Bow Wow

OSAKA, JAPANI

Hyvinnukutun yön jälkeen päätimme jäädä Floral Inn hotelliin vähintään kolmeksi päiväksi. Maksettuamme lisäyöt vastaanottoon lähdimme aamupalalle ostosputkeen. Päädyimme lopulta Clever kahvilaan, koska sen nimi viittasi fiksuun päätökseen.

Namba-aseman infopisteessä meitä opasti jo eläkeiässä oleva pirteänoloinen herrasmies. Saatuamme roppakaupalla lisätietoa Osakasta lähdimme rohkeasti etsimään pienen kartan avulla lähistöllä sijaitsevaa matkatoimistoa. Matkan varrella ihmettelimme muun muassa miten kadun risteykseen oli vedetty suojatie diagonaalisesti noin 50 metrin leveydeltä. Aika ajoin risteyksen kaikki liikennevalot menivät autoilijoilta punaisiksi, jolloin se oli kokonaan varattu jalankulkijoille. Risteyksen poikki pääsi kävelemään miten halusi, vaikka suoraan diagonaalisesti. Nerokasta, vai oliko?

Tutkailimme karttaa, muttemme olleet ihan selvillä suunnista. Pienen pähkäilyn jälkeen kysyimme sopivasti kohdalle osuneelta korttelipoliisilta apua. Ystävällinen virkamies osoitti, lähestulkoon kokonaan japaniksi, matkatoimiston olevan ihan kulman takana. Todellisuudessa se oli huomattavasti pidemmällä ja itse asiassa juna-aseman sisällä, mutta löysimme kuitenkin lopulta perille.

Matkatoimistossa meitä palveli nuori mies, joka osasi suhteellisen hyvin englantia. Puolen tunnin selvittely, henkilötietojen antaminen ja luottokortilla maksaminen päättyi lopulta siihen, että meillä oli kahden yön majoitus Koyasanista buddhalaistemppelistä. Ostopäätös ei ollut reissumme halvimmasta päästä, mutta rahahan pitää muuttaa elämyksiksi. Ja temppeliin majoittuminen tarjosi juuri sitä mitä olimme Japanista hakemassa.

Olimme pohtineet jo pidemmän aikaa mitä kautta lentäisimme Japanista Suomeen. Halusimme siihen väliin vielä aurinkoiselle hiekkarannalle, sillä odottaahan kotimaassa kylmä ja pimeä talvi. Matkailushoppailun makuun päästyämme menimme Thai Airwaysin toimistolle kyselemään lentoja tuttuun ja turvalliseen Bangkokiin. Kalliista hinnasta huolimatta teimme varauksen varmuuden vuoksi. Näin meille jäi pari päivää harkinta-aikaa, koska lippuja ei tarvinnut lunastaa samantien.

Kaupunkiin tutustuminen pääsi saman tien käyntiin, sillä lähdimme metron sijasta kävellen takaisin hotellillemme. Matkan varrella tuli jälleen tutkittua usein karttaa, josta ei aina saanut edes kompassin kanssa tolkkua. Yritimme pysyttäytyä mahdollisimman paljon pääkadun varrella, vaikka se ei tarjonnut paljon kulttuurisia virikkeitä.

Välillä silmiin osui jotain omituista. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon arkkitehtuurin pieni helmi; moderni ruosteenvärinen rakennus, jonka ulkoseinässä oli poikkeuksellisen mielenkiintoiset ulokkeet kasveille. Kyseinen luova ratkaisu tosin tarkoitti, että rakennuksen íkkunat olivat vain pienet rupuiset suikaleet, joista tuskin näki paljoakaan ulos.

Ostosalueelle saavuttuamme menimme ’all you can eat’ -sushiravintolaan. Maksettuamme kiinteän lounashinnan, noin 10 euroa per henkilö, istahdimme sushi-liukuhihnan eteen. Pienillä lautasilla lipui tasaiseen tahtiin ties minkä sorttisia sushiherkkuja. Näitä sai vapaasti lapata suuhunsa kunnes napa paukkui. Meille raja tuli vastaan 12 lautasellisen jälkeen. Vieressämme istuva paikallinen mies lopetti vasta kun oli tyhjentänyt täydet 30 lautasellista. Tällaisessa ravintolassa sushi ei ole ihan ensiluokkaista, mutta välillä pitää tyytyä laadun sijasta määrään.

Pimeän laskeuduttua Osakan valomainokset heräävät henkiin. Kaupungin kaupallisuus tulee värikkäiden valomainoksien myötä selkeästi esiin. Suurien tavaramerkkien kilpailu kuluttajien ajasta ja huomiosta on ilmeisen kiivasta. Vaikka mainokset näyttävät parhaimmillaan huikean upeilta, ja niistä huokuu ison metropolin itsevarmuus, emme kaivanneet samanlaista neon- ja LED-valo kakofoniaa Helsingin katukuvaan.

Päivän mieleenpainuvin elämys oli Bow Wow -niminen paikka. Ihmettelimme paikan edessä olevaa kummallista mainosta, jossa kehotettiin ohikulkijoita tulemaan sisään leikkimään koirien kanssa. Konsepti oli sen verran outo, että oli ihan pakko mennä katsomaan. Bow Wow on tarkoitettu henkilöille, jotka haluavat viettää aikaa kahvilan koirien kanssa. Kadulla sisäänheittäjä seisoo koiran kanssa, jonka vieressä on valokuvia yläkerran koiratarhan asukkaista. Pienen sisäänpääsymaksun jälkeen asiakas viedään yläkerran kahvilaan (aidalla suljettuun tilaan), jossa pitää tilata vähintään yksi juoma, joka nautitaan koirien temmeltäessä vapaasti lattialla.

Bulldogin pentu kiipesi pöydälle asti ihmettelemään uusia asiakkaita ja tilaamiamme juomia. Lattialla vipelsi noin kymmenen erirotuista pentua. Osalle pennuista oli puettu vaipat, jotteivät ne niin helposti sotke paikkoja. Silti hoitajatytöt saivat juosta vähän väliä rätin kanssa ympäriinsä, kun pennut pissivät sinne tänne. Istuskellessamme koirien keskellä leikkien noin tunnin ajan huomasimme, että koirat vaihdettiin säännöllisin väliajoin takahuoneeseen hetken huilimaan. Lähtiessämme jäimme pohtimaan, mitä koirille tapahtuu, kun ne kasvavat pennuista aikuisiksi koiriksi. Joka tapauksessa ne tarjosivat meille hauskan, joskin omituisen hetken keskellä kuhisevaa Osakaa. Hymy suupielessä palasimme takaisin hotellille.


Video: Bow Wow -koirat telmivät

Floral Inn Namba

OSAKA, JAPANI

Liikemiestyylinen hotelli, jossa rauhallinen huoneemme takapihan puolelle. Huone aikaisempia vastaavia hieman nuhjuisempi, mutta toimiva. Hyvä parisänky puhtailla, valkoisilla lakanoilla. Huoneessa vedenkeitin ja teetä, tv, langallinen internet-yhteys, jääkaappi ja hiustenkuivaaja. Pieni ruotsinlaivakylpyhuone. Hotellissa yhdessä kerroksessa kolikoilla toimivat pesukoneet ja alakerrassa mahdollisuus ostaa aamiainen lisähintaan.

Sijainti: Osakan keskustassa, Minami-alueella Namba-metroaseman vieressä. Lähellä loputtomat ostos- ja ravintolakadut.
Hinta: 58 EUR / huone / yö (varattuna turistitoimistosta), 64 EUR / huone / yö (varattuna hotellista suoraan)

Suomea puhuva tarjoilija

NAGOYA-OSAKA, JAPANI

Herättyämme Tero lähti kysymään hotellin vastaanotosta mahdollisuutta jäädä huoneeseen vielä toiseksi yöksi. Virkailija totesi pahoitellen, että hotelli on täynnä, ja että meidän pitää kirjautua ulos klo 10 mennessä. Olimme jo edellisenä iltana päättäneet, että siinä tapauksessa jatkamme matkaamme Osakaan.

Merja mutusteli hotellin aulassa, huoneen hintaan sisältyvän, japanilaisen aamupalan. Aamupalaksi oli riisimöykkyjä levään käärittynä ja vihreää teetä. Tero jätti tällä kertaa japanilaiset omituisuudet väliin ja haki kulman kioskista itselleen kolmioleipää muistuttavan tekeleen. Check-outin jälkeen heitimme rinkat selkään ja lähdimme rauhallisesti kävelemään Nagoyan rautatieasemaa kohti. Matkan varrella ihastelimme muun muassa metallikaiteista muodostettua tötterömonumenttia.

Koska käteisvaramme alkoivat olla lopuillaan suoritimme tankkauksen lähimmällä automaatilla. JP Bank oli meille entuudestaan tuttu, joten nostimme kerralla 100 000 jeniä. Tällä viikolla tapahtunut kurssiheilahdus osoittautui meille kalliiksi, sillä tarkastettuamme tilimme huomasimme, että edelliskerralla saman summan nostaminen maksoi noin 100 euroa vähemmän.

Asemalle päästyämme etsimme lippuluukun ja kysyimme eri junavaihtoehtojen hintoja. Päätimme kokeilla Shinkansen-luotijunaa, vaikka sen lähtöön oli enää vaivaiset 12 minuuttia. Ehdimme junaan ilman sen suurempaa spurttia.

Shinkansen kulkee parhaimmillaan yli 300 kilometrin tuntinopeudella. Rata on näillä osuuksilla rakennettu mahdollisimman suoraksi ja tasaiseksi. Tämän lisäksi juna kallistuu hieman myötäillessään loivia kaarteita. Merja ei pitänyt tästä “heilumisesta”, koska se sai hänet voimaan huonosti. Tero puolestaan mietti, miltä tuntuisi istua suprajohdintekniikkaan perustuvassa seuraavan polven Shinkansenissa, joka on testiradalla saavuttanut yli 580 kilometrin tuntinopeuden. Moni tosin on huolestunut seuraavan Shinkansen-sukupolven kannattavuudesta ja turvallisuudesta.

Osakaan singahdettuamme menimme suoraan aseman turistitoimistoon tiedustelemaan meille sopivia majoitusvaihtoehtoja ja mielenkiintoisia nähtävyyksiä. Hetkessä edessämme oli mojova läjä värikkäitä esitteitä etukuponkeineen. Pienen pähkäilyn jälkeen virkailija varasi meille puhelimitse budjetillemme sopivan hotellimajoituksen Minamin kaupunginosasta, noin kolmen kilometrin päässä asemalta etelään.

Koska hotelliimme pääsi sisäänkirjautumaan vasta parin tunnin kuluttua, päätimme syödä lounaan yhdessä aseman alakerrassa sijaitsevista ravintoloista. Valitsimme, edelleen rinkat selässä, mukavanoloisen sushi-ravintolan, jossa asiakkaita olisi saanut olla enemmänkin. Istuimme pöytään ja rupesimme tutkailemaan japaninkielistä lounaslistaa.

Nuorehko naistarjoilija pinkaisi iloisesti kultareunuksisen sermin takaa paikalle ja kysyi meiltä yllättäen ujon ontuvasti, mutta täysin ymmärrettävällä suomenkielellä “oletteko suomalaisia?”. Ihmetyksemme oli suuri, emmekä hetkeen pystyneet tokaisemaan mitään. Tarjoilija kumarsi ja esittäytyi englanniksi Sakiksi. Kerroimme puolestaan nimemme ja mistä päin olimme kotoisin. Saki oli todella puheliaalla tuulella, joten saimme tietää hänen opiskelunsa olevan loppusuoralla, ja että hän oli opiskellut suomenkielen alkeet kuudessa kuukaudessa.

Juttutuokiomme jälkeen teimme tilauksemme ja söimme rauhassa. Laskunmaksun yhteydessä saimme Sakilta käsinkirjoitetun viestin: Thank you for coming to japan and our restaurant! Kiitos paljon. I was really happy to see you two here and talk in Finnish. Hausuka tutustua!!! Hyvää matkaa!! From Saki. Sen innoittamina otimme yhteisvalokuvan, annoimme Sakille matkakäyntikorttimme ja kutsuimme hänet meille kylään Helsinkiin. Tippejä olisi tällä kertaa ropissut kunnolla, mutta opaskirjamme mukaan Japanissa tippaaminen aiheuttaa hämmennystä ja osittain jopa paheksuntaa. Rahalliset palkkiot tulisi kuulemma aina antaa suljetussa kirjekuoressa. Näin kukaan ei pääse julkisesti pröystäilemään, eikä vastaanottajan mahdollista pettymystä tarvitse kohdata kasvotusten (kirjekuoren saa avata vasta kun antaja on poistunut). Tipit jäivät antamatta, mutta olemme yhteydessä Sakiin sähköpostitse.

Lounaan jälkeen nappasimme metron Minamiin. Shinkansen-juniin verrattuna japanilaiset metrot ovat yllättävän tavanomaisia. Japanilaiset eivät pahemmin puhu toisilleen julkisissa kulkuvälineissä, ja häiriköintiä ei siedetä alkuunkaan. Emme ole vielä kertaakaan törmänneet huonosti käyttäytyviin tai muutoin epäsiisteihin japanilaisiin. Toisin on Suomessa, tai ainakin Sörkan kulmilla Helsingissä.

Noustuamme Minamin metroaseman liukuportaat tupsahdimme vilkkaaseen maan alla kulkevaan käytävään. Käytävässä oli satoja pikku putiikkeja, joissa myytiin vaatteita ja syötävää. Kävelimme aikamoisen matkan ihmisvirrassa ennen kuin saavuimme exit-kohtaan numero 26. Kivuttuamme portaat seisoimme rinkkoinemme otsa hiessä hotellimme edessä.

Hotelliin sisäänkirjautuminen sujui muitta mutkitta. Laskettuamme rinkat selästämme huoneemme nurkkaan heittäydyimme välittömästi sängylle lukemaan matkaopaskirjaamme ja Osakan esitteitä. Täällähän oli tarjolla vaikka mitä.

Päivän reissaaminen painoi silmiä. Pieni lepohetki venyi useaksi tunniksi. Pimeän jo tultua nousimme sängystä ja lähdimme tutkailemaan lähiympäristöä. Kapeat, herkästi valaistut sivukujat tarjosivat paljon tutkittavaa. Korttelimme takaa löytyi pieni joki, jonka pinta heijasti ympärillä olevien valomainoksien värejä.

Osakaan liittyy monta mielenkiintoista erikoispiirrettä. Yksi niistä on se, että kaupungin väkiluku on päivisin lähes neljä miljoonaa, mutta öisin tuo luku putoaa kolmanneksen, joten yli miljoona ihmistä tulee päivittäin Osakaan töihin kaupungin ulkopuolelta. Japanilaiset liikkuvat paljon polkupyörillä. Fillari onkin käytännöllisin menopeli lyhyillä matkoilla ruuhkaisissa kaupungeissa. Iltaisin kauppakujien yhteydessä näkee usein sadoittain nätisti riviin parkkeerattuja, vaihteettomia pyöriä. Tästä pitäisi ottaa mallia myös Helsingissä.

Hankittuamme pientä purtavaa palasimme takaisin hotellille. Skypeilimme jonkin aikaa Merjan siskon pojan, Simon, kanssa, jolla sattui olemaan tänään nimipäivä. Telkkarista tuli outo talk show -ohjelma. Kielimuurista huolimatta seurasimme sitä suurella mielenkiinnolla ja ihmettelimme japanilaisten avointa hulluttelua. Pehmeä tyyny ja sopivan viileä huone siivitti nopeasti molemmat unten maille.

Toyoko Inn Nagoya-Eki Sakura-dori-guchi Shinkan

NAGOYA, JAPANI

Hankalan nimen takaa löytyy Toyoko Inn -ketjun liikemiestyylinen hotelli. Jälleen vastaanotosta annettiin naisille pieni tuotenäytepussukka mukaan. Huoneessa aika kova, mutta leveä parisänky. Peitto oli liukkaasta materiaalista ja valui yön aikana väkisin lattialle. Huoneessa perusvarustus eli muun muassa tv, langallinen internet-yhteys, teenkeittovälineet, ilmankostutin, erilaisia peseytymistarpeita ja hiustenkuivaaja. Kylpyhuone pieni, ruotsinlaivatyylinen koppero, jossa länsimainen wc-istuin japanilaisilla herkuilla eli pyllypesulla. Japanilainen aamiainen eli miso-keittoa, vihreää teetä ja erilaisia riisikakkuja.

Sijainti: lähellä Nagoyan rautatieasemaa, keskustassa
Hinta: 70 EUR / huone / yö (sis. aamiaisen)

Vanhaa postireittiä pitkin

TSUMAGO-MAGOME-NAGOYA, JAPANI

Ryokanissa oli tarkat sisään- ja uloskirjautumisajat. Aamiaisen jälkeen meille jäi noin tunti aikaa käydä pesulla, pakata kamamme ja jättää hyvästit ryokan-kokemukselle. Veimme rinkat Tsumagon pääkadun päässä olevaan turisti-infoon. Tarkoituksena oli pistää rinkat kuljetuksella metsävuoriston toiselle puolelle, jotta meidän ei tarvitsisi raahata niitä koko matkan ajan. Valitettavasti kuljetuspalvelu oli toiminnassa vain viikonloppuisin. Luovana ratkaisuna infossa oleva virkailija ehdotti, että hän voisi pistää rinkkamme menemään taksilla. Maailmasta ei löydy montaa valtiota, jossa moinen ehdotus tuntuisi järkevältä ratkaisulta, mutta Japani on tasan yksi maailman luotettavimpia maita. Otimme tarjouksen vastaan. Löytäisimme rinkkamme määränpäästämme Magomen turisti-infosta iltapäivällä.

Kymmenen pintaan suuntasimme askeleemme Tsumagon postikylästä kapenevaa tietä pitkin Magomea kohti. Tienviitan mukaan edessämme oli vaivainen 7 kilometrin taivallus. Auringosta huolimatta taivaalta alkoi tihkua ujosti vettä, välillä tuli pari kuuroakin. Käveltyämme puolisen tuntia korkeaa nousua ohitimme muutaman pittoreskin puutalon. Meitä huvitti pääoven eteen T-muotoon kuivumaan ripustetut jukatanit.

Välillä pysähdyimme ihastelemaan vanhoja, tuulen ja sateen hiomia, kiviä. Suurimpiin oli kaiverrettu kalligrafisia tekstejä. Koska kulkemamme tie oli vanha postinkuljetusreitti, päättelimme tekstien kertovan sijainnin ja etäisyyden. Puita alkoi olla tiheämmin mitä edemmäs pääsimme puikkelehtivaa reittiä pitkin. Metsän reuna häämöttikin jo edessämme.

Metsä tarjosi sopivasti suojaa sateelta ja auringolta. Pienestä nihkeydestä huolimatta helppokulkuinen, kivillä päällystetty, polku pisti meihin vauhtia. Meillä ei ollut mihinkään kiire, mutta halusimme päästä näkemään miten edessämme oleva Magomen kylä erosi Tsumagosta. Bongasimme reitin varrella useita pieniä kivipatsaita. Osissa paloi suitsukkeita. Ilmeisesti ohikulkijat kunnioittivat ja lepyttivät näin metsän henkiä.

Noin puolessa välissä pidimme lyhyen tauon kahden kauniin vesiputouksen äärellä. Opaslehtisen mukaan vesiputoukset tulivat kuuluisaksi Eiji Yoshikawan valittua paikan romanttiseen kohtaukseen, jossa Musashi kohtasi rakkaansa. Bushidon hengessä Tero halusi paikasta valokuvan kepeän sivupotkun kera. Paikalle osui myös pari japanilaisturistia. Postireitti on helppo ja suosittu vaellusreitti.

Pienen puusillan kohdalla törmäsimme vanhaan japanilaiseen rouvaan. Vaihtelimme kuulumisia englanniksi. Samalla edestämme tulvi kasapäin nuoria koululaisia. Virta jatkui tasaisena monta minuuttia. Joka viides tokaisi posket punaisina ”Hello! My name is… What is your name?” (Hei! Minun nimeni on… Mikä sinun nimesi on?). Ihan hauskaa, mutta jossain vaiheessa suorastaan puuduttavan toistuvaa kommunikointia. Heitimme väliin puolestamme ”Konnichiwa, ogenki desu ka?” (Terve, mitä kuuluu?), mikä herätti hilpeää naurua. Ilo oli molemminpuolista, kielimuurista huolimatta.

Metsän läpi päästyämme hengähdimme hetken reitin korkeimmalla paikalla ennen pitkän nousun jälkeistä alamäkeä. Välillä eteemme avautui upea ruskainen metsämaisema. Valitettavasti aurinko ei tuolloin näyttäytynyt, jotta olisimme nähneet puiden lehtien värit kirkkaina. No, onhan ruska suomalaiselle tuttu asia. Tovin talsittuamme jouduimme ylittämään asfaltoidun tien. Meitä huvitti tien reunaan maalatut jalanjäljet, jossa jokaisen tulisi japanilaiseen tyyliin seistä ja odottaa mukisematta. Tero tosin on kohdannut tämän suomessakin. Armeijassa ollessa komppanian päällikön huoneesta tuli nopeasti lähtö huutojen kera, mikäli jalat eivät olleet täsmälleen lattialla merkatussa kohdassa.

Tienylityksen jälkeen ohitimme seuraavaksi pari leikkimökin kokoista vesimyllyä. Tienviitan mukaan olimme juuri saapumassa Magomeen. Vaikka takanamme oleva matka ei ollut pitkä, ja edessämme oli enää noin parinkymmenen minuutin patikointi, jalkamme alkoivat tuntua raskailta. Onneksi taivas näytti jälleen kirkastuvan. Kummastelimme japanilaista kekseliäisyyttä, kun pieniä takapihojen viljelyksiä suojattiin limupulloista väsätyillä linnunpeläteillä.

Magomeen päästyämme tapasimme uudestaan seniorinaisen, johon tutustuimme reitin varrella.

Hän kertoi hieman alueen luonnontilasta ja historiasta. Edessämme jököttävässä kivimonumentissa olevat japaninkieliset merkinnät kertoivat ilmansuuntia ja niistä löytyviä kaupunkeja. Olimme 653 metriä merenpinnan yläpuolella.

Ensikosketus Magomeen oli hyvin samanlainen kuin Tsumagoon tullessamme; molemmat kylät ovat äärettömän pittoreskeja ja vuorten ympäröimiä. Oleellisin osa kylää on runsaan kilometrin pituinen pääkatu, jonka varrella on vieri vieressä vanhoja puutaloja, joissa on käsityöläispajoja, ruokapaikkoja ja matkamuistomyymälöitä. Saavuimme Magomen kylän yläpäähän, joten pääkatu avautui edessämme melko jyrkkänä alamäkenä. Merjan jalkoja särki jo, mutta vaelsimme urheasti alaspäin turisti-infoa etsien. Meidän piti hakea sieltä rinkkamme.

Kävelimme ja kävelimme, kunnes tulimme pääkadun alapäähän, jossa kyselimme paikallisilta, missä turisti-info mahtaa olla. He osoittelivat pääkatua ylöspäin. Ei voi olla totta. Meidän oli pakko lähteä vaeltamaan takaisinpäin. Rinkat olivat hyvässä tallessa. Söimme kevyen lounaan ihastellen upeaa vuoristomaisemaa allapuolellamme.

Kävellessämme jälleen pääkatua alaspäin alkoi sataa oikein urakalla. Merjan ”penikkatauti” vaivasi ja hän pääsi vaivoin alas asti. Linja-autoasemalta näyttävä paikka ei oikeasti ollutkaan linja-autoasema. Siinä sitten meni jonkin aikaa pähkäillessä ja kysellessä, että mistähän bussi Nakatsugawaan mahtaisi lähteä. Merja istui kamojen kanssa katoksen alla Teron juostessa edestakaisin lähimaastossa. Lopulta hän löysi bussipysäkin vähän matkan päästä. Sadekin onneksi taukosi, koska pysäkillä ei ollut katosta. Pysäkillä olevan aikataulun mukaan seuraava bussi lähti vasta tunnin kuluttua. Istuimme alas ja otimme rennosti miettien ehtisimmeköhän vielä saman illan aikana Nagoyaan asti.

Bussi tuli japanilaiseen tyyliin aikataulun mukaisesti. Kuljettajan ohi ahtautuminen rinkkojen ja reppujen kanssa ei ollut ihan helppoa. Ovella piti ottaa masiinasta lippu, joka laitetaan toiseen masiinaan poisjäännin yhteydessä. Näin määräytyy matkan hinta, joka näkyy myös valotaululla bussikuljettajan vasemmalla puolella, tuulilasin yläpuolella. Maksu laitetaan masiinaan, joka laskee vaihtorahat automaattisesti. Aina välillä maksaminen töksähtää johonkin pienimuotoiseen väärinkäsitykseen. Matkustajien onneksi kuljettajat ovat todella ystävällisiä, kärsivällisiä ja kohteliaita. ”Domo arigato”, eli kiitoksia paljon, on yksi tärkeimmistä japaninkielisistä fraaseista, jota käytämme surutta ihan missä tilanteessa tahansa. Japanissa kaikki suorastaan viljelevät toisilleen kiitoksia ja anteeksipyyntöjä.

Puolen tunnin ajomatkan jälkeen olimme Nakatsugawan asemalla. Alkoi olla jo pimeä. Kaupunki tuntui niin onnettomalta, että juoksimme rinkat rytkyen suoraan junalippuluukulle ostamaan paikat seuraavaan Nagoyaan menevään junaan. Jälleen kerran saimme ystävälliseltä virkailijalta apua lippujen ostossa. Hän paineli puolestamme automaatin nappuloita ja hoputteli meitä juoksemaan kulman takana olevalle laiturille. Ajoituksemme oli täydellinen. Päästyämme istumaan juna oli jo nytkähtänyt liikkeelle. Tunnin kuluttua olisimme Nagoyassa.

Nagoyan asema oli vilkasliikenteinen. Ihmisiä tulvi joka suunnasta. Nappasimme kuvan päästyämme hieman rauhallisempaan paikkaan tutkailemaan mikä käytävistä johtaisi haluamaamme suuntaan. Teron matkakompassi ei aina osoittanut ”oikeaan” suuntaan, sillä välillä selvästi väärään ilmansuuntaan kulkeva käytävä ohjautuikin juuri sinne minne oli tarkoitus mennä. Onneksi Japanissa on yllättävän paljon kylttejä myös englanninkielisinä, varsinkin isoissa kaupungeissa.

Ulkona oli jo pimeää. Onneksi meillä oli tällä kertaa käytössämme hyvä kartta ja selvä näkemys, mihin halusimme majoittautua. Toyoko Inn sijaitsi 10 minuutin kävelymatkan päässä asemalta, mutta päivän marssi oli jo tehnyt tehtävänsä, ja selässämme roikkuvat rinkat tuntuivat todella painavilta. Onnemme jatkui vielä sen verran, että taisimme saada viimeisen vapaana olevan kahden hengen huoneen.

Merjan käydessä kylvyssä Tero kävi hakemassa pientä iltapalaa kulman ruokakioskista. Samalla tuli kysyttyä, olisiko mitenkään mahdollista jäädä hotelliin vielä toiseksi yöksi. Tietoa siitä emme saaneet, vaan asia selviäisi vasta aamulla.

Televisiosta ei tullut mitään kiinnostavaa, mutta nettiyhteys oli supernopea. Erilaisia esitteitä ja nettisivuja tutkaillessamme huomasimme harmiksemme, että Nagoyan robottimuseo on lopettanut toimintansa vähän aikaa sitten. Olimme pysähtyneet tähän kaupunkiin varta vasten mennäksemme kyseiseen museoon. Eipä taida olla tarpeen jäädä toiseksi yöksi tähän hotelliin. Siirsimme vielä kuvia nettialbumiimme ja luimme suomalaisten nettilehtien tarjontaa. Kotosalla ei näyttänyt tapahtuneen mitään uutta tai ihmeellistä. Näissä merkeissä nukahdimme uupuneina kymmenen pintaan.

Maistuva illallinen ja aamiainen

TSUMAGO, JAPANI

Mietimme huoneessamme, pitäisikö meidän laittaa jukatat päälle illalliselle. Emme olleet ihan varmoja etiketistä, joten päättelimme suomalaislogiikalla ettei kylpytakki ehkä ole sopivin asu hienolle aterialle. Päästyämme alakertaan huomasimme, että aika moni japanilainen vaelsi ruokasaliin jukata päällään. Etiketti ei onneksi ollut tiukka, varsinkaan meille länsimaalaisille, joten perusreissuvaatteemme sopivat tähän tilaisuuteen vallan mainiosti. Ryokan koetaan kokonaisuudessaan vähän kuin kodiksi. Sinnehän majoitutaan lepäämään ja rentoutumaan.

Meidät ohjattiin istumaan meille varatulle ruokailualueelle kahden hengen matalan pöydän ääreen. Jännityksellä odotimme, mitä tuleman pitää. Ryokanin omistajan tytär selosti meille jokaikisen ruokalajin selkeällä englanninkielellä samalla, kun hän lappasi kupin toisensa perään nenämme eteen. Hän kertoi myös, miten mitäkin ruokaa syötiin ja mitkä eri ruokalajit kuului syödä toistensa kanssa. Siinä olisikin meikäläisiltä mennyt hetki ymmärtää, mikä on alkupala ja mitä dipataan minnekin. Joka pöydässä kuulimme kerrottavan yhtä seikkaperäisesti ja innostuneesti ruokalajeista, joten kyseessä oli majatalon tapa. Ruoka näytti herkulliselta ja olimme haltioissamme meille annetusta huomiosta.

Ryhdyimme napostelemaan pöydän antimia, joista muodostui viiden ruokalajin illallinen. Kaikki ruoat oli valmistettu pieteetillä ja pääasiassa lähiseudun juuri tälle vuodenajalle tyypillisistä herkuista. Aloitimme paikallisen joen yläjuoksulta pyydystetyllä taimenella siirtyen tenpuran eli vuoristovihannesten kimppuun. Niitä popsimme mehiläisen toukkien ja papujen kera. Viimeinen alkupaloista oli täydellinen sashimi eli vaaleanpunainen, raaka lohi wasabitahnan, retiisiraasteen ja soijakastikkeen kanssa nautittuna.

Seuraava setti koostui pikkelsistä, osuimono-keitosta eli kirkkaasta vihanneskeitosta sekä ikuchi-sienistä ja keitetystä kesäkurpitsa-sieniseoksesta. Hehkutimme toisillemme upeita makuelämyksiä. Kaikki oli uskomattoman herkullista. Ruokalajien välillä naukkasimme kuumaa sakea tai vettä.

Pääruoaksi valmistettiin pöydässä pienessä astiassa Terolle erilaisia vihanneksia hobamisolla höystettynä. Merja sai pehmeimmästä pehmeintä shinshy-pihviä hobamisolla purjon, inkiväärin ja sienien kera kuivatun magnolian lehden päällä paistettuna. Suussasulavaa… Seuraavaa ruokalajia varsinkin Tero tutkaili hieman epäileväisesti, mutta päätti kuitenkin maistaa. Tarjolla oli kylmiä soba-nuudeleita soijakastikkeen ja purjon kera. Nuudelit olivat mitä ilmeisimmin ryokanissa valmistettuja ja yksi kylän ylpeyksistä. Nekin maistuivat yllättävän hyviltä.

Ennen jälkiruokaa pöytään tuotiin toinen kylän ylpeyksistä, makea riisikakku seesamipähkinäkastikkeella. Meille kerrottiin, että pelkän kastikkeen valmistus kestää vähintään kaksi viikkoa. Lopputuloksen voi kiteyttää sanaan; njam.

Nautimme vihreää teetä. Ja jälkiruoaksi kauden hedelmiä valloittavana asetelmana: persimonia, japanilaista omenaa ja viikunoita. Ateria kesti kokonaisuudessaan puolitoista tuntia ja on yksi nautinnollisimmista ikinä syömistämme illallisista. Tämän makuhurmion takia kannatti yöpyä juuri tässä ryokanissa ja maksaa itsensä kipeäksi.

Meiltä tiedusteltiin vielä, mihin aikaan haluaisimme syödä aamiaista. Naamamme hieman venähtivät, kun ainoat vaihtoehdot olivat klo 7.30 tai klo 8. Näistä kahdestaä valinta oli toki meille aamu-unisille selvä. Vatsat pullollaan painuimme nukkumaan haaveillen tulevasta aamiaisesta - jos vain jaksaisimme syödä jotakin jo silloin.

Nukuimme suhteellisen hyvin huoneemme lattialle levitetyillä futon-patjoilla. Kokemus oli hyvin japanilainen, ei välttämättä ihastuttavin kokemamme, mutta toimiva ja käytännöllinen. Aamulla saimme ihailla ikkunastamme aurinkoista vuoristonäkymää. Vedimme päällemme jukatat ja nautimme kahdestaan aamuhetkestä spontaanin teeseremonian merkeissä huoneemme parvekekäytävällä. Hetken kuluttua osasimmekin jo odottaa alakerran kongin kumahdusta, joka oli merkki siitä että aamiainen oli valmiina alakerrassa.

Tällä kertaa marssimme jukatat päällä ruokasaliin ja istuimme samaan matalaan pöytään, jossa olimme nauttineet illallisemme. Pöytä oli jo ladottu täyteen pieniä kippoja ja kuppeja. Ensi silmäyksellä aamiainen näytti aika samanlaiselta kuin illallinen, mutta osoittautui kuitenkin täysin erilaiseksi. Ryokanin omistajan vaimo kävi selventämässä joitakin ruokalajeja, mutta pääasiassa osasimme jo itsekin varsin hyvin tunnistaa ja yhdistää eri ruokalajeja.

Aamiaisen oleellisin osa oli riisikulho, jonka sai täytettyä tarvittaessa pöydässä olevasta padasta, jossa riisi pysyi lämpimänä. Erilaisissa kipoissa oli monenmoista pikkelsiä sekä herneenpalkoja. Yhdellä lautasella möllötti kananmunakuutio kurpitsapalojen kera ja toisella savustettu lohi. Tarjolla oli myös kirkasta nuudelikeittoa. Meidän mielestämme aamuaterialle sopi kaikkein parhaiten pienessä pakkauksessa olevat levälevyt. Levy otettiin etusormen ja peukalon väliin. Napattiin hiukan sopivan tahmeaa riisiä sen sisälle ja kastettiin soijakastikkeeseen. Upea makuelämys kaikessa yksinkertaisuudessaan. Olimme vielä aika täynnä illan runsaasta ateriasta, joten osaa aamiaisen tarjonnasta vain maistoimme. Todettuamme saaneemme riittävästi kulinaarisia herkkuja masuumme, kiitimme ja poistuimme yläkertaan pakkaamaan.

Fujioto Ryokan

TSUMAGO, JAPANI

Perinteinen japanilainen majapaikka perinteisessä japanilaisessa kylässä. Kulmahuone yläkerrassa kapeiden portaiden yläpäässä. Lattialla tatamimattojen päällä futon-parisänky pienillä kovilla tyynyillä ja valkoisilla lakanoilla. Huoneessa ilmastointi, jolla saa tilan lämpimäksi tai viileäksi. Varusteina pyyhkeet, tv, kampauspöytä peilillä, kassakaappi, hammasharjat+tahnat ja naulakko. Pöydällä termospullossa kuumaa vettä ja vihreää teetä, jonka voi itse valmistaa. Lattiatuolit selkänojilla ja tyynyillä. Lisäksi kylmää vettä toisessa termospullossa. Huoneen edustan käytävässä tuolit ja pöytä kuin parvekkeella, kun avaa ikkunat kauniiseen puutarhaan ja kylän kävelykadulle. Huoneen toiselta puolelta näkymä sisäpihan puutarhaan.

Talon alakerrassa jaetut wc- ja peseytymistilat muiden asukkaiden kanssa. Naisten wc:ssä kaksi japanilaista (reikä lattiassa) ja yksi länsimainen wc-koppi; miehillä pisuaareja ja yksi länsimainen wc-koppi. Kaksi peseytymistilaa, jotka ns. perhekäytössä eli ei jakoa naisten ja miesten kesken. Tilassa puinen Hinoki-amme, joka on tehty Kiso-laakson sypressipuusta, ja joka on täynnä kuumaa vettä. Lisäksi kolme suihkua ja vaatteidenvaihtotila, jossa henkilövaaka. Aulatilassa kaksi lavuaaria, peilit ja kaksi hiustenkuivaajaa. Pesutiloissa saippuat ja shampoot tarjolla.

Sisääntullessa jätetään ulkokengät eteisen hyllyihin ja laitetaan talon tarjoamat tohvelit jalkaan. Omassa huoneessa ollaan sukkasillaan, samoin ravintolassa. Vessaan mennessä tohvelit vaihdetaan vessatohveleihin. Huoneessa jukatat (japanilaiset kylpytakit) molemmille ja lisäksi niiden päälle haluttaessa laitettava paksumpi takki. Tällä vaatetuksella voi käväistä kävelyllä ulkonakin ja ottaa japanilaiset puukengät käyttöön eteisestä. Myös illalliselle ja aamiaiselle voi mennä jukatassa.

Viiden ruokalajin herkullinen illallinen ja aamiainen tarjoillaan alakerran ravintolatilassa. Omistajat käyvät vieraiden kanssa kaikki ruokalajit yksitellen läpi ja neuvovat tarvittaessa niiden syömisessä. Aamiainen klo 7.30 tai klo 8. Omistajaperhe puhuu hyvää englantia.

Sijainti: Tsumagon keskustassa Nakasendou-tien varrella
Hinta: 96 EUR / hlö 12 tatamin huoneessa (sis. illallisen ja aamiaisen)

Tsumago-juku

MATSUMOTO – TSUMAGO, JAPANI

Lähdimme aamulla oman mittapuumme mukaan aikaisin eli klo 9 jatkamaan matkaa. Ostimme liput klo 10.24 junaan Matsumotosta Nagisoon. Ehdimme hyvin syödä aamiaisen aseman Starbucks-kahvilassa, joka tosin oli tuhottoman kallis.

Junassa oli hyvin tilaa. Pällistelimme vastapäätä istuvaa pariskuntaa, jonka mies oli pukeutunut naamiaisasuun. Ilmeisesti he olivat matkalla Halloween-juhliin. Matka kesti vain kaksi tuntia, mutta oli puuduttava. Maisemat eivät oikein säväyttäneet ja kaiken lisäksi ulkona satoi lähes kokoajan.

Perillä Nagisossa ihmettelimme hetken, mistä bussi Tsumagoon mahtaa lähteä. Huomasimme bussin, joka oli juuri lähdössä ja muutaman juoksuaskeleen ottamalla ehdimme siihen. Noin kymmenessä minuutissa olimme Tsumagon laitamilla, jossa parveili lukuisa määrä japanilaisturisteja ryhmissään. Satoi. Olimme hieman ymmällämme, mihin meidän pitäisi suunnata. Erään japanilaisryhmän seuraaminen pienelle polulle, joka lähti aivan bussipysäkin tuntumasta, osoittautui hyväksi taktiikaksi. Tupsahdimme heidän perässään suoraan Tsumagon kylää halkovalle pikkutielle.

Tsumagon kylä sijaitsee Naganon alueella Kison laaksossa. Meiji-aikakaudella (v. 1868-1912) se oli yksi lähes 70 postikylästä (juku) Nakasendon reitillä. Kyseinen reitti yhdisti Edon (nykyisen Tokion) ja Kioton kaupungit toisiinsa. 1910-luvulla kylä autioitui, kun rautatiet kehittyivät eikä vanhaa postireittiä enää käytetty. Onneksi 1968 Tsumagosta päätettiin tehdä historiallisesti arvokas kohde, jonka ansiosta 20 sen rakennusta entisöitiin. 1970-luvulla tsumagolaiset sopivat, että kylän rakennuksia ei saa myydä, vuokrata tai tuhota.

Puolivälissä kylän päätietä oli turistitoimisto, jonne menimme kysymään neuvoa majapaikan etsintään. Meitä palveli ystävällinen rouva, jolta löytyi lista kylän perinteisistä majataloista eli ryokaneista ja niiden hinnoista. Majataloihin ei voi vain kävellä sisään, vaan majoitus tulee japanilaiseen tyyliin varata etukäteen. Olimme jo katsoneet opaskirjastamme, mikä voisi olla hyvä ryokan. Kirjasta valitsemamme Fujioto-ryokan löytyi myös turistitoimiston listalta ja virkailija soitti sinne kysyäkseen, onko heillä tilaa. Tilaa oli, joten jätimme rinkkamme toimistolle ja lähdimme katsomaan paikkaa.

Ryokan oli taatusti kallein majoitus, jossa olemme missään maassa edes harkinneet asuvamme. Halusimme kuitenkin kokea jotain ainutlaatuista, joten nähtyämme paikan, päätimme jäädä. Valitsimme jopa 10 euroa perushuonetta kalliimman vaihtoehdon, jotta pääsimme nauttimaan puutarhanäkymästä teetä juodessamme. Haimme rinkat turistitoimistosta ja jätimme ne ryokanille, jonne pääsimme kirjautumaan sisään vasta kello 15.

Meille jäi puolisentoista tuntia aikaa kierrellä Tsumagoa ristiinrastiin. Olimme lähes ainoat länsimaalaiset turistit kylässä. Japanilaisturisteja sen sijaan riitti pilvin pimein, vaikka sää ei ollutkaan kovin suosiollinen. Kylän alle parin kilometrin pituinen pääkatu on päivisin kävelykatu, jonka varrella on lukuisia pieniä putiikkeja ja ravintoloita.

Japanilaiset rakastavat kaikenlaisia paikallisia erikoisuuksia, joita toki Tsumagossakin oli tarjolla. Yksi tällainen on tikun päässä oleva riisikakku, joka on kuorrutettu pähkinä-seesamikastikkeella. Tero söi pari sellaista lounaaksi. Merjan popsiessa nuudelikeittoa.

Olimme katselleet junan ikkunasta persimon-puita ja Merja himoitsi hedelmää syödäkseen. Yhdestä pikkuputiikista löytyikin isoja, kauniita persimoneja, mutta myyjä ei suostunut myymään niitä meille. Hän väitti, että niiden kypsyminen kestäisi vielä kuukauden. Se ei mielestämme voinut pitää paikkaansa. Ehkä hän tarkoitti viikkoa tai päivää. Joka tapauksessa hän ei halunnut meidän syövän hedelmäänsä raakana ja saavan huonon kokemuksen siitä, joten hän jätti sen ennemmin myymättä. Täytynee yrittää jossain muualla uudestaan. Onhan nyt persimon-aika.

Kiertelimme hetken Tsumagon hautausmaalla, joka oli meidän silmiimme erikoinen pipopäisine patsaineen ja järkälemäisine hautakivineen. Sateinen sää loi hautausmaalle sopivan tunnelman. Hautakivet oli aseteltu aivan vieriviereen, jopa lähes päällekkäin. Välissä kulki vain hyvin kapea käytävä.

Kylässä kurkistelimme sisään rakennuksiin, jotka oli säilytetty alkuperäisessä asussaan sisustusta myöten. Toisessa päässä pääkatua oli omituinen puurakennelma, johon oli kiinnitetty täynnä kaiverrettua tekstiä olevia laattoja. Tämä rakennelma oli aikoinaan toiminut kylän ilmoitustauluna.

Pyrimme olemaan takaisin ryokanissamme kello 15, jotta pääsimme nautiskelemaan jokaisesta maksamastamme minuutista siellä. Ovella vaihdoimme jalkaan hassut tohvelit jättäen omat kenkämme eteisen lokerikkoihin. Japani on niitä harvoja maita, jossa voi luottaa siihen, että kengät löytyvät lokerosta poislähtiessä.

Kirjauduimme sisään ryokaniin, jonka jälkeen meille pidettiin opastettu kierros majatalosta. Omistajan tytär puhui sujuvaa englantia, koska hän oli opiskellut USA:ssa. Myös omistaja itse pärjäsi englanninkielellä. Kierroksen jälkeen istuimme hetken huoneessamme vihreää teetä nautiskellen jukatat (japanilaiset kylpytakit) päällä. Jukatan pukeminen oli ensin vähän haasteellista emmekä ole ihan varmoja sidoimmeko vyön oikeaoppisesti.

Jukatat päällä hipsimme alakerrassa olevaan kuumaan kylpyyn. Kylpytila oli varattu vain meille kahdelle. Vesi oli valmiiksi laskettu ammeeseen, jonka päälle oli nostettu puukansi. Kylpijöiden kuuluu peseytyä ammeen vieressä olevissa suihkuissa. Tämän jälkeen nostetaan kansi pois ammeen päältä ja nautitaan kuumasta kylvystä. Kun ollaan valmiita, laitetaan kansi takaisin täyden ammeen päälle, jotta seuraavat vieraat voivat käyttää ammetta (ja samaa vettä) omalla vuorollaan. Onneksi taisimme olla päivän ensimmäiset kylpijät.

Riisuimme kylpytilan eteisessä jukatat pois ja peseydyimme. Tämän jälkeen upottauduimme tulikuumaan kylpyyn, jota sai hieman viilennettyä laskemalla sinne hanasta kylmää vettä. Japanilaiset itse pitävät todella kuumista kylvyistä. Amme oli tehty Kiso-laakson tuoksuvasta sypressipuusta ja sitä kutsutaan Hinoki-kylvyksi. Mitä ilmeisimmin tällä puuammeella on jonkinlaisia hyviä terveysvaikutuksia.

Kylvyn jälkeen ennen illallista meillä oli vielä puolisen tuntia aikaa vaeltaa pitkin Tsumagon autiota ja pimeää pääkatua, jota valaisivat vain satunnaiset ovien viereen asetetut lyhdyt. Tuntui kuin todella olisi siirtynyt ajassa taaksepäin. Varsinkin kun meitä vastaan tuli jukataniin pukeutunut japanilaismies, joka klopsutteli japanilaisilla puukengillä. Vain satunnaiset katua huristavat autot pilasivat entisajan tunnelmaa. Kello 18 palasimme ryokanillemme. Pääsimme vihdoinkin illalliselle, joka vaatiikin ihan oman tarinansa.

Matsumoton Musta Korppi

MATSUMOTO, JAPANI

Herättyämme Tero kävi hotellin vastaanotossa kyselemässä, miten huoneeseen saisi paremman ilmastoinnin. Japanissa pitää esittää toiveet hyvin hienovaraisesti, jotta toinen osapuoli ei menetä kasvojaan, mikäli toivetta ei voida toteuttaa. Suomalaiselle tällainen hienostelu ja kiertoilmaisun käyttö voi tuntua hieman huvittavalta ja suorastaan älyttömältä, mutta maassa maan tavalla.

Hienoisesta tihkusateesta huolimatta lähdimme hotellin kulman taakse aamupalalle. Pienen pähkäilyn jälkeen löysimme molemmille purtavaa. Jostain, meille käsittämättömästä syystä japanilaiset eivät tunnu ymmärtävän mitä tarkoitamme vihreällä teellä. Omasta mielestämme Japanissa ei muuta teetä juoda, mutta kahviloista ja ravintoloista sitä ei oikein tunnu saavan tilattua. Tässäkin tapauksessa tyydyimme valmiiksi muovipullotettuun korvikkeeseen. Yllätyimme muovipullon sisällön ollessa kuumaa.

Talsiessamme pääkatua pitkin Matsumoton linnaa kohti pysähdyimme välillä ihastelemaan paikallisia putiikkeja. Monella on oven edessä pittoreski minipuro tai pikkuruinen bonzai-puu. Tero muisti hankkineensa viisitoistavuotiaana bonzai-puun aloittaessaan karate-harrastuksen. Koska nuoren miehen kärsivällisyys ja kädentaidot eivät oikein olleet zen-mestarin tasolla, puu riutui pystyyn kuukaudessa.

Reitillemme osui turisti-info, ja koska meillä oli hyvin aikaa poikkesimme kurkkaamassa, mitä tietoa ja palvelua mahdollisesti oli tarjolla eurooppalaisille matkaajille. Yllätyksemme oli suuri kuullessamme, että tarjolla oli ilmainen henkilökohtainen opas, joka varta vasten lähtisi esittelemään meille linnaa. Suostuimme pienen epäröinnin jälkeen.

Opas, herra Tagashi, oli erittäin puhelias ja mukavanoloinen. Valitettavasti hänen englanninkielentaitonsa ei ollut ihan riittävällä tasolla. Tai voisimmehan myös valitella ettemme itse puhu japania. Oli miten oli, vartin sisällä kävelimme linnan pääportista sisään ja saimme jotakuinkin selityksestä selvää sen verran, että opimme yhtä sun toista suojamuurien puolustusstrategisesta merkityksestä.

Tero innosti opasta keskustelemalla Musashista, aikansa suurimmasta samuraista, sekä Kurosawan kuolemattomista elokuvista kuten Ran ja Kagemusha. Näiden teemojen kautta löysimme nopeasti yhteisen sävelen kieliongelmista huolimatta. Sattumoisin kohdallemme osui juuri tuolloin linnassa näytillä olevat ihmisen kokoiset samurai-nuket. Teron kysellessä ronin-käsitteestä, mikä liittyy edo-kauden isännättömiin samuraihin, opas kertoi meille että sana tarkoittaa Japanissa nykyään myös opiskelijaa, joka ei päässyt opiskelemaan (pitää välivuoden ja on näin isännätön).

Pysähdyimme hetkeksi päärakennuksen edessä kuuntelemaan selostusta linnan historiasta ja arkkitehtuurista. Lyhyesti sanottuna linna sai alkunsa 1500-luvulla eri klaanien sotiessa kuumeisesti keskenään Japanin herruudesta. Matsumoton linna, epävirallisesti Musta Korppi, on historiansa aikana moneen kertaan kärsinyt tuhoista, mutta puolustuksellisen tärkeyden takia se on aina rakennettu uudestaan. Vuosisatojen saatossa eri klaanipäälliköt ovat kehittäneet linnaa rakentamalla lisäsiipiä ynnä muuta jättäen samalla esille oman klaanimerkkinsä. Opas näytti meille kolme tunnetuinta symbolia, mutta emme oikein ymmärtäneet mitä ne esittivät.

Ennen kuin astuimme linnaan saimme arvata, montako kerrosta noin 30 metrin korkeassa rakennuksessa oli. Silmämääräisesti niitä näytti olevan viisi. Oppaamme kertoi meille sen olevan optinen harha, sillä kuudes kerros on rakennettu piiloon vihollisilta. Kyseinen salakerros on tarkoitettu klaanipäällikön viimeiseksi oljenkorreksi; epätoivoinen yritys pysyä piilossa tai tehdä kunniakas seppuku-itsemurharituaali.

Linnaan sisäänpääsy edellytti, että otimme kengät pois ja laitoimme ne tarjolla oleviin muovipusseihin. Jokainen kantoi oman pussinsa, kunnes astui toiselta puolelta linnaa ulos. Japanissa ei ole tapana kävellä talon sisällä kengät jalassa, vaan ne jätetään yleensä oven eteen tai eteiseen. Tältä osin suomalaiset ovat hengenheimolaisia japanilaisten kanssa. Moni, esimerkiksi amerikkalainen, puolestaan voi ihmetellä asiaa.

Muovipussi kädessä marssimme jonossa muiden vierailijoiden perässä kapeita käytäviä ja jyrkkiä portaita asehuoneeseen. Tilassa oli esillä samurai-elokuvista tuttuja haarniskoja, miekkoja ja kalligrafisia sotalippuja. Karun, mutta upean puuarkkitehtuurin tärkein ominaisuus ja tarkoitus oli puolustuksen murtumattomuus. Herra Tagashi osoitti meille monta pientä yksityiskohtaa, kuten nuolilta suojaavat säleikköovet ja turvalliset tähystysreiät, jotka edustivat aikansa teknistä huippua. Japanilaisten muinaisia sodankäynnin strategioita sovelletaan edelleen, esimerkiksi Musashin kirjoittama maa, vesi, tuli, tuuli ja tyhjyys on noussut uuteen suosioon modernissa bisnesmaailmassa.

Päästyämme lopulta ylimpään kerrokseen, tähystystorniin, pääsimme ihailemaan Matsumoton maisemia jokaisesta ilmansuunnasta. Sää ei edelleenkään ollut paras mahdollinen, mutta ruska hehkui kauniisti linnaa ympäröivässä puutarhassa.

Silmiimme osui kaksi asiaa, joihin saimme oppaaltamme jotakuinkin ymmärrettävän selityksen. Ensimmäinen oli kaarikattojen kulmassa jököttävä mytologinen otus. Elukka oli oppaamme mukaan sekoitus kalasta ja tiikeristä. Tämänkin tehtävänä oli suojella linnaa. Kala sammuttaa tulipalon ja tiikeri pelottaa viholliset. Emme pähkäilystämme huolimatta keksineet tälle otukselle minkäänlaista suomalaista vastinetta. Kalevalassa tosin oli jokin outo lentävä otus, jonka Gallen-Kallela maalasi teoksessan Sammon puolustus.

Toisena ihmetyksenä oli kattohirressä roikkuva köysikyhäelmä, joka suojelee linnaa (nimen suora käännös on 26 yön jumala), ja jolle annetaan aika ajoin uhrilahja. Tästä meille tuli mieleen suomalainen kotitonttu, jolle annettiin puuroa ja ties mitä jotta hemmo pysyy tyytyväisenä ja koti turvassa. Tavallaan siis ihan tuttu juttu.


Matsumoton kaupunginmuseo

Linnan pääsylippujen hintaan, noin 5 euroa, sisältyi sisäänpääsy pääportin vieressä sijaitsevaan kaupunginmuseoon. Päätimme käväistä nopeasti sisällä ja oppaamme tuli mukaamme, ilmeisesti kohteliaisuudesta.

Ulko-ovella meitä huvitti sateenvarjoteline, johon sai lukittua sateenvarjonsa mikäli sellainen oli mukana ja oli käytöstä märkänä. Japanissa törmää silloin tällöin pieniin ihmeellisiin asioihin, jotka ovat joko suorastaan nerokkaan käytännöllisiä tai sitten älyttömän turhilta (ulkomaalaisen näkökulmasta katsottuna). Ihastuimme mm. japanilaisten tapaan kerätä vihkoon leimoja. Tästäkin museosta löytyi heti aulasta leimauspiste, jossa jokainen sai keräilyvihkoonsa Matsumoton kaupunginmuseon upean, 5x5 cm, leiman päivämäärällä varustettuna.

Kävelimme rivakasti kolmen kerroksen esittelyt läpi pysähtymättä kunnolla kertaakaan. Kaupunginmuseo muistutti sisällöltään jossain määrin Helsingin kansallismuseota.

Lasikaapeissa oli yhtä jos toistakin vuosisatojen takaa. Mitään vavisuttavan upeaa emme nähneet ja siitä syystä halusimme palata takaisin ala-aulaan katsomaan Matsumoton kuuluisia silkkipalloja. Nämä temari-nimellä tunnetut käsityöt ovat edelleen erittäin arvostetussa asemassa. Kalleimmat maksavat tuhansia euroja. Temari on aikoinaan kulkeutunut Kiinasta aristokraattien mukana Japaniin. Jostain syystä kulttuuri ja kädentaito juurtui juuri Matsumotoon ja on edelleen hengissä.

Lähtiessämme museosta Tero jäi keskustelemaan oppaan kanssa Japanin buddhalaisuudesta. Miehille syntyi kiivas keskustelu taivas-käsitteestä. Oppaan mielestä on ihan luonnollista puhua kristinuskonmukaisesta taivaasta buddhalaisessa kontekstissa, kun taas Tero oli asiasta eri mieltä vedoten muun muassa siihen että buddhalaisuus ei tunnusta minkään jumalan olemassaoloa ja kuoleman jälkeinen tila johtaa uudelleensyntymiseen, jolloin seuraava ruumiillistuma perustuu aiemman elämän tekoihin, kunnes lopulta saavutetaan valaistuminen, joka lopettaa uudelleensyntymisen kierteen. Teron mielestä tätä mm. nirvanaksi kutsuttua lopullista ”olotilaa” ei pidä sekoittaa taivaaseen, koska kristillinen ylösnousemus ei edellytä eksistentiaalista valaistumista.

Oppaamme oli Teron perusteluista huolimatta vakuuttunut näkemyksestään, ja koska teologisessa sanavarastossa ja tietotasossa tuntui keskustelijoiden osapuolilla olevan suhteellisen suuri ero, herrat kättelivät ja jättivät asian siihen.


Katutemppeli

Jätettyämme Mustan Korpin taaksemme katsoimme hetken kaupungin karttaa päästäksemme yhteisymmärrykseen, miten suunnistaisimme rautatieasemalle. Onneksi Matsumoto ei ole mikään suuri kaupunki. Itse asiassa, se on todella pieni, mutta sitäkin sokkeloisempi. Valitsimme reitin, jonka varrella sijaitsi useampi katutemppeli. Nimitys tuskin on ihan korrekti, mutta meidän mielestä osuva, sillä nämä temppelinnäköist pyhäköt sijaitsevat ihan kadun varrella - jopa ihan arkisen ruokakaupan vieressä. Monikohan suomalainen eksyisi vastaavasti Ärrällä käydessään alttarilla?

Mieleenpainuvin katutemppeli edusti shintolaisuutta. Sen selkein ominaispiirre on räikeänpunainen torii, puinen portti, joka johtaa pyhäkköön. Shintolaisuus on mielenkiintoinen maailmanuskonto, koska sillä ei ole perustajaa, pyhiä kirjoituksia eikä yleistä oppia.

Napattuamme pari valokuvaa jatkoimme matkaa. Söimme rautatieaseman yläkerroksessa lounaaksi nuudeleita ja sushia. Terolla tökki nuudelien syöminen, olimmehan Trans-Siperian junareissun aikana vetäneet poskeen tusinoittain pikanuudelipaketteja.

Seuraavaksi poikkesimme aseman infossa kyselemässä jatkoyhteyksien kiemuroista. Paikalla oli myös toinen matkailijapariskunta, jolla oli aikomus nähdä Matsumoton linna ollessaan kaupungissa ruhtinaalliset kaksi tuntia. Kerroimme heille aikataulun olevan aika tiukka, mutta täysin realistinen. Tämän todettuamme he lähtivät hippulat vinkuen katsomaan linnaa. Toivotimme heille onnea.

Päivän päätteeksi kävimme vielä matkatoimistossa kysymässä Okinawan lentoja ja majoituksia. Englanninkielentaidon puute koitui palvelun akilleen kantapääksi. Kovasta yrityksestä huolimatta emme täysin päässeet selville mitä annettu hinta sisälsi, ja paljonko sen päälle vielä tulisi mahdollisia lisäkustannuksia.

Palattuamme hotelliimme ilahduimme, kun huoneeseemme oli tuotu ilmastointilaite. Laitoimme sen hurisemaan, haimme aulan automaatista limut ja video-on-demand -kortin, avasimme karkkipussit ja tilasimme huoneen television kautta haluamamme elokuvan. Yritimme ensin katsoa japanilaisen, Kaurismäkimäiseen tyyliin kuvatun, elokuvan, mutta mukavuudenhalusta siirryimme nopeatempoisemman ja viihdyttävämmän amerikkalaisen elokuvan pariin.