Venäläistä byrokratiaa

VLADIVOSTOK, VENÄJÄ

Yö oli painajaismainen, vaikka nukuimmekin mukavassa huoneessa. Alakerran yökerhossa bailattiin kello 00.30 asti. Vähän sen jälkeen, kun musiikki loppui siellä, bileet siirtyivät parvekkeemme alle pihalle. Meteli vain yltyi, kun humalainen ja ilakoiva seurue laittoi autostereonsa täysille ja kiljahteli hurmioituneena musiikin soidessa. Tero kävi sanomassa vastaanotossa metelistä, mutta ilmeisesti joku muukin teki jotain asian eteen, koska se hiipui ennen kuin Tero ehti takaisin sänkyyn. Joskus aamuyöstä iso kiinalaisseurue sai meidät havahtumaan unesta huudellessaan käytävällä huoneeseensa mennessään. Viimeisenä pisarana tuli, kun kuuden jälkeen jonkun pihalla olevan auton varashälytin ulvoi kymmenisen minuuttia.

Metelöinti ei olisi niin paljon haitannut, jos meillä ei olisi ollut aikainen herätys. Mutta meidän piti herätä kello 7 ja se on lomalaiselle todella aikaista. Merja oli äkäinen huonosti nukutusta yöstä ja Tero väsynyt. Järjestelimme vähän tavaroita ja menimme aamiaiselle kello 7.45. Kello 8.20 kirjauduimme hotellista ulos ja meille tilattiin taksi. Taksi tuli yllättävän nopeasti ja lähdimme matkalle kohti Vladivostokin lentokenttää.

Lentokenttä sijaitsi 50 kilometriä Vladivostokin keskustasta, joten matkaan piti varata 1,5 tuntia aikaa. Tiet ovat välillä pahasti ruuhkaisia. Taksi oli hyväkuntoinen. Saimme jopa turvavyöt käyttöön kuljettajan huristaessa 90-100 kilometriä tunnissa. Välillä jumituimme ruuhkakohtiin, joten matka kesti noin tunnin.

Tie lentokentälle oli kohtuullisessa kunnossa. Ohitimme monia vauraannäköisiä esikaupunkialueita, joissa oli ihan uusia, isoja omakotitaloja. Sää oli todella sumuinen, joten näimme vain noin 400 metriä sivuillemme. Onkohan Vladivostokissa koskaan täysin kirkasta säätä? Mietimme, johtuuko sumu merestä vai tehtaista. Todennäköisesti molemmista. Juuri ennen lentokenttää ohitimme hyväkuntoisen MIG-hävittäjän, joka oli asetettu tienlaitaan muistomerkiksi jostakin.

Kentälle päästyämme maksoimme kuljettajalle sovitun 800 ruplaa eli 22 euroa. Kotimaan terminaali oli huomattavasti kansainvälistä suurempi. Tallustimme sisään terminaaliin, jossa ei näkynyt yhtään check-in -tiskiä. Kävelimme toiseen kerrokseen vain huomataksemme, että tulimme lentoyhtiöiden toimistoille. Emme oikein tienneet, mihin meidän olisi pitänyt mennä.

Ala-aulassa parveili muutama muukin eksyneen oloinen matkaaja. He näyttivät enemmän liikematkustajilta. Osa heistä oli japanilaisia ja osa venäläisiä. Kysyessämme saimme kuulla, että meidän pitää odottaa yhden pienen suljetun oven aukeamista. Siinä odotellessa täyttelimme tulliselvityslomakkeen. Ja punnitsimme itsemme ja matkatavaramme isolla vaa'alla, joka oli oven vieressä. Rinkkamme painoivat 12 ja 15 kiloa. Itse painoimme molemmat suunnilleen 60 kiloa.

Kymmenen maissa pääsimme sisään suljetusta ovesta. Ensimmäiseksi matkatavarat laitettiin läpivalaisulaitteen läpi ja itse kuljimme metallinpaljastimen läpi. Se meni sutjakkaasti. Tulliselvityslomakkeet otettiin meiltä, mutta koska meillä ei ollut mitään tullattavaa, ne eivät tuntuneet kiinnostavan ketään.

Seuraavaksi jonotimme maahanmuuttovirkailijoiden luo. Heillä meni ikuisuus edellisten henkilöiden papereiden tutkimiseen, mutta meni heillä kauan meidänkin papereidemme kanssa. Yllätykseksemme he halusivat nähdä viimeisimmän rekisteröintipaperimme. Olimme unohtaneet pyytää sen hotellimme vastaanotosta aamulla, mutta lykkäsimme virkailijoille Hotel Morjakista saamamme rekisteröintilapun. He mumisivat vähän aikaa jotain toisilleen, mutta hyväksyivät lapun lopulta. Olihan se tietysti ihan mukavaa, että edes joku oli kiinnostunut viimeisimmästä rekisteröintilapusta. Niitä olikin jo kertynyt melkoinen pino matkan varrelta eikä kukaan ollut kysynyt niitä aikaisemmin.

Seuraava tiski oli normaali check-in lennolle, jossa luovutimme rinkkamme kuljetettavaksi ja saimme maihinnousukortit. Virkailija oli epävarma siitä, tarvitsemmeko viisumin Japaniin. Mutta päättäväiset “emme tarvitse” -vakuuttelut saivat hänet lopettamaan selvittelyt sen osalta.

Passintarkastus sujui nopeasti ja kivuttomasti. Lopulta tuli varsinainen turvatarkastus lennolle. Kengät piti ottaa pois ja samat nestesäännökset kuin Suomessakin pätivät. Joimme lennolle mukaan ottamamme vedet pois ja heitimme Teron synttäripullon loput viskit roskakoriin. Onneksi siitä ei ollut kuin jämät enää jäljellä. Muuten olimmekin varautuneet pakaten toilettitarvikkeita minigrip-pusseihin. On ärsyttävää, kun eri puolilla maailmaa nämä säännökset vaihtelevat eikä koskaan tiedä, miten nesteet pitäisi lennolle pakata. Ei ole mukava laittaa nesteitä rinkkoihin, mutta varmuuden vuoksi se on kuitenkin yleensä tehtävä.

Odottelimme hetken aikaa yläkerran odotusaulassa kuulutusta lennolle. Onneksi aulassa ei saanut tupakoida. Tosin se aiheutti sen, että ihmiset kävivät tupakalla wc-tiloissa, joissa olikin sitten melkoisen huono ilmanlaatu. Kello 11 meitä pyydettiin siirtymään koneeseen. Paikalla oli noin 20 matkustajaa. Palasimme alakertaan ja siirryimme lentokenttäbussiin, joka kuljetti meidät pienen Jakovlev40-koneen viereen.

Kone oli parhaat päivänsä nähnyt, mutta nousi ihan mukavasti ilmaan. Tero huomasi pienieä puutteita sieltä sun täältä; mm. lentokoneen ikkunan tiiviste oli "korjattu" teipillä. Lensimme jonkin matkaa vuoristoisessa maisemassa ennen kuin tulimme Japaninmeren ylle. Lentoemäntä tarjoili alkoholittomia juomia. Saimme myös lounaslaatikon, jossa oli pari leipää sekä graavilohta ja lihaleikkeleitä. Jälkiruoaksi oli kääretorttua ja vihreää teetä. Syötyämme piipahdimme vuorotellen koneen takaosassa olevassa pikkuruisessa vessassa, joka oli aika karu, mutta toimiva metallipönttöineen. Kovin iso ihminen sinne ei kyllä olisi mahtunut. Hetken päästä kummastelimmekin, miten lähes parimetrinen ja roteva kapteeni mahtui käymään siellä.

Lähestyessämme Japanin rannikkoa kuuntelimme Khaleid Hosseinin kirjoittamaa Tuhat loistavaa aurinkoa -äänikirjaa.