maanantai 29. syyskuuta 2008

Laukkaa loputtomalla tasangolla

SINGITIN LAAKSO – ARBURDIN HIEKKADYYNIT, MONGOLIA

Yö oli kylmä, mutta meillä oli erittäin hyvät makuupussit ja lisäksi jokaisella tarvittaessa kaksi paksua villapeittoa. Nenänpäätä paleli yöllä, mutta muuten olimme tyytyväisiä. Man oli illalla luvannut, että joku tulee sytyttämään kamiinamme aamulla kello 6, mutta ketään ei kuulunut vielä kello 7:kään. Lopulta Tero laittaa tulen kamiinaan kello 7.30, kun aurinko on jo noussut. Lämpö hyväilee aamukankeita jäseniä.

Man tuo meille Tumen valmistaman herkullisen aamiaisen, jonka kruunaavat munkkimaiset leivonnaiset joiden päälle laitamme suklaalevitettä. Lisäksi saamme mysliä, muroja, jogurttia, tummaa ja vaaleaa leipää, juustoa, kurkkua, teetä ja vettä. Harmikseni tee on mustaa Liptonia eikä mongolialaista teetä, jota olisin halunnut maistaa. Syömme hyvällä halulla.

Pakkaamme tavarat. Yksi paimentolaisista hakee pidemmälle vaeltaneet kaksikyttyräiset kamelit, joiden on tarkoitus vetää kärryillä kaikki tavarat seuraavalle leiripaikalle. Opimme, että Mongoliassa on 260 000 kamelia. Jurtat puretaan ja kasataan kamelikärryille. Laitamme chapsit jalkaan ja pakkaamme eväät ja aurinkovoiteet satulalaukkuihin.

Lopulta noin kello 11 olemme valmiit nousemaan hevosten selkään. Tom on ratsastajana aloittelija eikä Sarahkaan ole ratsastanut kovin paljon. He saavat säyseät hevoset. Istuessani hevoseni selässä kysyn Manilta sen nimeä. Hän sanoo, ettei sillä ole nimeä, mutta sen väri on Hongor. Se on vaaleanruskea ja mukavanoloinen. Tero saa ainoan mustan hevosen, jonka väri on mongoliaksi Hjaltar. Tästä eteenpäin puhumme hevosistamme niiden väreillä, koska nimettöminä niitä on hankala erotella muutenkaan.

Lähdemme seuraamaan Mania kohti Singitin laajaa tasankoa. Mukaamme liittyy Nima, joka omistaa puolet hevosista. Hän on jörö 21-vuotias mongolialaismies, joka näyttää nelikymppiseltä. Mongolian aurinko on polttava ja sää niin ankara, että aroilla ulkoilmassa aikaansa viettävät paimentolaiset vanhenevat nopeasti. Nima tuntee alueen, sillä hän on syntynyt täällä. Hän osaa lukea hevosia ja maastoa kuin vanha ja kokenut mies. Tosin välillä nuori mies nousee esiin, kun hän innostuu nostamaan hevosensa hurjaan laukkaan tai yrittää siirtyä vauhdissa hevosen selästä toiseen.

Muut paimentolaiset ja kokki jäävät pakkaamaan tavaroita kamelikärryihin, joilla he siirtyvät seuraavaan leiripaikkaamme Arburdin hiekkadyyneillä sijaitsevalle pienen lammen muodostamalle keitaalle.

Ratsastamme vähän aikaa rauhallista käyntiä, mutta hevoset ovat malttamattomia. “Tsu, tsu” -äänikäsky lisättynä jalkojen kosketuksella hevosen kylkiin saa ne lisäämään vauhtia. Vaihtoehto jalkojen kosketukselle on nousta satulassa seisomaan hieman etukyyryssä, jolloin mongolialainen hevonen lähtee etenemään nopeammin. Mielenkiintoinen vauhtia lisäävä käsky on, kun heilauttaa kättään niin että hevonen näkee sen. Tämä vie parhaimmillaan, tai pahimmillaan samantien kiitolaukkaan.

Hevosen saa hidastamaan tai pysähtymään “Ptruu” -äänikäskyllä ja voimakkaasti suitsista taaksepäin vetämällä. Käskyt toimivat hyvin Teron ja minun hevosilla, mutta vähemmän kokeneilla Sarahilla ja Tomilla on vaikeuksia saada hevosensa kulkemaan ripeästi. He jäävät jatkuvasti taakse, erityisesti Sarah, jolla on seurueen laiskin hevonen allaan.

Ratsastamme pitkin arolla kiemurtelevaa hiekkatietä. Menemme käyntiä ja ravaamme vähän. Teron hevonen on menopäällä ja hän pyytääkin luvan nostaa laukan. Siihen ei paljon tarvita, mutta Hjaltarin pysäyttäminen onkin sitten ihan toinen juttu. Se laukkaa hurjaa vauhtia kohti taivaanrantaa. Lopulta Tero saa sen hidastamaan sen verran, että saa sen käännettyä tieltä kiertämään isoa ympyrää. Näin vauhti hidastuu entisestään ja lopulta Tero saa hevosensa käyntiin. Me muut katselemme etäältä ja Man kertoo, että Hjaltar on äärimmäisen vaikea pysäyttää. Olen ylpeä Terosta, joka on innoissaan palatessaan luoksemme eikä vaikuta ollenkaan säikähtäneeltä kovasta menosta.

Man sanoo, että tiellä on turvallista laukata, mutta muualla ei, koska alueella on niin paljon murmeli- ja hiirikoloja, joihin hevonen voi vahingossa astua. Otamme neuvosta vaarin ja vältämme nopeaa tahtia muualla kuin tiellä.

Jatkaessamme matkaamme tasangolla oikealla puolellamme paimen ajaa hevoslaumaansa eteenpäin. Se saa meidän hevosemme hieman levottomiksi. Tero ottaa valokuvaa. Hevoslauman tullessa lähemmäksi Hjaltar säntää laukkaan, kun Terolla on vielä kamera kädessään. Katson tilannetta kauhuissani, koska tiedän vauhdin kiihtymisen tulleen Terolle yllätyksenä. Kuin ihmeen kaupalla hän onnistuu pitämään kiinni kamerasta ja saa kuin saakin Hjaltarin hidastamaan vauhtia.

Nostan oman ratsuni hallittuun laukkaan. Tomin hevonen innostuu lähtemään perääni. Hänelle laukka on elämän ensimmäinen eikä hänellä ole aavistustakaan, miten saada hevonen hallintaansa. Hidastan oman hevoseni käyntiin, jolloin Tominkin hevonen rauhoittuu. Keskitymme seuraamaan valtavan lammas- ja vuohilauman menoa, kun ne ylittävät tien jolla ratsastamme.

Janottaa, mutta Man kehottaa meitä jatkamaan vielä vähän aikaa. Maasto muuttuu hiekkaisemmaksi. Siirrymme pois tieltä kohteenamme jonkin matkan päässä häämöttävä hiekkadyyni. Pehmeä, valkoinen hiekkarantahiekka tuntuu mukavalta ratsastaa kovan hiekkatien jälkeen. Alue muodostuu pienistä kummuista, joilla kasvaa vihreitä kasveja. Kiemurtelemme niiden välissä.

Nima haastaa Teroa laukkaamaan kanssaan. Tero suostuu ja he nostavat laukan. Yllättäen Teron hevonen kaartaa jyrkästi vasempaan Niman jatkaessa suoraan. Katselemme Teron kamppailua Hjaltarin kanssa, kun tämä kiemurtelee hurjaa vauhtia kumpareisessa maastossa.

Menemme rauhallista käyntiä, kunnes Nima ja Man haastavat Teron uudestaan laukkakilpaan ylös edessämme levittäytyvää hiekkadyyniä. Sehän käy ja kolmikko lähtee hurjaa vauhtia nousuun. Tosin Hjaltar vetäisee taas jyrkästi vasemmalle ja Terolla menee jälleen hetki ennen kuin hän saa sen kääntymään haluamaansa suuntaan. Siinä vaiheessa Nima ja Man ovat hevosineen jo dyynin laella. Katselen tilannetta hetken, kunnes en voi enää vastustaa kiusausta, vaan karjaisen “tsu, tsu” hevoselleni ja niin sitä mennään. Vauhti kiihtyy lähes kiitolaukkaan, kunnes nousu upottavassa hiekassa hidastaa menoa juuri sopivasti. Tällaiset hetket ovat nautinnollisia, kun voi lähteä kunnon laukkaan, muttei tarvitse pelätä hevosen lähtevän käsistä.

Saan Teron kiinni ja yhdessä laskeudumme Niman ja Manin perässä dyynin toiselle puolelle lounastauolle. Kerrassaan upea paikka. Valkoinen hiekka nousee lähes pystysuorana seinämänä takanamme kohti kirkkaansinistä taivasta ja edessämme syksyinen tasanko jatkuu loputtomiin. Man kaivaa eväät esiin juuri kun Sarah ja Tom ehtivät paikalle.

Olemme ratsastaneet kolmisen tuntia, joten nälkä kurnii vatsassa. Man kaataa meille kippoihin keittoa ja kuppeihin teetä. Omista satulalaukuistamme löytyvät voileivät ja omenat. Istumme alas lepuuttamaan kipeytyneitä polviamme ja juttelemaan päivän kokemuksista. Syötyämme lepäämme vielä hetken. Etsin paikkaa käydä pikku tyhjennyksellä, mutta alue on melkoisen tasainen. Ei auta kuin kyykistyä pienen hiekkakummun taakse ja toivoa, että muut katsovat toiseen suuntaan.

Kapuamme takaisin hevosten selkään ja kävelemme hiekkadyynin vierustaa. Man ohjeistaa meitä jatkamaan matkaa kohti pohjoista ihan kuin tietäisimme, missä pohjoinen on. Järkevämpää olisi osoittaa suuntaa kädellä. Etenemme Teron kanssa hieman muiden edellä. Meitä vastaan ratsastaa ystävällisesti hymyilevä, vanhahko mies. Hän pysähtyy luoksemme. Hymyilemme takaisin ja pysähdymme. Emme osaa sanoa mitään mongoliaksi, joten odotamme että Man ja Nima saapuvat paikalle. He vaihtavat muutaman sanan miehen kanssa, jonka jälkeen tämä kääntää hevosensa ja palaa takaisin noin kilometrin päässä näkyville jurtilleen. Mietimme, halusikohan hän kutsua meidät vieraakseen.

Ratsastamme kohti koillisessa sijaitsevaa kukkulaa. Näemme pensaikon suojassa yksinäisen hevosen makaamassa. Miksiköhän se ei liiku? Se kääntää päätään meidät huomatessaan ja yrittää nousta pystyyn. Man ja Nima menevät katsomaan ja yrittävät auttaa hevosen jaloilleen. Se nousee, mutta ei pysy pystyssä. Sen jalka on poikki. Jo toinen tällainen tapaus retkemme aikana. On surullista todeta, ettemme voi tehdä mitään. Man on sitä mieltä, että hevosen omistaja kyllä tietää sen tilasta, muttei ilmeisesti ole vielä jaksanut tulla lopettamaan hevosta. Hänen mukaansa hevosen saa lopetettua sopivalla iskulla silmien väliin. Tämän jälkeen omistaja todennäköisesti syö hevosensa. Hevosenliha on hyvää ja ravitsevaa. Hevosia on Mongoliassa yli kaksi miljoonaa, joten kukaan ei sure yhden kuolemaa (paitsi minä).

Tero ratsastaa Manin kanssa edellä keskustellen naisista. Kuljen muutama sata metriä heidän jäljessään murmelikoloja väistellen. Nautin rauhasta ja hiljaisuudesta, oman hevoseni liikkeestä. Olen huomannut, että paimenet lauleskelevat hevosille mongolialaisia kansanlauluja niitä rauhoittaakseen. Koska en osaa kansanlauluja, mieleeni pulpahtanut Nightwishin “over the hills and far away” saa kelvata. Laulan kertosäettä Hongorille muutaman kerran. Se kestää urheasti surkeaa lauluääntäni. Sarah, Tom ja Nima tulevat kaukana takanani.

Kipuamme ylös kivikkoiselle kukkulalle. Saavun pienelle tasanteelle kivikoiden keskelle vähän Teron ja Manin jälkeen. Eteemme avautuu seuraava laakso, jonka pohjalla monisatapäinen gasellilauma laiduntaa. Ne säntäilevät sinne tänne jakaen laumansa useaan eri joukkoon. Katselemme harmillisen kaukana olevia eläimiä, kunnes lähdemme laskeutumaan kohti niitä. Gasellit kaikkoavat eri suuntiin meidät huomatessaan.

Etenemme laakson pohjalla gasellijoukkioita katsellen. Päästyämme laakson toisella puolella olevan kukkulan rinteelle iso gasellilauma lähestyy meitä vasemmalta. Ne ovat jo kunnon näköetäisyydellä. Man vinkkaa Terolle ja kysyy, haluaako tämä yrittää laukata gasellit kiinni. Tero nyökkää, vaikka miettiikin mielessään murmelikolojen vaaraa. Man ja Tero kiihdyttävät hevosensa laukkaan. Näyttää jo siltä, että gasellit vievät voiton ja katoavat näkyvistä ennen kuin Man ja Tero saavat ne kiinni. Mutta ne muuttavatkin yllättäen suuntaa kohti Mania ja Teroa, jolloin nämä pääsevät näkemään ne todella läheltä. Harmittaa, etten lähtenyt mukaan laukkaan. Tilanteen mentyä ohi Tero tulee luokseni silmät säteillen. Kokemus oli ollut upea.

Seuraavassa laaksossa ohitamme kahden paimentolaisperheen jurtat, joiden vierustoilla jököttävät autenttisuutta pilaavat lautasantennit ja maastoautot. Perheiden koirat uhittelevat meille ensin jurttiensa luota, mutta lähtevät sitten uhkaavasti haukkuen juoksemaan meitä kohti. Ravaan Niman ja Manin kiinni, jotten ainakaan kohtaa isoja, mustia koiria yksin. Mutta ne jäävätkin jo sen verran jälkeen, että lopettavat takaa-ajon.

Alan olla jo aika väsynyt. Olemme ratsastaneet jo viisi tuntia. Hiekka allamme alkaa jälleen pehmetä saapuessamme Arburdin hiekkadyynien laitamille. Laukkaamme lyhyen hetken kerrankin rauhallisesti ilman, että kenenkään hevonen karkaa käsistä. Saavumme pienen hiekkadyynin yläreunalle, josta eteemme avautuu kaunis näkymä pieneen dyynien ympäröimään laaksoon, jonka keskellä on keidas. Jurttamme on pystytetty pienen lammen rannalle. Kokkimme puurtaa jo illallisemme kimpussa.

Nousemme lopenuupuneina hevosten selästä vähän yli kello 17. Selkää ja polvia särkee, mutta olen tyytyväinen päivän antiin. Mahtavat maisemat ja lumoava hevonen ovat saaneet minut pauloihinsa. Man kertoo, että vietämme tässä paikassa kaksi yötä, koska seuraavassa kohteessamme ei ole vettä tarjolla hevosille. Peseydymme pikaisesti onnettomalla kannettavalla suihkulla, jääkylmällä vedellä auringon laskiessa.

Illallinen on jälleen maittava. Tero saa kasvisvaihtoehdon ja me muut popsimme alkupalaksi kasviskeittoa, pääruoaksi naudanfilepihvejä, perunoita ja salaattia sekä jälkiruoaksi säilykepersikoita. Käymme vielä pesemässä hampaat jurtan ulkopuolella ihastellen uskomatonta tähtitaivasta. Kuuta vain ei näy missään. Olemme kaikki niin väsyneitä, että tänä iltana ei pelata Kimbleä, vaan kuunnellaan hetki äänikirjoja ja nukahdetaan erämaan hiljaisuuteen.

Video: Tero vetäisee päivän viimeiset laukat Hjaltarilla

6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Wau, upea ratsastuspäivä.
T. Raija

Tero_ja_Merja kirjoitti...

Tiedoksi kaikille: jouduimme laittamaan kommentointi-sanavahvistuksen takaisin koska blogiimme alkoi ilmestya outoja viesteja.

Arja kirjoitti...

Hei!! Minä olin laukkailemassa samoilla seuduilla.....ja oppaana Man! Uskomattoman hieno reissu!!

Tero_ja_Merja kirjoitti...

Onpa mukava, että olet päässyt nauttimaan samoista mahtavista kokemuksista kuin mekin. Man on hyvä jätkä ;)

Kyseinen reissu Mongolian tasangoilla oli taatusti yksi vuoden reissamisen highlighteista.

Olitko pidemmällä matkalla vai vain piipahtamassa Mongoliassa?

Nina kirjoitti...

Moi,

ihana blogi teillä!

Varmaan hieno reissu, onkohan siellä aina yhtä kylmä..kuun oon tällainen soriääs-hienopieru, joka ei kestä kylmää.

Muuten olis eksoottista ja hienoa!

Tero_ja_Merja kirjoitti...

Kiitos Nina kommentista. Oli todella mahtava reissu.
Uskoisin, että aavikolla on öisin aina aika kylmä ja jurttamajoitukset ovat alkeellisia.

Toisaalta olimme itse tuolla syyskuun lopulla, joka on syksyä samalla tavalla kuin meilläkin. Kesä-elokuussa on selkeästi lämpimämpää.