Kipuaminen Campanariolle

BARILOCHE, ARGENTIINA

Koulun päätyttyä kävimme pikaisella lounaalla, jonka jälkeen palasimme koululle. Lähdimme yhtenä ryhmänä oppaan kera bussipysäkille. Jouduimme odottamaan bussia parikymmentä minuuttia. Kun se vihdoin tuli, pysäkillä oli ihmisiä jo aivan liikaa. Meitä oli kaksitoista, joten teki tiukkaa, että mahduimme kaikki samaan bussiin. Jouduimme seisomaan. Bussi ajoi pitkin Nahuel Huapi -järven rantatietä, jota reunustivat toisella puolella järvi ja toisella puolella mukavannäköiset pikkuhotellit sekä vuoret.

Rantatiellä kaikki paikat tunnistetaan siitä, monenko kilometrin päässä Barilochen keskustasta ne sijaitsevat. Esimerkiksi suosittu hiekkaranta on kahdeksan kilometrin kohdalla ja oma kohteemme Campanarion vuori on 18 kilometrin kohdalla.

Hypättyämme ulos bussista suuntasimme metsäpolulle. Lähdimme nousemaan jyrkästi ylöspäin. Polku oli pääasiassa pehmeää hiekkaa, joten eteneminen oli hidasta. Opas porhalsi jossain edellämme meidän puuskuttaessa perässä. Tero tuli viimeisenä. Ei siksi, että hän ei olisi jaksanut nousua, vaan siksi että parilla opiskelukaverillamme oli ongelmia. Heidän kuntonsa ja jalkineensa eivät oikein soveltuneet tälle retkelle. Koulumme vastaanotosta annetun tiedon mukaan kyseessä oli rauhallinen “sunnuntaikävely”, mutta todellisuudessa nousu vuorelle oli aika raskas.

Puolivälissä nousua opas pysähtyi odottamaan. Hän kysyi kaikilta espanjaksi nimet ja kotimaat. Vaikutti siltä, että koululta oli pyydetty varmistamaan, että jokainen käyttää edes vähän espanjaa retken aikana. Polkua reunustava metsä oli tiheä, mutta puiden lomasta pilkahteli upea järvi- ja vuorimaisema.

Viimeiset metrit Campanarion huipulle kipusimme irtokivien muodostamaa rinnettä. Kokonaisuudessaan nousu kesti 30-45 minuuttia. Maisemat huipulta olivat vaikuttavat. Sää oli mitä parhain näköalojen ihasteluun. Joka puolella näkyi korkeita vuoria, joista osa oli lumihuippuisia. Vuorien rinteillä ja laaksoissa oli upeita metsiköitä ja järviä. Paikalta oli myös hyvä näkymä Barilochen kaupunkiin.

Vaellellessamme huipulla nautiskelimme näköalatasanteen kahvilasta ostamamme jäätelöt. Campanariolla ei ole laskettelurinteitä, mutta ylös pääsee halutessaan hiihtohissillä. Yksi nainen ryhmästämme sai tarpeekseen kävelemisestä ja lähti hissillä alas. Me muut tulimme eri reittiä alas kuin ylös. Varsin hankala kivikkorinne jatkui ylösnousa pidempään. Polku kiemureteli metsän siimeksessä. Juttelimme niitä näitä kurssikavereidemme kanssa. Alhaalla odottelimme hetken aikaa bussia. Saapuessaan se oli jo aika täynnä, joten seisoimme jälleen koko matkan.

Selvittelimme Via Barilochen toimistosta bussiaikatauluja Barilochesta Valdiviaan. Kyseinen bussiyhtiö tarjosi lähtöjä vain klo 7 aamulla, joka on mielestämme liian aikaista jos muitakin vaihtoehtoja on olemassa. Törmäsimme Via Barilochen toimistolla kurssikavereihimme Edoon ja Noraan. Päädyimme heidän kanssaan Jaujaan dulce de leche -jäätelölle.

Amerikkalainen Nora asui paikallisen perheen luona lähellä meidän hosteliamme. Kävelimme lähes joka päivä samaa matkaa koululle. Hänen poikaystävänsä oli reissannut jo pidemmän aikaa Patagoniassa ystäviensä kanssa vaeltaen ja kalastellen. Poikaystävään oli välillä vaikea saada yhteyttä sähköpostitse ja Nora odottikin kiihkeästi tietoa, milloin hän on saapumassa Barilocheen.

Päivän lounasruokapaikka:
Ravintola Vagamundo on modernisti sisustettu mukava ravintola. Ruoka on itämaista, mutta miedoilla mausteilla. Ainakin lounasaikaan vähintäänkin kohtuuhintainen.