Hotel Richmond

MATSUMOTO, JAPANI

Siisti liikemieshotelli hyvällä paikalla. Erittäin rauhallinen. Tarjolla tupakoimattomien huoneita, jotka valitettavasti olivat täynnä saapuessamme. Huoneessa siis lievä tupakanlemu. Mukava parisänky, vähän kovat tyynyt. Puhtaat, valkeat lakanat ja pyyhkeet, jotka vaihdetaan joka päivä. Mahdollisuus kieltää liinavaatteiden vaihto laittamalla oveen ekolappu. “Ei saa häiritä”-, “Siivousta toivotaan”- ja “Eko”-lappu toimivat magneeteilla, koska koko ovi on metallia.

Huonevarustukseen kuuluvat: litteä tv, vedenkeitin (teetä+kahvia), ilmankostutin, ilmanraikastin, ilmastointi, nenäliinoja, lankapuhelin, langallinen internet-yhteys (kaapeli huoneessa valmiina), kirjoituspöytä, hiustenkuivain ja erilaisia toilettitarvikkeita. Lisäksi naisille hotellin vastaanotossa kori, josta voi valita erilaisia kauneudenhoitoon liittyviä tuotenäytteitä.

Hotellin tietyissä kerroksissa ruoka- ja juoma-automaatteja, “video-on-demand” -korttien automaatti, jääpalakone, kolikoilla toimivat pyykinpesu- ja kuivauskoneet sekä mikroaaltouuni. “Video-on-demand” -kortti vuorokaudeksi 7,5 euroa. Pyykinpesukoneen käyttö 1,5 euroa per lasti ja kuivauskone 80 senttiä per 30 minuuttia.

Sijainti: Matsumoton keskustassa 300 metriä rautatieasemalta
Hinta: 80 EUR / huone / yö, lauantaina 85 EUR / huone / yö (sis. erilaisia pikkutavaroita)

Tateyama - Kurobe -vuoristoreitti

TOYAMA - MATSUMOTO, JAPANI

Aamu lähti vauhdilla käyntiin, kun suuntasimme heti aamupalan jälkeen rinkkoinemme rautatieasemalle. Jätimme rinkat mukaville konduktööreille kuljetettavaksi Shinano-Omachiin, jossa lunastaisimme ne iltapäivällä. Hintaa tälle kuljetukselle tuli yhdeksän euroa per rinkka, mutta mielestämme se oli sen väärti.

Istuimme tyytyväisinä paikallisjunaan, joka vei meidät Toyamasta Tateyamaan vähän alle tunnissa. Juna oli japanilaiseen tapaan supersiisti. Penkit sai helposti käännettyä kumpaan suuntaan tahansa. Tämä mahdollisti esimerkiksi sen, että kaveriporukat voivat halutessaan istua vastakkain, mutta kenenkään ei tarvitse. Penkin reunassa olevasta vivusta vaan kiinni ja kiepautus, niin penkki vaihtaa suuntaa. Miksiköhän tällaisia ei ole Suomessa?

Ulkona oli pilvinen, jopa hieman sateisen oloinen sää. Katselimme harmaata maisemaa junan ikkunasta toivoen, että Alpeilla sää selkenisi. Radan varren maisemat olivat aivan erilaiset kuin joihin olimme tottuneet Venäjällä. Siistejä riisipeltoja, pieniä omakotitaloja hyvin hoidettuine pihoineen ja kauniita hedelmäpuita. Paikallisjunan asemat olivat enemmänkin seisakkeita kuin varsinaisia asemia ja niitä oli tuhottoman paljon. Tuntui, että juna pysähtyi jatkuvasti. Mitään kovin ruuhkaista ei tällä reitillä ollut, vaan kokoajan riitti istumapaikkoja niitä tarvitseville.

Loppumatkasta ihastelimme kauniita vuoristomaisemia sekä omituisen näköisiä hautausmaita. Japanissa on ihan omanlaisensa hautausmaakulttuuri. Hautausmaita on runsaasti ja niiden kivet ovat hyvin erilaisia kuin missään muualla. Juna ikkunasta pääsimme näkemään jo hieman alkusoittoa syksyn väriloistosta. Tosin sateinen sää latisti ikävästi värejä.

Luimme Tateyama-Kurobe -vuoristoreitin esitettä ja yritimme ymmärtää, miten systeemi toimii. Esite oli hyvin laadittu, mutta silti tuntui ihan mahdottomalta ehtiä koko reitti päivän aikana. Tulisimme käyttämään köysiraitiovaunuja, busseja ja köysiratoja. Meillä ei vain ollut aavistustakaan, kuinka helppo tai nopea on vaihtaa kulkuneuvosta toiseen ja mitä muuta reitillä tehdään. Oma opaskirjamme oli esitteitäkin sekavampi, joten lähdimme matkaan seikkailumielellä.

Huoli osoittautui täysin turhaksi. Japanilaiset miettivät tällaiset asiat turistien puolesta. Päästyämme Tateyaman asemalle voimme lähes heittää aivot narikkaan. Joka paikassa oli joku neuvomassa eteenpäin ja hoputtamassa, jos jokin kulkuneuvo oli juuri lähdössä. Siirryimme siis liukkaasti junasta köysiraitiovaunuun, joka lähti samantien kuljettamaan meitä Tateyamasta Bijodairaan vähän alle 1000 metrin korkeuteen merenpinnasta.

Köysiraitiovaunu oli tupaten täynnä japanilaisia. He kulkivat turisteina omassa maassaan. Kaikki kuulutukset olivat sekä japaniksi että englanniksi, joten meidän oli helppo seurata tilannetta. Bijodairassa tummat pilvet väistyivät auringon edestä ja ruska pääsi loistoonsa. Vietimme jonkin aikaa näköalatasanteella huokaillen vuoristomaiseman kauneutta, kunnes oli aika istahtaa siistiin bussiin ja jatkaa matkaa kohti Murodoa.

Kuljettajalla oli jälleen hohtavanvalkoiset hansikkaat ja hieno virkapuku. Matka kesti 50 minuuttia ja bussissa oli opastekuulutukset kaikissa vähänkin merkittävemmissä kohdissa reittiä. Tuli melkein olo, että on opastetulla kiertoajelulla. Matkailijan näkökulmasta homma alkoi vaikuttaa jopa liian helpolta. Missä oli kaikki jännitys siitä, että kohta jotain menee pieleen, tai että asiat eivät muuten vain suju. Kerrankin voi vain ottaa rennosti ja jättäytyä japanilaisen järjestelmällisyyden kuljetettavaksi.

Bussi kiemurteli upeassa syksyisessä setripuumetsässä pysähtyen sopivasti vaikkapa 350 metriä korkean Shomoyodaki-vesiputouksen kohdalla, jotta kaikki halukkaat ehtivät ottaa valokuvia. Metsästä tie kaartui aukealle Amidagaharan niitylle, joka tuntui jatkuvan silmänkantamattomiin. Valitettavasti ruska oli täällä jo lähes ohi lukuunottamatta hehkuvanpunaisia pihlajia ja vaahteroita. Tien vieressä näkyi yhdeksän metriä korkeita keppejä, jotka toimivat talvella lumimerkkeinä. Esitteessämme on vaikuttavia kuvia alueesta talvella, jolloin tie kiemurtelee jopa 18 metriä korkeiden lumivallien keskellä. Pysähdyimme hetkeksi niityn laidalla sijaitsevalle hotellille, jonka henkilökunta seisoi ulkona vastaanottamassa pariskuntaa, joka jäi tänne yöpymään.

Jatkoimme matkaa Murodolle, joka oli reittimme korkein kohta 2 450 metrin korkeudessa. Siellä korkeusero alkoi jo vähän tuntua, kun olimme nousseet niin nopeasti. Oli lounasaika, joten etsiydyimme valtavaan ravintolaan, jossa isojen japanilaisryhmien ruokailu hoidettiin sellaisella tehokkuudella, että työ- ja kouluruokalat voisivat ottaa siitä mallia Suomessa. Pitkiin pöytiin katettiin annokset valmiiksi juuri ennen seurueen saapumista ja kaadettiin hämmästyttävällä nopeudella kaikille teetä mukeihin. Kun seurue sitten ohjattiin syömään, he pääsivät samantien ruoan kimppuun.

Meillekin löytyi paikat yhden pöydän päästä. Ruokailu oli mielenkiintoinen kokemus. Valitsimme hieman epäselvien valokuvien perusteella itsellemme annokset. Tero söi nuudeleita ja katkarapuja. Merjalla oli riisiä omituisine lisukkeineen. Ruoan hinta-laatusuhde ei ollut ihan kohdallaan, sillä ateria maksoi 10 euroa per henkilö, mutta mitäpä sitä voi muutakaan odottaa tällaisissa korkeuksissa. Jälkiruoaksi ostimme Hoshi no Shizukuja, joita saa vain tältä reitiltä. Kyseessä oli valkosuklaalla päällystetyt mantelit.

Murodolta olisi voinut tehdä vaelluksen Tateyama-vuoren huipulle noin 3 000 metriin, mutta me tyydyimme kiertelemään alueen luontopolulla. Vuoristomaisema, lammet ja hieman alempana levittäytyvä ”helvetinlaakso” olivat vaikuttavia. Parin kilometrin polkua oli helppo seurata, sillä puita ei näkynyt lähimaillakaan. Opimme japanilaisen tavan poseerata valokuvissa voitonmerkkiä sormilla näyttäen ja leveästi hymyillen. He käyttävät tätä samaa tyyliä kaikkialla; oli taustalla sitten temppeli, vuori tai mitä tahansa muuta.

Palattuamme kävelyretkeltä otimme kaikkien japanilaisten tapaan vesipulloihimme lähdevettä Gyokuden-lähteestä, joka maan korkeimmalla sijaitseva lähde. Se on valittu yhdeksi Japanin sadasta tunnetuimmasta lähteestä (tällaisia mielenkiintoisia yksityiskohtia löytyy japanilaisista turistiesitteistä).

Seuraavaksi astuimme ympäristöystävälliseksi mainostettuun johdinbussiin, joka vei meidät Tateyama vuoren läpi. Tämä on Japanin korkeimmalla sijaitseva tunneli. Noin neljän kilometrin matka Daikanbouhun kestää 10 minuuttia.

Daikanboussa katselimme upeita vuoristomaisemia ja alhaalla siintävää Kurobe-järveä näköalatasanteilta. Ihmettelimme hetken matkamuisto- ja herkkumyymälöitä, kunnes asetuimme jonottamaan seuraavalle etapille. Tällä kertaa matkasimme huikaisevalla köysiradalla 2 300 metristä alas 1 800 metriin Kurobedairalle. Killuimme seitsemän minuuttia huijuvassa hissikopperossa pelkän köyden varassa.

Kurobedairasta jatkoimme samantien matkaa köysiraitiovaunulla Kuroben padolle, joka oli yksi retken nähtävyyksistä 1500 metrin korkeudessa merenpinnasta. Se on Japanin suurin holvikaarenmallinen pato, joka pitelee 200 miljoonaa tonnia vettä. Kävelimme patovallia pitkin Kurobe-kanjonin yli ja kipusimme vielä ylemmäs näköalapaikalle, jossa puuskutimme hetken aikaa maisemia ihastellen.

Odottelimme johdinbussia täpötäydellä maanalaisella asemalla, jossa oli huono ilma ja tuhottoman kuuma. Tällä härvelillä hurruttelimme Akazawa-dake -vuoren läpi. Vuoren toisella puolella satoi kaatamalla. Viimeinen etappimme oli 40 minuutin bussimatka Ogizawasta Shinano-Omachin rautatieasemalle. Asemalla etsimme Toyamasta saamamme kartan avulla paikkaa, josta meidän piti hakea rinkkamme. Sitä ei ihan heti löytynytkään ja aloimme jo huolestua. Tero kävi kysymässä aseman vieressä olevasta pienestä myymälästä neuvoa ja siellä rinkkamme odottivatkin kaupan nurkassa noutajaansa.

Mietimme hetken Shinano-Omachiin yöksi jäämistä, mutta paikka vaikutti jotenkin luotaantyöntävältä ainakin siinä pimeydessä ja sateessa. Painelimme pienelle rautatieasemalle ja ostimme liput Matsumoton junaan, jonka lähtöä odottelimme puolisen tuntia. Matka kesti tunnin, jonka jälkeen etsiskelimme sopivaa hotellia puolen kilometrin säteellä rautatieasemasta. Puolen tunnin kuluttua tyydyimme Richmond Hotellin tupakoivien huoneeseen, koska parempaakaan ei ollut tarjolla.

Olimme nälkäisiä, joten lähdimme harhailemaan lähiympäristöön etsien sushi-ravintolaa. Sellainen löytyikin lähes nurkan takaa. Ravintolan ulkopuolella oli kuva hyvännäköisestä ja sopivankokoisesta annoksesta eikä hintakaan ollut kuin kuusi euroa. Menimme sisään ja tilasimme kaksi mielestämme samanlaista annosta kuin näimme kuvassa ulkona. Nyt oli kuitenkin ilta ja kuva oli lounaslistalta. Niinpä saimme molemmat eteemme 16 kappaletta susheja ja hintakin oli tuplat siitä, mitä odotimme. Susheihin piilotettu wasabi oli niin tulista, että meinasimme tikahtua. Piti etsiä pahimmat wasabi-kohdat ja hieman karsia tätä tulitahnaa. Sen jälkeen syöminen olikin huomattavasti nautinnollisempaa. Poistuimme ravintolasta vatsat täynnä ja tyytyväisinä.Vaiherikas päivä päättyi hotellihuoneessa netissä surffaillen ja tv:tä katsoen. Pikku nyanssina vielä, että tv:ssä sai yhdellä elokuvakanavalla vaihdettua tekstityksen japanista englanniksi painamalla kaukosäätimestä nappia ”bilingual” (kaksikielinen).

Video: Köyden varassa Kurobedairalle

Hotel Relax Inn

TOYAMA, JAPANI

Siisti, toimiva, sopivankokoinen, savuton huone, jossa kaksi 120 cm leveää sänkyä. Pehmeät peitot, Tempur-tyyppiset tyynyt ja puhtaat, valkeat lakanat. Harmonisen värinen ja kaunis sisustus. Kokolattiamatto. Kaikki tarpeellinen ja vähän tarpeetontakin tarjolla: langallinen nettiyhteys, tv japanilaisilla kanavilla, vedenkeitin ja teet+kahvit, ilmankostuttaja, ilmaionisaattori, cooler juomia varten, pieni jääkaappi, taskulamppu, lankapuhelin, pyjamat, tohvelit, pohjalliset, housuprässi, vaate- ja kenkäharjat, säädettävä ilmastointi, hammasharjat ym. toilettitarvikkeita. Lisäksi naisille vastaanotosta sisäänkirjautuessa erillinen toilettipussukka, jossa mm. Shiseidon shampoo ja hoitoaine. Ultramoderni wc-istuin, joka haluttaessa pesee pepun. Vesi juomakelpoista hanasta. Negatiivisena puolena, ettei huoneessa ollut ikkunaa.

Sijainti: Toyaman keskustassa rautatieaseman lähellä
Hinta: 74 EUR / huone / yö (sis. kaikenlaisia pikkutarvikkeita)

Liisa ihmemaassa (Repen kanssa)

TOYAMA, JAPANI

Lento Vladivostokista Toyamaan kesti kaksi tuntia 20 minuuttia. Koneessa meidän piti täyttää maahantulokaavake, jota kysyttiin kentällä passintarkastuksen yhteydessä. Olimme jättäneet yhden kohdan täyttämättä: ”osoite Japanissa”. Meillä ei ollut aavistustakaan, minne kaupungissa majoittuisimme vai jatkaisimmeko samantien matkaa jonnekin muualle. Naisvirkailija tiukkasi osoitetta. Hän näytti huolestuneelta, kun kerroimme ettei meillä vielä ole osoitetta. Asiasta ei päästy yli eikä ympäri ja virkailija alkoi näyttää niin tuskastuneelta, että kaivoimme opaskirjamme esiin. Valitsimme kirjasta ensimmäisen silmiin osuneen hotellin, Relax Innin, Toyaman keskustasta ja kirjoitimme sen nimen ja osoitteen kaavakkeisiimme. Virkailija huokaisi helpotuksesta ja pääsimme läpi tarkastuksesta.

Kentältä löytyi helposti turistitoimisto, josta kysyimme miten pääsemme keskustaan. Virkailija kertoi terminaalin edestä lähtevän bussin. Löysimme oikean bussin kysymällä kuljettajalta. Rymistelimme rinkkoinemme sisään pulisten iloisesti ensikokemuksistamme Japanissa. Jäljellä oli enää kaksi peräkkäistä käytäväpaikkaa aivan bussin etuosassa. Istuimme alas ja vasta silloin tajusimme, että bussissa oli hiirenhiljaista lukuunottamatta meidän rymistelyämme. Lähes kaikki muut olivat vakavannäköisiä, tummapukuisia japanilaismiehiä. Katossa roikkui kattokruunu, ikkunoissa oli siistit ikkunaverhot ja katto oli päällystetty tummanvihreällä sametilla.

Kuljettajalla oli hieno virkapuku koppalakkeineen kaikkineen. Ennen lähtöä hän veti käteensä hohtavan valkoiset hansikkaat. Bussissa oli koko 20 minuutin matkan Toyaman rautatieasemalle aivan hiljaista lukuunottamatta selkeitä kuulutuksia japaniksi ja englanniksi joka pysäkillä. Asemalla etsimme turistitoimiston, jotta saisimme selville, voisimmeko samantien lähteä retkelle yli Japanin Alppien Toyamasta Matsumotoon. Tämä osoittautui yllättävän monimutkaiseksi. Ravasimmekin hetken turistitoimiston ja paikallisen matkatoimiston väliä ennen kuin totesimme, että lienee parasta jäädä Toyamaan yhdeksi yöksi.

Aivan bussipysäkin vieressä lähellä rautatieasemaa sijaitsi Relax Inn, jonka nimen olimme raapustaneet tullivirkailijan kaavakkeeseen. Se oli ensimmäinen hotelli, joka osui silmiimme, joten lampsimme sinne. Vastaanotossa hieman kummasteltiin, ettei meillä ollut varausta, mutta ystävällinen mies löysi meille huoneen, jonka maksoimme sen kummemmin miettimättä. Se osoittautui hyvätasoiseksi ns. liikemieshotellin huoneeksi.

Pääsimme ihmettelemään huoneesta löytyvää varustepaljoutta. Ensikosketus japanilaiseen wc-istuimeen oli unohtumaton. Istuin oli lämmitetty ja sen vieressä oli konsoli, jossa oli omituisia nappuloita. Olimme toki kuulleet automaattisista alapesuista yms. Japaniin liittyvästä, mutta istahtaminen oikeasti tällaiselle pöntölle vaati hetken mietinnän. Mitään kummallista ei kuitenkaan tapahtunut, jollei alkanut painella nappuloita. Pakkohan sitä alapesua oli kokeilla. Vaihtoehtoina oli nappuloiden kuvakkeiden perusteella joko vesisuihku suoraan takaa tai alapuolelta. Merja valitsi suihkun takaa ja ponkaisi hetken päästä nauraen ylös. Suihku osui suoraan kohteeseen.

Huoneen omituisin laite oli ionisaattori. Epäilemme, että sen tarkoitus oli varmaankin jotenkin puhdistaa ilmaa. Sängyillä oli japanilaiset pyjamat ja sänkyjen vieressä tohvelit. Jos emme olisi olleet niin nälkäisiä, olisimme varmaankin jääneet tutkimaan huoneen härpättimiä pidemmäksikin aikaa. Oli kuitenkin aika etsiä ruokaa.
Hotellin ovella naureskelimme sateenvarjotelineelle, josta voi vuokrata itselleen sateenvarjon tarvittaessa. Tällä hetkellä ulkona kuitenkin paistoi aurinko. Kävelimme läheiseen tavarataloon, josta löysimme kivannäköisen sushi-ravintolan. Tero oli jo pitkään haaveillut japanilaisesta ruoasta. Kummastelimme hetken muovista väsättyjä annoksia ravintolan ulkopuolella. Ne olivat äärettömän tarkkoja kopioita sisällä tarjoiltavista sapuskoista. Ja hinnatkin olivat selkeästi esillä. Tämän helpommaksi ei ummikkoturistin elämä enää voi muuttua. Ruoka-annosjäljitelmien tekeminen on Japanissa valtaisa bisnes, jonka toivoisi rantautuvan muuallekin.

Astuimme sisään ravintolaan ja valitsimme ikkunapöydän. Tarjoilija puhui ainoastaan japania eikä japaninkielisessä ruokalistassa ollut kuvia, joten Tero nappasi tarjoilijan mukaansa ja meni osoittamaan haluamiamme annoksia muovijäljitelmistä. Hetken päästä istuimmekin tyytyväisinä isojen sushi-annosten äärellä maistellen niitä vihreän teen kera. Herkullista ruokaa kaikkien niiden nuudelien jälkeen, joita tuli nautittua trans-siperian junassa.

Saatuamme masumme täyteen pyörimme tavaratalossa etsien englanninkielisiä kirjoja. Valikoima niiden osalta oli surkea, joten suuntasimme ostoskeskuksen herkkuosastolle. Japanissa joka paikassa on omat paikalliset erikoisherkkunsa. Toyamassa tällaisia ovat kamabokot eli kalatahnasta tehdyt taideteoksia muistuttavat eri väriset luomukset. Emme kuitenkaan sortuneet ostamaan näitä erikoisuuksia, vaan tyydyimme perinteisempiin suklaamuffinsseihin. Tero osti lisäksi vähän tulitikkurasiaa isomman pahvirasian, jonka sisältöön tutustuimme hotellihuoneessamme suurella mielenkiinnolla. Sisällä oli kaksi omituisen näköistä klönttiä ja hammastikku. Tikulla napattiin klöntti suuhun. Sen limamainen koostumus ei saanut varauksetonta ihastumista aikaan, mutta maku ei ollut hullumpi.

Hotellia surffailimme majoituksia netistä. Alpeilla kaikki näytti olevan tuhottoman kallista, 150-250 euroa per yö. Päädyimme lopulta siihen, että teemme Alppien ylityksen päiväretkenä. Tätä päätöstä auttoi, että meillä oli turistitoimistoista nappaamiamme esitteitä asiasta. Reitti vaikutti siltä, että sen voi suorittaa hyvin päivällä, kunhan lähtee aamulla riittävän aikaisin matkaan. Tallustimme takaisin turisti-infolle kyselemään lisätietoja sekä asemalle ostamaan liput Tateyama-Kurobe Alppireitille seuraavaksi päiväksi. Homma sujui mukavasti, vaikkemme osaa sanoa japaniksi kuin domo arigato (kiitos paljon).

Hotellihuoneessa nautimme kaikista mukavuuksista. Keitimme teetä, kävimme suihkukuutiossa pesulla toimivassa lämpimässä suihkussa, istuimme hotellipyjamat päällä upottavan pehmeällä sängyllä katsellen omituisia japanilaisia tv-ohjelmia ja mussutimme herkkuja. Merjan vanhemmat soittivat Skypellä ja juttelimme hyvällä nettiyhteydellä puolisen tuntia.

Päivän päätteeksi jaksoimme päivitellä, miten käsittämättömän siistiä Japanissa on. Kerrankin uskaltaa syödä ihan mitä vain ja mistä vain, koska tämä maa on superhygieeninen. Jopa rautatieaseman lattia on kuin joku olisi käynyt nuolemassa sen puhtaaksi pari minuuttia sitten. Toinen silmiinpistävä asia on japanilaisten yletön ystävällisyys ja kohteliaisuus. Emme oikein tiedä, miten käyttäytyisimme, jottemme vaan itse ole epäkohteliaita. Esimerkiksi Tero sai ylitsevuotavat kiitokset ja kehotukset tulla uudestaan ostoksille ostaessaan sen klönttirasian herkkuosastolta. Harvemmin niin vuolaasti kiitellään, kun investoi alle euron johonkin. Fiilis on kuin Liisalla Ihmemaassa, varsinkin kun tipahdimme tänne suoraan Venäjältä.

Hei rakkaat lukijamme!

Olette varmasti ihmetelleet, mihin katosimme, kun blogi ei enää tunnu päivittyvän. Palasimme kotimaahan itsenäisyyspäivänä. Hankimme uudeksi perheenjäseneksi hurmaavan koiranpennun ja aloitimme oravanpyörässä pyörimisen jälleen tammikuun alussa. Aika on hurahtanut kuin siivillä ja vasta nyt tuntuu, että löydämme jälleen arkemme keskeltä aikaa blogillemme. Reissun tarinoistahan puuttuvat vielä kaikki kokemuksemme Japanista – tuosta omituisen kansan maasta, jossa on tahrattoman puhdasta lähes kaikkialla. Matkamme lopuksi piipahdimme myös Thaimaassa nauttimassa muun muassa auringosta ja hieronnoista. Loppujen lopuksi jäimme maahan jumiin pariksi päiväksi Bangkokin lentokenttien sulkeuduttua mielenosoitusten takia. Vauhtia siis riitti loppumatkallakin. Aiomme päivittää jutut tänne blogiin kevään aikana, joten osoite kannattaa vielä pitää muistissa. Mukavia lukuhetkiä!

Talvisin kotimaanterveisin, Merja ja Tero