Kamelikaravaani

ARBURDIN HIEKKADYYNIT, MONGOLIA

Tero heräsi ennen meitä muita ja sytytti kamiinaan tulen klo 6.30. Se tuntui hyvältä. Oli ollut kylmä yö. En ollut kuitenkaan palellut pahemmin, koska makuupussimme ja vilttimme ovat niin hyvät. Kömmimme sängystä kello 8, jolloin olimme sopineet saavamme aamiaista. Söimme nautiskellen munkkeja, teetä, tummaa leipää, juustoa, kurkkua, muroja ja jogurttia.

Peseytymisen jälkeen oli vuorossa operaatio pakkaaminen ja jurtan purku. Autoimme minkä kerkisimme ja otimme valokuvia kaikista vaiheista. Jurtta on mielenkiintoinen rakennelma ja menee hyvin kamelikärryille kuskattavaksi paikasta toiseen. Manin mukaan lähtisimme matkaan kello 10. Arvailimme todellista lähtöaikaa. Minun arvioni oli kello 11, joka osui lähimmäksi. Karavaanimme liikahti kello 10.55.

Meillä oli yksi kameli, jolla voi ratsastaa ja neljä vetämässä kärryjä. Mongoliassa kamelit ovat kaksikyttyräisiä. Olin varannut ensimmäisen kameliratsastusvuoron. Sarah kokeili Hongoria ja näytti tyytyväiseltä sen selässä. Ylitimme koko konkkaronkka leirimme edustalla sijainneen lammen ja suuntasimme kohti Arburdin hiekkadyynejä. Tupshun ratsasti vierelläni ja talutti kamelia. Hän lauloi mongolialaista kansanlaulua katsellessamme kameleita vetämässä kärryjä pienen hiekkasolan läpi. Nima käskytti niitä eteenpäin.

Kiersimme yhden dyynin ja käännyimme seuraavan takaa, jolloin pääsimme varsinaisten hiekkadyynien takana kulkevalle hiekkatielle. Puoli tuntia edettyämme oli aika vaihtaa kameliratsastajaa. Kameli laskeutui vaivalloisen oloisesti maahan, jotta pääsin pois sen selästä. Jalkani olivat ihan jumissa, vaikka selässä istuessani en ollut huomannut niiden puutuvan. Ilmeisesti kameli oli sen verran leveäselkäinen, että jalkani olivat pahassa asennossa. Seuraavana vuorossa oli Tom.

Sarah ei suostunut luopumaan Hongorista, joten otin hevosen jolla Tom oli ratsastanut. Se oli Hongoria pienempi, tumman suklaanvärinen hevonen, jolla oli hankala ravi. Hevosen askel oli todella lyhyt, joten keventäminen ravissa oli vaikeaa. Sain hevosen kuitenkin helposti liikkumaan ripeästi, vaikka Sarah ja Tom olivat valittaneet sen jäävän jatkuvasti jälkeen. Sillä oli kyllä aika hidas käynti.

Puolen tunnin kuluttua oli Sarahin vuoro nousta kamelin selkään. Sain Hongorin takaisin ja olin tyytyväinen. Tom meni istumaan kamelikärryille, joten Nima otti toisen hevosen talutettavakseen. Ratsastin Teron kanssa rinnakkain koko letkan edellä. Vasemmalla puolellamme nousivat Arburdin hiekkadyynit ja kaikkialla muualla näkyi laaja tasanko.

Man haastoi Teron laukkakilpaan. Tero otti pienen varaslähdön, mutta pian Man jo hurjastelikin hänen peräänsä “tsu, tsu” huudahdellen. He laukkasivat melkein näkymättömiin meidän muiden miettiessä kumpi mahtoi loppuje lopuksi voittaa. Toisaalta sillä ei tainnut olla kauheasti väliä. Laukan hurma oli se mitä kisalla haettiin. Man ja Tero tulivat käyntiä takaisinpäin. Kun he pääsivät hieman lähemmäksi, en voinut vastustaa tasaista, aurinkoista hiekkatietä, vaan kannustin Hongorin laukkaan. Oli hienoa antaa mennä täyttä vauhtia, mutta kuitenkin halliten hevosta allaan. Tuuli tuiversi korvissa melkein heittäen lippalakkini päästäni, mutten jaksanut välittää. Pian saavutin Manin ja Teron, jotka olivat syventyneet henkevään keskusteluun. Palasimme yhdessä takaisin karavaanin luo.

Tero vaihtoi kamelin selkään ja pelleili siellä minun ratsastaessani hänen rinnallaan Hongorilla. Sarah ja Tom istuivat loppumatkan leiripaikallemme kamelikärryjen kyydissä. He kehuivat, että siinä oli mukavaa kuin liikkuvalla sohvalla. Saavuimme leiripaikalle noin kello 14. Paikka oli keskellä tasankoa. Jokainen leiripaikkamme on ollut täysin erilainen verrattuna toisiin. Pysähdyttyämme näimme jäniksen loikkivan aluskasvillisuuden seassa.

Man sanoi odottavansa sään huononevan, mutta ainakaan vielä siitä ei näkynyt merkkejä. Pystytimme jurttamme oppaidemme avustaessa. Tiesimme jo aika hyvin mitä piti tehdä ja olisimme itseasiassa halunneet kokeilla pystyttää jurtan omin voimin. Saimme tehdä suurimman osan. Loppujen lopuksi tosin tarvitsimme vielä aika paljon neuvoja. Pelkästään katselemalla ei näin käytännönläheistä hommaa pysty oppimaan. Tero ja minä kaivoimme kuopan vessatarkoitukseen ja ryhdyimme pystyttämään vessatelttaa. Siinäkin oli omat jekkunsa, jotta se saatiin tehtyä oikein. Man tuli auttamaan.

Pyysimme Manilta, että Tero saisi kokeilla hänen deliään eli pitkää mongolialaistakkia, jota aikoinaan käytettiin peittona tai alustana nukuttaessakin. Silloin takit tehtiin nahasta ja niissä oli turkisvuoret. Saattoivatpa ne olla jopa lumileopardin nahkaa. Nykyään käytetään useimmiten nykyaikaisempia materiaaleja, mutta nahkaiset delit ovat edelleen halutuimpia. Man auttoi Teroa pukeutumaan deliinsä perinteiseen tyyliin. Otimme valokuvia jurttien läheisyydessä. Myös Tom ja Sarah pukeutuivat Manin deliin. Se oli miesten deli, joten mielestäni meidän osaltamme riitti, että Tero laittoi sen päälleen.

Söimme lounaan pienen piknik-pöydän ääressä ulkona auringon porottaessa lämpimästi. Ruoka oli taas kerran herkullista. Tume oli hyvä kokki ja huomioi kohtuullisen hyvin Teron kasvisruokavalion. Istuttuamme mielestämme jo vähän liiankin kauan lounaspöydän ääressä Tero kävi kysäisemässä Manilta, milloin meidän on tarkoitus tehdä ekskursio läheisille paimentolaisjurtille. Man totesi, että ihan milloin vain. Hän oli odottanut, että me olemme valmiita. Tällaisina hetkinä olisimme toivoneet, että Man olisi ollut proaktiivisempi ja tullut itse sanomaan, että nyt mennään.

Sarah ja Tom päättivät kävellä noin kilometrin matkan, mutta minä halusin vielä viimeisen kerran Hongorin selkään. Man, Tero ja Tupshun ottivat myös hevoset. Olimme perillä samaan aikaan Sarahin ja Tomin kanssa. Paikalla oli kaksi paikallisten paimentolaisten telttaa. Toisessa asuivat isovanhemmat ja toisessa vanhemmat lapsineen. Osoittautui, että pienen Atsa-pojan äiti oli Tupshunin sisko, jonka aviomiehen perhettä muu väki oli. Aviomies oli vielä paimentamassa karjaansa, jota olikin lähistöllä aika paljon; hevosia, lehmiä, vuohia ja lampaita.

Laitoimme hevoset kiinni jurttien takana olevaan pitkään naruun, joka oli viritetty kahden tolpan väliin. Siellä oli yksi isäntäväen hevosista. Se oli erikoisen värinen. Sen päästä toinen puoli oli musta ja toinen valkoinen. Valkoisella puolella silmä oli sininen. Kävelimme Manin ja Tupshunin perässä sisälle Tupshunin siskon jurttaan. Sen ovella vartioi iso musta koira, jota Man sanoi shamaanikoiraksi. Se oli tyypillinen mongolialainen koira, jonka silmien yläpuolella oli vaaleat täplät, kuin valesilmät.

Istuimme isännän puolelle jurtassa, koska meitä oli niin monta ettemme kaikki mahtuneet takaseinustalle, jonne vieraat tavan mukaan asetetaan. Emäntä tarjosi meille mongolialaista suolateetä ja symbolikeksejä. Tee oli hyvää, mutta keksi olisin voinut jättää väliin. Jurtan takaseinustalla oli perhealttari sekä kaappi. Me istuimme sängyllä, joka oli oikeastaan vain useampi patja päällekkäin. Keskellä oli totuttuun tapaan kamiina. Emännän puolella oli hyllykkö, jossa oli astioita ja toisella seinustalla oli plasmatv.

Juttelimme Manin kanssa ja kyselimme mongolialaisista tavoista. Kun Tupshun avasi tv:n ja sieltä tuli jalkapalloa, oppaamme mielenkiinto kääntyi siihen ja saimme pärjäillä keskenämme. Sähköä jurttaan tuotettiin aurinkopaneelilla ja jurtan ulkopuolella oli myös satelliittilautanen. Kaikenlaiset nykyajan hömpötykset ovat löytäneet tiensä paimentolaistenkin luo. Huonona puolena niiden mukana on tullut rahantarve, jota ei aikaisemmin ole koettu. On riittänyt, että on omistettu sopiva määrä karjaa ja sitä myytäessä tai vaihdettaessa on saatu hankittua tarvittavat tavarat.

Kysyttyämme lupaa otimme vähän valokuvia. Isäntäväki säilytti hauskasti kattoparrujen ja huopakankaan välissä kaikenlaisia tavaroita hammasharjoista kaukosäätimeen. Annoimme emännälle tuliaisiksi tuomamme peltisen keksipurkin kekseineen. Hän näytti pitävän yllätyksestä ja erityisesti Atsan ilme kirkastui hänen saadessaan lähes itsensä kokoisen purkin käteen. Hän piteli sitä koko loppuvierailumme ajan. Atsan pää oli ajeltu kaljuksi vain muutama päivä aikaisemmin, kun oli juhlittu hänen 4-vuotissyntymäpäiviään. Se oli tärkeä merkkipäivä, jonka jälkeen häntä ei enää pidetä vauvana.

Noin puolen tunnin kuluttua kiitimme emäntäämme ja lähdimme takaisin omaan leiriimme. Isäntäkin saapui juuri parahiksi paikalle ja isoäiti tuli myös poikansa jurtalle. Koko perhe jäi hymyillen katsomaan peräämme meidän ratsastaessamme pois. Vierailu oli ollut vähän vaivautunut, mutta mielestäni oli mielenkiintoista nähdä autenttinen jurtta omamme lisäksi. Ja lähtiessämme minusta tuntui, että olisimme ehkä sittenkin olleet tervetulleita viipymään kauemmin. Mongolialaiset vain ovat hieman hitaita lämpenemään uusien ihmisten lähellä.

Palattuamme omalle leirillemme kysyin Tupshunilta, saanko kokeilla ratsastaa hänen hevosellaan, jolla oli mongolialainen satula. Se onnistui. Olisi vain pitänyt kysyä aikaisemmin, koska nyt hevonen oli jo sitä mieltä, että päivän työ on tehty, joten en saanut sitä kiertämään kuin pienen kävelylenkin aivan jurttien läheisyydessä.

Satula tuntui omituiselta. Se oli puinen eikä siinä pahemmin ollut pehmusteita. Jalustimet oli köytetty hevosen vatsan alta toisiinsa kiinni, joten ne olivat aivan kiinni hevosen kyljissä eikä niitä saanut liikuteltua normaalilla tavalla. Nyt kuitenkin ymmärsin, miksi Nima jatkuvasti liikutteli polviaan ratsastaessaan. Se oli tapa saada kantapäät osumaan hevosen kylkiin. Sen sijaan satulassa oli helppo seistä, koska jalustimet olivat lyhyet ja jalan alla oleva osa pyöreä kuin seisoma-alusta. Lisäksi voi halutessaan nojata satulan etu- tai takanojaan.

Kiitin Tupshunia ja pyysin Teroakin kokeilemaan. Ihmettelimme vielä hetken hevosten polttomerkkejä, joista erityisesti hakaristi pisti silmään. Mongoliassa risti on toisinpäin kuin natsi-Saksassa ja se tarkoittaa rakkautta ja armeliaisuutta. Palasimme jurtille nautiskelemaan auringon viimesäteistä. Heittelimme hetken aikaan Sarahin ja Tomin frisbeetä Sarahin, Tomin, Teron ja Tupshunin kanssa Manin maatessa yhden kamelikärryn päällä toistellen huvittuneena: “Boring” (tylsää).

Elämäni hienoin auringonlasku kruunasi upean päivän. Katselimme auringon laskua toiseen päähän tasankoa, vuorien taakse. Taivas värjääntyi kultaan ja purppuraan hevosten ja kameleiden vaeltaessa editsemme yöksi vapauteen syömään aron kuivaa heinää. Istuimme huokaillen telttatuoleilla ja nautimme hörpyt Teron viskipullosta. Tupshun, Nima ja Man tulivat myös jaolle. Olimme mitä ilmeisimmin heidän viimeiset turistivieraansa tänä kesänä. Kesä oli jo taittunut syksyyn ja pian tulisi talvi.

Söimme illallisen omassa jurtassamme kamiinan rätistessä lämpimästi vieressämme. Olimme kaikki väsyneitä ja onnellisia päivän tapahtumista. Huomenna lähtisimme takaisin Ulaan Baatariin. Olimme saaneet kokea paimentolaiselämää vähän niin kuin testimielessä pystyttäen oman jurttamme ja ratsastaen tavaroitamme kuljettavan kamelikaravaanin perässä.

Mennessämme pesulle ja vessaan jurtan ulkopuolelle ulkona satoi vettä. Olin hieman huolestunut jurtan vedenpitävyydestä, mutta muiden mielestä ei ollut huolta. Katossamme oli pari ihan selvää reikää eikä huopakaan taatusti pitäisi vettä loputtomiin, mutta ehkä sade ei kestäisi niin kauan. Sade ropisi kattoon ja oppaidemme jurtasta kuului iloista naurua käydessämme nukkumaan kuunneltuamme molemmat pariskunnat omia äänikirjojamme.

Video: kepeä kamelikaravaani