Teron syntymäpäivä

ULAN UDE – VLADIVOSTOK, VENÄJÄ

Juna ajoi yön aikana niin hurjaa vauhtia, että välillä tuntui vaikealta pysyä sängyssä. Kiemurreltaessa kukkuloiden välitse välillä tuntui, että oli pää alaspäin. Minulla oli koko edellisen päivän outo olo. Päätä ja selkää särki. Yön aikana ikävät tuntemukset menivät ohi. Ehkä minulla oli kuumetta tai jotain. Nukuimme pitkään. Heräsimme noin puoli 11 Teron syntymäpäivän aamuun.

Oli pilvinen päivä, mutta junassa se oli itseasiassa mukavampaa kuin aurinko, koska voi pitää ikkunaverhot auki ilman, että aurinko paistaa jatkuvasti silmiin. Maisemat olivat yön aikana muuttuneet jonkin verran. Kukkuloiden lisäksi kiskojen vierustoilla oli alavaakin maata. Herätessämme ohitimme juuri Khingan luonnonpuistoa. Sen jälkeen kaikkia näkemiämme peltoja kaskettiin. Alueet eivät edes näyttäneet viljellyiltä, mutta joka puolella tuli roihusi tai oli tulen jäljiltä mustaa peltoa. Tätä maisemaa jatkui tuntitolkulla.

Kahdentoista maissa pysähdyimme Obluchyeen pariksikymmeneksi minuutiksi. Siirsimme kelloja tunnin eteenpäin, koska saavuimme aikavyöhykkeelle “Moskovan aika +7 tuntia”. Tero lähti käymään ulkona. Junamme laiturilla oli lukuisia myyntipöytiä, joilla oli tarjolla kaikenlaista syötävää ja juotavaa. Näytti siltä kuin kaikki junamme matkustajat olisivat tulleet laiturille ostoksille. Jokainen palasi erilaisten nyssäköiden kanssa hankittuaan aamiais- tai lounastarpeiksi leipää, piirakoita, keittoja, olutta jne. Tero palasi kahden ison vesipullon ja kahden suklaalevyn kanssa. Vihdoinkin saimme tavallista vettä.

Tero popsi synttäriaamiaisekseen porkkanan ja minä nautin venäläistä pikapuuroa, joka oli jonkin verran makeampaa kuin Elovena, mutta hyvää. Matka jatkui jutellessamme lapsuuden jouluista ja leikeistä. Tero muisteli parhaana syntymäpäivänään siskonsa Tiinan järjestämiä yllätysjuhlia, kun Tero täytti 18 vuotta. Jouluista hienoin oli, kun hän oli saanut tenavana saksalaiselta Fride-sedältään pöytäjääkiekkopelin.

Omista joululahjoistani muistan valtavan valko-mustan nallen, jonka sain kummitädiltäni. Nalle oli lähes silloisen itseni kokoinen. Lapsuuden syntymäpäivät ovat jääneet voimakkaasti mieleen, kun paikalla oli aina noin kymmenen kaveria ja vanhempani järjestivät meille kaikenlaisia leikkejä ja hyvää syötävää oli tarjolla riittämiin.

Menimme muutaman tunnelin läpi, mutta muuten maisema pysyi muuttumattomana. Ohitimme Izvestkovayan kaupungin Julianin tullessa luoksemme. Olimme puhuneet syövämme lounasta yhdessä, mutta hän tuli kertomaan että Arthur ei voi oikein hyvin. Hänellä oli kova päänsärky, joten sovimme näkevämme vasta illalla. Julian toivotteli Terolle hyvää syntymäpäivää lähtiessään takaisin omaan hyttiinsä toiseen vaunuun.

Junan pysähtyessä pariksi minuutiksi Birobidzhanissa (8 351 km) söimme lounasta. Terolla oli nuudeleita ja minulla keittoa. Avasimme kotoa tuomamme hapankorppupaketin. Asemalta lähdettyämme maisema muuttui lohduttoman näköiseksi, poltetuksi tasangoksi, jonka yllä häilyi savuinen ilma. Miksiköhän näin laajat alueet poltetaan? Olisiko jollakulla teistä, rakkaat ystävät, tälle jokin selitys? Puidenkin rungot ovat mustuneet. Mustaa tasankoa jatkuu loputtomiin joka suuntaan.

Päivät junassa kuluivat nopeammin kuin olin ajatellut. Oli mukava vain istuskella omalla sängyllä ja antaa maisemien lipua ohitse. Tero löhöili omalla sängyllään lukien Richard Dawkinsia. Itse kirjoittelin blogijuttuja kannettavallani, johon sain jatkuvasti virtaa käytävällä olevasta pistokkeesta jatkojohdon avulla. Vaunussamme oli tänään myös paljon muita ihmisiä. Kaikki vaikuttivat venäläisiltä ja viettivät pääasiassa aikaansa omissa hyteissään. Vaunussamme oli edelleen hiljaista.

Vähän ennen kello 18 ylitimme 2,6 kilometriä pitkän sillan Amur-joen yli ja saavuimme Khabarovskiin. Raiteet kääntyivät lähes 90-astetta, sillä tämän kaupungin jälkeen jatkaisimme idän sijasta etelää kohti. Tero lähti ulos kävelylle, koska kyseessä oli 30 minuutin pysähdys. Katselin ikkunasta vilkkaan aseman hyörinää suuren, hyväkuntoisen asemarakennuksen edustalla. Käväisin itsekin pienellä kävelyllä ennen kuin juna jatkoi matkaansa.

Aurinko laski sumuisessa säässä junan puksutellessa läpi poltettujen aukeiden ja pientaloalueiden. Hytissämme oli vähän huono ilma eikä ikkunaa saanut auki. Tero kävi pyytämässä junaemännältä, että tämä avaisi ikkunamme. Hän ihmetteli, eikö meille tule kylmä, mutta avasi kuitenkin ikkunan kun kerran sitä halusimme. Raitis ilma täytti hyttimme.

Kahdeksalta Tero avasi syntymäpäiväpullokseen valitsemansa Jameson-viskin ja Pringles-chipsipurkin odotellessamme ranskalaisten ystäviemme saapumista. Kello 20.30 Julian ja Arthur seisoivat ovellamme kolmen ystävänsä Alexin, Lauran ja Marcin kanssa. Lähdimme heidän mukanaan junan ravintolavaunuun ja saimme siellä aikaan melkoisen hässäkän paikkoja valitessamme. Jostain syystä emme voineet istua mihin tahansa. Halusimme kuitenkin vierekkäiset eikä peräkkäiset pöydät.

Lopulta istuimme oven vieressä olevissa pöydissä. Toisella puolella käytävää istuivat Laura, Alex ja Marc ja toisella Tero, Julian, Arthur ja minä. Ystävällisen tarjoilijan avustuksella saimme tilattua kaikille muille kalaa ja perunamuusia paitsi Terolle kalakeiton. Miehet joivat olutta. Ruoantulo kesti varsin kauan, mutta ruoka oli jälleen hyvää.

Takanamme olevaan pöytään tuli kolme venäläistä miestä, jotka majoittuivat samaan kakkosluokan hyttiin Julianin kanssa. Ranskalaiset ystävämme olivat jo ihan kyllästyneitä näihin herroihin, jotka olivat jatkuvassa humalassa ja siten varsin raivostuttavia. He olivat iloisella mielellä ja hymyilivät paljon. He halusivat Julianin juomaan vodkaa kanssaan. Julian meni ottamaan heidän kanssaan yhden, jotta saisi sitten olla rauhassa. Tero ja Arthur kävivät myös pitämässä venäläisille seuraa, jotta muut voisivat sillä aikaa jutella ilman häiriöitä.

Venäläismiesten keskeisin puheenaihe oli mikäs muu kuin urheilu. He kehuivat vuolaasti Arthurille ranskalaisten jalkapallotaitoja. Terolle, lähinnä syntymäpäiväsankaruuden johdosta, irtosi suomalaisena lämpimiä irtopisteitä murtomaahiihdon ja mäkihypyn kiistattomattomasta kuninkuudesta, kunnes hän kertoi seurueelle, että herra mäkikotka Nykäsestä on nykyään enää legenda jäljellä juorulehdistön hampaissa. Tähän venäläiset lisäsivät oman näkemyksensä taannoisesta suomalaisten hiihtäjien doping-skandaalista, johon Terolla ei ollut mitään lisättävää. Seurueen iloksi Tero joi illan kuuniaksi pöydällä olevan vodkalasillisen kiepsauttamalla sen ensin 360 astetta yhdellä ranneliikkeellä, joka on yleinen juomatemppu Venäjällä.

Venäläismiehet alkoivat udella Arthurilta, millä keinoilla tai lähinnä millä hinnalla he pääsisivät Lauraan käsiksi. Arthur ja Tero yrittivät parhaansa mukaan selittää, että asia ei ollut millään tavalla ratkaistavissa. Diplomatia ja ymmärrys loppuivat suhteellisen lyhyeen venäläisten painaessa päälle entistä härskemmillä ehdotuksilla. Tässä vaiheessa Tero ja Arthur totesivat keskenään englanniksi seurustelun päättyvän tähän.

Alex ja Marc lähtivät nukkumaan, koska toiselta puolelta käytävää oli aika hankala osallistua toisen puolen keskusteluun. Laura siirtyi meidän pöytäämme. Hän kertoi opiskelevansa lakia Ranskassa, muttei kuitenkaan näillä näkymin halunnut lakimieheksi. Hän on vuoden matkalla olevan ryhmän ainoa nainen. Alex on ollut hänen parhaita ystäviään jo pidemmän aikaa, mutta muihin miehiin hän tutustui vasta 8 kuukautta sitten. Silloin aloitettiin matkan varsinaiset valmistelut ja sponsorineuvottelut. Yrityksiltä hankittiin kaikkiaan 100 000 euroa matkarahaa viiden henkilön ryhmälle.

Ranskalaisryhmä promotoi Ranskan koulutusjärjestelmää ulkomailla asuville ja ranskalaisissa lukioissa opiskeleville. Ranskan valtio haluaisi saada nämä nuoret palaamaan Ranskaan ja jatkamaan opintojaan siellä. Matka suuntautuu Intian ja Venäjän lisäksi Japaniin, Kaukoitään, Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan sekä Afrikkaan.

Kaikki ranskalaisryhmän miehet opiskelevat korkeakoulussa kaupallista alaa ja hakevat matkan aikana myös bisnesmahdollisuuksia itselleen. He eivät ole aikaisemmin matkailleet näin pitkään ja olivat lähteneet Ranskasta kolme viikkoa sitten junamatkalleen läpi Venäjän. Heidän viisuminsa oli umpeutumassa maanantaina, joten heillä oli kiire päästä Vladivostokista Japaniin.

Syötyämme menimme meidän hyttiimme juttelemaan ja suljimme oven perässämme, jotteivät venäläiset ystävämme päässeet häiritsemään. Kerroimme omista kokemuksistamme kaukoidässä ja juttelimme sukeltamisesta, jota ainakin Laura ja Julian olivat halukkaita kokeilemaan. Kellon lähestyessä puolta yötä toivottelimme toisillemme hyvää yötä ja sovimme tapaavamme aamulla Vladivostokin asemalaiturilla. Käydessämme nukkumaan Tero oli melkoisessa huppelissa, kun venäläisten tarjoamat vodkaryypyt olivat nousseet päähän. Äänikirjan kuuntelu vei kuitenkin meidät molemmat unten maille.