Haasteellinen tulivuori

PUCON, CHILE

Kello soi 5.45. Kömmimme ylös sängystä. Edellisenä iltana keittiön kanssa järjestämämme aamiainen odottaa meitä ruokailuhuoneen pöydällä: mysliä, jogurttia ja hedelmiä. Lisäksi emännät ovat valmistaneet meille eväsleivät otettavaksi mukaan.

Ulkona on pimeää, kun kävelemme Aguaventuran liikkeeseen vähän ennen kello seitsemää. Olemme ryhmän ensimmäiset. Ystävällinen omistaja toivottaa meidät tervetulleeksi. Jännityksellä kuuntelemme päätöstä siitä, onko sää riittävän hyvä, jotta pääsemme kiipeämään Villarica-tulivuorelle. Hänen mukaansa tänään on viimeinen mahdollisuus ennen kuin sää huononee. Loistavaa.

Pian 13 henkilön ryhmämme on kasassa. Aguaventuran pakkaamista repuista löytyy kypärä, liukuri, tuulihousut ja -takki, housusuojukset, jääpiikit, hanskat ja jäähakku. Lisäämme mukaan vielä omat eväämme ja olemme valmiit lähtöön. Pakkaudumme minibussiin. Matkan varrella teemme lyhyen pysähdyksen, kun oppaat hakevat omia eväitään supermarketista. Sen jälkeen lähdemme nousemaan kohti Villarican huippua, joka kohoaa 2 847 metriin merenpinnan yläpuolelle.

Auto jää 1 400 metrin korkeuteen, josta kapuamme vähän matkaa hiihtohissille. Nousemme hissillä 1 800 metriin. Ryhmällämme on mukana neljä opasta. Perusperiaate on, että Villaricalle noustaessa pitää olla yksi opas kolmea vaeltajaa kohden. Pääoppaamme vetää ryhmää ja loput tulevat jonon hännillä. Aurinko on juuri nousemassa ja pilkistää harjanteen yli. Ensimmäinen etappi kestää vähän yli puoli tuntia. Se on melko jyrkkää nousua. Onneksi etenemme rauhallista tahtia. Silti alan puuskuttaa.

Pidämme tauon saapuessamme lumirajalle 2 200 metrin korkeuteen. Juomme vettä, syömme energiapatukan ja toisen lounasleivistämme ihastellessamme vuoristomaisemaa. Tauon päätteeksi laitamme kypärät päähän ja jääpiikit kenkiin kiinni. Opettelemme käyttämään jäähakkua. Hakku tulee pitää jatkuvasti ylämäen puoleisessa kädessä. Jos lähtee luisumaan lumessa, hakku isketään lumeen jolloin vauhdin pitäisi pysähtyä.

Lumessa kuljemme siksakkia, jotta nousu ei olisi niin raskas ja pystyisimme hyödyntämään jääpiikkien antaman tuen kunnolla. Kaikilla on oltava aurinkolasit päässä, sillä aurinko on niin voimakas että se voi polttaa verkkokalvon puhki. Sää on upea, mutta iltapäiväksi odotetaan sadetta. Toivottavasti ehdimme ylös kraaterin reunalle ennen sitä.

Lumietappi on todella pitkä. Välillä on pakko pysähtyä puuskuttamaan. Ja katselemaan maisemia. Puolivälissä pidämme lyhyen tauon. Viimeiset puoli tuntia olen niin loppu, että keskityn vain edelläni olevan oppaan jalkojen seuraamiseen. Piikit suhahtavat jäähän tasaiseen, hitaaseen tahtiin. Näen vain lumen ja keskityn saman tahdin ylläpitämiseen. Hakun piikki jäähän. Vasen jalka. Oikea jalka. Käännös. Hakku toiseen käteen, piikki maahan. Oikea jalka. Vasen jalka... Emmekö me ikinä pidä taukoa?

Katson ylös ja näen kymmeniä vaeltajia. Osa on jo vuoren huipulla. Katson alas ja näen kymmeniä vaeltajia. Tämä on erittäin suosittu retki. Välillä oppaat huutavat “roka”, kun kivi vierii rinnettä alas. Onneksi meidän kohdallemme ei osu yhtään vierivää kiveä. Ne tulevat hurjaa vauhtia, joten kypärät ovat tarpeen. Vihdoin saavumme lumiosuuden ylärajalle ja pidämme tauon. Tankkaamme vähän eväitä ja otamme jääpiikit pois. Kolme nuorta naista ryhmästämme päättää jättää retken kesken ja lähtee yhden oppaan kanssa alas. Istuttuani hetken tuntuu, että jaksan hyvin vuoren huipulle asti. Itse asiassa olen sitä mieltä, että ensimmäinen etappi ennen lumiosuutta oli rankempi kuin lumessa tallustaminen.

Innostan muita jatkamaan, sillä pelkään sään huononevan ja estävän nousumme. Ihmettelemme, miksei ryhmää jaeta osiin kun meillä on useita oppaita. Lähden nousemaan ensimmäisenä oppaan perässä, mutta tämä osuuspa onkin vaikea. Kipuamme jyrkännettä epämääräistä polkua laavakivien seassa. Kivet liikkuvat ja ovat todella teräviä. Kaiken lisäksi jyrkänteellä tuulee aika paljon. Virva nuorempana ja hyväkuntoisempana ohittaa minut. Jalka ylös... ja toinen... puuskutus... jalka ylös... ja toinen... puuskutus... Älyttömän hidasta menoa. Pelkään, että pudotan laavakiviä perässäni tulevien niskaan. Varon, etten kompastu ja putoa teräviin kiviin. Välillä vilkaisen ylös. Ihan toivotonta – huippu ei tule millään lähemmäksi.

Oppaamme kannustavat meitä huudellen suomeksi “Mennään”, jonka juuri opetimme heille. Me kolme suomalaista pääsemme heidän perässään ensimmäisinä ryhmästämme huipulle. Oppaat halaavat ja onnittelevat kaikkia ylös päässeitä. En edes uskalla ajatella, miten pääsemme viimeisen jyrkänteen alas. Meillä on noin puoli tuntia aikaa nautiskella saavutuksestamme.

Ensimmäiseksi on pakko päästä kurkkaamaan kraaterin reunalta. Henki salpautuu, kun tulivuoren uumenista nousee rikkipitoista höyryä. Yskittää. Reunalla tuulee voimakkaasti. Pitää olla varovainen, ettei putoa kraateriin. Yllätykseksemme aukon reunamalla on myös jäätä. Hyvällä tuurilla Villarican huipulla voi nähdä magmapurkauksia, mutta meitä ei tällä kertaa onnista. Harmillista. Olin ajatellut, että kun se on nähty, niin sitten ei tarvitse enää kivuta yhdellekään tulivuorelle.

Chilessä on noin 10 prosenttia maailman aktiivisista tulivuorista. Viidellekymmenelle niistä voi kiivetä. Villarican huipulta näemme Llaiman, joka aktivoitui alkuvuodesta 2008. Kaksi sataa henkilöä evakuoitiin ja alueen kylät ja kaupungit olivat hälytystilassa. Alue on vieläkin osittain suljettu. Upeasta vuoristomaisemasta bongaamme järvien lisäksi useita tulivuorihuippuja, kuten Quetrupillanin ja Argentiinan puolella olevan Laninin. Allamme levittäytyy myös Villarican rinteen jäätikkö. Talvella koko vuori on lumen peitossa ja täällä voi lasketella.

Istahdamme hetkeksi suojaisaan paikkaan syömään eväitä ennen kuin aloitamme laskeutumisen. Laitamme hanskat käteen, jotta voimme pitää kiinni terävistä kivistä jyrkänteellä. Pitää olla todella varovainen. Moni menettää tasapainonsa, kun kivi liikahtaa pois jalan alta. Etenen hitaasti. Laskeudun kyykkyyn, jotta pääsen menemään hankalimmista kohdista. Välillä jyrkänteellä on ruuhkaa, kun osa ryhmistä ravaa vielä ylös toisten jo tullessa alas. Erityisen hankalaa on kapealla harjanteella, johon on vedetty köydet helpottamaan liikkumista. Alasmeno on silti helpompaa kuin ylöstulo.

Olen helpottunut, kun pääsemme lumirajalle. Kaivamme repuista housusuojukset ja liukurit. Vuorossa on retken hupiosuus. Lumeen on tehty kapeat kourut, joita pitkin pääsee laskemaan liukureilla alas. Istun kourun alkuun. Opas selittää, että jäähakku tulee pitää poikittain sylissä, jolloin sitä voi käyttää jarruna iskemällä sen lumeen; piikki hidastaa vauhtia ja hakkuosa pysäyttää. Toivottavasti osaan käyttää sitä.

Ensimmäinen lasku on lyhyt ja päättyy mukavasti lumikasaan, joka pysäyttää vauhdin. Alan päästä fiilikseen. Seuraavakin kouru on vielä harjoittelua, mutta tällä kertaa uskallan jo nauttia menosta. Kolmas tökkii vähän, kun lumi on niin nuoskaista. Keksin nostaa jalkoja ylemmäs, jolloin saan lisää vauhtia.

Neljäs kouru on valtavan pitkä. Lasken täyttä vauhtia ilosta kiljahdellen kuin pikkutyttö. Joku nainen toisesta ryhmästä etenee etanavauhtia ja kerää isoja lumikasoja tielleni. Minulla on vauhtia sen verran, että pääsen kasojen yli kuin hyppyristä. Kun saavutan naisen, pysäytän vauhdin. Hyppään pois kourusta ja ohitan hänet. Nautin vauhdin hurmasta. Mutta kääk, lopussa ei olekaan lumikasaa, vaan jatkan matkaa kohtia kivijyrkännettä. Nyt hakku käyttöön. Miten se oikein toimikaan? Kopautan hakulla polveeni ennen kuin saan sen iskettyä jäähän. Vauhti ei pysähdykään kokonaan, vaan jatkuu edelleen. Yritän nojata hakkuun ja vauhti hidastuu. Opas juoksee alempaa vastaan. Selvisinpäs.

Kävelemme muutaman metrin alaspäin viimeiselle liukumäelle, joka menee siksakkia syvällä lumen keskellä. Opas varoittaa, että lopussa on laavahiekka vastassa, joten pitää varautua jarruttamaan ajoissa. En ole varma, kuinka monta mutkaa mäessä on, joten pidän vauhdin hallinnassa koko matkan. Nauraen ja kiljuen tupsahdan mäen lopussa olevaan laavahiekkakasaan. Eipä ole pitkään aikaan ollut näin hauskaa.

Pakkaamme kypärät, liukurit, housusuojukset yms. reppuihin. Lähdemme laskeutumaan pehmeässä laavahiekassa. Vauhti kiihtyy ja liikkeet näyttävät siltä kuin liikkuisi kuussa. Menemme tasatahtia käsikädessä Teron kanssa, jottei nostattamamme hiekkapilvi pöllyä kummankaan päälle. Laskeutuminen tuntuu pehmeältä ja helpolta, kunnes vanha vaivani jälleen alkaa oireilla. Polven alapuolelle sattuu enkä pysty astumaan kunnolla. Tahti hidastuu. Pehmeä laavahiekka loppuu. Nousemme harjanteelle, josta laskeudun tuskallisen hitaasti jäähakkuun nojaten hissin yläasemalle. Yksi oppaista odottaa meitä. Valitettavasti hissiä ei ole mahdollista ottaa alaspäin.

On pakko jatkaa kävellen. Tuskani helpottaa vähän, kun Tero ottaa reppuni ja opas antaa minulle suksisauvansa. Muut ovat jo lähes alhaalla. Ikävää, että he joutuvat odottamaan minua. Laskeutuminen tuntuu kestävän ikuisuuden. Katselen, kun eräs mies etenee takaperin alaspäin. Hänellä on myös jalkavaivoja. Seuraan hänen esimerkkiään. Tero toimii silminäni ja pääsen vähän nopeammin alas. Takaperin mennessä käytän eri lihaksia, joten kipua ei tunnu. Huokaisen helpotuksesta, kun pääsemme vihdoin alas. Virva tulee meitä vastaan. Auto odottaa jo. Hieno, mutta raskas vaellus on takana, kun saavumme Aguaventuraan noin klo 17. Nautimme vielä olutta tai cocacolaa tulivuorta katsellen. Illaksi olemme varanneet retken kuumille lähteille.

Vaellusretken hinta: 58 EUR/hlö (sis. kaikki tarvittavat varusteet, lisäksi hissi 7 EUR/hlö)

Pyllymäkeä alas Villaricalta: