Ristiin rastiin

HAVANNA, KUUBA

Popsittuamme runsaan buffet-aamiaisen hotellillamme loikoilimme hetken leveällä sängyllämme tutkimassa Havannan karttaa. Tänään oli tarkoitus shoppailla. Teimme nopeasti suunnitelman optimaalisesta reitistä, joka sisälsi kirpputorin, antiikkikaupan ja taidegallerian lisäksi pari asiallista rommi- ja sikaribudjua. Tämän jälkeen levitimme naamaan aurinkovoidetta, heitimme aurinkolasit silmille ja porhalsimme kadulle.

Ensimmäinen rasti osoittautui yllättävän vaikeaksi. Jopa paikalliset eivät oikein tuntuneet tietävän missä heidän kirpputorinsa sijaitsi. Ohitettuamme Intian valtion Havannalle lahjoittaman Shiva-jumalalla varustetun puistonpenkan päädyimme, ilmeisesti hyvän karman saattamana, suoraan “kirpputorille”. Kyseessä oli kaksikerroksinen ränsistynyt rakennus, jossa myytiin lähinnä keinokuituisia megabrandeilla varustettuja feikkiriepuja. Olimme paikan ainoat turistit, ja sehän ilahdutti monia – monestakin syystä.

Hinnat, mikäli ne olivat ylipäätään esillä, oli ilmoitettu pesoina. Vaikka peso tarkoittaa paikallisille Moneda Nacionalia (tunnetaan myös peso Cubanana), turisteilta pyydetään usein surutta pesosumma ns. Convertibleina, joka vastaa arvoltaan USA:n dollaria. Käytännössä tämä veto nostaa kaupan hinnan 24 kertaiseksi. Monesti yritys onnistuu, koska aina löytyy turistien joukosta yksi, jonka mielestä 2400 prosentin hinnankorotuksellakin tuote on edelleen halpa. Välillä hieman hirvittää, miten ovelan epätoivoisesti havannalaiset vedättävät turisteja, ja kuinka tolloja tai välinpitämättömiä ulkomaalaiset turistit ovat rahojensa kanssa.

Koska emme muutaman minuutin kiertelyn jälkeen löytäneet mitään ostettavaa, palasimme takaisin katuvilinään ja suuntasimme sandaalimme parin korttelin päässä oleville sekatavaramarkkinoille. Valitettavasti tämäkin osoittautui tarjontansa puolesta harmillisen vajaaksi. Merja jätti käytetyt työkalut ja ruosteiset naulanpätkät väliin ja keskittyi tutkimaan varjossa matkaoppaamme karttaa.

Aamupäivän pienestä ostospettymyksestä huolimatta suuntasimme toiveikkaana Merjan opastuksella reittimme seuraavalle rastille, antiikkikauppaan. Matkan varrella ihmettelimme monesti pahoin ränsistyneiden rakennuksien kuntoa. Osa parvekkeista tuntui irtoavan seinästä hetkellä millä hyvänsä ja erilaiset kasvit kasvoivat seinäkiveyksissä. Yhdellä parkkipaikalla hieroimme silmiämme huomatessamme, että autojen seassa kökötti ruostuneita junavaunuja.

Antiikkikaupastakaan ei löytynyt mitään ostettavaa. Yksi eläinaiheinen pronssipatsas oli kyllä upea, mutta se painoi yli 10 kiloa. Lähdimme jälleen tyhjin käsin. Kokeilimme onneamme lähistöllä olevassa taidegalleriassa. Kuumuus pakotti meidät kulkemaan kadun varjoisalla puolella ja ottamaan aika ajoin vesipullostamme pienet hörpyt. Nappasin valokuvan kadun varrella olevasta autonkorjaajasta, jolla oli pää hassusti auton rengasaukon sisällä.

Taidegalleria oli laadukas ja ah, ihanan viileä. Seinillä roikkui usean taiteilijan öljyvärimaalauksia, etsauksia ja piirroksia. Kaikista huokui tarkkaan harkitut teemat, kompositiot ja terävä tekniikka. Iloksemme löysimme yhden huoneen veistosten seasta tutun taiteilijan nimen, Douglas Lucas Mederoksen, joka sattumoisin oli eilen ostamamme lasi- ja metallitaideteoksen tekijä. Tiedustellessamme gallerianpitäjältä teosten hintatasoja tulimme nopeasti vakuuttuneiksi, että tuhansien dollarien investointi taiteeseen ei ollut ihan se mitä olimme ajatelleet. Kuullessamme Mederoksen veistoksen hinnan, eilen Lucasin vaimolta 35 dollarilla ostettu teos sen sijaan tuntui erittäin hyvältä hankinnalta.

Päivän kolmantena rastina olivat vuorossa rommi- ja sikarikaupat. Tarkoituksena oli ostaa Havannan kallein rommipullo tuliaiseksi ja lahjaksi Merjan siskon miehelle, Jussille, joka täyttäisi kohtapuolin 50 vuotta. Kuubalaisia sikareita tyrkytetään kaduilla liiaksikin, mutta ollakseen varma laadusta kannattaa etsiä lisensoitu tupakkamyymälä. Rommin laadukkuuden osalta meillä oli jo jonkinlaista kokemusta ja ymmärrystä, mutta sikareiden osalta olimme täysin diletantteja.

Koska olimme jo kävelleet aikamoisen matkan, päätimme helpottaa urakkaamme nappaamalla taksin tai cocon. Tiesimme paljonko kyseisestä kadunkulmasta oli matkaa määränpäähämme ja paljonko menopelit yleensä laskuttavat turisteilta, mutta jostain syystä tänään hinnat olivat nousseet ja kuljettajat eivät olleet neuvottelutuulella.

Ihmettelimme miten pimeästi rahaa tekevät kuskit eivät olleet halukkaita hurauttamaan 5 minuutin ajomatkan päähän 3 dollarilla, vaan pysyivät tiukasti kiinni 5 dollarin hinnassa, ja jättivät lopulta koko diilin sikseen. Onko tämä nyt sitten sitä kysyntään ja tarjontaan perustuvaa vapaata markkinataloutta? Oli miten oli, me äänestimme lopulta jaloillamme, sanan varsinaisessa merkityksessä, kävelemällä ilmaiseksi kyseisen etapin.

Parissa ensimmäisessä rommikaupassa ei oikein tärpännyt. Kyselin espanjaksi myyjiltä, onko esitetty pullo Kuuban parasta rommia. Eräässä liikkeessä myyjä osasi englantia, mutta esitteli silti meille rommipullojen saloja espanjaksi. Päädyimme sarjanumeroituun pulloon, jonka kyljessä oli etsimämme Gran Anejo-merkintä. Pullon todellinen substanssi, eli sen sisältö, ei varmaan ollut Jussin ikäinen, mutta kyse oli ainakin 12 vuotiaasta ilojuomasta. Nakkasimme VISA-kortin tiskiin ja marssimme sikariliikkeeseen ihmettelemään sikareiden ihmeellistä maailmaa.

Erilaisia tupakkatuotteita oli hyllyissä esillä sen verran, että jouduimme ihan miettimään mitä olimme tulleet ostamaan. Siis millaisia sikareita tarkkaan ottaen etsimme. Suurimmat olivat 20 senttisiä mojovan maskuliinisia dynamiittipötkylöitä kun taas valikoiman pienimmät muistuttivat hennon tikkumaisella olemuksellaan naisellisen siroja mittoja. Hintahaitari liikkui dollarista kolmeenkymmeneen dollariin kappale. Jotkut sikarit oli kääritty hienosti nippuihin tai asetettu mahonkiseen laatikkoon. Pienen ihmettelemisen jälkeen päätimme satsata aitoihin Cohiba-sikareihin, jotka laitettaisiin kotona jakoon tuliaisina.

Iltapäivän puolelle tultaessa koukkasimme ennen lounasta lähistöllä oleville markkinoille. Ostimme kojuista pari soitinta ja kourallisen verran koruja. Nyt alkoi tuntua, että pääsimme shoppailussa vihdoinkin vauhtiin. Kävimme vielä Havannan vanhassa kaupungissa 1791-nimisessä hienostoliikkeessä tutustumassa käsinvalmistettuihin hajuvesiin. Valitsimme vitriinistä tuliaisiksi vanhanaikaisen mallisen keraamisen pullon, joka täytettiin mielestämme koko mestan miellyttävimmällä tuoksulla. Myyjä sinetöi pullonkorkin steariinilla ja pakkasi koko komeuden visusti läpinäkyvään muoviin. Tämä kainalossa tepastelimme suoraan rennonnäköiseen katuravintolaan ja tilasimme molemmille tarjoilijan suositteleman lounas-setin, joka taisi olla paikan ainoa vaihtoehto.

Vetäessämme peruspöperöä poskeen aloimme keskustella viereisessä pöydässä istuvan nuoren irlantilaispariskunnan kanssa. Yritimme päästä yhteisymmärrykseen siitä, miten Havannassa on tunnistettavissa ylihinnoitteluun viittaava tendenssi. Ymmärtääksemme kuubalaisten palkat eivät mitenkään ehdi seurata hintatason kovaa nousua, ja vaikka turisteilla tuntuukin olevan lähes rajaton maksukyky näimme selkeänä riskinä, että he hinnoittelevat itsensä kohtapuolin ulos.

Irlantilaiset eivät samaistuneet näkemykseemme, mutta eivät myöskään esittäneet vastakritiikkiä. Voi olla, että lyhyellä lomamatkalla mekään emme kokisi asioita ihan näin vahvasti, emmekä edes haluaisi miettiä koko asiaa. Pidemmällä reissulla suomalaiselle edullisissa maissa rahan arvo saa helposti uuden merkityksen. Ja onhan rahaa toki pitkällä matkalla käytettäväkin säästeliäämmin kuin viikon lomalla.

Illan viimeinen rasti ja maali oli luonnollisesti hotellimme. Kiertelimme hieman Havannan vanhaa kaupunkia ilman sen kummempaa päämäärää ja törmäsimmekin kahteen erittäin valokuvaukselliseen malliin, jotka poseerasivat turisteille pientä korvausta vastaan. Ensimmäinen oli sopivasti ikääntynyt nainen vaaleanpunaisessa mekossa suuri havannalainen sikari poskessa. Toinen oli puolestaan huomattavasti vanhempi herrasmies, jonka valloittava habitus oli hybridi Ernest Hemingwaysta ja Ché Guevarasta. Huomasin, että tämähän on sama mies, jonka naama on opaskirjamme kannessa!

Luikertelimme hitaasti hotellia kohti. Jokaisella kadunpätkällä oli jossain määrin mielenkiintoista vilskettä ja vilinää. Havannalaisilla perheillä tuntuu olevan tapana kokoontua iltaisin asuinrakennuksensa ulkopuolelle ihmettelemään naapureittensa kanssa maailman menoa. Satunnaisille ohikulkijoille hymyillään herkästi ja osalle tarjotaan rommipullosta huikkaa. Havannan kaduilla on ainutlaatuista positiivista energiaa.

Hotellille päästyämme Merja alkoi kerätä tavaroitamme pakatakseen rinkkamme huomista paluumatkaa varten. Siirtelin kamerasta valokuvia koneelle, kunnes päätin lähteä viemään jollekin ohikulkijalle lukemamme englanninkieliset kirjamme ja hakemaan samalla vielä pari pientä rommipulloa tuliaisiksi. Kello oli tuolloin lähestulkoon puoli yhdeksän illalla.

Tunnin kuluttua lähdettyäni Merja rupesi ihmettelemään, missä se mies oikein luuraa. Vasta parin soiton ja rankan tekstiviestitykittelyn jälkeen vastasin olevani ihan kulman takana ja tulevani hotellille parin minuutin sisällä. Oven avattuaan Merja tilitti vihaisena olleensa todella huolestunut. Saimme aikaan oikein kunnon riidan, kunnes sain selitettyä mitä oli tapahtunut.

Pari tuntia aikaisemmin olin tutustunut parin korttelin päässä hotellilta parikymppiseen englantia puhuvaan Felixiin, joka kiitteli vuolaasti hänelle lahjoittamistani kirjoista. Kuultuaan, että etsiskelin rommia Felix opasti minut kulman takana olevalle 24/7 kioskille. Parin pullon hankinnan jälkeenkin juttua tuntui riittävän, joten Felix kutsui minut perheensä luo kylään. Kuulemma senior Sanches ja Maria-äiti ovat aina mielissään tavatessaan uusia ihmisiä. En ollut ihan varma kutsun vilpittömyydestä, mutta päätin kokeilla onneani.

Lyhyen korttelipujottelun jälkeen tulimme nuhjuisen näköisen kapean porttikäytävän eteen. Kapean käytävän läpi käveltyämme pääsimme pittoreskille takapihalle. Jostain ylempää kantautui letkeää lattarimusiikkia. Paikalla oli kolme aikuista, yksi vanhus ja kasa lapsia. Felix selitti silmät kirkkaina, ja äärimmäisen nopealla espanjankielellä, kuka olin ja kuinka hienot kirjat olin antanut. Kaikki tulivat ihmettelemään kirjoja. Katselin tilannetta vierestä hieman huvittuneena – kyseessähän oli vain pari käytettyä englanninkielistä pokkaria.

Senior Sanches pyysi minua istumaan. Maria-äiti toi puolestaan limonada-mehua. Perheen mummeli ei sanonut mitään vaan tyytyi tarkkailemaan hieman sivummalta. Sanches tiuski äidille, että ei kai tässä miehelle limpparia tarjota. Hetken kuluttua seurueen keskelle asetettiin matala pöytä ja sen keskelle tuotiin avaamaton rommipullo; paljon isompi kuin mitä olin ostanut. Sanchesin korkatessa pullon auki hän kysyi, mitä ja miten Suomessa juodaan. Koska en ihan ymmärtänyt kysymystä Felix käänsi asian englanniksi. Sepitin spontaanisti jutun Finlandia-vodkapullon pyörittämisestä (totuus vai tehtävä -leikistä). Felix käänsi asian espanjaksi, jonka jälkeen Sanches suorastaan vaati, että opettaisin heille pullon pyörittämisen. Kaikki purskahtivat nauruun.

Selitin säännöt ja näytin, miten pulloa pyöritetään pöydällä sekä miten kuppi kulautetaan pohjanmaan kautta huutamalla kippis onnistuneen suorituksen jälkeen. Sain kunnian aloittaa. Pullonkaula osoitti Felixiä, joka valitsi itselleen totuuden sijaan tehtävän. Määräsin tehtäväksi pidättää minuutin verran hengitystä. Kaikki, jopa mummeli, halusivat kokeilla samanaikaisesti. Pienellä fuskulla Felix suoritti tehtävänsä ja kaikki taputtelivat käsiään meidän molempien kulauttaessa juomat kurkusta alas.

Tunnin aikana huomasin kaksi keskeistä asiaa: rommi ei onneksi kolahtanut kuin lekalla päähän ja pelin totuuskysymysten avulla oli mahdollista kysyä melkein mitä vain Kuubaan liityvästä kulttuurista. Näin Sanches muun muassa kertoi, että keskivertoansio Havannan ydinturistialueella on noin 50 dollaria per viikko. Harva, jos kukaan, kykenee enää elättämään perhettään peruspalkalla. Maria-äiti huomautti, että 200 dollaria kuukaudessa pitää usein jakaa koko perheen kesken. Tässä vaiheessa rupesin kiittelemään seurasta ja ilmoitin palaavani kiltisti vaimon luo. Herra sanches olisi halunnut Merjankin mukaan, mutta Felix helpotti lähtöäni kertomalla, että tämä oli viimeinen iltamme Havannassa.

Merjan rauhoituttua menimme molemmat hotellin katubaariin yhdelle mojitolle. Kävimme kysymässä monelta seuraava kabaree-esitys alkaisi hotellimme vieressä olevassa teatterissa. Kello oli tuolloin noin 22.30 ja olisimme joutuneet odottamaan ainakin tunnin.

Päätimme kävellä Prada-katua pitkin merta kohti. Jostain syystä yksi orvonnäköinen koira rupesi seuraamaan meitä. Aluksi emme oikein piitanneet sen seurasta, mutta istauduttuamme penkille ja koiran asettauduttua eteemme makaamaan meidän oli suorastaan pakko rapsuttaa sitä vähän. Tämän jälkeen olimmekin pitkän tovin Pradan parhaita kavereita. Eräs paikallinen nosti peukalonsa pystyyn huomatessaan meidät koiran kanssa. Ristiin rastiin -shoppailupäivän päätteeksi viimeinen yömme Kuubassa sujui kaikesta huolimatta hyvissä merkeissä.