Zaya Hostel

ULAAN BAATAR, MONGOLIA

Hostel sijaitsee uudessa kerrostalossa kahdessa eri asunnossa. Meidän huoneemme oli toisessa kerroksessa ja vastaanotto kolmannessa kerroksessa. Samassa asunnossa kanssamme kaksi muuta huonetta, keittiö ja oleskelutila, jossa tv. Kaikkialla siistiä, koska ulkokengät jätetään eteiseen eikä hostelissa ole kokolattiamattoja. Viihtyisä, moderni huone, jossa oma kylpyhuone ja wc. Patterissa termostaatti, joten lämpötilaa voi kerrankin säätää itse. Huoneessa langaton internet-yhteys. Talon alakerrassa ravintola, jossa soitettava musiikki kuuluu iltaisin huoneeseen. Avaimista pyydetään erillinen panttimaksu 3 EUR/avainnippu, jonka saa lähtiessä takaisin.

Sijainti: Peace Avenuen sivukujalla Ulaan Baatarin keskustassa
Hinta: 19 EUR/huone/yö

Jatkojärjestelyjä ja vatsanväänteitä

ULAAN BAATAR, MONGOLIA

Oli mahtavaa nukkua jälleen kunnon sängyssä jurttamajoituksen jälkeen. Heräilimme yhdeksän maissa aamulla, pakkasimme tavaramme ja kirjauduimme ulos Golden Gobista. Siirryimme muutaman sadan metrin päässä sijaitsevaan Zaya Hosteliin, josta olimme varanneet huoneen jo ennen lähtöämme erämaaretkelle.

Saapuessamme Zayaan omistaja itse ei ollut paikalla, vaan hänen tyttärensä. Hänen mukaansa varauksemme oli saman omistajan toiseen hosteliin, mutta hetken jankattuamme hän löysi varaamamme huoneen. Kiireisimmän turistikauden päätyttyä syyskuun loppuun huoneemme oli muutaman euron halvempi alkaen lokakuun alusta kuin mitä meille oli kerrottu varaushetkellä. Tosin hintaan ei enää kuulunut aamupalaa. Se ei haitannut, koska käytössämme oli keittiö jääkaappeineen ja astioineen.

Tapasimme Sarahin ja Tomin Cafe Amsterdamissa. Hekin olivat nukkuneet hyvin ja Tomin huono olokin oli mennyt ohi. Söimme aamiaiseksi herkulliset sämpylät teen kera. Samalla juttelimme siitä, miten toimisimme mennessämme Nomadic Journeysiin keskustelemaan Länsi-Mongolian retkestämme. Olimme kaikki kiinnostuneita Kotkafestivaalista, mutta muuten retken anti oli liian epämääräinen.

Tavatessamme Janin kyselimme häneltä, onko retki vielä mahdollinen sekä millainen sisältö sille saataisiin. Hän kertoi, että voisimme majoittua kotkankasvattajien luokse ja nähdä heidän elämäänsä. Majoitusolosuhteet olisivat alkeelliset eikä hän vielä tiennyt, kuka olisi oppaamme. Koska olimme edelleen kiinnostuneita lähtemään, Jan lupasi selvittää kaiken tarvittavan huomiseksi. Lupasimme palata seuraavana päivänä asiaan ja ojensimme Janille Chinggis Khan -vodkapullon, jonka toivoimme hänen antavan Manille kiitokseksi hyvästä työstä erämaaretkellämme. Jan sanoi toimittavansa lahjan perille.

Tero vietti iltapäivän nettikahvilassa ladaten valokuviamme Flickr-albumiimme. Merja kirjoitteli blogijuttuja kannettavalla kämpällämme. Hauskana erikoisuutena oli, että Merjallakin oli nettiyhteys huoneessamme, joten tarvittaessa pystyimme olemaan yhteydessä toisiimme chattaillen Facebookissa.

Illan tullen menimme syömään ravintola Californiaan, jota kehuttiin opaskirjassamme. Halusimme syödä jotakin muuta kuin mongolialaista ruokaa, jota olimme saaneet viime päivät erämaassa. Ravintola osoittautui suosituksi paikallisten keskuudessa. Se oli aika pieni, mutta ihan mukava. Tosin tässäkin ravintolassa, niin kuin suurimmassa osassa Ulaan Baatarin ravintoloita, sai polttaa tupakkaa. Ruokalista oli monipuolinen ja valitsemamme annokset herkullisia.

Tyytyväisinä kävelimme takaisin kämpällemme. Tero lähti vielä piipahtamaan läheisessä supermarketissa ostamassa aamiaistarvikkeita. Hän palasi juoksujalkaa takaisin, koska kassajonossa hänen vatsaansa alkoi vääntää. Hän ehti juuri ja juuri vessaan ennen katastrofia. Ilmeisesti hänen vatsansa ei oikein pitänyt jostakin, jota olimme juuri syöneet ravintola Californiassa.

Tilanne rauhoittui ja Tero meni uudestaan nettikahvilaan, jossa oli viettänyt pari tuntia iltapäivällä. Se huvi loppui lyhyeen, kun alueelle tuli sähkökatko. Tero palasi huoneeseemme, jossa Merja oli juuri saanut pikkupyykit pestyä. Alkoikin jo olla aika käydä nukkumaan, joten etsimme Nokia Tabletin tavaroidemme joukosta ja ryhdyimme kuuntelemaan Tasankojen susi -äänikirjaa toistaen saman kohdan kuin eilen, koska olimme nukahtaneet kesken kaiken emmekä muistaneet kuulemastamme mitään.

Golden Gobi Guesthouse

ULAAN BAATAR, MONGOLIA

Guesthouse sijaitsee kerrostalossa ison sisäpihan perällä. Vastaanotto pohjakerroksessa talon nurkalla. Samassa asunnossa oleskelutila, internet-koneita ja muut palvelut. Huoneemme sijaitsi läheisessä rapussa olevassa toisessa asunnossa, jossa oli yksi kahden henkilön huone sekä kahdeksan henkilön huone. Huoneeseemme mentiin kahdeksan henkilön huoneen kautta. Yhteinen wc ja kylpyhuone, joista kummankaan ovessa ei ollut lukkoa. Kylpyhuoneessa amme, muttei suihkua. Huoneessa iso parisänky ja yöpöydät sekä paksu, uusi kokolattiamatto. Guesthouse ei tarjoa vierailleen pyyhkeitä eikä wc-paperia. Avaimista pyydetään erillinen panttimaksu 6,5 EUR/avain, jonka saa lähtiessä takaisin.

Sijainti: State Department Storen viereisellä sisäpihalla Ulaan Baatarin keskustassa
Hinta: 14 EUR/huone/yö (sis. aamupalan)

Jäähyväiset erämaalle

ARBURDIN HIEKKADYYNIT – ULAAN BAATAR, MONGOLIA

Istun retkipatjalla jalat makuupussin sisällä. Teron juuri sytyttämä tuli rätisee jurtan kamiinassa ja lämmittää melkein liikaa. Heräsin muutama minuutti sitten noin kello 8. Avasin silmäni ja ensimmäinen mitä näin oli kirkkaansininen taivas jurtan kattokehikon läpi. Pieni lintu lensi visertäen sen yli. Vedin kengät jalkaan ja takin päälle suunnaten telttavessaamme. Maa oli kuurassa. Talvi on tulossa. Taivaanrannassa näkyi tummaa pilviharsoa, mutta valtavaakin isompi laakso kylpi kirkkaassa auringonpaisteessa.

Yöllinen sade ei ihmetyksekseni kastellut jurttaamme. Sen sijaan vessapaperin se kasteli, mutta paperi oli silti jotenkuten käyttökelpoista. Kaivamamme wc-kuoppa oli täyttynyt, vaikka olimme olleet tällä paikalla vasta eilisestä iltapäivästä asti. Hakkasin lapiolla kasaa alaspäin, jotta pystyin käyttämään vessaa. Lähistöllä ei oikein ollut muutakaan suojaisaa paikkaa, jossa kykkiä. Raikas erämaailma tuntuu hyvältä hengittää erityisesti sateen jäljiltä, kun se on kosteampaa kuin yleensä.

Iloinen puheensorina täyttää ilman henkilökuntamme herättyä. Istun jurtan edessä maassa villapeiton päällä kirjoittaen läppärilläni ja odottaen viimeistä herkkuaamiaista, jota kokkimme Tume valmistaa. Uskomatonta, että kaikki nuo ihmiset ovat mahtuneet nukkumaan huomattavasti omaamme pienempään jurttaan. Itse nukuin viimeisen yön erämaassa uskomattoman hyvin eikä selkääni ja jalkojanikaan särje niin paljon kuin ensimmäisen päivän jälkeen. Ihminen tottuu nopeasti erilaisiin olosuhteisiin, kunhan vain antaa siihen itselleen mahdollisuuden.

Kaukaisuudesta kuuluu moottorin ääni, kun karjapaimen karauttaa paikalle nykyaikaisella “hevosellaan” eli moottoripyörällä. Laakso jatkuu silmänkantamattomiin itään ja länteen. Sen toisella laidalla näkyvät Arburdin hiekkadyynit, joiden vierustaa saavuimme paikalle eilen. Viisi kameliamme makoilee kiinnitettynä kärryihin, jotteivat ne vaeltele maailmanääriin. Hevoset on päästetty juoksemaan vapaasti ja nauttimaan viimeisistä heinikoista ennen ankaran talven tuloa. Tasangolla kasvaa lähinnä pisteleviä aavikkokasveja. Siellä täällä on kauniita ruohotupsuja ja pieniä vihreitä kumpuja. Gobin alueen kamelit ja hevoset eivät piikeistä piittaa. Kamelit jopa mussuttavat tyytyväisen oloisina piikkipuskia.

Nuori mongolialaismies täyttää isosta vesikanisterista liikuteltavan suihkun säiliön ja pumppaa suihkua saadakseen vettä tulemaan suihkusta. Hän siirtää suihkun kamelikärryn luo ja peseytyy jääkylmällä vedellä. Mietin, että minunkin pitäisi peseytyä. Ei kuitenkaan ole kiire mihinkään. Lähdemme sitten, kun olemme valmiita.

On haikea olo, kun olemme jättämässä Mongolian tasangot ja palaamassa takaisin Ulaan Baatariin. Jään kaipaamaan hevostani, joka ylitti täysin odotukseni ollen ihmisystävällinen, luotettava ja kova menemään. Jään kaipaamaan uskomattomia maisemia laajoissa laaksoissa. Näkymiä, joita katsoimme kavuttuamme ylös kukkuloille. Kylmän tuulen voisin jättää tänne, mutta muuten painan Mongolian luonnonkauneuden ja erämaat sydämeeni. Ystävälliset ihmiset tuovat erämaahan läheisyyttä ja turvaa, samoin eläimet. Kaikkialla laiduntaa valtavat laumat hevosia, lampaita, vuohia ja lehmiä. Isot mustat koirat vahtivat paikallisten jurttia. Kaikki eläimet ovat karkeita ja kestäviä otuksia.

Jurtallemme saapuu Hatzun, musta mongolialainen paimenkoira. Se taitaa olla sama shamaanikoira, jonka näimme eilen paikallisessa leirissä vieraillessamme. Hatzun on sääpieksämän näköinen, luotettavan ja ystävällisen oloinen iso koira, joka nautiskelee rapsutuksistamme.

Syömme aamiaisen kello 10, jonka jälkeen pakkaamme tavarat. Tänään ei tarvitse purkaa jurttaa. Se jää Tupshunin ja Niman hommaksi. Hyvästelemme heidät ja ängemme Tumen kokkaustarvikkeet sekä meidän laukkumme autoon. Ne mahtuvat juuri ja juuri. Tume istuu kuljettajan viereen ja Man tulee kanssamme takatilaan. Pääsemme matkaan noin kello 11.30.

Keskustelemme vilkkaasti Mongoliasta ja mongolialaisista. Tero kyselee Manilta, tekevätkö turistit hänen mielestään omituisia asioita retkillä, mutta Man ei ainakaan myönnä ihmettelevänsä mitään erityisesti. Eivätkä muutkaan henkilökunnasta ole sellaista puhuneet.

Juttu kääntyy Mongolian ainutlaatuisen kulttuurin muutokseen. Suurin osa väestöstä asuu tai on muuttamassa pääkaupunkiin, joka on jo nyt repeämässä liitoksistaan. Ilmansaasteet ja ruuhkat ovat kouriintuntuvia eikä erämaasta kaupunkiin muuttavalla väestöllä ole taitoja, joita kaupunkielämässä tarvitaan. He osaavat paimentaa karjaa, mutteivät paljon muuta. Man kertoo, että Mongolian hallinnollinen keskus ollaan muuttamassa Ulaan Baatarista Kharakorumiin seuraavan 50 vuoden aikana. Sen odotetaan helpottavan nykyisen pääkaupungin kaoottista tilannetta. Manin mukaan Kharakorum olisi silloin kuin Washington ja Ulaan Baatar New York.

Myös elämä jurttayhteisöissä on muuttumassa. Rahantarve on uusi ilmiö, joka on tuonut mukanaan monia ongelmia. Ennen aurinkopaneeleita, autoja ja kännyköitä paimentolaiset elivät vaihdantaloudessa, jossa rahaa ei välttämättä tarvittu lainkaan tai hyvin vähän. Erämaassa lojuu enenevässä määrin roskia, erityisesti tyhjiä pulloja. Manin mukaan tämä johtuu paimentolaisten tietämättömyydestä. Heillä ei ole näkemystä siitä, että tämä jäte ei katoa mihinkään vuosikausiin. Aikaisemmin kaikki paimentolaisten tuottama jäte oli sellaista, joka maatui kohtuullisen lyhyessä ajassa. Maaseudulla jätehuoltoa ei ole käytännössä katsoen lainkaan.

Man näkee turismissa paljon hyvää, mutta myös kulttuuria tuhoavia puolia. Esimerkkinä hän mainitsee mongolialaisen vieraanvaraisuuden katoamisen. Ennen kuka tahansa vieraaseen jurttaan saapuva matkaaja oli tervetullut ja hänelle tarjottiin ruokaa, juomaa ja katto pään päälle. Nykyään mongolialaisetkaan eivät usein voi yöpyä ilmaiseksi, koska turismi on tuonut paimentolaisille ajatuksen tienata tällaisista palveluista.

Keskustelu kääntyy Mongoliassa jokin aika sitten pidettyihin vaaleihin. Kyselemme Manilta, odottaako hän muutoksia uusilta, valtaan valituilta poliitikoilta. Hän on hyvin skeptinen. Hänen mielestään poliitikot lupaavat kymmenen hyvää ja yhdeksän kaunista ennen valintaansa, mutta tultuaan valtaan he kaikki ovat liian korruptoituneita saadakseen mitään aikaan. Ongelmallisimpana hän pitää sitä, että Mongolia myy monipuolisia mineraalivarojaan Kiinalle pilkkahintaan. Asioista päättävät rikastuvat, mutta raha ei jakaudun lainkaan Mongolian kansalle. Kaikista epäkohdista huolimatta Man rakastaa maataan ja on ylpeä mongolialaisuudestaan. Hänen asenteensa on vähän kuin suomalaisilla omasta maastaan: “On lottovoitto syntyä Mongoliaan”.

Matkan varrella näemme pieniä arokettuja, jotka loikkivat tienvarren heinikossa. Hetken päästä näköpiiriimme ilmaantuu iso määrä valtavia korppikotkia. Ne popsivat tien vieressä kuollutta hevosta. Pysäytämme auton, mutta valitettavasti isoimmat ehtivät nousta lentoon jääden kaartelemaan yläpuolellemme ennen kuin ehdimme kaivaa kameran esiin ja napata kuvan ainutlaatuisesta tilanteesta.

Kolmen tunnin ajon jälkeen pysähdymme pitämään tauon. Käväisen kuivuneen joenuoman suojassa pissalla Tumen kaivaessa lounastamme esiin. Saamme kaikki muovipurkit, joiden uumenista löytyy riisiä kanalla ja vihanneksilla höystettynä. Lisäksi syömme keitetyt kananmunat, joita Tom ja Sarah eivät voi sietää. Jälkiruoaksi on suklaatäytekeksit.

Saavumme Ulaan Baatariin juuri iltapäiväruuhkan aikaan. Matelemme pitkin kaupungin katuja Manin selittäessä nähtävyyksistä, joita näemme tienvarressa. Golden Gobi hostelin edessä hyvästelemme Manin, Tumen ja kuljettajamme kiitellen heitä vuolaasti onnistuneesta retkestä. Lupaamme toimittaa Manille jonkin pienen lahjan Nomadic Journeysin toimistolle.

Saamme huoneet. Tom voi huonosti. Hänellä on ilmeisesti kuumetta. Odotamme kaikki vain pääsyä suihkuun. Meidän huoneemme sijaitsee viereisessä rapussa eikä siellä ole toimivaa suihkua. Niinpä kipitän pyyhkeen ja pesuaineiden kanssa ulkokautta vastaanoton vieressä sijaitsevaan vessaan, jonka yhteydessä on suihkukoppi. Hetken odotettuani saan lämmintä vettä ja pääsen vihdoin peseytymään kunnolla. Kun avaan suihkukopin oven, vessan koko lattia lainehtii. Ilmeisesti kopin eristeet ovat pettäneet jo kauan sitten. Onneksi oven vieressä on vielä vähän kuivaa lattiatilaa jäljellä, jotta saan puettua päälleni. Ja onneksi ripustin vaatteeni naulakoihin enkä jättänyt niitä lattialle lojumaan.

Illan jo pimettyä lähdemme syömään kasvispiiraat Chez Bernard -kahvilaan, jonka ilmoitustaululla on aina paljon matkailijoiden viestejä. Samalla käymme pyörähtämässä State Department Storen yläkerrassa olevassa matkamuistokerroksessa. Merja ostaa mongolialaistohvelit, mutta muuten olemme liian väsyneitä shoppailemaan. Etsimme isoa, hiilihapotonta vesipulloa muutamasta kaupasta ennen kuin löydämme haluamamme. Useimmissa kaupoissa on vain puolen litran pulloja emmekä pidä niiden ostamista kovin järkevänä, kun tarvitsemme kuitenkin muutaman litran. Olemme lopenuupuneita palatessamme huoneeseemme kello 21. Uni tulee nopeasti – pitkästä aikaa ihan oikeassa sängyssä.

Kamelikaravaani

ARBURDIN HIEKKADYYNIT, MONGOLIA

Tero heräsi ennen meitä muita ja sytytti kamiinaan tulen klo 6.30. Se tuntui hyvältä. Oli ollut kylmä yö. En ollut kuitenkaan palellut pahemmin, koska makuupussimme ja vilttimme ovat niin hyvät. Kömmimme sängystä kello 8, jolloin olimme sopineet saavamme aamiaista. Söimme nautiskellen munkkeja, teetä, tummaa leipää, juustoa, kurkkua, muroja ja jogurttia.

Peseytymisen jälkeen oli vuorossa operaatio pakkaaminen ja jurtan purku. Autoimme minkä kerkisimme ja otimme valokuvia kaikista vaiheista. Jurtta on mielenkiintoinen rakennelma ja menee hyvin kamelikärryille kuskattavaksi paikasta toiseen. Manin mukaan lähtisimme matkaan kello 10. Arvailimme todellista lähtöaikaa. Minun arvioni oli kello 11, joka osui lähimmäksi. Karavaanimme liikahti kello 10.55.

Meillä oli yksi kameli, jolla voi ratsastaa ja neljä vetämässä kärryjä. Mongoliassa kamelit ovat kaksikyttyräisiä. Olin varannut ensimmäisen kameliratsastusvuoron. Sarah kokeili Hongoria ja näytti tyytyväiseltä sen selässä. Ylitimme koko konkkaronkka leirimme edustalla sijainneen lammen ja suuntasimme kohti Arburdin hiekkadyynejä. Tupshun ratsasti vierelläni ja talutti kamelia. Hän lauloi mongolialaista kansanlaulua katsellessamme kameleita vetämässä kärryjä pienen hiekkasolan läpi. Nima käskytti niitä eteenpäin.

Kiersimme yhden dyynin ja käännyimme seuraavan takaa, jolloin pääsimme varsinaisten hiekkadyynien takana kulkevalle hiekkatielle. Puoli tuntia edettyämme oli aika vaihtaa kameliratsastajaa. Kameli laskeutui vaivalloisen oloisesti maahan, jotta pääsin pois sen selästä. Jalkani olivat ihan jumissa, vaikka selässä istuessani en ollut huomannut niiden puutuvan. Ilmeisesti kameli oli sen verran leveäselkäinen, että jalkani olivat pahassa asennossa. Seuraavana vuorossa oli Tom.

Sarah ei suostunut luopumaan Hongorista, joten otin hevosen jolla Tom oli ratsastanut. Se oli Hongoria pienempi, tumman suklaanvärinen hevonen, jolla oli hankala ravi. Hevosen askel oli todella lyhyt, joten keventäminen ravissa oli vaikeaa. Sain hevosen kuitenkin helposti liikkumaan ripeästi, vaikka Sarah ja Tom olivat valittaneet sen jäävän jatkuvasti jälkeen. Sillä oli kyllä aika hidas käynti.

Puolen tunnin kuluttua oli Sarahin vuoro nousta kamelin selkään. Sain Hongorin takaisin ja olin tyytyväinen. Tom meni istumaan kamelikärryille, joten Nima otti toisen hevosen talutettavakseen. Ratsastin Teron kanssa rinnakkain koko letkan edellä. Vasemmalla puolellamme nousivat Arburdin hiekkadyynit ja kaikkialla muualla näkyi laaja tasanko.

Man haastoi Teron laukkakilpaan. Tero otti pienen varaslähdön, mutta pian Man jo hurjastelikin hänen peräänsä “tsu, tsu” huudahdellen. He laukkasivat melkein näkymättömiin meidän muiden miettiessä kumpi mahtoi loppuje lopuksi voittaa. Toisaalta sillä ei tainnut olla kauheasti väliä. Laukan hurma oli se mitä kisalla haettiin. Man ja Tero tulivat käyntiä takaisinpäin. Kun he pääsivät hieman lähemmäksi, en voinut vastustaa tasaista, aurinkoista hiekkatietä, vaan kannustin Hongorin laukkaan. Oli hienoa antaa mennä täyttä vauhtia, mutta kuitenkin halliten hevosta allaan. Tuuli tuiversi korvissa melkein heittäen lippalakkini päästäni, mutten jaksanut välittää. Pian saavutin Manin ja Teron, jotka olivat syventyneet henkevään keskusteluun. Palasimme yhdessä takaisin karavaanin luo.

Tero vaihtoi kamelin selkään ja pelleili siellä minun ratsastaessani hänen rinnallaan Hongorilla. Sarah ja Tom istuivat loppumatkan leiripaikallemme kamelikärryjen kyydissä. He kehuivat, että siinä oli mukavaa kuin liikkuvalla sohvalla. Saavuimme leiripaikalle noin kello 14. Paikka oli keskellä tasankoa. Jokainen leiripaikkamme on ollut täysin erilainen verrattuna toisiin. Pysähdyttyämme näimme jäniksen loikkivan aluskasvillisuuden seassa.

Man sanoi odottavansa sään huononevan, mutta ainakaan vielä siitä ei näkynyt merkkejä. Pystytimme jurttamme oppaidemme avustaessa. Tiesimme jo aika hyvin mitä piti tehdä ja olisimme itseasiassa halunneet kokeilla pystyttää jurtan omin voimin. Saimme tehdä suurimman osan. Loppujen lopuksi tosin tarvitsimme vielä aika paljon neuvoja. Pelkästään katselemalla ei näin käytännönläheistä hommaa pysty oppimaan. Tero ja minä kaivoimme kuopan vessatarkoitukseen ja ryhdyimme pystyttämään vessatelttaa. Siinäkin oli omat jekkunsa, jotta se saatiin tehtyä oikein. Man tuli auttamaan.

Pyysimme Manilta, että Tero saisi kokeilla hänen deliään eli pitkää mongolialaistakkia, jota aikoinaan käytettiin peittona tai alustana nukuttaessakin. Silloin takit tehtiin nahasta ja niissä oli turkisvuoret. Saattoivatpa ne olla jopa lumileopardin nahkaa. Nykyään käytetään useimmiten nykyaikaisempia materiaaleja, mutta nahkaiset delit ovat edelleen halutuimpia. Man auttoi Teroa pukeutumaan deliinsä perinteiseen tyyliin. Otimme valokuvia jurttien läheisyydessä. Myös Tom ja Sarah pukeutuivat Manin deliin. Se oli miesten deli, joten mielestäni meidän osaltamme riitti, että Tero laittoi sen päälleen.

Söimme lounaan pienen piknik-pöydän ääressä ulkona auringon porottaessa lämpimästi. Ruoka oli taas kerran herkullista. Tume oli hyvä kokki ja huomioi kohtuullisen hyvin Teron kasvisruokavalion. Istuttuamme mielestämme jo vähän liiankin kauan lounaspöydän ääressä Tero kävi kysäisemässä Manilta, milloin meidän on tarkoitus tehdä ekskursio läheisille paimentolaisjurtille. Man totesi, että ihan milloin vain. Hän oli odottanut, että me olemme valmiita. Tällaisina hetkinä olisimme toivoneet, että Man olisi ollut proaktiivisempi ja tullut itse sanomaan, että nyt mennään.

Sarah ja Tom päättivät kävellä noin kilometrin matkan, mutta minä halusin vielä viimeisen kerran Hongorin selkään. Man, Tero ja Tupshun ottivat myös hevoset. Olimme perillä samaan aikaan Sarahin ja Tomin kanssa. Paikalla oli kaksi paikallisten paimentolaisten telttaa. Toisessa asuivat isovanhemmat ja toisessa vanhemmat lapsineen. Osoittautui, että pienen Atsa-pojan äiti oli Tupshunin sisko, jonka aviomiehen perhettä muu väki oli. Aviomies oli vielä paimentamassa karjaansa, jota olikin lähistöllä aika paljon; hevosia, lehmiä, vuohia ja lampaita.

Laitoimme hevoset kiinni jurttien takana olevaan pitkään naruun, joka oli viritetty kahden tolpan väliin. Siellä oli yksi isäntäväen hevosista. Se oli erikoisen värinen. Sen päästä toinen puoli oli musta ja toinen valkoinen. Valkoisella puolella silmä oli sininen. Kävelimme Manin ja Tupshunin perässä sisälle Tupshunin siskon jurttaan. Sen ovella vartioi iso musta koira, jota Man sanoi shamaanikoiraksi. Se oli tyypillinen mongolialainen koira, jonka silmien yläpuolella oli vaaleat täplät, kuin valesilmät.

Istuimme isännän puolelle jurtassa, koska meitä oli niin monta ettemme kaikki mahtuneet takaseinustalle, jonne vieraat tavan mukaan asetetaan. Emäntä tarjosi meille mongolialaista suolateetä ja symbolikeksejä. Tee oli hyvää, mutta keksi olisin voinut jättää väliin. Jurtan takaseinustalla oli perhealttari sekä kaappi. Me istuimme sängyllä, joka oli oikeastaan vain useampi patja päällekkäin. Keskellä oli totuttuun tapaan kamiina. Emännän puolella oli hyllykkö, jossa oli astioita ja toisella seinustalla oli plasmatv.

Juttelimme Manin kanssa ja kyselimme mongolialaisista tavoista. Kun Tupshun avasi tv:n ja sieltä tuli jalkapalloa, oppaamme mielenkiinto kääntyi siihen ja saimme pärjäillä keskenämme. Sähköä jurttaan tuotettiin aurinkopaneelilla ja jurtan ulkopuolella oli myös satelliittilautanen. Kaikenlaiset nykyajan hömpötykset ovat löytäneet tiensä paimentolaistenkin luo. Huonona puolena niiden mukana on tullut rahantarve, jota ei aikaisemmin ole koettu. On riittänyt, että on omistettu sopiva määrä karjaa ja sitä myytäessä tai vaihdettaessa on saatu hankittua tarvittavat tavarat.

Kysyttyämme lupaa otimme vähän valokuvia. Isäntäväki säilytti hauskasti kattoparrujen ja huopakankaan välissä kaikenlaisia tavaroita hammasharjoista kaukosäätimeen. Annoimme emännälle tuliaisiksi tuomamme peltisen keksipurkin kekseineen. Hän näytti pitävän yllätyksestä ja erityisesti Atsan ilme kirkastui hänen saadessaan lähes itsensä kokoisen purkin käteen. Hän piteli sitä koko loppuvierailumme ajan. Atsan pää oli ajeltu kaljuksi vain muutama päivä aikaisemmin, kun oli juhlittu hänen 4-vuotissyntymäpäiviään. Se oli tärkeä merkkipäivä, jonka jälkeen häntä ei enää pidetä vauvana.

Noin puolen tunnin kuluttua kiitimme emäntäämme ja lähdimme takaisin omaan leiriimme. Isäntäkin saapui juuri parahiksi paikalle ja isoäiti tuli myös poikansa jurtalle. Koko perhe jäi hymyillen katsomaan peräämme meidän ratsastaessamme pois. Vierailu oli ollut vähän vaivautunut, mutta mielestäni oli mielenkiintoista nähdä autenttinen jurtta omamme lisäksi. Ja lähtiessämme minusta tuntui, että olisimme ehkä sittenkin olleet tervetulleita viipymään kauemmin. Mongolialaiset vain ovat hieman hitaita lämpenemään uusien ihmisten lähellä.

Palattuamme omalle leirillemme kysyin Tupshunilta, saanko kokeilla ratsastaa hänen hevosellaan, jolla oli mongolialainen satula. Se onnistui. Olisi vain pitänyt kysyä aikaisemmin, koska nyt hevonen oli jo sitä mieltä, että päivän työ on tehty, joten en saanut sitä kiertämään kuin pienen kävelylenkin aivan jurttien läheisyydessä.

Satula tuntui omituiselta. Se oli puinen eikä siinä pahemmin ollut pehmusteita. Jalustimet oli köytetty hevosen vatsan alta toisiinsa kiinni, joten ne olivat aivan kiinni hevosen kyljissä eikä niitä saanut liikuteltua normaalilla tavalla. Nyt kuitenkin ymmärsin, miksi Nima jatkuvasti liikutteli polviaan ratsastaessaan. Se oli tapa saada kantapäät osumaan hevosen kylkiin. Sen sijaan satulassa oli helppo seistä, koska jalustimet olivat lyhyet ja jalan alla oleva osa pyöreä kuin seisoma-alusta. Lisäksi voi halutessaan nojata satulan etu- tai takanojaan.

Kiitin Tupshunia ja pyysin Teroakin kokeilemaan. Ihmettelimme vielä hetken hevosten polttomerkkejä, joista erityisesti hakaristi pisti silmään. Mongoliassa risti on toisinpäin kuin natsi-Saksassa ja se tarkoittaa rakkautta ja armeliaisuutta. Palasimme jurtille nautiskelemaan auringon viimesäteistä. Heittelimme hetken aikaan Sarahin ja Tomin frisbeetä Sarahin, Tomin, Teron ja Tupshunin kanssa Manin maatessa yhden kamelikärryn päällä toistellen huvittuneena: “Boring” (tylsää).

Elämäni hienoin auringonlasku kruunasi upean päivän. Katselimme auringon laskua toiseen päähän tasankoa, vuorien taakse. Taivas värjääntyi kultaan ja purppuraan hevosten ja kameleiden vaeltaessa editsemme yöksi vapauteen syömään aron kuivaa heinää. Istuimme huokaillen telttatuoleilla ja nautimme hörpyt Teron viskipullosta. Tupshun, Nima ja Man tulivat myös jaolle. Olimme mitä ilmeisimmin heidän viimeiset turistivieraansa tänä kesänä. Kesä oli jo taittunut syksyyn ja pian tulisi talvi.

Söimme illallisen omassa jurtassamme kamiinan rätistessä lämpimästi vieressämme. Olimme kaikki väsyneitä ja onnellisia päivän tapahtumista. Huomenna lähtisimme takaisin Ulaan Baatariin. Olimme saaneet kokea paimentolaiselämää vähän niin kuin testimielessä pystyttäen oman jurttamme ja ratsastaen tavaroitamme kuljettavan kamelikaravaanin perässä.

Mennessämme pesulle ja vessaan jurtan ulkopuolelle ulkona satoi vettä. Olin hieman huolestunut jurtan vedenpitävyydestä, mutta muiden mielestä ei ollut huolta. Katossamme oli pari ihan selvää reikää eikä huopakaan taatusti pitäisi vettä loputtomiin, mutta ehkä sade ei kestäisi niin kauan. Sade ropisi kattoon ja oppaidemme jurtasta kuului iloista naurua käydessämme nukkumaan kuunneltuamme molemmat pariskunnat omia äänikirjojamme.

Video: kepeä kamelikaravaani