Steven Divine ja ylänköalue

PUERTO AYORA, GALAPAGOS, ECUADOR

Aamupäivällä istuimme muutaman tovin TAME-lentoyhtiön toimistossa tavoitteenamme vaihtaa lentolippumme San Cristobalilta Quitoon sen sijaan, että olisimme lentäneet alkuperäisen suunnitelman mukaisesti Santa Cruzilta Guayaquiliin. Vaihto onnistui ongelmitta, kunhan vain ensin pääsimme jonosta virkailijan puheille. Vaihdosta emme joutuneet maksamaan mitään, mutta koska lennettävä matka piteni, tuli meille 12 euron lisämaksu per nenä.

Kävelimme Moonrise Travelin toimistolle, jossa meitä odotteli karismaattinen oppaamme Steven. Juttu lähti luistamaan samantien, kun astuimme hänen ikivanhaan autokotteroonsa. Autokin saatiin liikkeelle. Lähes seitsemänkymppinen oppaamme oli itse kokenut Galapagos-saarten suuret muutokset ja me tietenkin ammensimme hänestä kaiken mahdollisen irti. Auto körötteli eteenpäin kohti Santa Cruzin ylänköjä Stevenin kertoessa, että hänen vanhempansa muuttivat vuonna 1949 Pohjois-Amerikasta Galapagos-saarille.

Keskustelu virtasi vapaasti Amerikan nykypolitiikasta Kolumbian Hugo Chavezin retoriikkaan sekä Ecuadorin korruptoituneisuuteen. Joku virkamies oli tehnyt tuhansia dollareita myymällä Galapagoksen sisäänpääsymaksulippuja omaan piikkiinsä. Hän oli kuitenkin jäänyt hommasta kiinni. Keskustelun lomassa Steven aina välillä osoitteli ohittamiamme nähtävyyksiä, kunnes saavuimme Los Gemelos -alueelle.

Los Gemelos tarkoittaa kaksosia. Nimi tulee kahdesta karstivajoamasta, joita ympäröi Scalesia-metsä. Karstivajoama on suppilon mallinen painanne, joka useimmiten syntyy luolan romahtaessa. Scalesia on puulaji, jota löytyy vain Galapagokselta ja se on sukua päivänkakkaralle. Suojeltua metsää uhkaavat sekä ihmisen toimet että saarille tuodut eläimet ja kasvit. Jos asiaan ei aktiivisesti puututa, kyseinen metsikkö katoaa parissa vuosikymmenessä. Steven kehotti meitä olemaan koskematta mihinkään, jottemme vahingossa tuhoa jotain äärimmäisen arvokasta.

Kävelimme Stevenin perässä ensimmäisen kraaterin reunalle. Pällisteltyämme sitä hetken siirryimme tien yli toiselle kraaterille. Metsikössä visertelivät matkijalinnut, punasiepot ja galapagoksen kyyhkyt. Kyyhkyllä oli erikoisuutena hauskat siniset renkaat silmiensä ympärillä. Steven yritti esitellä meille myös harvinaista kasvillisuutta, mutta sen osalta ei jäänyt mieleen paljon mitään.

Polulla törmäsimme pääasiassa amerikkalaisista koostuviin isoihin ryhmiin, jotka olivat tulleet saarelle suurilla risteilyaluksilla. Osalla heistä tuntui olevan todella paljon hankaluuksia kulkea metsäpolulla. Ongelmia ei voinut laittaa vanhuudenkaan piikkiin, kun edellämme kulkeva Steven ei horjahdellut lainkaan. Ehkäpä turistiryhmissä liikkuvien tasapainoaistit olivat heikentyneet kaupungistumisen myötä. Jos kävelee koko ikänsä asvaltilla, metsän kivikot ja juurakot saattavat olla ylitsepääsemättömiä. Vanhuus ei tule yksin, sanotaan ja tasapaino on usein ensimmäisiä aisteja, joka heikkenee. Hypelkäämme siis yhdellä jalalla ja tasapainoilkaamme hankalissa paikoissa aina tilaisuuden tullen, jotta helposti ylläpidettävissä oleva tasapainomme ei heikkene.

Takaisin kärryyn ja tien päälle. Tällä kertaa huristelimme Stevenin kotitilalle, jossa vaihdoimme moottoriajoneuvon hevosiin. Steven jatkoi yllätykseksemme kävellen. Mukaamme tuli hänen tallimestarinsa, joka seurasi pientä ryhmäämme hevosella. Tilukset olivat henkeäsalpaavan kauniit. Upeat puurivistöt reunustivat vehreää polkuamme. Olimme sanattomia ihastuksesta.

Ratsastusretkemme määräpää oli jättiläiskilpikonna-alue, jossa kilpikonnat elävät villeinä. Tallimestari oli käynyt etukäteen katsomassa, missäpäin kilpikonnia juuri tällä hetkellä oli, joten pysähdyttyämme paikalla oli heti yksi. Se olikin melkoinen järkäle eikä pitänyt läsnäolostamme lainkaan. Se murahteli vihamielisesti. Steven kertoi kilpikonnakannan elpyneen jopa odotettua paremmin. Tietty laji on jo siinä pisteessä, että kanta ylläpitää itse itseään ja varsinaisia suojelutoimia ei enää tarvitsisi jatkaa. Niitä kuitenkin jatketaan vielä, koska jättiläiskilpikonnat ovat saavuttaneet maailman huomion ja rahaa virtaa niiden suojeluun.

Stevenin mukaan jättiläiskilpikonnien massateurastus 1800-luvulla ei välttämättä ollut paha asia. Tutkijoiden mukaan kilpikonnia nimittäin oli siihen aikaan niin paljon, että ne eivät olisi enää mahtuneet elämään saarilla. Näin ollen kanta olisi joka tapauksessa tavalla tai toisella vähentynyt. Nyt vähentyminen tapahtui ihmisen toimesta, mutta luonto itsekin olisi todennäköisesti ryhtynyt hommiin, jos ei ihminen olisi ehtinyt ensin. Tero esitti tähän Linkolamaisen kysymyksen; pitäisikö em. logiikkaa soveltaa myös meihin ihmisiin? Samasta näkökulmasta katsottuna ihmisiä on maapallolla kohtapuolin liikaa ja luonto tulee kuitenkin keräämään meidät jossain vaiheessa pois päiväjärjestyksestä.

Toisen jättiläiskilpikonnan löysimme lammen rannalta melkein mutaan hautautuneena. Sen viereisessä pusikossa lojui kuolleen kilpikonnan kuori. Lammessa uiskenteli sorsansukuisia lintuja. Olimme hieman pettyneitä, että kilpikonnia oli paikalla näin vähän. Olimme jotenkin odottaneet näkevämme niitä sankoin joukoin. Käsittääksemme vuodenaika ei kuitenkaan ollut paras mahdollinen niiden tarkkailuun juuri tällä alueella.

Lähdimme vielä kävelyretkelle varsinaiselle kilpikonnien suojelualueelle. Ensin näkemämme konnat olivat Stevenin tiluksilla. Ihmettelimme maassa lojuvaa kylttiä, joka kehotti olemaan menemättä kyseistä kohtaa pidemmälle ilman opasta. Steven kertoi kyltin laitetun paikalle yhden nuoren israelilaismiehen eksyttyä ja menehdyttyä alueella. Kummastuksemme vain lisääntyi – miten se oli mahdollista.

Mies oli omatoimisesti etsiskellyt kilpikonnia. Jossain vaiheessa hän huomasi eksyneensä. Armeijassa oppimansa logiikan mukaisesti hän lähti kävelemään alaspäin kohti merta. Tämä oli kohtalokas virhe. Monilla maailman saarilla tämä olisi toiminut, muttei Santa Cruzilla. Koko rantakaistale on kilometrejä jatkuvan mangrove-ryteikön vallassa. Ihminen ei pääse siitä läpi millään ilman apuvälineitä, eikä nuorella miehellä ollut käytössään kuin paljaat kätensä. Juotavaakaan hänellä ei helteessä ollut riittävästi. Hänen ruumiinsa löydettiin sattumalta läheltä Kilpikonnalahden hiekkarantaa. Oli uskomatonta, että hän oli selvinnyt niinkin pitkälle. Oikea ratkaisu eksyessä olisi ollut lähteä kapuamaan ylöspäin. Siellä olisi pian tullut vastaan maatiloja, muuta asutusta tai tie.

Kilpikonnat pystyvät vaeltamaan mangrove-ryteikössäkin. Ne hyödyntävät kovaa kilpeään etenemisessä. Jonkin aikaa käveltyämme löysimme vielä pari jättiläiskilpikonnaa pusikoista, mutta ne eivät oikein enää jaksaneet innostaa meitä. Kävelimme takaisin hevosten luo.

Ratsastimme samaa reittiä läpi Stevenin tilusten. Hevoset pysähtyivät juomaan pienen lammen rannalla. Aurinko alkoi laskea ja tahtimme kiihtyi. Ympäröivä luonto alkoi hiljentyä. Oli ihanan rauhallista. Päästyämme tilan asuintalon kohdalle oli jo aivan pimeää. Hämmästykseksemme jatkoimmme vielä eteenpäin. Olimmehan toki sopineet, että retkeen kuuluu käynti laavatunneleilla, mutta olimme jo ajatelleet ettemme ehdi sinne.

Oli jännittävää ratsastaa pimeässä halki Stevenin peltojen. Hevoset kuulemma näkevät pimeässä paremmin kuin ihmiset ja osaavat vaistonsa varassa takaisin kotiin. Laitoin silmät kiinni ja annoin hevosen kuljettaa minua eteenpäin. En olisi nähnyt mitään, vaikka silmät olisivat olleet aukikin. Vähän säälitti Steven, kun hän ravasi jalkaisin edellämme. Aikamoinen kunto noin vanhalla miehellä, kun vielä usean kilometrin kävelyn jälkeen jaksoi painaltaa melkoista vauhtia.

Pysähdyimme pienessä metsikössä jättäen hevoset tallirengin kanssa puun alle. Steven valaisi tietämme taskulampulla laskeutuessamme pientä polkua laavatunneliin. Meistä paikka näytti ihan tavalliselta luolalta, mutta näin heikossa valossa oli vaikea nähdä mitään. Luolan katossa oli aukko, josta kuu pilkisti pimeällä taivaalla. Tämä ei ihan ollut sitä mitä olimme laavatunnelilta odottaneet, mutta toisaalta emme oikein enää jaksaneet syvemmällekään mennä.

Palatessamme takaisin Stevenin talolle yllämme avautui upea tähtitaivas. Täällä eivät sähkövalot häirinneet näkymää. Nautin täysin siemauksin kuunvalossa ratsastamisesta, vaikka itse en kyllä olisi nähnyt missä polku kulkee. Olimme lopenuupuneita päästyämme talolle. Menimme terassille nauttimaan ecuadorilaista tummapaahtoista kahvia. En kehdannut kieltäytyäkään, vaikken yleensä juo kahvia. Tämä kahvikupponen maistui erinomaiselta. Näin pehmeää makua en olekaan ennen kokenut. Tunsin, kuinka energia palasi jäseniini. Terassin perällä oli vanha kilpikonnan kuori, jonka Steven oli löytänyt mailtaan.

Jotenkin Steven oli ilmeisesti laskenut retken keston väärin, koska meidän piti palata takaisin Puerto Ayoraan noin kello 17-18, mutta lopulta tulimme takaisin vasta kello 20. Onneksi meillä ei ollut mitään erityisiä suunnitelmia kyseiselle illalle. Olimme vain hurjan nälkäisiä. Aikatauluhaasteista huolimatta voimme lämpimästi suositella Steven Divinea oppaana. Saimme häneltä valtavan tietopaketin elämästä Galapagoksella. Hän oli myös mukava keskustelukumppani missä tahansa asiassa. Juttua riitti puolin ja toisin niin paljon, ettei mikään ihme että retki vähän venähti. Saamme siis syyttää siitä myös itseämme.

Illallisen nautimme kivassa italialaisravintolassa La Dolce Italiassa. Ruoka oli hyvää, mutta aiheutti Terolle vatsanväänteitä, joten lienee paras olla suosittelematta paikkaa kovin lämpimästi.

Hinta: 35 EUR/henkilö, opastettu ylänköretki sisältäen parin tunnin hevosratsastuksen