Bow Wow

OSAKA, JAPANI

Hyvinnukutun yön jälkeen päätimme jäädä Floral Inn hotelliin vähintään kolmeksi päiväksi. Maksettuamme lisäyöt vastaanottoon lähdimme aamupalalle ostosputkeen. Päädyimme lopulta Clever kahvilaan, koska sen nimi viittasi fiksuun päätökseen.

Namba-aseman infopisteessä meitä opasti jo eläkeiässä oleva pirteänoloinen herrasmies. Saatuamme roppakaupalla lisätietoa Osakasta lähdimme rohkeasti etsimään pienen kartan avulla lähistöllä sijaitsevaa matkatoimistoa. Matkan varrella ihmettelimme muun muassa miten kadun risteykseen oli vedetty suojatie diagonaalisesti noin 50 metrin leveydeltä. Aika ajoin risteyksen kaikki liikennevalot menivät autoilijoilta punaisiksi, jolloin se oli kokonaan varattu jalankulkijoille. Risteyksen poikki pääsi kävelemään miten halusi, vaikka suoraan diagonaalisesti. Nerokasta, vai oliko?

Tutkailimme karttaa, muttemme olleet ihan selvillä suunnista. Pienen pähkäilyn jälkeen kysyimme sopivasti kohdalle osuneelta korttelipoliisilta apua. Ystävällinen virkamies osoitti, lähestulkoon kokonaan japaniksi, matkatoimiston olevan ihan kulman takana. Todellisuudessa se oli huomattavasti pidemmällä ja itse asiassa juna-aseman sisällä, mutta löysimme kuitenkin lopulta perille.

Matkatoimistossa meitä palveli nuori mies, joka osasi suhteellisen hyvin englantia. Puolen tunnin selvittely, henkilötietojen antaminen ja luottokortilla maksaminen päättyi lopulta siihen, että meillä oli kahden yön majoitus Koyasanista buddhalaistemppelistä. Ostopäätös ei ollut reissumme halvimmasta päästä, mutta rahahan pitää muuttaa elämyksiksi. Ja temppeliin majoittuminen tarjosi juuri sitä mitä olimme Japanista hakemassa.

Olimme pohtineet jo pidemmän aikaa mitä kautta lentäisimme Japanista Suomeen. Halusimme siihen väliin vielä aurinkoiselle hiekkarannalle, sillä odottaahan kotimaassa kylmä ja pimeä talvi. Matkailushoppailun makuun päästyämme menimme Thai Airwaysin toimistolle kyselemään lentoja tuttuun ja turvalliseen Bangkokiin. Kalliista hinnasta huolimatta teimme varauksen varmuuden vuoksi. Näin meille jäi pari päivää harkinta-aikaa, koska lippuja ei tarvinnut lunastaa samantien.

Kaupunkiin tutustuminen pääsi saman tien käyntiin, sillä lähdimme metron sijasta kävellen takaisin hotellillemme. Matkan varrella tuli jälleen tutkittua usein karttaa, josta ei aina saanut edes kompassin kanssa tolkkua. Yritimme pysyttäytyä mahdollisimman paljon pääkadun varrella, vaikka se ei tarjonnut paljon kulttuurisia virikkeitä.

Välillä silmiin osui jotain omituista. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon arkkitehtuurin pieni helmi; moderni ruosteenvärinen rakennus, jonka ulkoseinässä oli poikkeuksellisen mielenkiintoiset ulokkeet kasveille. Kyseinen luova ratkaisu tosin tarkoitti, että rakennuksen íkkunat olivat vain pienet rupuiset suikaleet, joista tuskin näki paljoakaan ulos.

Ostosalueelle saavuttuamme menimme ’all you can eat’ -sushiravintolaan. Maksettuamme kiinteän lounashinnan, noin 10 euroa per henkilö, istahdimme sushi-liukuhihnan eteen. Pienillä lautasilla lipui tasaiseen tahtiin ties minkä sorttisia sushiherkkuja. Näitä sai vapaasti lapata suuhunsa kunnes napa paukkui. Meille raja tuli vastaan 12 lautasellisen jälkeen. Vieressämme istuva paikallinen mies lopetti vasta kun oli tyhjentänyt täydet 30 lautasellista. Tällaisessa ravintolassa sushi ei ole ihan ensiluokkaista, mutta välillä pitää tyytyä laadun sijasta määrään.

Pimeän laskeuduttua Osakan valomainokset heräävät henkiin. Kaupungin kaupallisuus tulee värikkäiden valomainoksien myötä selkeästi esiin. Suurien tavaramerkkien kilpailu kuluttajien ajasta ja huomiosta on ilmeisen kiivasta. Vaikka mainokset näyttävät parhaimmillaan huikean upeilta, ja niistä huokuu ison metropolin itsevarmuus, emme kaivanneet samanlaista neon- ja LED-valo kakofoniaa Helsingin katukuvaan.

Päivän mieleenpainuvin elämys oli Bow Wow -niminen paikka. Ihmettelimme paikan edessä olevaa kummallista mainosta, jossa kehotettiin ohikulkijoita tulemaan sisään leikkimään koirien kanssa. Konsepti oli sen verran outo, että oli ihan pakko mennä katsomaan. Bow Wow on tarkoitettu henkilöille, jotka haluavat viettää aikaa kahvilan koirien kanssa. Kadulla sisäänheittäjä seisoo koiran kanssa, jonka vieressä on valokuvia yläkerran koiratarhan asukkaista. Pienen sisäänpääsymaksun jälkeen asiakas viedään yläkerran kahvilaan (aidalla suljettuun tilaan), jossa pitää tilata vähintään yksi juoma, joka nautitaan koirien temmeltäessä vapaasti lattialla.

Bulldogin pentu kiipesi pöydälle asti ihmettelemään uusia asiakkaita ja tilaamiamme juomia. Lattialla vipelsi noin kymmenen erirotuista pentua. Osalle pennuista oli puettu vaipat, jotteivät ne niin helposti sotke paikkoja. Silti hoitajatytöt saivat juosta vähän väliä rätin kanssa ympäriinsä, kun pennut pissivät sinne tänne. Istuskellessamme koirien keskellä leikkien noin tunnin ajan huomasimme, että koirat vaihdettiin säännöllisin väliajoin takahuoneeseen hetken huilimaan. Lähtiessämme jäimme pohtimaan, mitä koirille tapahtuu, kun ne kasvavat pennuista aikuisiksi koiriksi. Joka tapauksessa ne tarjosivat meille hauskan, joskin omituisen hetken keskellä kuhisevaa Osakaa. Hymy suupielessä palasimme takaisin hotellille.


Video: Bow Wow -koirat telmivät

Floral Inn Namba

OSAKA, JAPANI

Liikemiestyylinen hotelli, jossa rauhallinen huoneemme takapihan puolelle. Huone aikaisempia vastaavia hieman nuhjuisempi, mutta toimiva. Hyvä parisänky puhtailla, valkoisilla lakanoilla. Huoneessa vedenkeitin ja teetä, tv, langallinen internet-yhteys, jääkaappi ja hiustenkuivaaja. Pieni ruotsinlaivakylpyhuone. Hotellissa yhdessä kerroksessa kolikoilla toimivat pesukoneet ja alakerrassa mahdollisuus ostaa aamiainen lisähintaan.

Sijainti: Osakan keskustassa, Minami-alueella Namba-metroaseman vieressä. Lähellä loputtomat ostos- ja ravintolakadut.
Hinta: 58 EUR / huone / yö (varattuna turistitoimistosta), 64 EUR / huone / yö (varattuna hotellista suoraan)

Suomea puhuva tarjoilija

NAGOYA-OSAKA, JAPANI

Herättyämme Tero lähti kysymään hotellin vastaanotosta mahdollisuutta jäädä huoneeseen vielä toiseksi yöksi. Virkailija totesi pahoitellen, että hotelli on täynnä, ja että meidän pitää kirjautua ulos klo 10 mennessä. Olimme jo edellisenä iltana päättäneet, että siinä tapauksessa jatkamme matkaamme Osakaan.

Merja mutusteli hotellin aulassa, huoneen hintaan sisältyvän, japanilaisen aamupalan. Aamupalaksi oli riisimöykkyjä levään käärittynä ja vihreää teetä. Tero jätti tällä kertaa japanilaiset omituisuudet väliin ja haki kulman kioskista itselleen kolmioleipää muistuttavan tekeleen. Check-outin jälkeen heitimme rinkat selkään ja lähdimme rauhallisesti kävelemään Nagoyan rautatieasemaa kohti. Matkan varrella ihastelimme muun muassa metallikaiteista muodostettua tötterömonumenttia.

Koska käteisvaramme alkoivat olla lopuillaan suoritimme tankkauksen lähimmällä automaatilla. JP Bank oli meille entuudestaan tuttu, joten nostimme kerralla 100 000 jeniä. Tällä viikolla tapahtunut kurssiheilahdus osoittautui meille kalliiksi, sillä tarkastettuamme tilimme huomasimme, että edelliskerralla saman summan nostaminen maksoi noin 100 euroa vähemmän.

Asemalle päästyämme etsimme lippuluukun ja kysyimme eri junavaihtoehtojen hintoja. Päätimme kokeilla Shinkansen-luotijunaa, vaikka sen lähtöön oli enää vaivaiset 12 minuuttia. Ehdimme junaan ilman sen suurempaa spurttia.

Shinkansen kulkee parhaimmillaan yli 300 kilometrin tuntinopeudella. Rata on näillä osuuksilla rakennettu mahdollisimman suoraksi ja tasaiseksi. Tämän lisäksi juna kallistuu hieman myötäillessään loivia kaarteita. Merja ei pitänyt tästä “heilumisesta”, koska se sai hänet voimaan huonosti. Tero puolestaan mietti, miltä tuntuisi istua suprajohdintekniikkaan perustuvassa seuraavan polven Shinkansenissa, joka on testiradalla saavuttanut yli 580 kilometrin tuntinopeuden. Moni tosin on huolestunut seuraavan Shinkansen-sukupolven kannattavuudesta ja turvallisuudesta.

Osakaan singahdettuamme menimme suoraan aseman turistitoimistoon tiedustelemaan meille sopivia majoitusvaihtoehtoja ja mielenkiintoisia nähtävyyksiä. Hetkessä edessämme oli mojova läjä värikkäitä esitteitä etukuponkeineen. Pienen pähkäilyn jälkeen virkailija varasi meille puhelimitse budjetillemme sopivan hotellimajoituksen Minamin kaupunginosasta, noin kolmen kilometrin päässä asemalta etelään.

Koska hotelliimme pääsi sisäänkirjautumaan vasta parin tunnin kuluttua, päätimme syödä lounaan yhdessä aseman alakerrassa sijaitsevista ravintoloista. Valitsimme, edelleen rinkat selässä, mukavanoloisen sushi-ravintolan, jossa asiakkaita olisi saanut olla enemmänkin. Istuimme pöytään ja rupesimme tutkailemaan japaninkielistä lounaslistaa.

Nuorehko naistarjoilija pinkaisi iloisesti kultareunuksisen sermin takaa paikalle ja kysyi meiltä yllättäen ujon ontuvasti, mutta täysin ymmärrettävällä suomenkielellä “oletteko suomalaisia?”. Ihmetyksemme oli suuri, emmekä hetkeen pystyneet tokaisemaan mitään. Tarjoilija kumarsi ja esittäytyi englanniksi Sakiksi. Kerroimme puolestaan nimemme ja mistä päin olimme kotoisin. Saki oli todella puheliaalla tuulella, joten saimme tietää hänen opiskelunsa olevan loppusuoralla, ja että hän oli opiskellut suomenkielen alkeet kuudessa kuukaudessa.

Juttutuokiomme jälkeen teimme tilauksemme ja söimme rauhassa. Laskunmaksun yhteydessä saimme Sakilta käsinkirjoitetun viestin: Thank you for coming to japan and our restaurant! Kiitos paljon. I was really happy to see you two here and talk in Finnish. Hausuka tutustua!!! Hyvää matkaa!! From Saki. Sen innoittamina otimme yhteisvalokuvan, annoimme Sakille matkakäyntikorttimme ja kutsuimme hänet meille kylään Helsinkiin. Tippejä olisi tällä kertaa ropissut kunnolla, mutta opaskirjamme mukaan Japanissa tippaaminen aiheuttaa hämmennystä ja osittain jopa paheksuntaa. Rahalliset palkkiot tulisi kuulemma aina antaa suljetussa kirjekuoressa. Näin kukaan ei pääse julkisesti pröystäilemään, eikä vastaanottajan mahdollista pettymystä tarvitse kohdata kasvotusten (kirjekuoren saa avata vasta kun antaja on poistunut). Tipit jäivät antamatta, mutta olemme yhteydessä Sakiin sähköpostitse.

Lounaan jälkeen nappasimme metron Minamiin. Shinkansen-juniin verrattuna japanilaiset metrot ovat yllättävän tavanomaisia. Japanilaiset eivät pahemmin puhu toisilleen julkisissa kulkuvälineissä, ja häiriköintiä ei siedetä alkuunkaan. Emme ole vielä kertaakaan törmänneet huonosti käyttäytyviin tai muutoin epäsiisteihin japanilaisiin. Toisin on Suomessa, tai ainakin Sörkan kulmilla Helsingissä.

Noustuamme Minamin metroaseman liukuportaat tupsahdimme vilkkaaseen maan alla kulkevaan käytävään. Käytävässä oli satoja pikku putiikkeja, joissa myytiin vaatteita ja syötävää. Kävelimme aikamoisen matkan ihmisvirrassa ennen kuin saavuimme exit-kohtaan numero 26. Kivuttuamme portaat seisoimme rinkkoinemme otsa hiessä hotellimme edessä.

Hotelliin sisäänkirjautuminen sujui muitta mutkitta. Laskettuamme rinkat selästämme huoneemme nurkkaan heittäydyimme välittömästi sängylle lukemaan matkaopaskirjaamme ja Osakan esitteitä. Täällähän oli tarjolla vaikka mitä.

Päivän reissaaminen painoi silmiä. Pieni lepohetki venyi useaksi tunniksi. Pimeän jo tultua nousimme sängystä ja lähdimme tutkailemaan lähiympäristöä. Kapeat, herkästi valaistut sivukujat tarjosivat paljon tutkittavaa. Korttelimme takaa löytyi pieni joki, jonka pinta heijasti ympärillä olevien valomainoksien värejä.

Osakaan liittyy monta mielenkiintoista erikoispiirrettä. Yksi niistä on se, että kaupungin väkiluku on päivisin lähes neljä miljoonaa, mutta öisin tuo luku putoaa kolmanneksen, joten yli miljoona ihmistä tulee päivittäin Osakaan töihin kaupungin ulkopuolelta. Japanilaiset liikkuvat paljon polkupyörillä. Fillari onkin käytännöllisin menopeli lyhyillä matkoilla ruuhkaisissa kaupungeissa. Iltaisin kauppakujien yhteydessä näkee usein sadoittain nätisti riviin parkkeerattuja, vaihteettomia pyöriä. Tästä pitäisi ottaa mallia myös Helsingissä.

Hankittuamme pientä purtavaa palasimme takaisin hotellille. Skypeilimme jonkin aikaa Merjan siskon pojan, Simon, kanssa, jolla sattui olemaan tänään nimipäivä. Telkkarista tuli outo talk show -ohjelma. Kielimuurista huolimatta seurasimme sitä suurella mielenkiinnolla ja ihmettelimme japanilaisten avointa hulluttelua. Pehmeä tyyny ja sopivan viileä huone siivitti nopeasti molemmat unten maille.

Toyoko Inn Nagoya-Eki Sakura-dori-guchi Shinkan

NAGOYA, JAPANI

Hankalan nimen takaa löytyy Toyoko Inn -ketjun liikemiestyylinen hotelli. Jälleen vastaanotosta annettiin naisille pieni tuotenäytepussukka mukaan. Huoneessa aika kova, mutta leveä parisänky. Peitto oli liukkaasta materiaalista ja valui yön aikana väkisin lattialle. Huoneessa perusvarustus eli muun muassa tv, langallinen internet-yhteys, teenkeittovälineet, ilmankostutin, erilaisia peseytymistarpeita ja hiustenkuivaaja. Kylpyhuone pieni, ruotsinlaivatyylinen koppero, jossa länsimainen wc-istuin japanilaisilla herkuilla eli pyllypesulla. Japanilainen aamiainen eli miso-keittoa, vihreää teetä ja erilaisia riisikakkuja.

Sijainti: lähellä Nagoyan rautatieasemaa, keskustassa
Hinta: 70 EUR / huone / yö (sis. aamiaisen)

Vanhaa postireittiä pitkin

TSUMAGO-MAGOME-NAGOYA, JAPANI

Ryokanissa oli tarkat sisään- ja uloskirjautumisajat. Aamiaisen jälkeen meille jäi noin tunti aikaa käydä pesulla, pakata kamamme ja jättää hyvästit ryokan-kokemukselle. Veimme rinkat Tsumagon pääkadun päässä olevaan turisti-infoon. Tarkoituksena oli pistää rinkat kuljetuksella metsävuoriston toiselle puolelle, jotta meidän ei tarvitsisi raahata niitä koko matkan ajan. Valitettavasti kuljetuspalvelu oli toiminnassa vain viikonloppuisin. Luovana ratkaisuna infossa oleva virkailija ehdotti, että hän voisi pistää rinkkamme menemään taksilla. Maailmasta ei löydy montaa valtiota, jossa moinen ehdotus tuntuisi järkevältä ratkaisulta, mutta Japani on tasan yksi maailman luotettavimpia maita. Otimme tarjouksen vastaan. Löytäisimme rinkkamme määränpäästämme Magomen turisti-infosta iltapäivällä.

Kymmenen pintaan suuntasimme askeleemme Tsumagon postikylästä kapenevaa tietä pitkin Magomea kohti. Tienviitan mukaan edessämme oli vaivainen 7 kilometrin taivallus. Auringosta huolimatta taivaalta alkoi tihkua ujosti vettä, välillä tuli pari kuuroakin. Käveltyämme puolisen tuntia korkeaa nousua ohitimme muutaman pittoreskin puutalon. Meitä huvitti pääoven eteen T-muotoon kuivumaan ripustetut jukatanit.

Välillä pysähdyimme ihastelemaan vanhoja, tuulen ja sateen hiomia, kiviä. Suurimpiin oli kaiverrettu kalligrafisia tekstejä. Koska kulkemamme tie oli vanha postinkuljetusreitti, päättelimme tekstien kertovan sijainnin ja etäisyyden. Puita alkoi olla tiheämmin mitä edemmäs pääsimme puikkelehtivaa reittiä pitkin. Metsän reuna häämöttikin jo edessämme.

Metsä tarjosi sopivasti suojaa sateelta ja auringolta. Pienestä nihkeydestä huolimatta helppokulkuinen, kivillä päällystetty, polku pisti meihin vauhtia. Meillä ei ollut mihinkään kiire, mutta halusimme päästä näkemään miten edessämme oleva Magomen kylä erosi Tsumagosta. Bongasimme reitin varrella useita pieniä kivipatsaita. Osissa paloi suitsukkeita. Ilmeisesti ohikulkijat kunnioittivat ja lepyttivät näin metsän henkiä.

Noin puolessa välissä pidimme lyhyen tauon kahden kauniin vesiputouksen äärellä. Opaslehtisen mukaan vesiputoukset tulivat kuuluisaksi Eiji Yoshikawan valittua paikan romanttiseen kohtaukseen, jossa Musashi kohtasi rakkaansa. Bushidon hengessä Tero halusi paikasta valokuvan kepeän sivupotkun kera. Paikalle osui myös pari japanilaisturistia. Postireitti on helppo ja suosittu vaellusreitti.

Pienen puusillan kohdalla törmäsimme vanhaan japanilaiseen rouvaan. Vaihtelimme kuulumisia englanniksi. Samalla edestämme tulvi kasapäin nuoria koululaisia. Virta jatkui tasaisena monta minuuttia. Joka viides tokaisi posket punaisina ”Hello! My name is… What is your name?” (Hei! Minun nimeni on… Mikä sinun nimesi on?). Ihan hauskaa, mutta jossain vaiheessa suorastaan puuduttavan toistuvaa kommunikointia. Heitimme väliin puolestamme ”Konnichiwa, ogenki desu ka?” (Terve, mitä kuuluu?), mikä herätti hilpeää naurua. Ilo oli molemminpuolista, kielimuurista huolimatta.

Metsän läpi päästyämme hengähdimme hetken reitin korkeimmalla paikalla ennen pitkän nousun jälkeistä alamäkeä. Välillä eteemme avautui upea ruskainen metsämaisema. Valitettavasti aurinko ei tuolloin näyttäytynyt, jotta olisimme nähneet puiden lehtien värit kirkkaina. No, onhan ruska suomalaiselle tuttu asia. Tovin talsittuamme jouduimme ylittämään asfaltoidun tien. Meitä huvitti tien reunaan maalatut jalanjäljet, jossa jokaisen tulisi japanilaiseen tyyliin seistä ja odottaa mukisematta. Tero tosin on kohdannut tämän suomessakin. Armeijassa ollessa komppanian päällikön huoneesta tuli nopeasti lähtö huutojen kera, mikäli jalat eivät olleet täsmälleen lattialla merkatussa kohdassa.

Tienylityksen jälkeen ohitimme seuraavaksi pari leikkimökin kokoista vesimyllyä. Tienviitan mukaan olimme juuri saapumassa Magomeen. Vaikka takanamme oleva matka ei ollut pitkä, ja edessämme oli enää noin parinkymmenen minuutin patikointi, jalkamme alkoivat tuntua raskailta. Onneksi taivas näytti jälleen kirkastuvan. Kummastelimme japanilaista kekseliäisyyttä, kun pieniä takapihojen viljelyksiä suojattiin limupulloista väsätyillä linnunpeläteillä.

Magomeen päästyämme tapasimme uudestaan seniorinaisen, johon tutustuimme reitin varrella.

Hän kertoi hieman alueen luonnontilasta ja historiasta. Edessämme jököttävässä kivimonumentissa olevat japaninkieliset merkinnät kertoivat ilmansuuntia ja niistä löytyviä kaupunkeja. Olimme 653 metriä merenpinnan yläpuolella.

Ensikosketus Magomeen oli hyvin samanlainen kuin Tsumagoon tullessamme; molemmat kylät ovat äärettömän pittoreskeja ja vuorten ympäröimiä. Oleellisin osa kylää on runsaan kilometrin pituinen pääkatu, jonka varrella on vieri vieressä vanhoja puutaloja, joissa on käsityöläispajoja, ruokapaikkoja ja matkamuistomyymälöitä. Saavuimme Magomen kylän yläpäähän, joten pääkatu avautui edessämme melko jyrkkänä alamäkenä. Merjan jalkoja särki jo, mutta vaelsimme urheasti alaspäin turisti-infoa etsien. Meidän piti hakea sieltä rinkkamme.

Kävelimme ja kävelimme, kunnes tulimme pääkadun alapäähän, jossa kyselimme paikallisilta, missä turisti-info mahtaa olla. He osoittelivat pääkatua ylöspäin. Ei voi olla totta. Meidän oli pakko lähteä vaeltamaan takaisinpäin. Rinkat olivat hyvässä tallessa. Söimme kevyen lounaan ihastellen upeaa vuoristomaisemaa allapuolellamme.

Kävellessämme jälleen pääkatua alaspäin alkoi sataa oikein urakalla. Merjan ”penikkatauti” vaivasi ja hän pääsi vaivoin alas asti. Linja-autoasemalta näyttävä paikka ei oikeasti ollutkaan linja-autoasema. Siinä sitten meni jonkin aikaa pähkäillessä ja kysellessä, että mistähän bussi Nakatsugawaan mahtaisi lähteä. Merja istui kamojen kanssa katoksen alla Teron juostessa edestakaisin lähimaastossa. Lopulta hän löysi bussipysäkin vähän matkan päästä. Sadekin onneksi taukosi, koska pysäkillä ei ollut katosta. Pysäkillä olevan aikataulun mukaan seuraava bussi lähti vasta tunnin kuluttua. Istuimme alas ja otimme rennosti miettien ehtisimmeköhän vielä saman illan aikana Nagoyaan asti.

Bussi tuli japanilaiseen tyyliin aikataulun mukaisesti. Kuljettajan ohi ahtautuminen rinkkojen ja reppujen kanssa ei ollut ihan helppoa. Ovella piti ottaa masiinasta lippu, joka laitetaan toiseen masiinaan poisjäännin yhteydessä. Näin määräytyy matkan hinta, joka näkyy myös valotaululla bussikuljettajan vasemmalla puolella, tuulilasin yläpuolella. Maksu laitetaan masiinaan, joka laskee vaihtorahat automaattisesti. Aina välillä maksaminen töksähtää johonkin pienimuotoiseen väärinkäsitykseen. Matkustajien onneksi kuljettajat ovat todella ystävällisiä, kärsivällisiä ja kohteliaita. ”Domo arigato”, eli kiitoksia paljon, on yksi tärkeimmistä japaninkielisistä fraaseista, jota käytämme surutta ihan missä tilanteessa tahansa. Japanissa kaikki suorastaan viljelevät toisilleen kiitoksia ja anteeksipyyntöjä.

Puolen tunnin ajomatkan jälkeen olimme Nakatsugawan asemalla. Alkoi olla jo pimeä. Kaupunki tuntui niin onnettomalta, että juoksimme rinkat rytkyen suoraan junalippuluukulle ostamaan paikat seuraavaan Nagoyaan menevään junaan. Jälleen kerran saimme ystävälliseltä virkailijalta apua lippujen ostossa. Hän paineli puolestamme automaatin nappuloita ja hoputteli meitä juoksemaan kulman takana olevalle laiturille. Ajoituksemme oli täydellinen. Päästyämme istumaan juna oli jo nytkähtänyt liikkeelle. Tunnin kuluttua olisimme Nagoyassa.

Nagoyan asema oli vilkasliikenteinen. Ihmisiä tulvi joka suunnasta. Nappasimme kuvan päästyämme hieman rauhallisempaan paikkaan tutkailemaan mikä käytävistä johtaisi haluamaamme suuntaan. Teron matkakompassi ei aina osoittanut ”oikeaan” suuntaan, sillä välillä selvästi väärään ilmansuuntaan kulkeva käytävä ohjautuikin juuri sinne minne oli tarkoitus mennä. Onneksi Japanissa on yllättävän paljon kylttejä myös englanninkielisinä, varsinkin isoissa kaupungeissa.

Ulkona oli jo pimeää. Onneksi meillä oli tällä kertaa käytössämme hyvä kartta ja selvä näkemys, mihin halusimme majoittautua. Toyoko Inn sijaitsi 10 minuutin kävelymatkan päässä asemalta, mutta päivän marssi oli jo tehnyt tehtävänsä, ja selässämme roikkuvat rinkat tuntuivat todella painavilta. Onnemme jatkui vielä sen verran, että taisimme saada viimeisen vapaana olevan kahden hengen huoneen.

Merjan käydessä kylvyssä Tero kävi hakemassa pientä iltapalaa kulman ruokakioskista. Samalla tuli kysyttyä, olisiko mitenkään mahdollista jäädä hotelliin vielä toiseksi yöksi. Tietoa siitä emme saaneet, vaan asia selviäisi vasta aamulla.

Televisiosta ei tullut mitään kiinnostavaa, mutta nettiyhteys oli supernopea. Erilaisia esitteitä ja nettisivuja tutkaillessamme huomasimme harmiksemme, että Nagoyan robottimuseo on lopettanut toimintansa vähän aikaa sitten. Olimme pysähtyneet tähän kaupunkiin varta vasten mennäksemme kyseiseen museoon. Eipä taida olla tarpeen jäädä toiseksi yöksi tähän hotelliin. Siirsimme vielä kuvia nettialbumiimme ja luimme suomalaisten nettilehtien tarjontaa. Kotosalla ei näyttänyt tapahtuneen mitään uutta tai ihmeellistä. Näissä merkeissä nukahdimme uupuneina kymmenen pintaan.