Abbaa Ecuadorissa

MANCORA, PERU – GUAYAQUIL, ECUADOR

Nautiskelimme viimeisestä aamiaisesta Casa de Playan merenrantaterassilla. Tilasimme in, joka kyyditsi meidät Mancoran keskustaan bussin lähtöpaikalle. Olimme siellä vähän ennen kello yhdeksää, jolloin bussimme piti lähteä. Jouduimme kuitenkin odottamaan lähes tunnin. Bussi oli jäänyt jumiin johonkin poliisin tarkastuspisteeseen matkan varrella. Vaihdoimme muutaman sanasen kahden australialaismiehen kanssa, jotka myös odottivat samaa bussia. He olivat matkalla vähän Mancoraa pohjoisemmassa olevaan rantalomakohteeseen.

Tarkkailimme paikallista kanojen myyntiä. Mies ajoi kuorma-auton tien laitaan. Pari muuta miestä tuli kanaostoksille. Valmiiksi nyljettyjä kokonaisia kanoja oli laatikoissa kuorma-auton lavalla. Sieltä mies nappasi niitä jaloista kiinni ja laittoi vaa'alle. Lyhyen kaupanteon jälkeen kanat jatkoivat matkaa skootterin sarveen kiinnitetyssä muovipussissa.

Meidän oli tarkoitus vaihtaa bussia Tumbesissa. Vaihtoaikaa piti olla noin tunti, jolloin olimme ajatelleet käydä lounaalla. Bussimme saapuessa tunnin myöhässä meitä huolestutti, ehdimmekö lainkaan Tumbesista lähtevään bussiin. Meille liput myynyt nainen vakuutti vaihdon onnistuvan ja kertoi siskonsa olevan meitä vastassa. Sisko varmistaisi, että löydämme bussin Tumbesissa. Emme olleet lainkaan varmoja, että näin tulisi tapahtumaan, mutta se olisi sen ajan murhe.

Bussi oli huomattavasti odottamaamme parempitasoinen. Televisioissa pyöri jokin elokuva, mutta se oli lähes lopussa. Keskityimme maisemien ihailuun. Bussi ajoi rannan tuntumassa. Noin puolen tunnin kuluttua australialaismiehet jäivät pois hiljaiselta vaikuttavassa kylässä. Pari kertaa poliisit pysäyttivät bussin ja tarkastivat matkustajalistoja ja matkalippuja. Pienten epäselvyyksien selvittelyn jälkeen pääsimme kuitenkin jatkamaan matkaa.

Parin tunnin kuluttua saavuimme Tumbesiin. Bussin pysähtyessä huomasimme paikallisen nuoren naisen lukuisten autoriksakuskien keskellä. Hänen täytyi olla meille liput myyneen naisen sisko. Ja näin oli. Hänkin tunnisti heti meidät siskonsa kuvausten perusteella. Saimme laukkumme bussin tavaratilasta ja astelimme naisen perässä hänen varaamaansa riksaan. Ilmeisesti seuraava bussimme ei lähtisikään samasta paikasta tämän bussin kanssa. Riksamatka kesti pari minuuttia. Nainen maksoi kyydin ja haki meille liput bussiin lipunmyynnistä.

Jouduimme odottelemaan bussin lähtöä noin 15 minuuttia. Se riitti vessakäyntiin ja yritykseen hankkia jotain syötävää mukaan viiden tunnin bussimatkalle. Lähistöllä ei ollut oikein mitään, mistä ostaa syötävää. Parissa kioskissa oli lähinnä virvoitusjuomia ja sipsejä. Ostimme mukaan jotain pientä, jottemme ihan kuole nälkään matkan aikana.

Bussi oli selvästi ensimmäistä huonompitasoinen, mutta kohtuullisen siisti. Se itseasiassa siivottiin juuri ennen siihen nousuamme. Laitoimme varmuuden vuoksi rinkat muovisäkkeihin, koska siivouksen jäljiltä tavaratila oli mitä todennäköisimmin märkä. Meillä oli etummaiset paikat, joissa oli ruhtinaallisesti jalkatilaa. Tosin kaikki bussiin nousevat kulkivat jalkojemme editse. Bussissa ei ollut ilmastointia. Oli kuuma päivä, joten kuski piti etuovea auki ja matkustajat availivat ikkunoita. Kyllähän se niinkin toimii, mutta oli aika tuulista.

Pian ajoimme Perun ja Ecuadorin rajan tuntumassa olevaan kaupunkiin, jossa oli kova kaupankäynnin meininki. Kaupungin laidalla sijaitsi Perun raja-asema isossa valkoisessa talossa, jonka eteen bussimme pysähtyi kuljettajan ilmoittaessa kaikille, että on aika käydä leimauttamassa passit. Kävelimme rakennukseen sisälle. Meidät ohjattiin jonoon erään huoneen ulkopuolelle ja lähes militaristisessa järjestyksessä kävin yksitellen huoneessa leimauttamassa passimme. Sen jälkeen piti siirtyä samantien toisella puolella käytävää olevaan huoneeseen, jossa käsiteltiin maahantulolomakkeet samassa sotilaallisessa hengessä. Tämän jälkeen sai kävellä ulos. Ostimme kioskista mandariineja ja energiajuomaa ennen kuin palasimme bussiin.

Ecuadorin raja-asema sijaitsi vaatimattomassa matalassa rakennuksesssa tien vieressä. Siellä oli ihan erilainen meininkin kuin Perun puolella. Rajavartijat olivat harvinaisen hyväntuulista sakkia. Kopissa soivat Abban biisit ja tunsimme ulos asti viilentävän ilmastoinnin. Kääntyessämme luukulta takaisin bussille törmäsimme yllättäen samoihin australialaismiehiin, jotka odottelivat kanssamme bussia Mancorassa. He olivat tiirailleet hetken kyläpahasta, jossa olivat jääneet pois ja päätyneet jatkamaan samantien matkaa. Nyt he tulivat jälleen kanssamme samaan bussiin.

Ecuadorin puolella, kun bussi pysähtyi sisään virtasi samantien kaupustelijoita mitä erilaisimpien tuotteiden kanssa. Hedelmiä, vettä, pähkinöitä yms. oli jatkuvasti tarjolla. Jonkin matkaa rajalta päästyämme oli noin puolen tunnin pysähdys pienessä kaupungissa. Paikalliset matkustajat lähtivät hakemaan lounasta itselleen tai jopa syömään toisella puolella tietä oleviin pieniin katuravintoloihin. Itse emme uskaltautuneet ensin mihinkään, kun emme tienneet kuinka pitkä pysähdys tulisi olemaan. Lopulta Merja lähti katsomaan, josko hän löytäisi suklaata jostain lähitienoon kojusta. Ei löytynyt ja tietysti bussi oli lähdössä heti kun hän pääsi nurkan taakse. Onneksi Tero jäi bussiin ja sai kuskin odottamaan pari minuuttia, jotta Merja ehti mukaan.

Ecuadorissa maisema muuttui totaalisesti. Kaukaisuudessa näkyi vuorijono, mutta tien ja sen välillä oli valtavat banaaniviljelmät. Täältä ne banaanit sinne meidänkin S-Marketiin taitavat tulla. Tie halkoi banaanipuuviljelmiä, jotka jatkuivat silmänkantamattomiin. Kymmeniä kilometrejä maisema oli vain ja ainoastaan banaanipuita.

Jos olimme hämmästyneet innokkaita myyntimiehiä siirtyessämme Boliviasta Peruun, niin Ecuadorissa vasta huomasi yritteliäisyyden runsauden. Teiden varsilla oli jos jonkinlaista tavaraa kaupan bensapulloista omituisiin rapupaketteihin. Ennen Guayaquilia näimme myös ensimmäiset bussipresentaatiot, jossa pysäkiltä bussiin hypännyt kaupustelija pitää presentaation ja yrittää saada kaikki ostamaan jotakin koruista erilaisiin pillereihin ja kekseihin. Merja sortui ostamaan keksejä, kun oli niin ainutlaatuinen mahdollisuus ja tarjous, ja koska hänellä oli niin nälkä.

Illansuussa saavuimme vihdoin yli kahden miljoonan asukkaan Guayaquiliin. Kaupunki on Ecuadorin liike-elämän keskus. Astuessamme bussista ulos sovimme australialaismiesten Benin ja Brettin kanssa, että otamme yhteisen taksin keskustaan. Kävelimme sisään valtavalle linja-autoasemalle, joka sai meidät kaikki haukkomaan henkeämme. Tämä oli linja-autoaseman lisäksi modernein ostoskeskus, mitä olimme nähneet pariin kuukauteen Boliviassa ja Perussa reissatessamme. Tuli ihan kotoinen olo.

Meillä kesti hetken ennen kuin löysimme taksiaseman, mutta se olikin sitten tupaten täynnä takseja. Kysyessämme hintaa keskustaan valitsemamme hotellin eteen hinta oli yllättäen edullisempi kuin opaskirjassamme mainittu. Sitten vaan kyytiin. Ben ja Brett osoittautuivat aivan hurmaavaksi homopariskunnaksi, joiden kanssa juttu luisti mukavasti. Taksi jätti meidät Hotel Las Penasin eteen, josta kävimme kysymässä huoneita. Huone oli ihan mukiinmenevä, muttei 60 dollarin hintansa arvoinen. Kaiken lisäksi heillä olisi ollut huoneet meille vain yhdeksi yöksi. Vastaanottovirkailija neuvoi meidät saman ketjun edullisempaan hotelliin, joka oli kävelymatkan päässä.

Piipahdimme matkan varrella eräässä hotellissa katsomassa huoneita, mutta emme halunneet jäädä sinne, koska heillä ei ollut lämmintä vettä. Ben ja Brett päättivät jäädä tähän majapaikkaan. Me jatkoimme matkaa nurkan takana sijaitsevaan Hotel Californiaan, joka sai kelvata koska oli jo pimeää emmekä jaksaneet enää etsiskellä enempää. Ainakin suihkusta tuli lämmintä vettä ja huone oli siisti.