Merileijonia ja -norsuja kalatorilla

VALDIVIA, CHILE

Villa Beauchefin aamiainen oli erikoinen. Perussetin lisäksi tarjolla oli kermakakkupalat jokaiselle. Juttelimme aamiaisella Alexin kanssa. Hän oli juuri ennen matkaansa valmistunut markkinointialan yliopistosta ja hyvin huolissaan siitä, ettei löydä alan töitä. Kaikkialla vaaditaan kokemusta, mutta miten voi saada kokemusta, jos ei pääse mihinkään töihin. Keskustelimme myös siitä, miten paljon parannettavaa eri turistipalveluiden markkinoinnissa on sekä Argentiinassa että Chilessä. Pienillä parannuksilla saisi valtavasti aikaan.

Ihmettelimme Alexin matkareittiä, kun hän kertoi tulleensa Barilochesta yhdeksi yöksi Valdiviaan ja jatkavansa siitä kahdeksi yöksi Chiloeen, jonka jälkeen hänen oli palattava takaisin Barilocheen. Itse yritämme suunnitella reittimme siten, ettei meidän tarvitse suhata edestakaisin ainakaan noin älyttömällä aikataululla. Alexin ainoa syy siihen, miksi hänen oli nähtävä Chiloe, oli että Lonely Planet -opaskirjassa oli kehuttu paikkaa. Toivottavasti se ei ole totaalinen pettymys.

Aamiaisen jälkeen lähdimme tutustumaan Valdivian vähän yli 100 000 asukkaan kaupunkiin. Kävelimme päämäärättömästi ympäriinsä lähinnä pankkiautomaattia etsien. Ensimmäisestä automaatista emme onnistuneet saamaan rahaa, mutta toisesta onnisti. Chilessä voi nostaa automaatista sen verran rahaa kuin haluaa, toisin kuin Argentiinassa. On vain ymmärrettävä painaa nappulaa, jolla kertoo koneelle olevansa ulkomaalainen. Muuten kortit eivät toimi.

Saavuimme joenrantaan, jossa jokiristeilyveneet tarjosivat retkiä läheisille saarille. Emme olleet kiinnostuneita. Yhtäkkiä vedessä liikahti jotain isoa ja tummaa. Mikä se oli? Ei voi olla totta valtava merinorsu. Ja tuolla kalatorin vieressä niitä on paljon lisää. Siellähän ne kaikki kaupungin turistitkin taitavat olla.

Mielenkiinnolla seurasimme merileijonien ja -norsuen symbioosia kalatorimyyjien kanssa. Merileijonat taistelivat paikoista rannan tuntumassa olevalla lautalla, mutta merinorsut tyytyivät lojumaan lähellä torimyyjiä perkuujätteitä odotellen. Kalanpäitä ja ruotoja oli joka puolella myyjien heitellessä niitä merielukoiden saataville. Eläimet näyttivät tyytyväisiltä oloonsa, vaikka turistit pyörivätkin varsin lähellä kameroineen.

Kävelimme pienellä torilla edestakaisin katsellen merenherkkujen lisäksi värikkäitä vihanneksia ja muutamia katosta roikkuvia suolattuja lihakimpaleita. Toreilla on aina kiehtovaa katseltavaa. Torielämä on niin Suomessa kuin muuallakin oma maailmansa muun arkitohinan rinnalla.

Päädyimme lounaalle torin tuntumaan. Merja tilasi lautasellisen merenherkkuja, kun kerran meren äärellä oltiin. Se ei kuitenkaan ihan vastannut odotuksia, vaikka valtava annos olikin. Lautasella oli pääasiassa kylmiä simpukoita sekä kaikenlaista epämääräistä, josta ei osannut sanoa mitä se on. Simpukat olivat herkullisia, mutta emme uskaltaneet syödä niitä kovin paljon, sillä niistä voi saada helposti vatsataudin. Sääli... isosta annoksesta jäi paljon syömättä. Terolle maistui hänen tilaamansa kala-annos.

Saatuamme laskun lounaastamme siitä puuttui yllättäen yksi nolla. Tarjoilija oli naputellut luottokortillemme 1 300 pesoa, vaikka piti olla 13 000 pesoa eli 19 euroa. Päätimme olla rehellisiä ja huomautimme virheestä. Kun tarjoilija sen jälkeen kehtasi kysyä, paljonko hän voi laittaa tippiä luottokorttilaskullemme, Terolta meinasi mennä hermot totaalisesti. Tyypilliseen tapaansa hän kuitenkin hillitsi itsensä ja totesi vain, ettei tippiä heru penniäkään.

Lounaan jälkeen kävelimme linja-autoasemalle kaupungin toiselle laidalle. Ostimme seuraavalle päivälle bussiliput Valdiviasta Puconiin. Loppupäivän vietimme nettikahvilassa blogiamme päivittämässä (kyllä me sitä ihan oikeasti välillä päivitetäänkin, vaikka vähän myöhässä) sekä hotellihuoneessa lepäillen.