Pitkä ajomatka aroilla

HUSTAIN KANSALLISPUISTO – SINGITIN LAAKSO, MONGOLIA

Heräsimme kello 7 ja Merja lähti suihkuun. Tyytyväisenä hän totesi hanasta tulevan kuumaa vettä, vaikka kylpyhuoneen ovessa luki että sitä olisi tarjolla vasta kello 8. Suihkukokemus oli odotettua miellyttävämpi ja Merja palasi virkistyneenä takaisin jurtalle. Pakkasimme tavaramme ja menimme aamiaiselle kello 8.30. Buffet-pöydän tarjonta oli niukempi kuin edellisenä aamuna todennäköisesti siksi, että paikalla oli paljon enemmän ihmisiä.

Kello 9 olimme valmiina autolla ja lähdimme ajamaan kohti seuraavaa kohdettamme, Singitin laaksoa. Ajoimme kuoppaisia hiekkateitä Tuul-jokilaaksossa, jossa oli paljon paimentolaisten jurttia ja karjaa. Jurttien vierellä oli yleensä auto ja aurinkopaneeli tuottamassa sähköä. Se toimiikin varmasti Mongoliassa hyvin, sillä täällä on lähes 300 aurinkoista päivää vuodessa. Nytkin aurinko paistoi kirkkaasti siniseltä taivaalta. Aro tuntui jatkuvan loputtomiin. Kauempana oikealla puolellamme virtasi Tuul-joki, jota ruskan värittämä puusto reunusti.

Käännyimme jyrkästi oikeaan ja ylitimme autolla Tuul-joen matalasta kohdasta. Selviydyimme nelivedon avulla helposti yli. Ylitimme joen toisen kerran kohdasta, jossa oli silta mutta se oli niin huonossa kunnossa, että oli parempi olla käyttämättä sitä. Tällöin olimme saapuneet puustoalueelle, joka reunusti kauniisti virtaavaa jokea. Pysähdyimme hetkeksi jaloittelemaan. Kolmannen kerran jokea ylittäessämme käytimme siltaa.

Nousimme ylös kukkulalle ja ohitimme Altanbulagin kylän, joka jäi vasemmalle puolellemme. Jatkoimme matkaa seuraavassa laaksossa, jolle ei loppua näkynyt. Man ja kuskimme kävivät silloin tällöin varmistamassa oikeaa suuntaa paimentolaisilta, joista monet ovat tähän aikaan vuodesta siirtymässä karjoineen kesälaitumilta talvialueilleen. Kesäisin paimentolaiset liikkuvat sen mukaan, mistä löytävät karjalleen syötävää. Talvella heillä on pysyvämpi asuinpaikka jossakin suojaisessa notkelmassa.

Tuuli yltyi ja nostatti hiekkaa ajaessamme yhä huonommaksi meneviä teitä keskellä “ei mitään”. Meistä alkoi tuntua, etteivät Man ja kuskimme tienneet, mihin heidän pitäisi ajaa. Lyhyen epävarmuuden hetken jälkeen saavuimme kuitenkin onnellisesti ennalta sovittuun paikkaan Singit-laakson perälle noin kello 15. Kahden kukkulan väli oli tuulinen paikka. Paikalliset sanoivat kolmen tuulen kohtaavan siinä. Ihmettelimme hieman, miksi leiripaikkamme oli laitettu pystyyn juuri siihen, mutta Manin mukaan alueella on paljon villieläimiä.

Olimme hieman hämmentyneitä tilanteesta, koska se oli hyvin erilainen kuin olimme odottaneet. Kuvittelimme jakavamme leirialueen paimentolaisperheen kanssa, mutta paikalla oli vain neljä nuorta paimentolaismiestä, joiden Man kertoi työskentelevän kesäisin turisteille pystytetyllä leirintäalueella. Ihmettelimme, tapaisimmeko lainkaan oikeita paimentolaisia. Man ei myöskään esitellyt meitä muille nuorille miehille, vaikka Sarah erikseen pyysi sitä. Se oli mielestämme virhe, koska miehet vaikuttavat ujoilta emmekä näin ollen saaneet heihin mitään kontaktia.

Paikalle saapui toinen pakettiauto, josta astui hymyilevä kokkimme Tume. Hän purki lastina olleet ruokatarvikkeet sekä makuupussimme ja vilttimme autosta, jonka jälkeen sekä meidän että hänen autonsa lähtivät ajamaan pois paikalta. Katselimme, kuinka nuoret miehet pystyttivät meille ison, neljän seinän jurtan. Man kertoi, että jurttien koot lasketaan seinien määrällä. Jurtta rakentuu useammasta kokoontaitettavasta seinästä, jotka köytetään yhteen. Sen jälkeen rakennetaan katto ja koko komeus peitetään paksulla huovalla ja tuulenpitävällä kankaalla. Ovi asetetaan aina etelään päin, jotta jurttaan tulee mahdollisimman paljon valoa.

Saatuaan jurtan valmiiksi miehet pystyttivät meille telttavessan noin sadan metrin päähän jurtastamme. Vessa tuli tarpeeseen, koska leiripaikallamme ei ollut mitään suojaisaa paikkaa, johon olisi voinut mennä tarpeilleen. Koko arolla ei näkynyt yhtään puuta ja puskatkin olivat niin pieniä ja piikkisiä, ettei niistä ollut varsinaisesti iloa. Puskista irronneet piikkipallot pyörivät tuulen mukana sinne tänne.

Kokkimme, neljä paimentolaista ja Man jakoivat omaamme huomattavasti pienemmän jurtan. Tom, Sarah ja Tero joivat oluet jurttamme suojissa Merjan napatessa itselleen cokiksen. Odotimme, että Man tulisi hakemaan meidät katsomaan villilampaita, mutta häntä ei kuulunut. Lopulta Merja meni kysymään häneltä, menemmekö tänään vielä etsimään villilampaita. Man sanoi, että paikalliset olivat nähneet neljä isoa villilammasta viereisen kukkulan toisella puolella. Hän ehdotti, että kipuaisimme ylös kukkulalle tiirailemaan niitä. Man itse jäi jurttaan juttelemaan paimentolaismiesten kanssa.

Lähdimme kapuamaan ylös kukkulaa. Aurinko alkoi hitaasti painua mailleen. Ylösmeno sai meidät puuskuttamaan, muttei ollut mitenkään erityisen rankka. Kukkulanlaki oli laajempi kuin odotimme ja sieltä avautui uskomaton maisema Mongolian tasangoille, jotka jatkuivat jokaisessa ilmansuunnassa silmänkantamattomiin. Vuoristojonot katkaisivat laakson toisensa jälkeen. Kirkas sää auttoi meitä näkemään todella pitkälle. Alhaalla olivat pieninä pisteinä jurttamme muuten tyhjällä arolla.

Ylhäällä tuuli kylmästi ja erittäin voimakkaasti. Joissain kohdissa oli jopa vaikea seisoa tuulen piestessä kasvoja. Yritimme nähdä villilampaita, mutta valitettavasti tuloksetta. Kipuaminen ei silti ollut turhaa, koska maisemat olivat niin hienot. Palasimme kivikkoista rinnettä takaisin jurtillemme juuri parahiksi loistavalle illalliselle, jonka Tume oli valmistanut. Liha-kasviswok maistui taivaalliselta päivän reissaamisen jälkeen. Man söi kanssamme illallisen muiden syödessä omassa jurtassaan.

Joku paikallisista miehistä tuli sytyttämään tulen kamiinaamme, jonka jälkeen jurtassa oli melkein liian kuuma. Järjestelimme tavaroitamme ja asettelimme makuupaikkamme valmiiksi. Pelasimme pari kierrosta Sarahin ja Tomin matka-Kimbleä kynttilänvalossa ennen kuin kävimme nukkumaan noin kello 22.

Video: Näimme ensimmäisen kerran miten jurtta pystytetään