Gordon Rocks!

PUERTO AYORA, GALAPAGOS, ECUADOR

Teron vatsa oli hieman levoton yön aikana. Aamun sarastaessa tuli jopa juteltua "Jumalan kanssa" valkoisen posliinipöntön avulla :D

Kello 8.30 olimme kuitenkin molemmat Silbersteinin toimiston edessä valmiita päivän sukelluksille Gordon Rockilla. Meidät vastaanotti Jan, asiallinen ja hauskanoloinen, holllantilaissyntyinen sukellusohjaaja. Ajomatkan aikana veneelle Jan kertoi kokemuksistaan Helsingistä ja Lapista. Nauroimme klassisille, mutta osuvan totuudenmukaisille, kliseille kaurismäkeläisestä näkemyksestä suomalaisesta miehestä, joka ei pahemmin puhu eikä pussaa.

Jan pahoitteli yllättäviä pysähdyksiä matkamme aikana. Syyksi ilmeni tarve ostaa veneeseen lounastarvikkeet, jotka jostain syystä eivät olleet toimistolla aamulla. Saimme myös kuulla, miten Jan oli edellisenä päivänä käynyt kiivasta keskustelua erään toisen sukelluskeskuksen kanssa selkeistä turvallisuusvaatimuksien laiminlyönneistä; veneessä ei esimerkiksi ollut radiota eikä sukeltajia oltu rekisteröity matkustajiksi. Galapagos tuntui siis olevan varsin villi paikka tehdä bisnestä.

Janin ja meidän lisäksi laivaan astui nuori ja rento brittiläispariskunta. He olivat juuri aloittaneet sukellusharrastuksen. Heitä hieman arvelutti tuleva sukelluskohteemme, Gordon Rocks, koska sen vahvat virtaukset tekevät ajoittain sukeltamisen erittäin vaikeaksi. Jan antoi meille harvinaisen selkeän briefin, jonka aika kävimme läpi aiotun sukellusreitin ja -profiilin, käsimerkit ja mahdolliset erikoistilanteet. Kymmenen minuutin kuluttua kierähdimme yhdessä selkä edellä laidan yli ja vajosimme hallitusti pinnan alle.

Päivän ensimmäisestä sukelluksesta jäi vahvasti mieleen se, että emme todellakaan olleet yksin veden alla. Ajoituksemme ei ollut ihan paras mahdollinen, sillä samassa kohteessa sukelsi meidän lisäksemme kaksi suurta ryhmää. Pariin otteeseen oli suorastaan ruuhkaa. Eihän tämän nyt näin pitänyt mennä. Jätettyämme muut sukeltajat taaksemme Tero otti sukellusliivien taskusta esiin reissujemme sympaattisen käsimaskotin, Haikun. Pitihän senkin nähdä hai-, rausku- ja merkilpikonnakavereitaan.

Britit suoriutuivat sukelluksesta varsin hyvin. Takaisin kannelle noustuamme Jan kuitenkin hieman opasti heitä olemaan seuraavalla sukelluksella erittäin tarkkoja syvyyden ja hydrodynaamisuuden kanssa, sillä virrat tulevat olemaan seuraavalla sukelluksella voimakkaampia. Oikeaoppinen sukellusasento minimoi veden vastusta ja näin ollen sukeltaminen on kevyempää. Tauon aikana snorklasimme veneen lähettyvillä parin merileijonan kanssa. Ne ovat hauskoja ja leikkisiä otuksia, jotka puuhailevat veden alla kaikenlaista mukavaa. Nämä kaksi tanssivat keskenään. Oli kuin olisi seurannut sulavalinjaista vedenalaista balettia, johon pian yhtyi kolmaskin merileijona.

Päivän toinen sukellus tehtiin jälleen Gordon Rockissa, mutta tällä kertaa menimme toiselle, ison kiven, puolelle. Ennen sukelluksen aloittamista Jan muistutti kaikkia, että virran voimistuessa meidän tulee seurata hänen esimerkkiään ja ottaa kiviseinämästä tai pohjasta kiinni. Meitä ihmetytti hieman, miksi hän erityisesti kielsi hanskojen käytön (kivistä voi saada haavoja ja kivien seassa voi piileskellä ihmiselle vaarallisia, myrkyllisiä otuksia). Luotimme kuitenkin täysin Janin asiantuntemukseen ja harkintakykyyn.

Sukellus ei ensin tuntunut mitenkään hankalalta, mutta kulman taakse päästyämme huomasimme välittömästi kuinka virta alkoi voimistua. Vastavirtaan sukeltaminen räpylöillä potkimalla onnistui vielä tässä vaiheessa. Britit eivät tuntuneet olevan moksiskaan, joten jatkoimme matkaa suunnitellusti. Ei kestänyt kauankaan ennen kuin virta oli muodostunut niin voimakkaaksi, että jouduimme vetämään itseämme eteenpäin käsivoimin seuraten Jania. Katselimme parin merikilpikonnan rauhallista uintia ohitsemme.

Noin puolivälissä sukellusta Jan ryhtyi osoittelemaan alapuolellemme. Hetken tiirailtuamme koimme sen mitä varten olimme tänne tulleet: altamme ui kuusi vasarahaita! Katselimme hetken niiden lipumista meren syvyydessä, mutta virtaus teki tarkemman tiirailun mahdottomaksi. Pian ohikiitävä hetki oli ohitse. Vasarahait eivät odotetusti pahemmin piitanneet meistä, vaikka varsin hyvin tiesivät olemassaolomme, vaan vetäytyivät hitaasti yhä kauemmas syvän sinisen suojaan.

Tätä varten Galapagos ja Gordon Rocks ovat tunnettuja sukeltajien keskuudessa. Riuttahaita näkee usein eri puolilla maailmaa, mutta vasarahaita näkee harvoin. Oma ensimmäinen kohtaamisemme näiden merten petojen kanssa tapahtui aikoinaan Meksikossa Kalifornian lahdella. Siitä reissusta meillä on kotona seinällä matkamuistona lasikuidusta tehty vasarahai. Suurissa haissa aistii parhaiten niiden täydellisen eleganssin ja kunnioitettavan uhan. Upeudestaan huolimatta vasarahai on loppujen lopuksi vaistonsa varassa liikkuva tappokone.

Virtauksen ollessa voimakkaimmillaan jouduimme välillä pysähtymään vetämään henkeä. Tero kuvaili yhtä tällaista kohtaa jälkeenpäin sanoin ”virtaus oli niin kova, ettei meinannut saada päätä kääntymään ilman että maski olisi lähtenyt irti”. Merja alkoi olla aika puuduksissa. Tero helpotti tilannetta vetämällä Merjaa mukanaan.

Jossain vaiheessa kadotimme Janin ja britit näkyvistä. Meinasimme jatkaa matkaa virran mukana ison kiven pohjoispuolelle, mutta onneksi huomasimme Janin huitovan parinkymmenen metrin päässä. He olivat siirtyneet pienempien kivenmurikoiden ohi toiselle puolelle Gordon Rockia ja hakeutuneet kielekkeen taakse turvaan välttääkseen virtausta. Pienen ponnistelun jälkeen onnistuimme pääsemään heidän luokseen, ja ryhmämme oli jälleen koossa. Oli aika lähteä nousemaan pintaan. Irrotimme otteemme kiviseinämästä ja annoimme virran viedä meidät syvään siniseen eli pois seinämän luota kuitenkin pysyen yhdessä. Ylösnousu ilman kunnon kiintopisteitä on aina haastavaa, mutta Jan pysytteli niin hyvin juuri oikeassa syvyydessä, että turvapysähdys onnistui hyvin.

Kannelle päästyämme hihkuimme innosta. Terolla oli tosin hetken hieman heikko olo, mutta Coca Colalla siitäkin murheesta selvittiin. Lounaaksi söimme Janin aamulla ostamia ja nyt valmistamia mozzarella-kasvissandwicheja. Kapteeni oli tässä vaiheessa jo suunnanut keulan kohti satamaa, jonne perämoottorit puskivat meidät noin puolessa tunnissa.

Palasimme takaisin Puerto Ayoraan Tero-nimisellä autolla. Matkan aikana Jan kertoi meille, miten paikalliset kalastajat saavat valtiolta taloudellista tukea, jotta he eivät kalastaisi luvatta. Osa kalastajista kuitenkin juo rahansa ja hankkii laittomasti lisätienestiä kalastamalla muun muassa haineviä Aasian markkinoille. He leikkaavat kiinnisaatujen haiden selkäevät irti ja heittävät hait elävinä kitumaan ja kuolemaan takaisin mereen. Asiasta on käyty keskustelua paikallisten kesken ja osa galapagoslaisista vaatiikin nykyään viranomaisilta asianmukaisia pakotteita. Kuulimme myös, että taannoin yksi vahvasti kalastajia vastaan käynyt paikallinen virkamies hiljennettiin brutaalisti leikkaamalla hänen hevostensa päät irti.

Tästä näkökulmasta katsottuna Galapagos-saaret eivät ole mainostettu ekoparatiisi. Tätä pohtiessamme tien yli lentänyt lintu osui äänekkäästi auton puskuriin. Tero istui kuljettajan vieressä etupenkillä ja huomautti espanjaksi linnun kuolleen törmäyksestä. Ecuadorilainen kuljettajamme vain kohautti olkapäitään ja sanoi, ettei se ollut hänen syytään. Jan yhtyi keskusteluun huomauttaen hyvällä espanjankielellä takapenkiltä, että tottakai se oli kuljettajan vika koska hän mittarin mukaan ajaa yli 35 kilometrin ylinopeudella. Hiljaisuus sai Galapagoksen tuntumaan tekoparatiisilta.

Saavuttuamme hotellillemme päätimme ottaa pienet nokoset. Kolmen tunnin kuluttua heräsimme aivan puuduksissa. Tero lähti kuitenkin hakemaan iltapalaa keskustasta. Syötyämme huoneessamme tonnikalaleipiä ja hörpittyämme tuoremehua jaksoimme juuri ja juuri käydä pesulla ennen kuin kaaduimme takaisin sänkyymme ja nukuimme tyytyväisinä seuraavat 10 tuntia.