumppani missä tahansa asiassa. Juttua riitti puolin ja toisin niin paljon, ettei mikään ihme että retki vähän venähti. Saamme siis syyttää siitä myös itseämme.

Illallisen nautimme kivassa italialaisravintolassa La Dolce Italiassa. Ruoka oli hyvää, mutta aiheutti Terolle vatsanväänteitä, joten lienee paras olla suosittelematta paikkaa kovin lämpimästi.

Hinta: 35 EUR/henkilö, opastettu ylänköretki sisältäen parin tunnin hevosratsastuksen