Vanhaa postireittiä pitkin

TSUMAGO-MAGOME-NAGOYA, JAPANI

Ryokanissa oli tarkat sisään- ja uloskirjautumisajat. Aamiaisen jälkeen meille jäi noin tunti aikaa käydä pesulla, pakata kamamme ja jättää hyvästit ryokan-kokemukselle. Veimme rinkat Tsumagon pääkadun päässä olevaan turisti-infoon. Tarkoituksena oli pistää rinkat kuljetuksella metsävuoriston toiselle puolelle, jotta meidän ei tarvitsisi raahata niitä koko matkan ajan. Valitettavasti kuljetuspalvelu oli toiminnassa vain viikonloppuisin. Luovana ratkaisuna infossa oleva virkailija ehdotti, että hän voisi pistää rinkkamme menemään taksilla. Maailmasta ei löydy montaa valtiota, jossa moinen ehdotus tuntuisi järkevältä ratkaisulta, mutta Japani on tasan yksi maailman luotettavimpia maita. Otimme tarjouksen vastaan. Löytäisimme rinkkamme määränpäästämme Magomen turisti-infosta iltapäivällä.

Kymmenen pintaan suuntasimme askeleemme Tsumagon postikylästä kapenevaa tietä pitkin Magomea kohti. Tienviitan mukaan edessämme oli vaivainen 7 kilometrin taivallus. Auringosta huolimatta taivaalta alkoi tihkua ujosti vettä, välillä tuli pari kuuroakin. Käveltyämme puolisen tuntia korkeaa nousua ohitimme muutaman pittoreskin puutalon. Meitä huvitti pääoven eteen T-muotoon kuivumaan ripustetut jukatanit.

Välillä pysähdyimme ihastelemaan vanhoja, tuulen ja sateen hiomia, kiviä. Suurimpiin oli kaiverrettu kalligrafisia tekstejä. Koska kulkemamme tie oli vanha postinkuljetusreitti, päättelimme tekstien kertovan sijainnin ja etäisyyden. Puita alkoi olla tiheämmin mitä edemmäs pääsimme puikkelehtivaa reittiä pitkin. Metsän reuna häämöttikin jo edessämme.

Metsä tarjosi sopivasti suojaa sateelta ja auringolta. Pienestä nihkeydestä huolimatta helppokulkuinen, kivillä päällystetty, polku pisti meihin vauhtia. Meillä ei ollut mihinkään kiire, mutta halusimme päästä näkemään miten edessämme oleva Magomen kylä erosi Tsumagosta. Bongasimme reitin varrella useita pieniä kivipatsaita. Osissa paloi suitsukkeita. Ilmeisesti ohikulkijat kunnioittivat ja lepyttivät näin metsän henkiä.

Noin puolessa välissä pidimme lyhyen tauon kahden kauniin vesiputouksen äärellä. Opaslehtisen mukaan vesiputoukset tulivat kuuluisaksi Eiji Yoshikawan valittua paikan romanttiseen kohtaukseen, jossa Musashi kohtasi rakkaansa. Bushidon hengessä Tero halusi paikasta valokuvan kepeän sivupotkun kera. Paikalle osui myös pari japanilaisturistia. Postireitti on helppo ja suosittu vaellusreitti.

Pienen puusillan kohdalla törmäsimme vanhaan japanilaiseen rouvaan. Vaihtelimme kuulumisia englanniksi. Samalla edestämme tulvi kasapäin nuoria koululaisia. Virta jatkui tasaisena monta minuuttia. Joka viides tokaisi posket punaisina ”Hello! My name is… What is your name?” (Hei! Minun nimeni on… Mikä sinun nimesi on?). Ihan hauskaa, mutta jossain vaiheessa suorastaan puuduttavan toistuvaa kommunikointia. Heitimme väliin puolestamme ”Konnichiwa, ogenki desu ka?” (Terve, mitä kuuluu?), mikä herätti hilpeää naurua. Ilo oli molemminpuolista, kielimuurista huolimatta.

Metsän läpi päästyämme hengähdimme hetken reitin korkeimmalla paikalla ennen pitkän nousun jälkeistä alamäkeä. Välillä eteemme avautui upea ruskainen metsämaisema. Valitettavasti aurinko ei tuolloin näyttäytynyt, jotta olisimme nähneet puiden lehtien värit kirkkaina. No, onhan ruska suomalaiselle tuttu asia. Tovin talsittuamme jouduimme ylittämään asfaltoidun tien. Meitä huvitti tien reunaan maalatut jalanjäljet, jossa jokaisen tulisi japanilaiseen tyyliin seistä ja odottaa mukisematta. Tero tosin on kohdannut tämän suomessakin. Armeijassa ollessa komppanian päällikön huoneesta tuli nopeasti lähtö huutojen kera, mikäli jalat eivät olleet täsmälleen lattialla merkatussa kohdassa.

Tienylityksen jälkeen ohitimme seuraavaksi pari leikkimökin kokoista vesimyllyä. Tienviitan mukaan olimme juuri saapumassa Magomeen. Vaikka takanamme oleva matka ei ollut pitkä, ja edessämme oli enää noin parinkymmenen minuutin patikointi, jalkamme alkoivat tuntua raskailta. Onneksi taivas näytti jälleen kirkastuvan. Kummastelimme japanilaista kekseliäisyyttä, kun pieniä takapihojen viljelyksiä suojattiin limupulloista väsätyillä linnunpeläteillä.

Magomeen päästyämme tapasimme uudestaan seniorinaisen, johon tutustuimme reitin varrella.

Hän kertoi hieman alueen luonnontilasta ja historiasta. Edessämme jököttävässä kivimonumentissa olevat japaninkieliset merkinnät kertoivat ilmansuuntia ja niistä löytyviä kaupunkeja. Olimme 653 metriä merenpinnan yläpuolella.

Ensikosketus Magomeen oli hyvin samanlainen kuin Tsumagoon tullessamme; molemmat kylät ovat äärettömän pittoreskeja ja vuorten ympäröimiä. Oleellisin osa kylää on runsaan kilometrin pituinen pääkatu, jonka varrella on vieri vieressä vanhoja puutaloja, joissa on käsityöläispajoja, ruokapaikkoja ja matkamuistomyymälöitä. Saavuimme Magomen kylän yläpäähän, joten pääkatu avautui edessämme melko jyrkkänä alamäkenä. Merjan jalkoja särki jo, mutta vaelsimme urheasti alaspäin turisti-infoa etsien. Meidän piti hakea sieltä rinkkamme.

Kävelimme ja kävelimme, kunnes tulimme pääkadun alapäähän, jossa kyselimme paikallisilta, missä turisti-info mahtaa olla. He osoittelivat pääkatua ylöspäin. Ei voi olla totta. Meidän oli pakko lähteä vaeltamaan takaisinpäin. Rinkat olivat hyvässä tallessa. Söimme kevyen lounaan ihastellen upeaa vuoristomaisemaa allapuolellamme.

Kävellessämme jälleen pääkatua alaspäin alkoi sataa oikein urakalla. Merjan ”penikkatauti” vaivasi ja hän pääsi vaivoin alas asti. Linja-autoasemalta näyttävä paikka ei oikeasti ollutkaan linja-autoasema. Siinä sitten meni jonkin aikaa pähkäillessä ja kysellessä, että mistähän bussi Nakatsugawaan mahtaisi lähteä. Merja istui kamojen kanssa katoksen alla Teron juostessa edestakaisin lähimaastossa. Lopulta hän löysi bussipysäkin vähän matkan päästä. Sadekin onneksi taukosi, koska pysäkillä ei ollut katosta. Pysäkillä olevan aikataulun mukaan seuraava bussi lähti vasta tunnin kuluttua. Istuimme alas ja otimme rennosti miettien ehtisimmeköhän vielä saman illan aikana Nagoyaan asti.

Bussi tuli japanilaiseen tyyliin aikataulun mukaisesti. Kuljettajan ohi ahtautuminen rinkkojen ja reppujen kanssa ei ollut ihan helppoa. Ovella piti ottaa masiinasta lippu, joka laitetaan toiseen masiinaan poisjäännin yhteydessä. Näin määräytyy matkan hinta, joka näkyy myös valotaululla bussikuljettajan vasemmalla puolella, tuulilasin yläpuolella. Maksu laitetaan masiinaan, joka laskee vaihtorahat automaattisesti. Aina välillä maksaminen töksähtää johonkin pienimuotoiseen väärinkäsitykseen. Matkustajien onneksi kuljettajat ovat todella ystävällisiä, kärsivällisiä ja kohteliaita. ”Domo arigato”, eli kiitoksia paljon, on yksi tärkeimmistä japaninkielisistä fraaseista, jota käytämme surutta ihan missä tilanteessa tahansa. Japanissa kaikki suorastaan viljelevät toisilleen kiitoksia ja anteeksipyyntöjä.

Puolen tunnin ajomatkan jälkeen olimme Nakatsugawan asemalla. Alkoi olla jo pimeä. Kaupunki tuntui niin onnettomalta, että juoksimme rinkat rytkyen suoraan junalippuluukulle ostamaan paikat seuraavaan Nagoyaan menevään junaan. Jälleen kerran saimme ystävälliseltä virkailijalta apua lippujen ostossa. Hän paineli puolestamme automaatin nappuloita ja hoputteli meitä juoksemaan kulman takana olevalle laiturille. Ajoituksemme oli täydellinen. Päästyämme istumaan juna oli jo nytkähtänyt liikkeelle. Tunnin kuluttua olisimme Nagoyassa.

Nagoyan asema oli vilkasliikenteinen. Ihmisiä tulvi joka suunnasta. Nappasimme kuvan päästyämme hieman rauhallisempaan paikkaan tutkailemaan mikä käytävistä johtaisi haluamaamme suuntaan. Teron matkakompassi ei aina osoittanut ”oikeaan” suuntaan, sillä välillä selvästi väärään ilmansuuntaan kulkeva käytävä ohjautuikin juuri sinne minne oli tarkoitus mennä. Onneksi Japanissa on yllättävän paljon kylttejä myös englanninkielisinä, varsinkin isoissa kaupungeissa.

Ulkona oli jo pimeää. Onneksi meillä oli tällä kertaa käytössämme hyvä kartta ja selvä näkemys, mihin halusimme majoittautua. Toyoko Inn sijaitsi 10 minuutin kävelymatkan päässä asemalta, mutta päivän marssi oli jo tehnyt tehtävänsä, ja selässämme roikkuvat rinkat tuntuivat todella painavilta. Onnemme jatkui vielä sen verran, että taisimme saada viimeisen vapaana olevan kahden hengen huoneen.

Merjan käydessä kylvyssä Tero kävi hakemassa pientä iltapalaa kulman ruokakioskista. Samalla tuli kysyttyä, olisiko mitenkään mahdollista jäädä hotelliin vielä toiseksi yöksi. Tietoa siitä emme saaneet, vaan asia selviäisi vasta aamulla.

Televisiosta ei tullut mitään kiinnostavaa, mutta nettiyhteys oli supernopea. Erilaisia esitteitä ja nettisivuja tutkaillessamme huomasimme harmiksemme, että Nagoyan robottimuseo on lopettanut toimintansa vähän aikaa sitten. Olimme pysähtyneet tähän kaupunkiin varta vasten mennäksemme kyseiseen museoon. Eipä taida olla tarpeen jäädä toiseksi yöksi tähän hotelliin. Siirsimme vielä kuvia nettialbumiimme ja luimme suomalaisten nettilehtien tarjontaa. Kotosalla ei näyttänyt tapahtuneen mitään uutta tai ihmeellistä. Näissä merkeissä nukahdimme uupuneina kymmenen pintaan.