Valkoista hiekkaa varpaiden välissä

MANCORA, PERU

Oli ihana herätä kauniissa huoneessa, avata parvekkeen ovi ja aistia tropiikin lämpö ja meri. Aamiaisella meillä oli sama tarjoilija kuin illallakin. Hän näyttää tekevän todella pitkää päivää. Aamiainen tarjoiltiin terassilla meren äärellä. Saimme vastapuristettua ananasmehua, leipää paistettujen kananmunien kera ja teetä.

Aamiaisen jälkeen kävimme hotellivirkailijan kanssa keskustelua huoneemme hinnasta. Mielestämme meidän olisi pitänyt saada jonkinlainen alennus, koska aioimme jäädä ainakin kolmeksi yöksi ja hotelli oli lähes tyhjä. Kaiken lisäksi luvattu wifi-yhteys ei toiminut. Jostain syystä Casa de Playassa oli kuitenkin todella tiukka linja, vaikka sanoimme siinä tapauksessa vaihtavamme hotellia. Suuntasimmekin rannalle katselemaan vaihtoehtoja.

Viereinen hotelli oli lähes samaa tasoa, mutta 20% halvempi ja siellä oleva wifi-yhteyskin toimi hyvin meidän tietokoneellamme. Tero halusi vaihtaa, mutta Merja oli ihastunut Casa de Playan kauniiseen puutarhaan ja näköalaan parvekkeeltamme sekä kauniisti sisustettuun huoneeseemme. Lopulta kaikista painostuksesta huolimatta päätimme jäädä Casa de Playaan.

Lähdimme kävelylle Mancoran keskustaan. Tallustelimme paljain jaloin kaikessa rauhassa lämmöstä, auringosta ja merestä nauttien pitkin loputonta valkoista hiekkarantaa. Seuraamme lyöttäytyi musta labradorinnoutaja, jonka nimesimme samantien Matin ja Raijan koiran mukaan Kalleksi. Koska tämä hauveli oli suomalaista veljeään pienempi, siitä tuli tietysti Pikku-Kalle.

Puolivälissä matkaa tuli vastaan kalastusveneiden satama. Paikalla oli sekä kunnon puisia kalastusveneitä että pieniä purjelauttoja, joilla emme ainakaan itse olisi kovin pitkälle merelle uskaltautuneet. Aika pitkälle näimme niiden kuitenkin aamulla menevän. Veneiden yläpuolella liiteli fregattilintuja ja laiturinnokassa nökötteli pelikaaneja. Rannalla oli miehiä korjailemassa veneitään.

Mancoran kylä on tunnettu surffaajien keskuudessa. Siellä on tarjolla edullista majoitusta ja rannalla ilmeisesti ihan hyvät aallot. Moni jää kylään pidemmäksikin aikaa. Lounasaikaan pääkatu oli lähes kuollut lukuunottamatta pientä turisteille suunnattua markkina-aluetta. Markkinoilla oli tarjolla erilaisia matkamuistoja hainhammaskoruista nahkalaukkuihin ja taiteeseen. Ostimme muutaman mandariinin katukojusta.

Piipahdimme hetkeksi nettikahvilaan vilvoittelemaan paahtavasta helteestä. Tosin ei sielläkään ilmastointia ollut, mutta varjoa sentään löytyi. Kyselimme pienistä toimistoista pääkadun varrelta bussiyhteyksistä Mancorasta Guayaquiliin Ecuadoriin. Yhtenä kriteerinämme oli, ettemme halua lähteä kukonlaulun aikaan. Onneksi vaihtoehtoja näytti löytyvän.

Käveltyämme pienen kylän ristiinrastiin palasimme rannalle. Siellä olevat pikkuravintolat olivat auki. Olihan rannalla jonkin verran auringonpalvojia ja surffaajia, vaikkei ilmeisesti kuumin sesonkiaika ollutkaan. Valitsimme siisteimmältä näyttävän Gebicheria Las Canitas -ravintolan ja tilasimme ison kannullisen limonadaa. Merja söi herkullisia valkosipulivoissa paistettuja katkarapuja ja Tero friteerattuja mustekalarenkaita. Yhteensä hintaa kertyi 7,5 euroa.

Paluumatkalla Pikku-Kalle ilmestyi seuraamme vähän ennen venesatamaa. Se ohjasi meidät kiertotietä laiturin ohi, koska nousuvesi esti kulkemisen laiturin alta, josta olimme menneet menomatkalla. Merja löysi rannalta kuolleen merihevosen, joka oli jo alkanut kovettua. Hän nappasi sen mukaan, vaikkei ollut ollenkaan varma saisiko sen kuljetettua Suomeen.

Merjan rojahtaessa parvekkeelle riippumattoon hyvän kirjan kanssa Tero lähti rannalle juoksulenkille. Hän juoksi rantaa vastakkaiseen suuntaan kuin missä Mancoran kylä oli. Ranta jatkui ja jatkui. Aina piti katsoa, joko se seuraavan mutkan jälkeen päättyisi. Rannalla oli paljon kivannäköisiä ja erikoisiakin hotelleja. Ihmisiä näkyi vain harvakseltaan. Juoksulenkkiä häiritsivät jonkin verran koirat, jotka innostuivat uudesta lenkkikaveristaan vähän liikaakin.

Söimme illallisen hotellillamme. Perussa on selkeästi maukkaampaa ja parempaa ruokaa kuin esimerkiksi Boliviassa. Tietysti merenrannalla saa herkullisia merenantimia, jotka maistuvat meille molemmille. Tällä kertaa nautimme merenherkuilla ja riisillä täytetystä ananaksesta. Illallisen jälkeen Tero meni hetkeksi viereiselle hotellille käyttämään heidän wifi-yhteyttään, koska netti ei edelleenkään toiminut meidän hotellillamme.

Hotel Casa de Playa

MANCORA, PERU

Kaunis huone upealla meri- ja palmunäköalalla. Parvekkeella riippumatto, josta voi katsella auringonlaskua horisonttiin. Hyvinhoidettu, rehevä puutarha. Uima-allas. Rantatuolit, joissa patjat. Hyvällä maulla sisustettuja sohvanurkkauksia aivan meren äärellä. Hyvä ravintola. Aamiaisella teetä/kahvia, kananmunaa, leipää, marmeladia, voita, vastapuristettua ananas/papaijamehua. Wifi-yhteys, joka ei toiminut. Iltaisin paljon torakka-heinäsirkkaötököitä.

Sijainti: 1-2 km Mancoran keskustasta hiekkarannalla
Hinta: 41 EUR/huone/yö (sis. aamiaisen)

Vihdoinkin merenrannalla ja lämmin

CUSCO – LIMA – PIURA – MANCORA, PERU

Aamulla otimme taksin hotelliltamme kello 7.30 Cuscon lentokentälle, joka sijaitsee toisella puolella kaupunkia. Lentokenttä oli moderni ja toimiva. Check-inin tehtyämme maksoimme lentokenttäveron, jonka useimmissa maissa joutuu lentokentän palveluksia käyttäessään erikseen maksamaan. Maksu, kolme euroa, oli melkein naurettavan pieni aiheuttamaansa byrokratiaan nähden ja mahdollista suorittaa ainoastaan käteisellä. Shoppailimme Terolle punaisen Peru t-paidan ja vähän matkaevästä odotellessamme lennon lähtöä.

Lento Cuscosta Limaan sujui mukavasti upeita vuoristomaisemia ihaillen. Välillä on hauska katsella maata ilmasta käsin. Saa vähän erilaista perspektiiviä ja näkee maiseman hyvin erilaisena kuin jos kulkisi samoissa maisemissa bussilla.

Liman lentokentällä olimme hieman hämmentyneitä, kun transfer-opasteet johtivat meidät pitkälle rivistölle lentokenttäveron maksuluukkuja. Cuscossa meille oli erityisesti painotettu, että Limassa ei ole tarpeen maksaa lentokenttäveroa, kun kyseessä on vain koneenvaihto. Onneksi luukuille ei ollut kovin pitkää jonoa, joten menimme kysymään neuvoa sieltä. Virkailija ihmetteli, miksemme olleet menneet transfer-tiskille, joka sijaitsi ennen maksuluukkuja. Emme olleet huomanneet moista tiskiä, joten palasimme takaisin.

Emme löytäneet tiskiä kysymättä sittenkään. Kyseessä oli aulassa oleva kirjoituspöytä, jonka takana istui vartijanoloinen henkilö. Näytimme hänelle transfer-lippujamme, jonka jälkeen hän ohjasi meidät takanaan olevasta “varastonovesta” lentojen lähtöaulaan. Missään ei ollut mitään kylttiä, että transfer-asiakkaiden kuuluisi kulkea tästä.

Kulutimme jälleen aikaa shoppaillen lentokentän hienoissa liikkeissä löytämättä kuitenkaan mitään ostettavaa. Yhdessä taidemyymälässä ihastelimme taidokkaasti käsintehtyjä figuuritaideteoksia, joissa erikokoisiin laatikoihin oli luotu Retablos-miniatyyrimaailmoja esimerkiksi hedelmätorilta tai ruuhkaiselta kadulta. Kaikenlaisilta markkinoilta löytyy vastaavanlaisia, mutta laatu oli kentällä ihan toista luokkaa; samoin hinta.

Lento Limasta Piuraan Perun pohjoisosaan sujui ongelmitta. Lentokentältä otimme taksin linja-autojen lähtöpaikalle, jossa innokkaat minibussikauppiaat hyökkäsivät kimppuumme. Seuraavat minibussit olivat lähdössä vasta noin tunnin kuluttua, joten menimme tien toiselle puolelle tutustumaan isompien bussiyhtiöiden tarjontaan. Päädyimme ostamaan liput yhteen niistä, joka lähti puolen tunnin kuluttua tasan kello 15. Ostettuamme 3,5 euron arvoiset bussiliput piipahdimme vielä lähikioskilla hakemassa vettä ja yo-mostit eli juotavat jogurtit. Matka kestäisi 2,5 tuntia emmekä olleet koko päivänä syöneet kunnolla mitään.

Bussissa oli tuhottoman kuuma erityisesti ennen sen lähtöä. Ajettaessa hieman helpotti, kun luonnollinen (=ikkunat auki) ilmastointi alkoi toimia. Maisemat muistuttivat tasaisuudellaan jonkin verran Argentiinan Patagoniaa, mutta olivat onneksi hieman vaihtelevammat. Matkan varrella näkyi tasaisin väliajoin pieniä öljypumppuja. Vähän yli kaksi tuntia matkattuamme aloimme miettiä, mikäköhän pikkukylistä mahtaa olla kohteenamme oleva Mancora. Bussin pysähdellessä kukaan ei sanonut, missä ollaan eikä ympäristöstäkään voinut päätellä mitään. Kysyttyämme saimme kuulla, että ihan vielä ei olla perillä.

Juuri ennen Mancoraa bussi nousi kukkuloille, joilta aukeni hienot näköalat laaksoihin ja pian myös merelle. Tien laidalla näkyi paikka paikoin pieniä alttareita merkkinä siitä, että paikalla on sattunut joskus ihmishenkiä vaatinut onnettomuus. Näitä kutsutaan paikallisiksi nopeusrajoitteiksi. Etelä-Amerikassa näkee aika harvoin kylttejä nopeusrajoituksista ja vaikka näkisikin, kukaan ei noudata niitä. Ilmeisesti kuolemaa kuvastavat alttarit tehoavat paikallisiin hurjastelijoihin paremmin.

Mancoran kylä sijaitsee aivan merenrannalla. Sen läpi kulkee PanAmericanan valtatie. Bussimme pysähtyi aivan kylän keskelle, josta nappasimme autoriksan etukäteen varaamallemme Casa de Playa -hotellille. Hotelli sijaitsi aivan hiekkarannan tuntumassa parin kilometrin päässä Mancoran keskustasta ja vastasi kerrankin tasoltaan sen nettisivuilta saamaamme kuvaa. Yritimme tinkiä huoneen hinnasta, koska olimme jäämässä vähintään kolmeksi yöksi, mutta virkailijalla ei ollut lupaa laskea hintaa. Maksoimme ensimmäisen yön ja sovimme jatkavamme hintakeskustelua aamulla.

Oli upeaa olla pitkästä aikaa merenpinnan tasolla ja nauttia trooppisesta lämmöstä. Olimmehan viimeiset kuukaudet viettäneet lähes jatkuvasti Andien vuoristossa. Istuimme parvekkeemme riippumatossa palmujen lehvästöjen hulmutessa alapuolellamme ja auringon laskiessa horisonttiin. Kalastajaveneet palailivat takaisin satamaan. Pelikaanit ja fregattilinnut lensivät auringonkultaaman meren yllä. Ja Tyynenmeren aallot löivät kohisten rantaan.

Auringon painuttua mailleen menimme hotellimme ravintolaan illalliselle. Olikin jo hirmuinen nälkä, kun koko päivä oli reissattu pelkkien välipalojen voimalla. Vaikka hotellissamme ei ollut paljonkaan asiakkaita, ruoka valmistui keittiössä nopeasti. Söimme curry-kalaa ja nautimme valkoviiniä palanpainikkeeksi.

Video: Upea auringonlasku rannalla

Perulaisia bisneksiä

CUSCO, PERU


Söimme niukahkon aamiaisen hotellillamme ja lähdimme kaupungille. Päivän pääoperaatio oli ostaa lentoliput mieluiten huomiselle. Olimme päätyneet hankkimaan liput LANilta. Heidän toimistonsa Aurinko Avenuella oli tupaten täynnä. Jonotuslappukone ei toiminut, mutta ovivartija antoi meille sen uumenista jonotuslapun. Yritimme omatoimisesti toimistossa olevilla nettikoneilla ostaa liput Cuscosta Liman kautta Piuraan, mutta jostain syystä juuri tällaista lentoa ei voinut hankkia netin kautta.

Jouduimme jonottamaan. Jono eteni toivottoman hitaasti. Tunnin jonotettuamme pääsimme vihdoin palvelutiskille, jossa saimme asiamme kohtuullisen joutuisasti hoidettua. Pian meillä oli kädessämme lentoliput ja olimme 170 euroa/henkilö köyhempiä. Melkoisen kalliit Perun sisäiset lennot, mutta toisaalta tolkuttoman pitkät bussimatkatkaan eivät houkutelleet.

Piipahdimme lentoyhtiön lähistöllä sijaitsevaan postiin, josta saimme lähetettäville tavaroillemme sopivan laatikon. Postissa nimittäin myytiin erikokoisia käytettyjä laatikoita, esimerkiksi kopiopaperilaatikoita, edulliseen hintaan. Siinä olisi suomalaisellekin postille hyvä idea kierrätykselle. Laatikoitahan kertyy pilvin pimein eikä tavallisen tallaajan paketti useinkaan vaadi uutta laatikkoa.

Istuskelimme 2,5 tuntia nettikahvilassa sähköposteja käsitellen ja feissaillen. Samalla tutkimme, millaisia Galapagoksen reissuja on tarjolla, millaisia lentoja Ecuadorista Suomeen mahtaa löytyä ja millaisia majapaikkoja Piurassa ja Mancorassa on. Netti helpottaa huomattavasti matkailijan elämää, kun voi hakea kaikenlaista lisätietoa. Toisaalta osa reissusta menee aina nettikahviloissa istuskellen.

Kävimme syömässä herkullisen lounaan keskusaukion kupeessa sijaitsevassa luomuravintola Greensissä. Alkupalaksi nautimme erilaisia kasvis- ja sieniempanadoja eli paikallisia pasteijoita. Pääruoaksi Merja popsi trooppista kanaa riisillä, hedelmillä ja kookoskastikkeella ja Tero söi tofua ja vihanneksia riisin kera. Hintaa herkuille tuli noin 10 euroa per henkilö juomineen.

Iltapäivällä etsiskelimme Teron työkavereille reissutuomisiksi käsinkudottuja perulaisia alpakanvillapipoja. Se ei ollutkaan ihan yksinkertainen homma, vaikka alunperin niin luulimme. Joka paikassa myytin alpakanvillapipoja, mutta vain harva niistä oli käsinkudottu. Koneella tehtyihin oli mitä ilmeisimmin lisätty villan lisäksi jotain keinokuitua tai sitten villa oli jotenkin teollisesti käsitelty, koska tällaiset pipot olivat harmillisen sähköisiä. Sellaisen kun laittoi päähän, niin pois otettaessa tukka sojotti sähköisenä joka suuntaan. Halusimme myös, että kaikki pipot olisivat olleet samanvärisiä ja samanlaisia, mutta yhdellä myyjällä oli yleensä myynnissä vain pari yhdenmukaista pipoa. Näin ollen pipoja piti haalia monesta kojusta. Koska homma ei sittenkään ottanut onnistuakseen, löimme hanskat tiskiin ja päätimme yrittää uudestaan jossain muualla.

Ilta kului blogijuttuja kirjoitellen ja julkaisten sekä huomista lähtöä varten tavaroita pakkaillen. Kello 22 meillä oli treffit Simonen ja Berndin kanssa heidän hotellinsa edessä. Paikalle saapui vain Simone. Bernd oli pahan flunssan kourissa kuumeessa sängyn pohjalla. Olipa harmillista. Menimme Simonen kanssa jälleen Witches Gardeniin, koska se oli lähellä ja ihan mukava paikka. Joimme kaikki teetä. Juttelimme Simonen ja Berndin kokemuksista Machu Picchulla. Reissu oli mennyt muuten mukavasti, mutta Berndin flunssa oli hieman haitannut menoa.

Witches Gardenin kanadalaissyntyinen omistaja tuli kertoilemaan meille yrittämisen vaikeuksista Perussa. Istuimme pöydässä, jonka vieressä oli iso akvaario. Tällä hetkellä se oli tyhjä, koska se oli pari päivää aikaisemmin hajonnut kastellen kokonaan seinän toisella puolella olevan toimiston tietokoneineen ja tärkeine papereineen. Omistaja oli tilannut korjaajan, joka laittoi akvaarioon uudet lasit. Pian ongelma uusiutui. Omistajan soittaessa korjaajalle tämä vain totesi, että oli laittanut vähän liian ohutta lasia akvaarioon. Hän suostui tulemaan uudestaan paikalle vain, kun omistaja lupasi maksaa hänelle työstä uudestaan.

Saimme myös kuulla, että ravintolassa voi usein seurata perulaisten nuorten naisten käyttävän ulkolaisia miehiä hyväkseen. Naiset ottavat kaiken irti miesten varallisuudesta ja palaavat parin päivän kuluttua eri ryhmässä. Toki tämän voisi tulkita myös prostituutioksi. Eli kuka loppujen lopuksi käyttää hyväksi ja ketä?

Witches Gardenin omistaja oli pitänyt ravintolaansa Cuscossa useamman vuoden. Samalla paikalla oli aikaisemmin ollut opaskirjoissakin kehuttu pizzeria, jonka uumenista paljastui remontin myötä sekä torakoita että rottia. Naisen mukaan yleinen hygieniataso perulaisissa ravintoloissa on surkea, samoin raaka-aineet ja niiden säilytystilat. Hänellä menee jatkuvasti paljon aikaa kouluttaa ja muistuttaa omaa henkilökuntaansa näissä asioissa.

Hyvästelimme Simonen noin kello 23 toivotellen Berndille pikaista paranemista. Heillä oli seuraavana päivänä edessä pitkä bussimatka Nazkaan ja sieltä Arequipaan, josta he jatkoivat vielä Santiago de Chileen. Chilestä he olivat parin päivän päästä lentämässä Australiaan. Eiköhän se flunssa viimeistään Australian helteissä hellitä.

Corpus Christi

CUSCO, PERU

Corpus Christi (lat. Kristuksen ruumis) on katolisen kirkon 1200-luvulla lanseeraama koko kansalle suunnattu iloinen juhlapäivä. Cuscossa juhlinta on tunnetusti äänekästä ja värikästä. Monet lähistöllä olevat perulaiset ja ulkomaalaiset turistit suntaavatkin tuolloin Cuscoon osallistuakseen juhlintaan. Corpus Christia voi massatapahtumana helposti pitää Latinalaisen Amerikan vastineena meidän vapullemme.

Fiestasta huolimatta päivämme käynnistyi normaalisti suhteellisen alkeellisella aamupalalla hotellissamme. Kokateet juotuamme suuntasimme kävelymatkan päässä sijaitseville lentoyhtiöiden toimistoille kysyäksemme, millä hinnalla mahdollisesti pääsisimme lentämään Cuscosta Liman kautta Perun pohjoisosaan. Saatuamme pari reititysvaihtoehtoa, päivämäärää ja hintaa päätimme nukkua yön yli ennen lopullista ostopäätöstä.

Kävelimme pääkatua pitkin keskusaukiolle, Plaza de Armasille, josta Corpus Christi kulkueen oli tarkoitus lähteä. Jalkapallokentän kokoinen aukio olikin jo täyttynyt pullolleen juhlijoista. Osalla oli päällään upeat kansallispukuja muistuttavat tamineet ja monella oli mukanaan instrumentti tai viiri. Me emme olleet valmistautuneet juhlahumuun millään tavalla. Meille riitti, että ehdimme paikalle kello 11 mennessä nähdäksemme, miten varsinainen juhlakulkue pärähtäisi täysillä käyntiin katedraalin edustalta.

Ei aikaakaan kun ilmoille kajahti Cuscon pormestarin karismaattinen juhlapuhe. Emme saaneet paljoakaan tolkkua espanjankielisen puheen sisällöstä, mutta perusliturgia tuntui tutulta. Kyseessähän oli loppujen lopuksi vakavasti otettava Jeesuksen kunniaksi tarkoitettu ehtoollisrituaali. Hilpeän rennosta karnevaalimentaliteetista huolimatta juhlijoiden huomio tuntui keskittyvän kunkin henkilökohtaisen pyhimyksen bongaamiseen, sekä siihen liittyvään palvonnanomaiseen kollektiiviseen läsnäoloon.

Kun kulkue lopulta lähti hitaasti liikkeelle, kenellekään ei jäänyt tulkinnanvaraiseksi kuinka raskas taakka harvoilla ja valituilla kantajilla oli harteillaan, ja kuinka pitkä matka heillä oli edessään. Kirkosta tuodut messiaita ja muita pyhimyksiä esittävät puuveistokset istuivat tai seisoivat kukin omalla kannettavalla lavallaan, jotka oli koristeltu värikkäillä tekstiileillä, kullalla ja kukilla. Urheimmat kantajat kävelivät paljain jaloin ja/tai ilman olkapääpehmusteita. Heille kulkue ilmeisesti oli muistutus Jeesuksen Via Dolorosasta (kärsimystentiestä).

Kulkuetta säesti Andien tuttuun sävyyn panhuilu ja rumpu. Lauluja emme pahemmin, jos ollenkaan, kuulleet päivän aikana. Erikoisinta oli seurata, miten kulkue muodostui päivän mittaan kymmenistä eri ryhmistä. Jokaisella ryhmällä oli kannettavanaan oma patsas ja he olivat pukeutuneet oman asuinalueensa, heimonsa tai seurakuntansa mukaiseen asuun. Useimmat kulkueessa olevat marssivat vakavana, mutta onneksi joukossa oli myös niitä, jotka etenivät hilpein askelin. Nuorimmat olivat hädin tuskin viidettä kesää nähneet, kun taas vanhimmat olivat jo kauan sitten siirtyneet eläkepäiviään viettämään.

Etsittyämme tovin sopivaa lounaspaikkaa aukion reunamalta löysimme lopulta vapaan pöydän ikkunan vierestä ravintolan toisesta kerroksesta. Syödessämme saimme seurattua rauhassa ihmisvilinää suoraan kulkueen yläpuolelta. Tällöin huomasimme, että moni oli hankkinut itselleen erikoislaatuisen fiesta-aurinkohatun (muistutti paperista pyöräilykypärää) ja pyhimysbongauslehtisen. Pariin otteeseen näimme, miten kulkueessa oleva ryhmä pysähtyi ja laski alas useamman tonnin painoisen taakkansa huilataakseen hetken. Kantajia myös vaihdettiin välillä.

Iltamme sujui Plaza de Armasin ympäri kävellessä. Merja halusi lopulta vetäytyä takaisin hotellillemme, jossa suunnittelimme reissumme seuraavia etappeja. Auringon laskiessa löysimme telkkarista englanninkielisen elokuvan (yleensä elokuvat dubataan espanjaksi). Tero lähti vielä myöhemmin illalla hakemaan pientä purtavaa keskustasta. Corpus Christi, mikäli juhla oli edelleen sama, oli tällöin muuttunut rauhallisesta perhejuhlasta aikuisten olutfiestaksi. Ehkäpä nautittu olut oli korvike aidolle ehtoollisviinille.

Mennessämme nukkumaan pohdimme toimisiko Suomessa kristillinen perinne, joka toisi Jeesuksen karnevaalimeiningillä kadulle kansan ihmeteltäväksi ja iloksi.

Video: ei mikään turha letkajenkka