Salsaa ja intellektuelleja keskusteluja

BARILOCHE, ARGENTIINA

Lähtiessämme aamulla kouluun kirjauduimme samalla ulos majapaikastamme ja otimme kaikki tavaramme mukaan. Koulun jälkeen veimme tavaramme Bariloche Hosteliin Katedral-huoneeseen, joka oli yksinkertainen mutta toimiva.

Kuudelta illalla tapasimme jälleen koululla ja lähdimme kaupunkikierrokselle. Oppaanamme toimi yksi koulun opettajista. Hän esitteli kaikki paikat espanjaksi, joten osa asioista meni kyllä ohi. Barilochen kaupunki (virallisesti San Carlos de Bariloche) on perustettu vuonna 1902 argentiinalaisen eliitin lomakohteeksi. Itävaltalaiset arkkitehdit aloittivat rakennusurakan. Heidän silloinen asuinkorttelinsa onkin kaupungin idyllisin. Sittemmin Bariloche on kasvanut räjähdysmäisesti ja varsin holtittomastikin. Nahuel Huapi -järven rantaa reunustavat lukuisat mökkikylät ja pienet hotellit, joiden pääsesonkia on talvi. Bariloche on hieno laskettelukohde talvisin ja vaelluskohde kesäisin. Se tarjoaa lukuisia aktiviteetteja ratsastuksesta sukeltamiseen ja paraglidingista maastopyöräilyyn.

Bariloche on Argentiinan käsintehdyn suklaan pääkaupunki. Sen pääkatua reunustavat lukuisat suklaapuodit, joista ehdoton ykkössuosikki on Mamuschka. Kilometrin kaupungin ulkopuolella sijaitsee suklaatehdas, jonka yhteydessä on suklaamuseo.

Pysähdyimme kaupunkikierroksellamme keskusaukiolle, jossa on paikallinen “Mannerheimin patsas”. Vähemmän ylväästi seisovan hevosen selässä istuu herra Julio Argentino Roca. Ihmettelimme miksi Rocan, Argentiinan presidentin, patsas oli töhritty. Syyksi meille kerrottin, että Roca oli aikoinaan antanut kylmäverisen käskyn tappaa alueella elänneet mapuche-intiaanit. Kyseinen herra on osaltaan myös kuuluisa siitä, ettei hän itse välittänyt osallistua taisteluihin.

Hevospatsaan viereen on maahan piirretty naisten päähuiveja. Ne kuvastavat diktaattorivallan aikana kadonneitten äitien mielenosoitusmarssia, joka sai alkunsa Buenos Airesissa jo yli kolmekymmentä vuotta sitten.

Jatkoimme matkaa Nahuel Huapi -järven rannalle, jossa oli aikaisemmin satama. Nykyään vanhassa satamarakennuksessa on sisäluistinrata, joka on ahkerassa käytössä. Kävelimme rantakatua, jossa paikalliset istuskelivat juomassa matea ystäviensä kanssa. Argentiinalaisilla on aina kassissa vettä termospullossa ja oma mate-muki, jossa on valmiina teelehtiä. Juoma nautitaan ystävien kanssa yhteisestä mukista.

Rantakadulta siirryimme pienelle kukkulalle, jossa sijaitsi Barilochen katedraali. Kirkon ikkunamaalaukset ovat erikoisia, sillä niissä ei kuvata ainoastaan kristillisiä pyhimyksiä vaan myös poliitikkoja ja paikallisen mapuche-heimon jäseniä. Kirkkoa ryhdyttiin rakentamaan vuonna 1946, mutta se ei koskaan valmistunut. Sen sisäkattorakenteet ovat edelleen keskeneräiset eikä niitä edes aiota tehdä valmiiksi.

Kirkolta kävelimme Barilochen pääkatua South baariin, jossa meille oli järjestetty salsatanssin opetusta. Hurmaava Åke Blomqvist -tyylinen herra toimi opettajanamme. Aloitimme perusaskelista eteen-taakse ja sama sivuille sekä kääntäen. Ensin harjoiteltiin jokainen yksin opettajaa matkien, jotta perusaskeleet onnistuivat jotenkuten. Terolla tanssi sujui, mutta Merjalla homma otti oman aikansa.

Pian otettiin parit ja ryhdyttiin harjoittelemaan perusaskeleita parin kanssa. Merjan jalat sekosivat jatkuvasti, vaikka Tero kuinka laski ja neuvoi. Lopulta opettaja otti Merjan parikseen ja sai kuin saikin kovaan päähän taottua askeleet jotenkuten. Useamman kappaleen jälkeen alkoi tulla hiki ja jano, joten pidimme pienen juomatauon.

Teron hakiessa lisää juotavaa opettaja nappasi jälleen Merjan tanssin pyörteisiin. Tällä kertaa opeteltiin pyörimään. Se sujuikin osaavissa käsissä yllättävän mallikkaasti. Eikä aikaakaan kun Terokin pääsi pyörittelemään vaimoaan. Merjankin mielestä homma alkoi jo olla ihan mukavaa. Lopuksi asettauduttiin koko porukka rinkiin ja vaihdettiin tasaisin välein paria. Muutama pyörähdys ja parinvaihto. Opettaja siirsi miehet ulkoringille ja naiset sisäringille ja hupskeikkaa pian miehet lennättivätkin naiset ilmaan. Taputukset ja kiitokset opettajalle ja tanssitunti oli ohi.

Siirryimme baaritiskille, jossa Edo ja Tero paneutuivat syvälliseen keskusteluun. Edo kertoi olleensa Israelin armeijassa vain osan koulutusajasta, koska hän oli sairastunut vakavasti. Sairaudesta selviäminen ja sairaalaelämän seuraaminen sai hänet pohtimaan, miten ihmisen psyyke vaikuttaa sairauksista paranemiseen. Niinpä hän päätti hakeutua opiskelemaan biologiaa ja psykologiaa. Opiskelu alkaa syksyllä. Edon isä on fysiikan professori yliopistossa ja viisaan kuuloinen mies. Hän oli kehottanut Edoa matkailemaan ja tutustumaan eri kulttuureihin ennen opiskelun aloittamista ja sanonut, ettei takaisintulolla ole kiirettä.

Edon juutalaissuvun tarina on karmaiseva. Hänen puolalaiset isovanhempansa ovat selviytyneet Auschwitzin keskitysleiriltä päätyen monien vaiheiden jälkeen Israeliin. Juutalaisvaino on edelleen osa heidän elämäänsä. He ovat kirjoittaneet lastenlastensa avustuksella muistelmat elämästään.

Baarin jo tyhjentyessä muista opiskelukavereistamme keskustelu kääntyi kvanttifysiikkaan, jonka oppien mukaan kaikki on yhteydessä kaikkeen. Edo ja Tero käsittelivät myös tieteen ja uskomusten yhteyksiä, joita löydetään jatkuvasti enenevässä määrin. Mielenkiinnolla odotammekin, miten tiede tulee kehittymään ja miten kehitys vaikuttaa maailmankatsomukseemme.

Päivän lounasruokapaikka:
Idyllisen puiston keskellä sijaitseva hauskasti sisustettu Tarquino-ravintola. Ruoka oli herkullista, mutta varsin hintavaa. Lisäplussana wifi-yhteys.