Atacama Rules of UNO

AUTIOMAA, BOLIVIA

Kaikille meille tuttu UNO-peli saa suola-aavikkoretkellämme uusia ulottuvuuksia soveltaessamme sveitsiläisiä ja kehittäessämme uusia sääntöjä, joita kutsumme Atacama-säännöiksi.

Tässä siis lisähaastetta kotoisia peli-iltoja varten:

- kun joku pelaajista laittaa pakkaan numerokortin seitsemän, jokaisen pelaajan pitää läpätä kätensä pakan päälle. Viimeisenä kätensä pakan päälle läppäissyt joutuu nostamaan kaksi korttia.

- kun joku pelaajista laittaa pakkaan “draw 2” -kortin (nosta kaksi), seuraavan pelaajan on mahdollista kääntää se takaisin edelliselle pelaajalle samanvärisellä “reverse” -kortilla (toiseen suuntaan) tai nokittaa toisella “draw 2” -kortilla siirtäen nostovuoro seuraavalle pelaajalle. Tällöin seuraava pelaaja joutuu nostamaan neljä korttia tai vastaavasti hyödyntämään itsellään olevia “draw 2” tai “reverse” -kortteja. Sama pätee myös “draw 4” -kortteihin.

- SMASH = kuka tahansa pelaaja voi laittaa pakkaan saman numerokortin kuin mikä siihen on viimeisimmäksi laitettu (sama numero ja sama väri). Tällöin pelivuoro siirtyy kortin laittaneesta pelaajasta seuraavalle eli ohittaa sen, jonka vuoro alunperin oli

Varo varkaita Bolivian rajalla

AUTIOMAA, BOLIVIA

Estrella del Surin yksi asiakas oli huonovointinen ollessamme Bolivian raja-asemalla. Kun hänen passinsa saatiin tarkastettua, hän joutui ryntäämään ulos oksentamaan. Ulkona hän huomasi lompakkonsa unohtuneen rajavartijan pöydälle. Hän ampaisi takaisin sisään kysellen lompakkonsa perään. Sitä ei löytynyt mistään. Myöhemmin selvisi, että eräs italialainen kanssamatkustajamme oli nähnyt rajavartijan laittavan lompakon taskuunsa.

5 500 metrin korkeudessa

AUTIOMAA, BOLIVIA

Aamulla jännittää tai suorastaan pelottaa. Tänään nousemme todella korkealle, Bolivian altiplanolle. Koko ryhmämme pohtii, miten korkea ilmanala tulee vaikuttamaan kehoihimme. Saammeko vuoristotaudin oireita vai selviämmekö pelkällä säikähdyksellä? Kukaan ei ole aikaisemmin ollut yli 5 000 metrin korkeudessa. Teron kanssa kävimme vuonna 2001 Intian Himalajalla 4 000 metrissä emmekä silloin kokeneet mitään epämiellyttäviä oireita.

Odotamme minibussia hostelimme pihalla klo 7.45. Olemme pakanneet rinkkamme Sini-jätesäkkeihin, jotta ne eivät pölyyntyisi pahasti autiomaaretkellä. Pikkurepuissa meillä on aurinkovoidetta (SPF 40), lämpimiä vaatteita, kamera, aurinkolasit, pyyhe, uikkarit, vessapaperia, vettä ja naposteltavaa.

Minibussissa meitä on 12. Tunnelma on odottava. Saavumme pian Chilen raja-asemalle, joka yllätykseksemme sijaitsee lähempänä San Pedron keskustaa kuin hostelimme. Hostelimme on siis tavallaan rajan toisella puolella. Omituista. Olemme ensimmäinen retkibussi rajalla, joten pääsemme jonottamatta passintarkastukseen. Kun muutaman meistä passit on leimattu, yksi ryhmästämme huomaa että leimassa on väärä päivämäärä, 2.3. kun pitäisi olla 2.4. Passintarkastaja ihmettelee hetken virhettään, korjaa käsin oikean päivän passeihimme ja vääntää masiinansa oikealle päivämäärälle.

Rajalta bussimme kääntyy kohti Licancaburin tulivuorta, joka kohoaa San Pedron laitamilla 5 935 metrin korkeuteen. Seuraavan tunnin nousemme hitaasti ylöspäin kuskimme kertoessa silloin tällöin meille, millä korkeudella olemme. Pysähdymme hetkeksi näköalapaikalle kuvaamaan Licancaburia ja allamme levittäytyvää Atacaman autiomaata.

Saapuessamme Bolivian raja-asemalle olemme jo yli 4 000 metrin korkeudessa. Tunnemme kaikki vähän heikotusta, kun nousemme autosta mennäksemme passintarkastukseen pieneen kylmään betonihökkeliin. Ulkona on kylmä, vaikka aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta. Andrea on ainoa porukastamme, joka voi vähän huonommin. Maksamme passintarkastuksessa 1,5 euron rajaveron per henkilö ja saamme passeihimme 30 päivän oikeuden oleilla Boliviassa.

Tultuamme takaisin bussillemme meille on katettu aamiainen puutarhapöydälle auton viereen: jogurttia, banaaneja, leipää, juustoa, mehua. Ja ennen kaikkea kokateetä. Maistaessamme ensimmäistä kertaa kokateetä toteamme Teron kanssa sen maistuvan ihan saunavihdalle. Tee tuntuu auttavan heikotukseen, joten päätämme juoda sitä jatkossakin.

Raja-asemalla ei ole turisteille lainkaan vessoja, vaan tarvittaessa ainoa vaihtoehto on mennä vanhan rähjäisen bussin taakse tarpeilleen. Onneksi ei ole hätä juuri nyt.

Rajalla Estrella del Surin asiakkaat jaetaan kolmeen kuuden henkilön ryhmään. Jokaiselle ryhmälle osoitetaan opas ja jeeppi. Sveitsiläiset, Tero ja minä olemme elätelleet toivoa, että voisimme olla viiden henkilön ryhmässä, mutta valitettavasti se ei onnistu. Samaan kyytiin kanssamme tulee saksalainen Pebbo, jota myöhemmin myös Popeyeksi (Kippari Kalleksi) kutsutaan. Hän osoittautuu retken aikana korvaamattoman energiseksi hupiveikoksi, joten loppujen lopuksi olemme erittäin tyytyväisiä hänen mukanaolostaan.

Nostamme isot rinkat jeepin katolle, jossa oppaamme Carlos sitoo ne vahvan telttakankaan alle yhteen. Pikkureput otetaan sisälle jeeppiin. Andrea istuu eteen Carloksen viereen, sillä hän voi edelleen huonosti. Elias ja Claudia menevät takapenkille ja me muut keskelle. Suuri seikkailu voi alkaa.

Valkoinen ja vihreä järvi (Laguna Blanca y Verde)

Hyvä ryhmähenki jeepissämme löytyy heti. Popeye kertoilee tohkeissaan, kuinka hän on tehnyt saman reissun neljä vuotta sitten. Tällä kertaa hän on reissussa parin kaverinsa kanssa, jotka ovat toisessa jeepissä ja jotka eivät ole olleet täällä aikaisemmin.

Matkalla vihreälle laguunille Popeye ei meinaa pysyä pöksyissään. Hän on aivan innoissaan kertoessaan järven vaihtavan väriä sinisestä vihreäksi noin kello 11. Värin vaihtuminen on kemiallinen reaktio. Olemme auttamattomasti myöhässä tuosta aikataulusta ja sekös harmittaa Popeyeta. Me muut emme osaa olla harmissamme, kun emme ole moista ihmettä koskaan todistaneet.

Pysähdymme kansallispuiston toimistolla maksamaan sisäänpääsymaksun. Andrea, Elias ja minä käväisemme samalla vessassa viereisessä, rakenteilla olevassa rakennuksessa. Näillä korkeuksilla on tärkeää juoda paljon nestettä. Autiomaan kuivuus lisää nesteen tarvetta. Lisäksi on muistettava huolehtia suolatasapainosta, sillä muuten runsas vedenjuonti saattaa aiheuttaa ongelmia.

Carlos ajaa muutaman metrin toimistolta Laguna Blancan rannalle. Kipuamme ulos autosta kävelläksemme pienen jyrkänteen alas. Ihmettelemme hetken Laguna Blancaa. Sen rannalla on ketun pyydystämän flamingon jäänteet. Nappaan yhden sulan mukaan. Jeeppimme odottaa muutaman metrin päässä.

Seuraava kohteemme on parin kilometrin päässä oleva Laguna Verde. Ympäröivä maisema on surrealistinen monivärisine vuorineen. Carlos jättää meidät kyydistä järven rannalla ja sanoo odottavansa pienen kukkulan laella. Järvi on kauniin turkoosinvihreä. Sen rannalla on vähän suolaa. Sitä ympäröivät korkeat vuoret ja kaiken yllä loistaa kirkkaansininen taivas. Tässä autiomaassa on aurinkoista 330 päivää vuodessa, joten ihan heti ei tarvitse pelätä sadetta, varsinkin kun sadekausi on juuri päättynyt.

Kävelemme järven rantaa pari sataa metriä ja kipuamme sen jälkeen pienen nyppylän päälle. Yli 4 400 metrin korkeudessa kiipeäminen saa meidät puuskuttamaan, vaikka etenemme hyvin hitaasti. Kukkulalla tuulee voimakkaasti. Odottelemme autossa, kun Popeye hyörii innoissaan ympäriinsä. Vihdoin hän päättää saaneensa tarpeeksi vihreän järven väristä ja pääsemme jatkamaan matkaa.

Iloinen joukkomme innostuu laulamaan “Hit the road Jack and don't you come back...” niin että jeeppi pomppii ylösalas. Kuskimme Carlos ihmettelee hieman energista purkaustamme, mutta ei yritä hillitä iloamme vaan keskittyy ajamiseen.

Salvador Dalin kivimurikat (Desierto del Dali)

Autiomaan upeat värit saavat meidät huokailemaan ihastuksesta. Kullankeltaisessa laaksossa Carlos pysäyttää jälleen. Laakson laidalla on kivenmurikoita, jotka kuulemma muistuttavat Salvador Dalin veistoksia. Emme ihan näe tätä, mutta pysähdys on aina paikallaan. Niinpä koko porukka kompuroi jälleen ulos autosta. Popeye ehdottaa, että otamme valokuvan ryhmästämme oppaamme ja jeeppimme kera. Hyvä idea. Otetaan monta kuvaa.

Jeeppimme on hyvässä kunnossa ja kohtuullisen mukava. Carlos putsaa sen ikkunoita jokaisella pidemmällä pysähdyksellä, sillä autiomaan hiekka himmentää ne helposti. Hassua on, että auto ei ole Toyota, vaan Toyosa Landcruiser– Boliviassa valmistettu Toyota, mikäs muu.

Kuuma lähde ja lounas

Seuraavaan pysähdykseen on vähän pidempi matka. Carloksen cd:llä on kaikkien tuntemia hittejä, joten laulu raikaa. Erityiseksi suosikiksi nousee Queenin “And the other one bites the dust...”, kun ohitamme jonkun toisen jeepin. Toinen suosikkibiisi on bolivialainen “Chica bonita...”, joka on ehdottomasti kaivettava netistä kun pääsemme kotiin. Ryhmämme osaa ainoastaan kertosäkeet, mutta se ei menoa haittaa.

Saavumme kuumalle lähteelle. Ensin on päästävä pissalle. Vessa onkin mielenkiintoinen paikka. Seinillä on oikein käyttöohjeet ja pöntölle pitää nousta ylös portaita. Kohtuullisen siistiä kuitenkin ja tarjolla on vessapaperiakin. Hintaa tälle helpotukselle tulee 0,30 euroa.

Kuuman lähteen vieressä on talo, joka on ilmeisesti suunniteltu vaatteiden vaihtoa varten. Mutta eihän sen ovi tietenkään ole auki, vaan kaikki vaihtavat uikkarit päälle saman nurkan takana. Se vaikuttaa vähän hölmöläisen hommalta. Yhtä hyvin voisimme pulahtaa lähteeseen alasti. Ei nyt kuitenkaan järkytetä kanssamatkaajia vielä tässä vaiheessa.

Kuuma vesi tuntuu ihanalta. Lillumme lähteessä puolisen tuntia ottaen valokuvia ryhmämme varpaista ja nautiskellen erikoisesta järvimaisemasta. Andrea on ainoa, joka ei halua veteen. Hänellä on vieläkin pahaolo ja kova päänsärky. Kuuman lähteen vesi helpottaa korkean ilmanalan aiheuttamaa lievää heikotusta. Olemme entistä energisempiä noustessamme altaasta.

Ja nälkäisiä. Jeepit on parkkeerattu riviin talon eteen ja sisällä tarjoillaan lounasta. Saavumme Teron kanssa viimeisinä emmekä enää mahdu Estrella del Surin pöytään istumaan. Hetken vaikuttaa siltä, ettemme saa istua muuallekaan. Lopulta änkeämme yhteen pöytään bolivialaisten tarjoilijanaisten katsoessa meitä murhaavasti. Haemme retkijärjestäjämme pöydästä nakkeja, muusia ja erilaisia salaatteja sekä juomaksi Pepsiä. Jotenkin ruoansaantikin tuntuu olevan kauhean hankalaa, mutta lopulta saamme sentään jotain lautasillemme. Ensi kerralla täytyy tulla paikalle ensimmäisenä, kun ruokaa tarjotaan, jotta sitä saa riittävästi.

Geisirit (Geisers Sol de Manana)

Minulla on edelleen nälkä lähtiessämme eteenpäin. Hassua. Vuoristoilman pitäisi vaikuttaa yleensä päinvastaisesti. Syömme evääksi ostamamme sipsipussin, vaikka Estrella del Surin toimistossa kehotettiinkin olemaan syömättä kauheasti aterioiden välillä ensimmäisenä päivänä. Sipsien jälkeen olemme tyytyväisiä.

Ajeltuamme jälleen hetken aikaa kuumaisissa maisemissa saavumme geisireille. Astumme ulos autosta. Kuumat lähteet pulppuavat 200 asteista mutaa maan uumenista, jossa sama aines on 500 asteista. Kurkistelemme kuumiin aukkoihin varoen putoamasta niihin. Välillä on vaikea nähdä eteensä, sillä ilma on täynnä vesihöyryä.

Geysirit eivät suihkua paikalla ollessamme niin kuin Islannissa tai Uudessa Seelannissa näkemämme, mutta ne muodostavat erikoisia, värikkäitä muta-altaita mineraalien värjätessä niiden reunat. Kaunista.

Punainen järvi (Laguna Colorada)

Geysireiltä lähtiessämme näemme muutamia vicunjoja, kamelinsukuisia elukoita, jotka elävät villeinä näillä korkeuksilla. Jatkamme entistä ylemmäs saavuttaen 5 500 metrin korkeuden merenpinnasta. Ylitämme kukkulan, jonka jälkeen laskeudumme 4 300 metrin korkeudessa olevaan laaksoon. Laakson toisella laidalla siintää Laguna Colorada, jonka rannalla meidän on tarkoitus yöpyä.

Majapaikkamme on pieni kylä, jossa kahdeksan perhettä tarjoaa majoituksia turisteille. Rakennukset sijaitsevat korkeiden vuorien reunustamana laakson reunalla. Ajamme majapaikkamme pihaan. Jokaiselle jeeppiryhmälle on oma huone. Meidän huoneessamme on seitsemän sänkyä. Huone on viileä, mutta muuten viihtyisämpi kuin odotimme. Levitämme Estrella del Surilta lainaksi saamamme makuupussit sängylle ja kaivelemme laukustamme omat lakanamakuupussimme laitettavaksi niiden sisälle. Lisäksi sängyssä on kasa painavia peittoja, joten emmeköhän selviä yön yli.

Puemme hieman lisää vaatetta päälle ja lähdemme tutustumaan Laguna Coloradaan. Carlos ajaa meidät autolla järven rantaan. Vesi on todella punaista. Carlos selittää värin johtuvan järvessä olevasta kasvustosta, joka liikkuessaan muodostaa punaisen värin auringonvalon kanssa.

Järvellä on kymmeniä Andien flamencoja ja jonkin verran guallatoja. Kävellessämme rantahetteikössä törmäämme lukuisiin vicunja-kakkakasoihin ja jopa yhteen vicunja-jalkaan. Tuulee, mutta muuten sää on mitä ihanteellisin, ainakin kun on riittävästi vaatetta päällä.

Kiipeämme jälleen autoon. Carlos ajaa meidät kukkulan laelle, josta näemme järven toisen puolen. Punainen vesi, suolasaaret ja ympäröivien kukkuloiden monivärisyys muodostavat kiehtovan maiseman. Laskeudumme kävellen järven rantaan katselemaan satojen Jamesin flamencojen ja Andien flamencojen elämää. Ne lentävät ryhmissä paikasta toiseen, kävelevät hassua flamencokävelyä jonoissa ja etsivät syötävää työntäen päänsä epätahtia punaiseen veteen. Flamencojen poismuutto on jo alkanut, mutta lintuja on silti vielä ihan riittämiin paikalla.

Carlos kertoo flamencojen tavasta hakeutua kuolemaan yhdelle järven suolasaarista. Se on flamencojen oma hautausmaa. Samaten ne menevät saarille munimaan ja hautomaan, jotteivät rannoilla päivystävät ketut nappaa poikasia. Järven rannassa on myös muutamia laamoja, jotka lepäilevät ruohikossa antamatta kolean tuulen pahemmin häiritä.

Ensimmäinen yö

Ajamme takaisin majapaikkaamme auringon jo alkaessa laskea. Päästyämme sisään ulkona alkaa hiljalleen sataa lunta. Sade yltyy ja tuulen tuivertaessa voi jopa puhua lumimyrskystä. Juoksemme ulos ottamaan ryhmäkuvan tästä odottamattomasta ilmiöstä.

Istumme käytävällä huoneemme ulkopuolella pöydän ääressä juoden kokateetä ja syöden keksejä. Vältämme tylsistymistä lurauttamalla välillä laulupätkän muiden ryhmien kauhuksi. Claudia kaivaa laukustaan UNO-kortit. Loistavaa. Nyt aika kuluu kuin siivillä.

Illalliseksi saamme kasviskeittoa ja pyttipannua. Ruoka maistuu hyvin, vaikkei mitään gourmet-tasoa olekaan. Yllätykseksemme juomaksi tarjotaan veden ja Pepsin lisäksi myös viiniä. Meitä on varoiteltu alkoholinjuonnista näillä korkeuksilla, joten suurin osa porukasta jättää viinin väliin. Tero uskaltautuu juomaan yhden lasillisen. Andrealla on vieläkin huono olo ja päänsärky, joten hän painuu heti ruoan jälkeen nukkumaan. Me muut jatkamme vielä hetken UNOn parissa.

Menen iltapesulle muun ryhmämme painuessa ulos katsomaan tähtiä. Tero ottaa Maglite-taskulamppumme mukaan. Hän osaa näyttää vähän tähtikuvioita muille, koska olimme SpaceObsissa San Pedrossa. Palatessaan hän on hukannut taskulamppumme. Saamme tästä pienen riidan aikaan. Menemme äkäisinä nukkumaan, mutta kuitenkin samaan sänkyyn. Huoneessa on kylmä.

Herään yöllä vatsanväänteisiin. On heikko olo. Herätän Teron ja kömmimme yhdessä jääkylmään vessaan käytävän toiseen päähän. Istumme wc-kopissa toisen taskulamppumme valossa. Helpottaa. Palaamme sänkyyn. Jonkin ajan kuluttua vatsaa kiertää jälleen.

Onnistumme menemään vessaan aina siten, että olemme siellä kaksin. Heräillessämme pitkin yötä havaitsemme, ettemme ole ainoita, jotka juoksevat vessassa sinä yönä. Yö sujuu kokonaisuudessaan levottomasti. Muut porukastamme tuntuvat nukkuvan varsin hyvin. Neljän maissa yöllä tunnen voimakasta jomotusta oikean silmäni yläkulmassa. Kuin joku hakkaisi siihen naulaa vasaralla. Juon vähän vettä ja hetken kuluttua jomotus helpottaa.

Cuánto cuesta?

CHILE

Kuten aiemmin tulikin jo todettua, pidämme jatkuvasti kirjaa menoistamme reissulla ollessamme. Yhteenvetona Chilen osalta voimme todeta seuraavaa:

- kulutimme rahaa yhteensä 2290 euroa
- keskimäärin rahaa kului 104 euroa per päivä
- halvin päivä oli 3 euroa ja kallein päivä 289 euroa
- luottokortilla maksettiin noin 40% kuluista

Tarkemmat luvut osoittavat, että suurimmat kuluerät muodostuivat majoituksista ja aktiviteeteistä (55 %). Majoitukset maksoivat meille keskimäärin 31 euroa per yö kahdelta henkilöltä. Argentiinaan verrattuna Chilen kuljetuksien matala osuus selittyy sillä, että lensimme vain kerran (Santiago de Chile-Calama). Aktiviteettien osuutta puolestaan nosti mm. useamman päivän hevosratsastus sekä retkemme Salar de Uyunin suola-aavikolle (Bolivian puolelle).

- majoitukset 31 % (690 euroa)
- kuljetukset 13 % (306 euroa)
- ravintolat 16 % (370 euroa)
- aktiviteetit 24 % (543 euroa)
- ostokset 7 % (161 euroa)
- ruokakaupat 6 % (142 euroa)
- muut palvelut 3 % (79 euroa)

Argentiinan päivämenomme olivat aavistuksen Chileä pienemmät, 97 euroa, mutta ero on niin pieni että voimme sanoa kuluttaneemme saman verran per päivä molemmissa maissa.
Odotimme, että Chilen ravintola- ja ruokakauppamenot olisivat olleet selkeästi Argentiinaa korkeammat, mutta positiivisena yllätyksenä näin ei ollutkaan.

Joko olet itse laskennut mihin rahasi hupenevat Suomessa?

Valmistautuminen suola-aavikkoretkeen

SAN PEDRO DE ATACAMA, CHILE

Herätessämme muistimme, että tänään on aprillipäivä. Mitenköhän jekuttaisimme vanhempiamme tällä kertaa? Vuoden 2001 reissullamme uskottelimme liittyneemme Pyhä Lehmä -lahkoon Intiassa. Silloin vanhempamme pohtivat ihan tosissaan, voiko kyseinen tieto olla totta. Tällä kertaa päädyimme kertomaan, että olimme ostaneet pari hehtaaria autiomaata uskomattomalla 20 000 euron diilillä. Jekku ei mennyt läpi. Vanhempamme olivat oppineet edellisestä kerrasta...

Andrea, Claudia ja Elias olivat edellisenä iltana käyneet kyselemässä suola-aavikkoretkistä ja päätyneet samaan lopputulokseen retkijärjestäjän osalta kuin mekin. Olimme lukeneet ja kuulleet monista huonoista kokemuksista tällä retkellä. Miten autot hajoavat ja kuskit ovat humalassa, miten sovituissa kohteissa ei käydäkään ja majapaikat ovat karmeita rotanloukkoja. Toisaalta ystävämme Kalle ja Juha sekä Jenni ja Jartsa olivat hehkuttaneet meille retken olleen heidän reissunsa kohokohta ja maisemien olevan aivan uskomattomat. Mikään retkijärjestäjä San Pedrossa ei tuntunut täysin luotettavalta, mutta Estrella del Sur kuulosti parhaalta kaikista huonoista vaihtoehdoista.

Sveitsiläisystävämme olivat keksineet hyödyntää ammattiaan, jotta saivat Estrella de Surin toimistonpitäjän lupaamaan meille hyvän oppaan. Andrea on töissä matkatoimistossa, Claudia on ollut töissä matkatoimistossa ja Elias työskentelee lentoyhtiössä. He olivat sanoneet olevansa matkanjärjestäjiä. San Pedron turistitoimistossa on kirja, johon turistit voivat kertoa kokemuksiaan. Siellä oli hehkutettu Carlosta oppaana ja niinpä olimme tyytyväisiä, kun Andrea kertoi oppaamme olevan Carlos. Opas toimii samalla myös kuskina.

Kävimme vielä kaikki yhdessä neuvottelemassa retkestä ja kyselemässä viimehetken kysymykset. Lähtö olisi aamulla kello 7.45 hostelimme edestä. Maksoimme Teron kanssa puolet retkestä San Pedrossa ja sovimme maksavamme puolet, kun saavumme tyytyväisinä Uyuniin. Näin varmistimme itsellemme valitus- ja tinkimismahdollisuuden, jos kaikki menisi pieleen.

Kävimme syömässä herkullisen lounaan Todo Naturalissa ja ostimme kasan eväitä tulevaa kolmen päivän autiomaareissua varten. Retkeen kuului kyllä täysihoito, mutta on aina hyvä olla vähän naposteltavaa ja juotavaa mukana. Lisäksi hankimme kokalehtiä, joiden väitetään ehkäisevän vuoristotaudin oireita. Niitä voi pureskella tai niistä voi valmistaa teetä.

Tero vietti loppupäivän nopean yhteyden omaavassa nettikahvilassa ja sai kaikki tähän asti ottamamme valokuvat tungettua Flickriin turvaan.