Maistuva illallinen ja aamiainen

TSUMAGO, JAPANI

Mietimme huoneessamme, pitäisikö meidän laittaa jukatat päälle illalliselle. Emme olleet ihan varmoja etiketistä, joten päättelimme suomalaislogiikalla ettei kylpytakki ehkä ole sopivin asu hienolle aterialle. Päästyämme alakertaan huomasimme, että aika moni japanilainen vaelsi ruokasaliin jukata päällään. Etiketti ei onneksi ollut tiukka, varsinkaan meille länsimaalaisille, joten perusreissuvaatteemme sopivat tähän tilaisuuteen vallan mainiosti. Ryokan koetaan kokonaisuudessaan vähän kuin kodiksi. Sinnehän majoitutaan lepäämään ja rentoutumaan.

Meidät ohjattiin istumaan meille varatulle ruokailualueelle kahden hengen matalan pöydän ääreen. Jännityksellä odotimme, mitä tuleman pitää. Ryokanin omistajan tytär selosti meille jokaikisen ruokalajin selkeällä englanninkielellä samalla, kun hän lappasi kupin toisensa perään nenämme eteen. Hän kertoi myös, miten mitäkin ruokaa syötiin ja mitkä eri ruokalajit kuului syödä toistensa kanssa. Siinä olisikin meikäläisiltä mennyt hetki ymmärtää, mikä on alkupala ja mitä dipataan minnekin. Joka pöydässä kuulimme kerrottavan yhtä seikkaperäisesti ja innostuneesti ruokalajeista, joten kyseessä oli majatalon tapa. Ruoka näytti herkulliselta ja olimme haltioissamme meille annetusta huomiosta.

Ryhdyimme napostelemaan pöydän antimia, joista muodostui viiden ruokalajin illallinen. Kaikki ruoat oli valmistettu pieteetillä ja pääasiassa lähiseudun juuri tälle vuodenajalle tyypillisistä herkuista. Aloitimme paikallisen joen yläjuoksulta pyydystetyllä taimenella siirtyen tenpuran eli vuoristovihannesten kimppuun. Niitä popsimme mehiläisen toukkien ja papujen kera. Viimeinen alkupaloista oli täydellinen sashimi eli vaaleanpunainen, raaka lohi wasabitahnan, retiisiraasteen ja soijakastikkeen kanssa nautittuna.

Seuraava setti koostui pikkelsistä, osuimono-keitosta eli kirkkaasta vihanneskeitosta sekä ikuchi-sienistä ja keitetystä kesäkurpitsa-sieniseoksesta. Hehkutimme toisillemme upeita makuelämyksiä. Kaikki oli uskomattoman herkullista. Ruokalajien välillä naukkasimme kuumaa sakea tai vettä.

Pääruoaksi valmistettiin pöydässä pienessä astiassa Terolle erilaisia vihanneksia hobamisolla höystettynä. Merja sai pehmeimmästä pehmeintä shinshy-pihviä hobamisolla purjon, inkiväärin ja sienien kera kuivatun magnolian lehden päällä paistettuna. Suussasulavaa… Seuraavaa ruokalajia varsinkin Tero tutkaili hieman epäileväisesti, mutta päätti kuitenkin maistaa. Tarjolla oli kylmiä soba-nuudeleita soijakastikkeen ja purjon kera. Nuudelit olivat mitä ilmeisimmin ryokanissa valmistettuja ja yksi kylän ylpeyksistä. Nekin maistuivat yllättävän hyviltä.

Ennen jälkiruokaa pöytään tuotiin toinen kylän ylpeyksistä, makea riisikakku seesamipähkinäkastikkeella. Meille kerrottiin, että pelkän kastikkeen valmistus kestää vähintään kaksi viikkoa. Lopputuloksen voi kiteyttää sanaan; njam.

Nautimme vihreää teetä. Ja jälkiruoaksi kauden hedelmiä valloittavana asetelmana: persimonia, japanilaista omenaa ja viikunoita. Ateria kesti kokonaisuudessaan puolitoista tuntia ja on yksi nautinnollisimmista ikinä syömistämme illallisista. Tämän makuhurmion takia kannatti yöpyä juuri tässä ryokanissa ja maksaa itsensä kipeäksi.

Meiltä tiedusteltiin vielä, mihin aikaan haluaisimme syödä aamiaista. Naamamme hieman venähtivät, kun ainoat vaihtoehdot olivat klo 7.30 tai klo 8. Näistä kahdestaä valinta oli toki meille aamu-unisille selvä. Vatsat pullollaan painuimme nukkumaan haaveillen tulevasta aamiaisesta - jos vain jaksaisimme syödä jotakin jo silloin.

Nukuimme suhteellisen hyvin huoneemme lattialle levitetyillä futon-patjoilla. Kokemus oli hyvin japanilainen, ei välttämättä ihastuttavin kokemamme, mutta toimiva ja käytännöllinen. Aamulla saimme ihailla ikkunastamme aurinkoista vuoristonäkymää. Vedimme päällemme jukatat ja nautimme kahdestaan aamuhetkestä spontaanin teeseremonian merkeissä huoneemme parvekekäytävällä. Hetken kuluttua osasimmekin jo odottaa alakerran kongin kumahdusta, joka oli merkki siitä että aamiainen oli valmiina alakerrassa.

Tällä kertaa marssimme jukatat päällä ruokasaliin ja istuimme samaan matalaan pöytään, jossa olimme nauttineet illallisemme. Pöytä oli jo ladottu täyteen pieniä kippoja ja kuppeja. Ensi silmäyksellä aamiainen näytti aika samanlaiselta kuin illallinen, mutta osoittautui kuitenkin täysin erilaiseksi. Ryokanin omistajan vaimo kävi selventämässä joitakin ruokalajeja, mutta pääasiassa osasimme jo itsekin varsin hyvin tunnistaa ja yhdistää eri ruokalajeja.

Aamiaisen oleellisin osa oli riisikulho, jonka sai täytettyä tarvittaessa pöydässä olevasta padasta, jossa riisi pysyi lämpimänä. Erilaisissa kipoissa oli monenmoista pikkelsiä sekä herneenpalkoja. Yhdellä lautasella möllötti kananmunakuutio kurpitsapalojen kera ja toisella savustettu lohi. Tarjolla oli myös kirkasta nuudelikeittoa. Meidän mielestämme aamuaterialle sopi kaikkein parhaiten pienessä pakkauksessa olevat levälevyt. Levy otettiin etusormen ja peukalon väliin. Napattiin hiukan sopivan tahmeaa riisiä sen sisälle ja kastettiin soijakastikkeeseen. Upea makuelämys kaikessa yksinkertaisuudessaan. Olimme vielä aika täynnä illan runsaasta ateriasta, joten osaa aamiaisen tarjonnasta vain maistoimme. Todettuamme saaneemme riittävästi kulinaarisia herkkuja masuumme, kiitimme ja poistuimme yläkertaan pakkaamaan.

Fujioto Ryokan

TSUMAGO, JAPANI

Perinteinen japanilainen majapaikka perinteisessä japanilaisessa kylässä. Kulmahuone yläkerrassa kapeiden portaiden yläpäässä. Lattialla tatamimattojen päällä futon-parisänky pienillä kovilla tyynyillä ja valkoisilla lakanoilla. Huoneessa ilmastointi, jolla saa tilan lämpimäksi tai viileäksi. Varusteina pyyhkeet, tv, kampauspöytä peilillä, kassakaappi, hammasharjat+tahnat ja naulakko. Pöydällä termospullossa kuumaa vettä ja vihreää teetä, jonka voi itse valmistaa. Lattiatuolit selkänojilla ja tyynyillä. Lisäksi kylmää vettä toisessa termospullossa. Huoneen edustan käytävässä tuolit ja pöytä kuin parvekkeella, kun avaa ikkunat kauniiseen puutarhaan ja kylän kävelykadulle. Huoneen toiselta puolelta näkymä sisäpihan puutarhaan.

Talon alakerrassa jaetut wc- ja peseytymistilat muiden asukkaiden kanssa. Naisten wc:ssä kaksi japanilaista (reikä lattiassa) ja yksi länsimainen wc-koppi; miehillä pisuaareja ja yksi länsimainen wc-koppi. Kaksi peseytymistilaa, jotka ns. perhekäytössä eli ei jakoa naisten ja miesten kesken. Tilassa puinen Hinoki-amme, joka on tehty Kiso-laakson sypressipuusta, ja joka on täynnä kuumaa vettä. Lisäksi kolme suihkua ja vaatteidenvaihtotila, jossa henkilövaaka. Aulatilassa kaksi lavuaaria, peilit ja kaksi hiustenkuivaajaa. Pesutiloissa saippuat ja shampoot tarjolla.

Sisääntullessa jätetään ulkokengät eteisen hyllyihin ja laitetaan talon tarjoamat tohvelit jalkaan. Omassa huoneessa ollaan sukkasillaan, samoin ravintolassa. Vessaan mennessä tohvelit vaihdetaan vessatohveleihin. Huoneessa jukatat (japanilaiset kylpytakit) molemmille ja lisäksi niiden päälle haluttaessa laitettava paksumpi takki. Tällä vaatetuksella voi käväistä kävelyllä ulkonakin ja ottaa japanilaiset puukengät käyttöön eteisestä. Myös illalliselle ja aamiaiselle voi mennä jukatassa.

Viiden ruokalajin herkullinen illallinen ja aamiainen tarjoillaan alakerran ravintolatilassa. Omistajat käyvät vieraiden kanssa kaikki ruokalajit yksitellen läpi ja neuvovat tarvittaessa niiden syömisessä. Aamiainen klo 7.30 tai klo 8. Omistajaperhe puhuu hyvää englantia.

Sijainti: Tsumagon keskustassa Nakasendou-tien varrella
Hinta: 96 EUR / hlö 12 tatamin huoneessa (sis. illallisen ja aamiaisen)

Tsumago-juku

MATSUMOTO – TSUMAGO, JAPANI

Lähdimme aamulla oman mittapuumme mukaan aikaisin eli klo 9 jatkamaan matkaa. Ostimme liput klo 10.24 junaan Matsumotosta Nagisoon. Ehdimme hyvin syödä aamiaisen aseman Starbucks-kahvilassa, joka tosin oli tuhottoman kallis.

Junassa oli hyvin tilaa. Pällistelimme vastapäätä istuvaa pariskuntaa, jonka mies oli pukeutunut naamiaisasuun. Ilmeisesti he olivat matkalla Halloween-juhliin. Matka kesti vain kaksi tuntia, mutta oli puuduttava. Maisemat eivät oikein säväyttäneet ja kaiken lisäksi ulkona satoi lähes kokoajan.

Perillä Nagisossa ihmettelimme hetken, mistä bussi Tsumagoon mahtaa lähteä. Huomasimme bussin, joka oli juuri lähdössä ja muutaman juoksuaskeleen ottamalla ehdimme siihen. Noin kymmenessä minuutissa olimme Tsumagon laitamilla, jossa parveili lukuisa määrä japanilaisturisteja ryhmissään. Satoi. Olimme hieman ymmällämme, mihin meidän pitäisi suunnata. Erään japanilaisryhmän seuraaminen pienelle polulle, joka lähti aivan bussipysäkin tuntumasta, osoittautui hyväksi taktiikaksi. Tupsahdimme heidän perässään suoraan Tsumagon kylää halkovalle pikkutielle.

Tsumagon kylä sijaitsee Naganon alueella Kison laaksossa. Meiji-aikakaudella (v. 1868-1912) se oli yksi lähes 70 postikylästä (juku) Nakasendon reitillä. Kyseinen reitti yhdisti Edon (nykyisen Tokion) ja Kioton kaupungit toisiinsa. 1910-luvulla kylä autioitui, kun rautatiet kehittyivät eikä vanhaa postireittiä enää käytetty. Onneksi 1968 Tsumagosta päätettiin tehdä historiallisesti arvokas kohde, jonka ansiosta 20 sen rakennusta entisöitiin. 1970-luvulla tsumagolaiset sopivat, että kylän rakennuksia ei saa myydä, vuokrata tai tuhota.

Puolivälissä kylän päätietä oli turistitoimisto, jonne menimme kysymään neuvoa majapaikan etsintään. Meitä palveli ystävällinen rouva, jolta löytyi lista kylän perinteisistä majataloista eli ryokaneista ja niiden hinnoista. Majataloihin ei voi vain kävellä sisään, vaan majoitus tulee japanilaiseen tyyliin varata etukäteen. Olimme jo katsoneet opaskirjastamme, mikä voisi olla hyvä ryokan. Kirjasta valitsemamme Fujioto-ryokan löytyi myös turistitoimiston listalta ja virkailija soitti sinne kysyäkseen, onko heillä tilaa. Tilaa oli, joten jätimme rinkkamme toimistolle ja lähdimme katsomaan paikkaa.

Ryokan oli taatusti kallein majoitus, jossa olemme missään maassa edes harkinneet asuvamme. Halusimme kuitenkin kokea jotain ainutlaatuista, joten nähtyämme paikan, päätimme jäädä. Valitsimme jopa 10 euroa perushuonetta kalliimman vaihtoehdon, jotta pääsimme nauttimaan puutarhanäkymästä teetä juodessamme. Haimme rinkat turistitoimistosta ja jätimme ne ryokanille, jonne pääsimme kirjautumaan sisään vasta kello 15.

Meille jäi puolisentoista tuntia aikaa kierrellä Tsumagoa ristiinrastiin. Olimme lähes ainoat länsimaalaiset turistit kylässä. Japanilaisturisteja sen sijaan riitti pilvin pimein, vaikka sää ei ollutkaan kovin suosiollinen. Kylän alle parin kilometrin pituinen pääkatu on päivisin kävelykatu, jonka varrella on lukuisia pieniä putiikkeja ja ravintoloita.

Japanilaiset rakastavat kaikenlaisia paikallisia erikoisuuksia, joita toki Tsumagossakin oli tarjolla. Yksi tällainen on tikun päässä oleva riisikakku, joka on kuorrutettu pähkinä-seesamikastikkeella. Tero söi pari sellaista lounaaksi. Merjan popsiessa nuudelikeittoa.

Olimme katselleet junan ikkunasta persimon-puita ja Merja himoitsi hedelmää syödäkseen. Yhdestä pikkuputiikista löytyikin isoja, kauniita persimoneja, mutta myyjä ei suostunut myymään niitä meille. Hän väitti, että niiden kypsyminen kestäisi vielä kuukauden. Se ei mielestämme voinut pitää paikkaansa. Ehkä hän tarkoitti viikkoa tai päivää. Joka tapauksessa hän ei halunnut meidän syövän hedelmäänsä raakana ja saavan huonon kokemuksen siitä, joten hän jätti sen ennemmin myymättä. Täytynee yrittää jossain muualla uudestaan. Onhan nyt persimon-aika.

Kiertelimme hetken Tsumagon hautausmaalla, joka oli meidän silmiimme erikoinen pipopäisine patsaineen ja järkälemäisine hautakivineen. Sateinen sää loi hautausmaalle sopivan tunnelman. Hautakivet oli aseteltu aivan vieriviereen, jopa lähes päällekkäin. Välissä kulki vain hyvin kapea käytävä.

Kylässä kurkistelimme sisään rakennuksiin, jotka oli säilytetty alkuperäisessä asussaan sisustusta myöten. Toisessa päässä pääkatua oli omituinen puurakennelma, johon oli kiinnitetty täynnä kaiverrettua tekstiä olevia laattoja. Tämä rakennelma oli aikoinaan toiminut kylän ilmoitustauluna.

Pyrimme olemaan takaisin ryokanissamme kello 15, jotta pääsimme nautiskelemaan jokaisesta maksamastamme minuutista siellä. Ovella vaihdoimme jalkaan hassut tohvelit jättäen omat kenkämme eteisen lokerikkoihin. Japani on niitä harvoja maita, jossa voi luottaa siihen, että kengät löytyvät lokerosta poislähtiessä.

Kirjauduimme sisään ryokaniin, jonka jälkeen meille pidettiin opastettu kierros majatalosta. Omistajan tytär puhui sujuvaa englantia, koska hän oli opiskellut USA:ssa. Myös omistaja itse pärjäsi englanninkielellä. Kierroksen jälkeen istuimme hetken huoneessamme vihreää teetä nautiskellen jukatat (japanilaiset kylpytakit) päällä. Jukatan pukeminen oli ensin vähän haasteellista emmekä ole ihan varmoja sidoimmeko vyön oikeaoppisesti.

Jukatat päällä hipsimme alakerrassa olevaan kuumaan kylpyyn. Kylpytila oli varattu vain meille kahdelle. Vesi oli valmiiksi laskettu ammeeseen, jonka päälle oli nostettu puukansi. Kylpijöiden kuuluu peseytyä ammeen vieressä olevissa suihkuissa. Tämän jälkeen nostetaan kansi pois ammeen päältä ja nautitaan kuumasta kylvystä. Kun ollaan valmiita, laitetaan kansi takaisin täyden ammeen päälle, jotta seuraavat vieraat voivat käyttää ammetta (ja samaa vettä) omalla vuorollaan. Onneksi taisimme olla päivän ensimmäiset kylpijät.

Riisuimme kylpytilan eteisessä jukatat pois ja peseydyimme. Tämän jälkeen upottauduimme tulikuumaan kylpyyn, jota sai hieman viilennettyä laskemalla sinne hanasta kylmää vettä. Japanilaiset itse pitävät todella kuumista kylvyistä. Amme oli tehty Kiso-laakson tuoksuvasta sypressipuusta ja sitä kutsutaan Hinoki-kylvyksi. Mitä ilmeisimmin tällä puuammeella on jonkinlaisia hyviä terveysvaikutuksia.

Kylvyn jälkeen ennen illallista meillä oli vielä puolisen tuntia aikaa vaeltaa pitkin Tsumagon autiota ja pimeää pääkatua, jota valaisivat vain satunnaiset ovien viereen asetetut lyhdyt. Tuntui kuin todella olisi siirtynyt ajassa taaksepäin. Varsinkin kun meitä vastaan tuli jukataniin pukeutunut japanilaismies, joka klopsutteli japanilaisilla puukengillä. Vain satunnaiset katua huristavat autot pilasivat entisajan tunnelmaa. Kello 18 palasimme ryokanillemme. Pääsimme vihdoinkin illalliselle, joka vaatiikin ihan oman tarinansa.

Matsumoton Musta Korppi

MATSUMOTO, JAPANI

Herättyämme Tero kävi hotellin vastaanotossa kyselemässä, miten huoneeseen saisi paremman ilmastoinnin. Japanissa pitää esittää toiveet hyvin hienovaraisesti, jotta toinen osapuoli ei menetä kasvojaan, mikäli toivetta ei voida toteuttaa. Suomalaiselle tällainen hienostelu ja kiertoilmaisun käyttö voi tuntua hieman huvittavalta ja suorastaan älyttömältä, mutta maassa maan tavalla.

Hienoisesta tihkusateesta huolimatta lähdimme hotellin kulman taakse aamupalalle. Pienen pähkäilyn jälkeen löysimme molemmille purtavaa. Jostain, meille käsittämättömästä syystä japanilaiset eivät tunnu ymmärtävän mitä tarkoitamme vihreällä teellä. Omasta mielestämme Japanissa ei muuta teetä juoda, mutta kahviloista ja ravintoloista sitä ei oikein tunnu saavan tilattua. Tässäkin tapauksessa tyydyimme valmiiksi muovipullotettuun korvikkeeseen. Yllätyimme muovipullon sisällön ollessa kuumaa.

Talsiessamme pääkatua pitkin Matsumoton linnaa kohti pysähdyimme välillä ihastelemaan paikallisia putiikkeja. Monella on oven edessä pittoreski minipuro tai pikkuruinen bonzai-puu. Tero muisti hankkineensa viisitoistavuotiaana bonzai-puun aloittaessaan karate-harrastuksen. Koska nuoren miehen kärsivällisyys ja kädentaidot eivät oikein olleet zen-mestarin tasolla, puu riutui pystyyn kuukaudessa.

Reitillemme osui turisti-info, ja koska meillä oli hyvin aikaa poikkesimme kurkkaamassa, mitä tietoa ja palvelua mahdollisesti oli tarjolla eurooppalaisille matkaajille. Yllätyksemme oli suuri kuullessamme, että tarjolla oli ilmainen henkilökohtainen opas, joka varta vasten lähtisi esittelemään meille linnaa. Suostuimme pienen epäröinnin jälkeen.

Opas, herra Tagashi, oli erittäin puhelias ja mukavanoloinen. Valitettavasti hänen englanninkielentaitonsa ei ollut ihan riittävällä tasolla. Tai voisimmehan myös valitella ettemme itse puhu japania. Oli miten oli, vartin sisällä kävelimme linnan pääportista sisään ja saimme jotakuinkin selityksestä selvää sen verran, että opimme yhtä sun toista suojamuurien puolustusstrategisesta merkityksestä.

Tero innosti opasta keskustelemalla Musashista, aikansa suurimmasta samuraista, sekä Kurosawan kuolemattomista elokuvista kuten Ran ja Kagemusha. Näiden teemojen kautta löysimme nopeasti yhteisen sävelen kieliongelmista huolimatta. Sattumoisin kohdallemme osui juuri tuolloin linnassa näytillä olevat ihmisen kokoiset samurai-nuket. Teron kysellessä ronin-käsitteestä, mikä liittyy edo-kauden isännättömiin samuraihin, opas kertoi meille että sana tarkoittaa Japanissa nykyään myös opiskelijaa, joka ei päässyt opiskelemaan (pitää välivuoden ja on näin isännätön).

Pysähdyimme hetkeksi päärakennuksen edessä kuuntelemaan selostusta linnan historiasta ja arkkitehtuurista. Lyhyesti sanottuna linna sai alkunsa 1500-luvulla eri klaanien sotiessa kuumeisesti keskenään Japanin herruudesta. Matsumoton linna, epävirallisesti Musta Korppi, on historiansa aikana moneen kertaan kärsinyt tuhoista, mutta puolustuksellisen tärkeyden takia se on aina rakennettu uudestaan. Vuosisatojen saatossa eri klaanipäälliköt ovat kehittäneet linnaa rakentamalla lisäsiipiä ynnä muuta jättäen samalla esille oman klaanimerkkinsä. Opas näytti meille kolme tunnetuinta symbolia, mutta emme oikein ymmärtäneet mitä ne esittivät.

Ennen kuin astuimme linnaan saimme arvata, montako kerrosta noin 30 metrin korkeassa rakennuksessa oli. Silmämääräisesti niitä näytti olevan viisi. Oppaamme kertoi meille sen olevan optinen harha, sillä kuudes kerros on rakennettu piiloon vihollisilta. Kyseinen salakerros on tarkoitettu klaanipäällikön viimeiseksi oljenkorreksi; epätoivoinen yritys pysyä piilossa tai tehdä kunniakas seppuku-itsemurharituaali.

Linnaan sisäänpääsy edellytti, että otimme kengät pois ja laitoimme ne tarjolla oleviin muovipusseihin. Jokainen kantoi oman pussinsa, kunnes astui toiselta puolelta linnaa ulos. Japanissa ei ole tapana kävellä talon sisällä kengät jalassa, vaan ne jätetään yleensä oven eteen tai eteiseen. Tältä osin suomalaiset ovat hengenheimolaisia japanilaisten kanssa. Moni, esimerkiksi amerikkalainen, puolestaan voi ihmetellä asiaa.

Muovipussi kädessä marssimme jonossa muiden vierailijoiden perässä kapeita käytäviä ja jyrkkiä portaita asehuoneeseen. Tilassa oli esillä samurai-elokuvista tuttuja haarniskoja, miekkoja ja kalligrafisia sotalippuja. Karun, mutta upean puuarkkitehtuurin tärkein ominaisuus ja tarkoitus oli puolustuksen murtumattomuus. Herra Tagashi osoitti meille monta pientä yksityiskohtaa, kuten nuolilta suojaavat säleikköovet ja turvalliset tähystysreiät, jotka edustivat aikansa teknistä huippua. Japanilaisten muinaisia sodankäynnin strategioita sovelletaan edelleen, esimerkiksi Musashin kirjoittama maa, vesi, tuli, tuuli ja tyhjyys on noussut uuteen suosioon modernissa bisnesmaailmassa.

Päästyämme lopulta ylimpään kerrokseen, tähystystorniin, pääsimme ihailemaan Matsumoton maisemia jokaisesta ilmansuunnasta. Sää ei edelleenkään ollut paras mahdollinen, mutta ruska hehkui kauniisti linnaa ympäröivässä puutarhassa.

Silmiimme osui kaksi asiaa, joihin saimme oppaaltamme jotakuinkin ymmärrettävän selityksen. Ensimmäinen oli kaarikattojen kulmassa jököttävä mytologinen otus. Elukka oli oppaamme mukaan sekoitus kalasta ja tiikeristä. Tämänkin tehtävänä oli suojella linnaa. Kala sammuttaa tulipalon ja tiikeri pelottaa viholliset. Emme pähkäilystämme huolimatta keksineet tälle otukselle minkäänlaista suomalaista vastinetta. Kalevalassa tosin oli jokin outo lentävä otus, jonka Gallen-Kallela maalasi teoksessan Sammon puolustus.

Toisena ihmetyksenä oli kattohirressä roikkuva köysikyhäelmä, joka suojelee linnaa (nimen suora käännös on 26 yön jumala), ja jolle annetaan aika ajoin uhrilahja. Tästä meille tuli mieleen suomalainen kotitonttu, jolle annettiin puuroa ja ties mitä jotta hemmo pysyy tyytyväisenä ja koti turvassa. Tavallaan siis ihan tuttu juttu.


Matsumoton kaupunginmuseo

Linnan pääsylippujen hintaan, noin 5 euroa, sisältyi sisäänpääsy pääportin vieressä sijaitsevaan kaupunginmuseoon. Päätimme käväistä nopeasti sisällä ja oppaamme tuli mukaamme, ilmeisesti kohteliaisuudesta.

Ulko-ovella meitä huvitti sateenvarjoteline, johon sai lukittua sateenvarjonsa mikäli sellainen oli mukana ja oli käytöstä märkänä. Japanissa törmää silloin tällöin pieniin ihmeellisiin asioihin, jotka ovat joko suorastaan nerokkaan käytännöllisiä tai sitten älyttömän turhilta (ulkomaalaisen näkökulmasta katsottuna). Ihastuimme mm. japanilaisten tapaan kerätä vihkoon leimoja. Tästäkin museosta löytyi heti aulasta leimauspiste, jossa jokainen sai keräilyvihkoonsa Matsumoton kaupunginmuseon upean, 5x5 cm, leiman päivämäärällä varustettuna.

Kävelimme rivakasti kolmen kerroksen esittelyt läpi pysähtymättä kunnolla kertaakaan. Kaupunginmuseo muistutti sisällöltään jossain määrin Helsingin kansallismuseota.

Lasikaapeissa oli yhtä jos toistakin vuosisatojen takaa. Mitään vavisuttavan upeaa emme nähneet ja siitä syystä halusimme palata takaisin ala-aulaan katsomaan Matsumoton kuuluisia silkkipalloja. Nämä temari-nimellä tunnetut käsityöt ovat edelleen erittäin arvostetussa asemassa. Kalleimmat maksavat tuhansia euroja. Temari on aikoinaan kulkeutunut Kiinasta aristokraattien mukana Japaniin. Jostain syystä kulttuuri ja kädentaito juurtui juuri Matsumotoon ja on edelleen hengissä.

Lähtiessämme museosta Tero jäi keskustelemaan oppaan kanssa Japanin buddhalaisuudesta. Miehille syntyi kiivas keskustelu taivas-käsitteestä. Oppaan mielestä on ihan luonnollista puhua kristinuskonmukaisesta taivaasta buddhalaisessa kontekstissa, kun taas Tero oli asiasta eri mieltä vedoten muun muassa siihen että buddhalaisuus ei tunnusta minkään jumalan olemassaoloa ja kuoleman jälkeinen tila johtaa uudelleensyntymiseen, jolloin seuraava ruumiillistuma perustuu aiemman elämän tekoihin, kunnes lopulta saavutetaan valaistuminen, joka lopettaa uudelleensyntymisen kierteen. Teron mielestä tätä mm. nirvanaksi kutsuttua lopullista ”olotilaa” ei pidä sekoittaa taivaaseen, koska kristillinen ylösnousemus ei edellytä eksistentiaalista valaistumista.

Oppaamme oli Teron perusteluista huolimatta vakuuttunut näkemyksestään, ja koska teologisessa sanavarastossa ja tietotasossa tuntui keskustelijoiden osapuolilla olevan suhteellisen suuri ero, herrat kättelivät ja jättivät asian siihen.


Katutemppeli

Jätettyämme Mustan Korpin taaksemme katsoimme hetken kaupungin karttaa päästäksemme yhteisymmärrykseen, miten suunnistaisimme rautatieasemalle. Onneksi Matsumoto ei ole mikään suuri kaupunki. Itse asiassa, se on todella pieni, mutta sitäkin sokkeloisempi. Valitsimme reitin, jonka varrella sijaitsi useampi katutemppeli. Nimitys tuskin on ihan korrekti, mutta meidän mielestä osuva, sillä nämä temppelinnäköist pyhäköt sijaitsevat ihan kadun varrella - jopa ihan arkisen ruokakaupan vieressä. Monikohan suomalainen eksyisi vastaavasti Ärrällä käydessään alttarilla?

Mieleenpainuvin katutemppeli edusti shintolaisuutta. Sen selkein ominaispiirre on räikeänpunainen torii, puinen portti, joka johtaa pyhäkköön. Shintolaisuus on mielenkiintoinen maailmanuskonto, koska sillä ei ole perustajaa, pyhiä kirjoituksia eikä yleistä oppia.

Napattuamme pari valokuvaa jatkoimme matkaa. Söimme rautatieaseman yläkerroksessa lounaaksi nuudeleita ja sushia. Terolla tökki nuudelien syöminen, olimmehan Trans-Siperian junareissun aikana vetäneet poskeen tusinoittain pikanuudelipaketteja.

Seuraavaksi poikkesimme aseman infossa kyselemässä jatkoyhteyksien kiemuroista. Paikalla oli myös toinen matkailijapariskunta, jolla oli aikomus nähdä Matsumoton linna ollessaan kaupungissa ruhtinaalliset kaksi tuntia. Kerroimme heille aikataulun olevan aika tiukka, mutta täysin realistinen. Tämän todettuamme he lähtivät hippulat vinkuen katsomaan linnaa. Toivotimme heille onnea.

Päivän päätteeksi kävimme vielä matkatoimistossa kysymässä Okinawan lentoja ja majoituksia. Englanninkielentaidon puute koitui palvelun akilleen kantapääksi. Kovasta yrityksestä huolimatta emme täysin päässeet selville mitä annettu hinta sisälsi, ja paljonko sen päälle vielä tulisi mahdollisia lisäkustannuksia.

Palattuamme hotelliimme ilahduimme, kun huoneeseemme oli tuotu ilmastointilaite. Laitoimme sen hurisemaan, haimme aulan automaatista limut ja video-on-demand -kortin, avasimme karkkipussit ja tilasimme huoneen television kautta haluamamme elokuvan. Yritimme ensin katsoa japanilaisen, Kaurismäkimäiseen tyyliin kuvatun, elokuvan, mutta mukavuudenhalusta siirryimme nopeatempoisemman ja viihdyttävämmän amerikkalaisen elokuvan pariin.

Pyykkipäivä

MATSUMOTO, JAPANI

Aamulla ulkona satoi eikä meillä ollut kiirettä mihinkään. Merja heräili kaikessa rauhassa kello 11 äänikirjaa kuunnellen ja Teron tarjoamasta jalkahieronnasta nauttien. Tero oli aloitellut päivän jo hieman aikaisemmin siirtelemällä valokuvia kamerasta ja koneelta Flickriin talteen. Päätimme jäädä Matsumotoon pariksi päiväksi. Japanissa majoitukset pitää maksaa etukäteen, joten Tero piipahti kuittaamassa kaksi lisäyötä hotellin vastaanotossa.

Päivän projektina oli pestä lähes kaikki vaatteemme. Hotellistamme löytyi tyypilliseen japanilaiseen tapaan tähän tarkoitukseen itsepalvelupesukoneet ja -kuivauskoneet kahdesta kerroksesta. Yksi koneellinen pyykkiä peseytyi koneessa puoli tuntia 1,5 eurolla ja pyöri kuivurissa 80 sentillä toiset puoli tuntia. Siinähän se päivä kuluikin pesu- ja kuivauskoneiden väliä juoksennellen. Pesimme neljä täyttä koneellista pyykkiä ja lisäksi melkoisen määrän käsipyykkiä omassa huoneessamme. Kaikkia vaatteita ei oikein arvannut laittaa koneeseen, joka annostelee tuntemattoman pesuaineen automaattisesti eikä kerro, missä lämpötilassa pesu tapahtuu.

Vietimme koko päivän hotellilla käyden jopa syömässä hotellin kulmaravintolassa, joka muistutti erehdyttävästi kotoista Chico’s ravintolaa. Merja popsi ihan mukiinmenevän pihvin ranskalaisilla ja Tero katkarapupastan. Muut ravintola-asiakkaat olivat paikallisia opiskelijoita.

Iltaohjelmamme oli tyypillistä hotellielämää. Merja kirjoitteli blogijuttuja ja Tero suunnitteli reititystämme Japanin eteläosiin. Tällaisella pitkällä reissulla emme pahemmin suunnittele reittejä ennen kuin jo olemme kyseisessä maassa. Ei ole tarvetta, kun ei ole kiire mihinkään. Reitti voi muuttua vielä useampaan kertaan, kunhan maan antimet avautuvat paremmin. Päivä huipentui 1,5 tunnin skypeilyyn Teron äidin ja Pärren kanssa. Hotellihintaan kuuluva nopea nettiyhteys on matkailijan luksusta, vaikkakin Japanissa ihan tavallista.