Toimintaa lintujenhoitoalueella (Tero)

VILLA TUNARI, BOLIVIA

Työskentelin kaksi viikkoa vapaaehtoisena lintujenhoitoalueella. Se muodostui kahdesta lintuhäkkikokonaisuudesta: 19 lintua, 5 eri lajia, 11 erillistä häkkiä. Työ osoittautui varsin helpoksi, sillä lintujenhoito ei vaadi suuria fyysisiä tai henkisiä ponnistuksia. Suurin osa työajasta kului lintujen ulkoiluttamiseen ja tarkkailuun, häkkien ja ympäristön siivoamiseen sekä ruokintaan.

Työpäivä alkoi aamulla seitsemältä valmistamalla ja jakamalla papukaijoille niille määrätyt ruoka-annokset. Häkeillä nousi heti aikamoinen meteli, kun joku papukaijoista huomasi ruoka-astioiden täyttyvän. Tämän jälkeen papukaijojen rääkintä ei loppunut ennen kun jokainen pääsi tyytyväisenä mussuttamaan banaania, papayaa ja abbas-herneitä.

Aamutoimet sisälsivät myös häkkien haravoimisen, sekä roskien ja ulosteiden poistamisen. Yhdeksän maissa oli aikaa nauttia aamupala Cafe Benitassa rupatellen muiden vapaaehtoistyöntekijöiden kanssa. Lintujenhoitajia oli vähintään kaksi, koska jonkun piti aina jäädä vahtimaan lintuja ja niitä katsomaan tulevia turisteja.

Linnut ovat tulleet Intiwarayassiin joko ylläpitovaikeuksien takia tai ne on löydetty loukkaantuneena luonnosta tai laittomilta eläinmarkkinoilta. Monelta papukaijalta on katkaistu siivet. Tämä on yleinen käytäntö, jolla linnunomistaja estää karkaamisen. Lentokyvyttömät linnut otettiin noin kello 10 yksitellen häkeistään ulkoilemaan. Koska osa papukaijoista ei territoriaalisista tai muista syistä oikein pitänyt toisistaan, ne tuli aina pitää visusti erillään. Pieniä kahakoita papukaijojen välillä syntyi silloin tällöin, mutta mitään vakavia yhteenottoja ei tapahtunut. Papukaijan nokka on terävä ja voimakas. Näin pari kertaa, miten parin sentin paksuinen oksa napsahti poikki yhdellä puraisulla!

Parissa päivässä opin papukaijojen nimet, niiden omaperäiset mieltymykset ja kujeet. Poly ja Loco ryntäsivät heti häkin oven avauduttua kilpaa katolle, josta ne kiipesivät lähimmän puun korkeimmalle oksalle kääkättämään näkemänsä tapahtumat muiden riemuksi ja riesaksi. Pedro huuteli nimeään kunnes häkin ovi avattiin tai sille tarjottiin maapähkinöitä. Maggie oli aluksi hieman allapäin, mutta hankittuani sille häkkiin pienen peilin se piristyi huomattavasti. Turistien iloksi se ryhtyi tervehtimään selvällä espanjankielellä “Hola” tai hyvästelemään rennosti italialaisittain “Ciao”. Haaskalintujen tähdet olivat Speedy, jonka pyrstö oli pahasti vahingoittunut, sekä yksisilmäinen Cyclope. Ohjesääntöjen mukaan haaskalintujen kanssa ei tullut viettää aikaa, vaan niille piti antaa oma rauha. Niinpä Machia-puistossa vierailevat turistit eivät saaneet kävellä niiden häkille.

Vapaana olleet papukaijat palasivat häkkeihin lähestulkoon automaattisesti edellyttäen että niillä oli nälkä ja ne tajusivat, että iltapalaa oli kohtapuolin tarjolla. Kello 16 mennessä lintujen piti olla häkeissään. Viimeistään tällöin papukaijojen kanssa leikittiin ja häkkeihin vaihdettiin tuoreita lehtiä ja oksia koristeeksi ja viihdykkeeksi. Työpäivä päättyi noin puoli kuudelta, mikäli kaikki papukaijat olivat saaneet iltapalaa (maissia ja muita siemeniä), häkit olivat siistit ja lintujen käyttäytymisessä ei ollut raportoitavaa. Haaskalinnut saivat ruoaksi eläinlääkrin määräämän annoksen lihaa päivän päätteeksi. Ennen illanviettoon lähtemistä kaikki lintuhäkit peitettiin pressuilla.

Päivittäisiä ongelmia

Keskeisimmät ongelmatilanteet liittyivät aina apinoihin. Nämä pikku riiviöt yrittivät joka käänteessä saada jotain purtavaa joko varastamalla papukaijoilta (häkkien lukot eivät niitä pahemmin pidätelleet) tai käymällä läpi turistien taskut. Harmittavan usein vapaaehtoistyöntekijät saivat tehdä kovasti työtä, jotta turisiten kamerat tai autonavaimet eivät lähteneet apinoiden mukana metsän siimekseen.

Yhtenä päivänä haravoidessani kuulin lintuhäkkien lähettyviltä outoa huutoa. Bolivialainen perhe, äiti ja neljä lasta, oli joutunut apinoiden “hyökkäyksen” kohteeksi. Saapuessani paikalle huomasin, että kolmella lapsella oli pahoja puremia käsissään ja jaloissaan. Apinat singahtivat suosiolla sademetsän uumeniin huudettuani aggressiivisesti fuera (espanjaksi häipykää!). Rauhoitettuani hetken järkyttynyttä perhettä ohjasin heidät Machia-puiston eläinklinikalle, jossa paikattiin joka päivä myös ihmisten saamia puremia. Lapset olivat yllättävän urheita eikä äitikään tuntunut haluavan nostaa asiasta suurempaa meteliä, vaikka pikkuisten sormet ja nilkat valuivat verta. Kävimme tapahtumaketjun läpi tulkin kanssa, annoin lapsille pienet karkit lohdutukseksi ja pahoittelin asiaa koko Intiwarayassin puolesta.

Toisena esimerkkinä apinoista kerrottakoon seuraava tarina. Viidentenä päivänä päästettyäni ykköshäkin papukaijat, Macielin ja Melinan, ulos huomasin miten puihin alkoi hiljalleen kerääntyä apinalauma. Tämä ei sinänsä ollut mitenkään eriskummallista sillä apinat saivat liikkua metsässä vapaasti. Pidin apinoita silmällä, koska ne kuulemma syövät banaanien lisäksi myös papukaijoja. Yllättäen Maciel päätti ottaa hatkat lentämällä puiden yli lähistöllä olevan joen suuntaan. Olin ällistynyt sen lentokyvystä. Kukaan ei ollut ilmoittanut että Maciel kykenee lentämään noin korkealle ja pitkälle. Ilmoitettuani asiasta klinikalle lähdimme heti etsimään lintua joelta. Tämä osoittautui mahdottomaksi, koska metsä oli niin tiheä. Palattuani tyhjin käsin takaisin lintujenhoitoalueelle olin varma, että Marcelo oli menetetty lopullisesti.

Ei kuitenkaan kestänyt kauaa kun Nicky, aiemmin lintujen kanssa työskennellyt brittiläinen vapaaehtoistyöntekijä, juoksi luokseni huutaen että lintumme löytyi joen reunasta. Apina-alueella työskentelevä Becky yritti epätoivoisesti pitää apinat loitoilla. Pyysin Nickya ilmoittamaan asiasta välittömästi klinikalle ja hakemaan apinoiden pelottamista varten tarkoitetun räjähdyspanoksen.

Juoksin itse Beckyn luokse apuun. Maciel-parka oli ryteikön suojassa saalistavilta, noin tusinalta apinalta, jotka ympäröivät sitä. Tiedoksi: apinat voivat purra ihmiseltä käden irti. Tässä tilanteessa päätin ottaa käyttöön päälläni olevan paidan ja vyön. Niillä huiskimalla ja riivatusti huutamalla sain jotenkin pidettyä apinat etäämmällä, kunnes klinikalta saapui apujoukkoja. Apinat eivät kuitenkaan halunneet päästää meitä helpolla, vaan tekivät vielä viimeisen rynnäkön papukaijaa kohti. Nyt heitä oli kuitenkin vastassa Vladi, jota myös apinamieheksi kutsutaan. Tämä Bolivialainen, aikoinaan katulapsi, on työskennellyt yhtäjaksoisesti apinoiden parissa jo yli 10 vuotta. Vladi sitoi paniikissa olevan papukaijan pään puserollani ja riensi mahdollisimman nopeasti pois tilantesta. Maciel oli pelastettu ja kaikki huokaisivat helpotuksesta.

Sinnittelyä

Yksi yllättävimmistä ilmiöistä liittyi vapaaehtoistyöntekijöiden vaihtuvuuteen. Intiwarayassin keskeisin periaate on, että eläimet tulevat aina ensimmäiseksi. Tämä tarkoittaa muun muassa että vapaaehtoistyöntekijöiden vaihtuvuus minimoidaan, jotta eläimet eivät turhaan häiriintyisi. Käytännössä tämä tarkoittaa, että jokaisen tulee sinnitellä annetussa vastuualueessa vähintään kaksi viikkoa. Luonnolliesti poikkeuksia tehdään allergioiden, pelottavien tilanteiden tai muun sellaisen ilmettyä.

Työskennellessäni lintujenhoitoalueella kaksi viikkoa vaihtuvuus oli kuitenkin suuri. Ensin Nicky siirtyi hoitamaan apinoita. Tämän jälkeen Linda päätti lähteä kokonaan pois, samoin Joel ja viimeisenä päivänä tullut Thomas heitti myös hanskat tiskiin jo parin päivän kuluttua. Omasta mielestäni tämä ilmiö kertoi jotain kansainvälisten vapaaehtoistyöntekijöiden sitoutumisen puutteesta sekä osittain myös Intiwarayassin heikohkosta kyvystä kannustaa ja kuunnella työntekijöitä, joilla on motivaatio-ongelmia.

Kokonaisuudessaan työ oli erittäin antoisaa ja mieleenpainuvaa. Pidin erityisesti siitä, miten paljon Intiwarayassissa arvostettiin oma-aloitteisuutta. Jokainen sai halutessaan kehittää vastuualuettaan, miten parhaaksi näki. Koska Boliviassa toimivan riippumattoman avustusjärjestön (NGO) puitteet ovat yleensä lähestulkoon surkeat luoville ratkaisuille oli paljon käyttöä. Kaikenkaikkiaan hikoiltuani kaksi viikkoa sademetsässä myös itikoiden iloksi osaan entistä enemmän kunnioittaa eläinten parissa vastaavissa, ja varsinkin pahemmissa, olosuhteissa työskenteleviä vapaaehtoistyöntekijöitä.

Video: Maggie pelehtii peilin kanssa

Vapaaehtoistyö Intiwarayassissa

VILLA TUNARI, BOLIVIA

Intiwarayassi ottaa vastaan kaikki halukkaat vapaaehtoistyöntekijät, joita tulee eri puolilta maailmaa. Eniten tapasimme israelilaisia, hollantilaisia ja amerikkalaisia, mutta myös englantilaisia, australialaisia, espanjalaisia, ranskalaisia ja eri Pohjoismaista tulleita. Kokemusta eläintenhoidosta ei tarvitse olla. Kahden viikon työnteon hinta on 120-150 dollaria riippuen halutusta majoituksesta. Työ on raskasta ja sitä on paljon. Töitä tehdään 14 päivää putkeen klo 7.30-17/18. Työtunteja kertyy siis noin 70 per viikko.

Vapaaehtoistyöntekijät aloittavat aamunsa saapumalla Benitan kahvilaan aamiaiselle. Osa menee suoraan tekemään aamutoimia, kuten eläinten ruokintaa, omalle alueelleen ja tulee vasta sen jälkeen vuorotellen aamiaiselle kahvilalle. Jokainen maksaa kahvilaan 300 boliviaanoa (30 euroa) aloittaessaan työt. Tämän jälkeen rahaa ei tarvitse kuljettaa mukana kuin vasta viimeisenä työpäivänä, jolloin tilit tasataan. Syödessään tai juodessaan kahvilasta jokainen kirjoittaa ostoksensa ruutuvihkoon, josta Karen tilienhoitajana laskee kulutuksen joka päivä.

Kahvilassa saa aamiaiseksi esimerkiksi herkullisen letun banaani-täytteellä, kananmunasämpylän tai hedelmä-mysli-jogurttisekoituksen. Lounaaksi on lämmin kasvisruoka. Jääkaapissa on jatkuvasti juomia vedestä olueeseen. Tiskiltä löytyy suklaata ja keksejä. Töiden jälkeen voi tilata vaikkapa kananmunasämpylän tai muuta pientä. Kaikkien ruokien hinnat ovat edullisia. Aamiaislettu maksaa 40 senttiä, lounas 60 senttiä ja Sublime-suklaapatukka 30 senttiä. Olutpullon saa 60 sentillä ja vesipullon 30 sentillä.

Uudet vapaaehtoistyöntekijät viedään ensimmäisenä päivänä kiertokäynnille alueelle. Kierroksen laatu riippuu siitä, kuka vanhemmista vapaaehtoisista kierroksen vetää. Tarkoituksena on esitellä alue uusille työntekijöille ja kertoa, miten alueella toimitaan. Erityisesti painotetaan, että alueelle ei kannata tuoda mitään ylimääräistä eikä taskuissa saa olla työpäivän aikana mitään. Lisäksi kerrotaan, että klinikan eläinlääkärit auttavat kaikissa asioissa. Heiltä voi kysyä eläinten hoitoon liittyviä asioita. He myös antavat ensiavun mahdollisissa tapaturmissa.

Jokaisella hoitoalueella on oma ohjekansionsa johtavan eläinlääkärin, Luisin, toimiston luona. Ohjeiden laatu vaihtelee jonkin verran hoitoalueittain. Hoito-ohjeissa kerrotaan, miten eläimiä ruokitaan ja mitä muuta kyseisellä alueella pitäisi tehdä. Siellä on myös aikaisempien vapaaehtoistyöntekijöiden havaintoja ja kommentteja eläinten hoidosta. Varsinainen omaan hoitoalueeseen liittyvä perehdytys on siellä työskentelevien vapaaehtoisten vastuulla. Esittelykierroksella näytetään myös, että eläimille syötettävät hedelmät löytyvät Nenan talosta tien toiselta puolelta ja lihat jääkaapista nimikoituina eläinlajeittain.

Luisin toimistossa on kassakaappi, johon vapaaehtoistyöntekijät voivat jättää arvotavaransa. Luis on ainoa, joka tietää kassakaapin turvakoodin ja hän on siitä hyvin tarkka. Kukaan ei saa olla toimistossa hänen avatessaan kaapin.

Vapaaehtoistyöntekijöille on perustettu “tavaratalo”, josta voi pikkurahalla ostaa itselleen työvaatteet. Se on pieni varasto, jossa on muutama hyllyllinen housuja ja paitoja. Varastosta saattaa olla hankala löytää juuri sopivia vaatteita. Vaatteet likaantuvat ruumiillisessa työssä nopeasti, joten lähes kaikki vapaaehtoiset hyödyntävät “tavarataloa”. Kukaan ei välitä, jos vaatteet eivät ole ihan täydelliset. Oleellisinta on, että ne ovat käytännölliset. “Tavaratalosta” voi myös vuokrata itselleen kumisaappaat halutessaan.

Kaikki käytännön toiminta Intiwarayassissa pyörii vapaaehtoistyöntekijöiden varassa. Yksi vastaa majoituksista, yksi kahvilarahoista, yksi “tavaratalosta”, yksi työnjaosta, yksi vapaaehtoistyöntekijöiden tyytyväisyydestä jne. Vastuussa olevat henkilöt ovat yleensä olleet vapaaehtoisina vähintään kuukauden ja he työskentelevät jollain hoitoalueella hallintotyönsä lisäksi.

Jokainen voi kehittää toimintaa parhaaksi katsomallaan tavalla. Intiwarayassi on hyvin itseohjautuva eli neuvonta ja kehitys lähtevät vapaaehtoistyöntekijöistä. Lisäneuvoja voi tarvittaessa kysyä eläinlääkäreiltä tai kauemmin alueella olleilta. Mikäli omalla hoitoalueella on tarvetta korjata jotakin tai parantaa eläinten oloja jollakin tavalla, pitää olla oma-aloitteinen ja selvittää, miten homman saa tehdyksi. Yleensä klinikalta, rakennusryhmältä tai joltain muulta hoitoalueelta löytyy ratkaisu ongelmiin. Jos ei löydy, niin aina voi kävellä itse kylään ostamaan tarvittavat tarvikkeet.

Jokaiselta vapaaehtoistyöntekijältä menee oma aikansa ymmärtää, miten systeemi toimii ja keneltä asioita kannattaa kysyä. Osaa ei kiinnosta kehittää toimintaa, vaan he tekevät vain sen mitä on pyydetty. Intiwarayassi tarvitsee kuitenkin nimenomaan kehittäjiä, jotka korjaavat ja parantavat asioita ennen kuin ne ovat rikki tai aiheuttavat ongelmia.

Ollessamme Machia-puistossa siellä oli 50-60 vapaaehtoistyöntekijää, joka hipoo paikan maksimimäärää. Sitä vastoin Ambua Arissa ei ollut riittävästi työntekijöitä. Vapaaehtoisten määrä vaihtelee paljon eri kuukausina. Välillä paikalla ei ole tarpeeksi tekijöitä. Silloin kehitystyö unohdetaan ja huolehditaan pääasiassa siitä, että eläimet saavat ruokaa. Suurin osa työntekijöistä on puistossa kahden viikon miniajan ja puumien ja oselottien kanssa työskentelevät vähintään kuukauden. Vain harva viettää paikalla useamman kuukauden, mutta tällaisia henkilöitä tarvittaisiin kipeästi lisää.

Työnjako on yhden vapaaehtoistyöntekijän vastuulla. Hän selvittelee jatkuvasti, millä hoitoalueella tarvitaan lisää työntekijöitä. Tilanne muuttuu kokoajan, koska osa vapaaehtoisista lopettaa kahden viikon jaksonsa syystä tai toisesta kesken tai vaihtaa työnjaosta vastaavan henkilön päätöksellä hoitoalueelta toiselle. Jokainen sitoutuu tullessaan olemaan kaksi viikkoa samalla hoitoalueella, jolle hänet silloin ohjataan. Joskus työntekijät kuitenkin vaihtavat alueelta toiselle joko omasta pyynnöstään tai tarpeen ilmetessä. Kokonaisuudessaan työnjako on monimutkainen prosessi, koska vapaaehtoistyöntekijöitä ja työtehtäviä on paljon. Osa hoitoalueista on suositumpia kuin toiset. Suurin osa haluaisi tehdä töitä apinoiden kanssa ja vain harva on kiinnostunut linnuista. Puumia ja oselotteja pääsee hoitamaan vain vähintään kuukauden sitoutumisella.


Vapaaehtoistyöntekijät järjestävät viikoittain varainkeruumielessä erilaisia illanviettoja. Pääkoordinaattorina näissä toimi espanjalainen Alfredo, joka oli tyttöystävänsä Lydian kanssa ollut Intiwarayassissa jo useamman kerran. Ensimmäisenä iltanamme oli virallinen kokous, johon osallistuivat vapaaehtoisten lisäksi paikan perustajat ja johtajat. Kokouksen jälkeen söimme illallisen hotellimme ravintolassa. Eräänä toisena iltana matkasimme kaikki takseilla muutaman kilometrin päässä metsän keskellä sijaitsevaan hienoon hotelliin, jossa niin ikään söimme maittavan (joskin todella hitaasti tarjoillun) illallisen. Viimeisenä työpäivänämme osallistuimme grillijuhliin, jotka pidettiin Copacabana-nimisen majapaikan pihamaalla. Jokainen maksaa illallisille ja juhliin osallistumisesta. Tilaisuuksien voitot käytetään Intiwarayassin hyväksi.

Video: osa apinoista kiipeili vapaina puissa

Aurinko, Kuu ja tähdet

VILLA TUNARI, BOLIVIA

Intiwarayassi (Inti = Aurinko, Wara = Kuu, Yassi = Tähdet) on riippumaton, yksityinen eläinten pelastuskeskus, jolla on kaksi eläinpuistoa; Machia Villa Tunarissa ja Ambua Ari lähellä Santa Cruzia. Tekeillä on kolmas puisto Coroicoon. Toiminta on lähtenyt kahden henkilön, Carloksen ja Nenan, intohimosta eläinten auttamiseen. Heillä on myös orpokoti katulapsille. Toiminta rahoitetaan pääasiassa lahjoituksin.

Eläimiä pelastetaan villieläinkaupustelijoilta ja huonosti hoidetuista eläintarhoista. Toisinaan bolivialaiset tuovat eläimiä puistoon, kun eivät pystykään huolehtimaan torilta ostamastaan oudosta otuksesta. Joskus eläimiä löydetään vahingoittuneena maantieltä tai joku raportoi huonosti kohdellusta eläimestä. Intiwarayassin toimintafilosofiaan kuuluu ottaa kaikki eläimet vastaan ja hoitaa niitä parhaan kykynsä mukaan.

Eläinlääkärit tutkivat kaikki puistoon tuodut eläimet Intiwarayassin klinikalla. Mahdolliset sairaudet tai loukkaantumiset hoidetaan ja eläimet rokotetaan. Klinikan jälkeen apinat ja linnut siirretään omille karanteenialueilleen, jossa ne ovat melko pienissä häkeissä. Vapaaehtoiset hoitavat aluetta siivoten häkit, ruokkien eläimet ja keksien eläimille viihdykettä.

Vastasyntyneitä löytöeläimiä hoidetaan erityisellä huolella 24 tuntia vuorokaudessa. Meidän ollessamme Machia-puistossa siellä oli ainakin pieni puumavauva, jonka tilaa seurattiin jatkuvasti. Lisäksi hoidossa oli vauva-apinoita, -kinkajouta, -vesikilpikonnia ja pikkuinen tayra.

Kokonaisuudessaan Intiwarayassilla kerrottiin olevan noin 1 000 eläintä hoidettavanaan. Tarkkoja tilastoja ei ylläpidetä, koska ne eivät tunnu kiinnostavan ketään. Mielestämme tilastot olisivat ensiarvoisen tärkeitä, jotta tiedetään ja pystytään todistamaan miten eläinten hoitamisessa on onnistuttu. Jokainen eläin kirjataan sen saapuessa, mutta missään ei ole tarkkaa tietoa mitä eläimille sen jälkeen tapahtuu. Kuinka moni vapautetaan luontoon, kuinka moni kuolee syystä tai toisesta, kuinka moni joudutaan pitämään loppuelämänsä hoidossa Intiwarayassissa tai jossain muualla...

Intiwarayassin puistot ovat sen verran laajoja, että niihin pystytään vapauttamaan osa eläimistä. Bolivian valtiolta on vaikea saada lupia vapauttaa eläimiä muualle luontoon. Intiwarayassilaisten mukaan valtion mielestä Boliviassa on liikaa villieläimiä. Machia-puistoon on vapautettu pääasiassa apinoita, kilpikonnia, käärmeitä, tejoneita ja lintuja. Muun muassa puumat, tayrat ja oselotit ovat hankalampia päästää vapaaksi. Uusi Coroicon puisto on rakennettu silmällä pitäen sitä, että Machia-puistossa tällä hetkellä oleva Balu-karhu saisi liikkua siellä vapaana.

Machia-puiston alue on Tunarin kylän omistuksessa. Intiwarayassilla on oikeus käyttää aluetta, mutta he joutuvat neuvottelemaan monista asioista kylän edustajien kanssa. Kylä edellyttää, että turisteilla on pääsy puistoon katsomaan eläimiä. Tämä aiheuttaa välillä ongelmia. Turistit tulevat alueelle infokeskuksen kautta, mutta he eivät aina ota ohjeita kirjaimellisesti. Puistossa on erittäin tärkeää, että kaikki tavarat jätetään infokeskukseen. Nimittäin jos taskussa on jotakin, eläimet (erityisesti apinat) tietävät sen heti ja käyttäytyvät arvaamattomasti. Näimme lukuisia tilanteita, joissa osa turisteista sai pahojakin puremia yrittäessään pitää kiinni tavaroistaan.

Video: Baloo-karhu leikkii liaanilla

Hotel La Querencia

VILLA TUNARI, BOLIVIA

Iso, mukava huone tuulettimella. Ikkunoissa hyttysverkot. Kylpyhuoneessa itikoita iltaisin. Huoneessa ei pahemmin ötökkäongelmia (yhtenä aamuna Teron kengässä iso hämähäkki). Käytimme öisin itikkatuhoajia (sähkökäyttöinen laite tai poltettava hyttyskiekura). Kuuma vesi toimi sähköllä hieman kotitekoisena virityksenä. Vessanpönttö veti vaihtelevalla menestyksellä. Avulias perhe huolehti hotellista. Erityisesti aina ystävällinen Leo-rouva ansaitsee kiitoksen. Perheellä kaksi tytärtä, kaksi koiraa ja kissa. Olimme lähes koko kaksi viikkoa ainoat asiakkaat hotellissa. Upea puutarha, josta näkymä joelle ja vuorille. Uima-allas. Surkeahko aamiainen.

Sijainti: Kylän ulkopuolella Intiwarayassia vastapäätä
Hinta: 3 ensimmäistä yötä 14 EUR/huone/yö (sis. aamiaisen) – neuvottelimme hinnan 10 EUR/huone/yö ilman aamiaista

Hurjaa kyytiä minibussilla

COCHABAMBA – VILLA TUNARI, BOLIVIA

Aamiaisen jälkeen kävimme apteekissa, mutta apteekkari ei ollut paikalla. Palasimme hotellille ja pakkasimme loput tavarat. Lähdimme hotellilta noin kello 10. Suuntasimme Suiza-apteekkiin ystävällisen apteekkarin luo, joka oli valmistanut meille pienen pullollisen citronella-liuosta. Kiitimme tuhannesti. Otimme taksin kadunkulmaan, josta minibussit Villa Tunariin lähtivät.

Emme ehtineet astua edes taksista ulos, kun rinkkojamme jo kiikutettiin kohti lähintä minibussia. Inhoamme sitä, että joku muu kantaa kysymättä tavaramme jonnekin. Tällaisissa tilanteissa nopeus on valttia minibussiyrittäjille, joten tämä oli odotettavissa. Saimme miehen kiinni ja pienen sähläyksen jälkeen selvisi, että minibussi tarvitsi enää kaksi matkustajaa, jotta se pääsisi samantien matkaan. Kävin ostamassa vesipullon läheisestä kojusta Teron hankkiessa bussiliput.

Rinkkamme mahtuivat juuri ja juuri bussin pieneen tavaratilaan muiden matkustajien tavaroiden päälle. Kello oli 11. Bussi lähti heti, kun pääsimme istumaan. Vieressäni istui kaksi bolivialaista naista. Nuoremman naisen sylissä oli pieni lapsi. Vanhempi nainen istui vieressäni. Tero istui takanani vieressään kaksi bolivialaista miestä. Etupenkillä kuskin vieressä oli nainen vauvan kanssa. Onnistuin kaivamaan turvavyön käyttööni. Bolivialaiset katsoivat kummissaan. Selitin heille, että käytän aina turvavyötä. He pitivät minua kummallisena.

Kuski ajoi kuin mielipuoli, joten pidin itseäni ainoana järkevänä yksilönä autossa, koska käytin turvavyötä. Kuski ohitteli uhkarohkeasti. Tero luki kirjaa. Minä ihastelin maisemia. Upeita vuoristoteitä. Suuri osa matkasta oli alamäkeä. Varsin pian lähtömme jälkeen kasvillisuus alkoi olla rehevämpää ja muuttui myöhemmin trooppiseksi. Tie oli varsin hyväkuntoinen. Välillä matkan varrella oli tietulleja. Ajoimme parin tunnelin läpi. Matka kesti 3,5 tuntia. Takapenkin miehet jäivät pois keskellä Villa Tunarin kylää. Myös me hyppäsimme ulos. Emme halunneet istua kaaharikuskin kyydissä enää yhtään pidempään.

Oli lounasaika, joten hakeuduimme ensimmäiseksi ravintolaan. Söimme herkullista kalaa riisin ja yukan kera. Hinta yllätti meidät – 3,5 euroa per annos. Eihän se paljon ole, mutta sikäläisiin hintoihin verrattuna kallista. Ravintolassa ei ollut ruokalistaa lainkaan, vaan vaihtoehdot olivat kalaa tai lihaa. Olisi pitänyt kysyä hinta ennen tilausta. Nyt ei auttanut muu kuin maksaa.

Lähdimme kävelemään toiselle puolelle kylää, jossa Intiwarayassin eläinten pelastuskeskus ohjeiden mukaan sijaitsi. Jouduimme ylittämään sillan, jossa ei ollut lainkaan tilaa jalankulkijoille, vaikka siinä meni jatkuvasti isoja rekkoja ja autoja. Selvisimme yli, sillä oli päivän hiljainen aika liikenteen osalta. Heti sillan toisella puolella oli Intiwarayassin kahvila, josta löysimme vapaaehtoistyöntekijöitä. Kello oli noin kolme iltapäivällä. Meille sanottiin, että esittelykierros uusille vapaaehtoistyöntekijöille alkaa klo 17. Kävimme Intiwarayassin turistitoimistossa, jossa luimme alueen eläimistä. Valtavasti outoja otuksia, joista emme olleet kuulleetkaan. Lisäksi apinoita, lintuja, puumia, käärmeitä, liskoja, kilpikonnia...

Lopulta kello oli viisi. Pääsimme lyhyelle ja sekavalle esittelykierrokselle. Saimme kuitenkin jonkinlaisen kuvan alueesta sekä monenlaisia sekalaisia neuvoja ja ohjeita, miten asioita tulee tehdä ja missä. Esittelyn jälkeen oli vuorossa työtehtävien jako. Meidän kanssamme samaan aikaan aloitti israelilainen Gili, mukava nuori nainen. Wendy kävi läpi työtehtävät, jotka hän oli ajatellut meille antaa.

Yllättäen Teroa ja minua ei oltukaan laitettu samoihin tehtäviin, vaan Wendy ehdotti Terolle lintujen hoitoa ja minulle pieneläinaluetta. Hetken mietittyämme päätimme suostua tähän ratkaisuun. Pieneläimet kuulostivat mielenkiintoisilta. Olimme ajatelleet, että työskentelisimme yhdessä. Se olisi ollut mahdollista, jos olisimme molemmat menneet hoitamaan lintuja. Sille alueelle tarvittiin vain kaksi henkilöä ja halusimme tutustua uusiin ihmisiin, joten päädyimme eri alueille. Gili laitettiin apinakaranteeniin.

Sitouduimme työskentelemään annetussa tehtävässä seuraavat kaksi viikkoa. Teimme asiasta viralliset paperit ja maksoimme 120 dollaria per henkilö kahdesta viikosta. Hintaan kuuluu majoitus Intiwarayassin sopimushosteleissa.

Aurora ja Pia esittelivät meille majoitusvaihtoehtoja. Homma kuulosti sekavalta. Oli jo pimeää. Meille tarjottiin huonetta sillan toisella puolella olevasta Las Vegas -hostelista. Siellä 25 henkiöä jakaa kaksi kylpyhuonetta ja se on kuuleman mukaan huonokuntoisin majoitusvaihtoehdoista. Emme lähteneet edes katsomaan, vaan päädyimme tien toisella puolella olevaan La Querencia -hotelliin. Siellä meillä on oma huone parisängyllä, tuulettimella ja kylpyhuoneella.

Valmistautuminen vapaaehtoistyöhön

COCHABAMBA, BOLIVIA

Vaeltelimme Cochabambassa ostamassa kaikenlaista tarpeellista kahden viikon vapaaehtoistyörupeamaa varten. Kävelimme hotelliltamme Cochabamban markkina-alueelle. Matkan varrella poikkesimme muutamassa apteekissa ja luontaistuoteliikkeessä kyselemässä luonnonmukaista hyttyskarkotetta. Intiwarayassin verkkosivuilla on lista sopivista karkotteista, mutta jostain syystä niitä oli todella vaikea löytää. Kauppiaat kyllä tiesivät aineet, mutta opimme uuden espanjankielisen ilmaisun “no hay” (minulla ei ole) vähän liiankin hyvin.

Markkinoilla suuntasimme noitaosastolle, josta ajattelimme löytyvän mitä tahansa luonnonmukaisia rohtoja. Erityisesti etsimme citronellaa. Yhdestä kojusta löysimme pienen pullon eucalyptus-tippoja. Paremman puutteessa ostimme sen 0,50 eurolla. Noitakojut olivat täynnä mitä kummallisimpia yrttejä, taikakaluja ja onnenamuletteja. Kaikkein omituisimpia olivat kuitenkin kuivatetut laaman sikiöt. Bolivialaiset ostavat niitä muun muassa rakentaessaan talon. Laaman sikiö on uhrilahja pachamamalle eli äitimaalle. Se haudataan peruskiven alle onnea tuomaan. Olisikohan moisesta ollut hyötyä Arabianrannassa talomme alla – ehkä olisimme välttyneet edes osalta rakennusvaiheen ongelmia.

Markkina-alue oli iso. Lihaa myytiin suoraan tiskiltä ilman sen kummempia kylmälaitteita pitämässä sitä tuoreena. Hedelmiä löytyi joka makuun, samoin erilaisia hygieniatarvikkeita, työkaluja, koriste-esineitä, vaatteita, kenkiä, pyyhkeitä, kippoja ja kuppeja... mitä tahansa mitä keksii tarvita. Tuntui kuin olisi kävellyt läpi tavaratalon eri osastoja.

Etsimme sängyn päälle laitettavaa hyttysverkkoa. Se osasto olikin vaikea löytää. Lopulta eräs avulias rouva ohjasi meidät oikeaan paikkaan, kunhan ensin ymmärsi mitä oikein etsimme. Ostimme 6,5 eurolla hyvälaatuisen hyttysverkon, joka ei painanut paljon. Vielä tarvittiin Terolle pitkähihainen paita eläinten kanssa työskentelyä varten. Löysimme helposti käytettyjä vaatteita myyvän kojun, josta nappasimme eurolla hyväkuntoisen flanellipaidan mukaan.

Markkina-alueen vieressä olevasta puhelinpalveluyrityksestä soitimme Teron äidille Raijalle. Soittaminen on nykyään todella edullista. Noin kymmenen minuutin puhelu toiselle puolelle maailmaa maksoi alle neljä euroa. Puhelinpalveluja tarjoavia yrityksiä on kaikkialla niin kuin internet-yhteyksiäkin, joten yhteydenpito omaisiin on helppoa.

Kävimme lounaalla pienessä Gopinath-kasvisravintolassa. Olisi kannattanut tutkia buffet-pöydän antimia hieman tarkemmin ennen ostopäätöstä. Ruoka oli nimittäin epäilyttävän oloista ja haaleaa. Söimme kuitenkin jonkin verran, koska olimme niin nälkäisiä.

Läheltä hotelliamme löysimme lopulta apteekin, jonka apteekkari lupasi hankkia meille aamuksi citronellaa hyttyskarkotteeksi. Hän sanoi, että sitä on joskus vaikea löytää, mutta tiesi mistä sitä saisi. Siihen mennessä olimme kiertäneet varmaan puolet Cochabamban apteekeista, joita on kaupungissa melkoisen paljon. Illalla haimme pyykkimme pesulasta. Oli ihana saada kaksi kassillista puhtaita vaatteita pakattavaksi rinkkoihin. Pesupalvelun hinta on aina yhtä hämmästyttävän halpa. Tällä kertaa noin kaksi euroa.

Illallisen söimme italialaisessa La Cantonata -ravintolassa aivan hotellimme lähellä. Ravintola oli hieno valkoisine pöytäliinoineen ja kankaisine lautasliinoineen. Olimme nälkäisiä päivän shoppailun jälkeen. Tilasimme molemmille keskikokoiset pizzat ja pullon viiniä palan painikkeeksi. Pizzat olivat jättiläiskokoiset ja niissä oli valtavasti päällisiä. Juustoakin oli paksu kerros. Pizza oli hyvää, mutta yhden neljäsosan syötyämme olimme molemmat täynnä. Ahdoimme puolet pizzoista. Enempää ei kertakaikkiaan pystynyt syömään.

Tero otti loput pizzastaan mukaan. Hän kiersi sen kanssa korttelin ja lahjoitti sen kerjäläisnaiselle. Tämä otti pizzan tyytyväisenä vastaan, mutta Teron yllätykseksi nainen työnsi sen taakseen ja ojensi samantien hyväntekijälleen kolikkomukia rahaa anellen. Outoa, ettei kerjäläiselle ruoka riitä. Mielestämme tämä viittaa siihen, että rahaa kerjätään enemmänkin paikalliselle mafialle kuin omaan tarpeeseen.

Hotel Monserrat

COCHABAMBA, BOLIVIA

Mukava ja siisti sopivankokoinen huone. Ikkuna sisäaukiolle, jonka ympärillä kaikki huoneet ovat. Huoneeseen tulee luonnonvaloa, muttei kovin paljon. Sähkösuihku, josta tulee kuumaa vettä kun tietää miten. Vettä pitää laskea ensin vain ihan vähän. Jos laskee liikaa, suihkusta tulee vain kylmää vettä. Huoneessa tv. Vastaanoton vieressä yksi tietokone internet-yhteydellä vapaasti käytettävissä. Monipuolinen buffet-aamiainen (teetä, kahvia, muroja, jogurttia, hedelmiä, leipää, juustoa, kinkkua, kananmunaa).

Sijainti: Cochabamban keskustassa, noin 1 km linja-autoasemalta ja markkinoilta
Hinta: 24 EUR / huone / yö (sis. aamiaisen)

Pyykkejä ja ostoksia

COCHABAMBA, BOLIVIA

Kävelimme Cochabamban autioita, mutta onneksi valaistuja katuja. Yhdessä kulmauksessa oli valtava määrä ihmisiä jonottamassa jonnekin. Heillä oli huovat mukanaan ja termospulloja. Voi olla, että he jonottivat jotain konserttilippuja niin kuin Helsingissäkin on silloin tällöin tapana.

Noin kymmenen minuuttia käveltyämme tulimme opaskirjasta valitsemallemme hotellille. Kaksi yövartijaa päästi meidät sisään ja näytti huonetta. Se ei oikein miellyttänyt, joten jatkoimme matkaa. Seuraava sopivalta vaikuttanut majapaikka näytti ulkoa sen verran kammottavalta, että emme soittaneet sen ovikelloa. Mietimme hetken, miten pitkälle jaksaisimme kävellä näin väsyneinä. Yritimme saada taksia seuraavaan hotellivaihtoehtoomme, joka sijaitsi noin kilometrin päässä. Takseja ei sattunut kohdalle, joten lopulta päätimme kävellä. Aurinko alkoi nousta ja kaupunki heräillä.

Käveltyämme linja-autoasemalta lähdön jälkeen melkein tunnin pääsimme lopulta Hotel Monserrattiin. Sieltä löytyi mukava huone, joten emme epäröineet jäädä sinne. Painuimme suihkun jälkeen suoraan nukkumaan. Vedimme sikeitä kello 12 asti.

Söimme lounaan läheisessä kasvisravintolassa, jossa oli monipuolinen seisova pöytä. Alkupaloiksi oli erilaisia raasteita, salaatteja ja kylmiä naposteltavia sekä keittoa. Pääruoaksi söimme riisiä ja kasvismuhennosta sekä hyvää moniviljaleipää. Hintaan kuului myös tuoremehua. Jälkiruokahyytelön jätimme väliin.

Veimme pyykit pesulaan. Kävelimme parin kilometrin päässä sijaitsevaan isoon supermarkettiin. Aurinko porotti kuumasti, joten jouduimme pitämään vähän taukoa matkalla. Bolivialaisissa supermarketeissa joutuu aina jättämään laukut lukollisiin lokeroihin sisään mennessä. Emme oikein pidä tästä, koska meillä on yleensä arvotavaroita repussamme. Yleensä toinen meistä jää ulos odottelemaan repun kanssa, mutta tällä kertaa meillä oli sen verran paljon hankintoja tehtävänä, että halusimme molemmat kauppaan. Otimme arvotavarat repusta mukaan ja jätimme vain repun lokeroon.

Supermarket oli hyvin varustettu. Hankimme eväitä ja juomia kahden viikon vapaaehtoistyörupeamaa varten. Yritimme löytää luonnonmukaista iholle laitettavaa hyttyskarkotetta, mutta turhaan. Paluumatka hotellille oli vielä menomatkaakin hikisempi, koska meillä oli lisää kannettavaa.

Illalla kävimme pesulalla kyselemässä pyykkejämme. Pesulanhoitaja oli kummissaan, koska pyykkimme ovatkin valmiita vasta huomenillalla. Emme olleet katsoneet kuitista päivämäärää, koska yleensä pesulat toimittavat pestyt pyykit 2-4 tunnissa. Tällä pesulalla hommaan meni kuitenkin yli vuorokausi. Onneksi meillä ei ollut kiire pyykkiemme kanssa.

Yök yöbussi

SUCRE – COCHABAMBA, BOLIVIA

Inhoan yöbusseja. En pysty lukemaan eikä voi katsella maisemia. Kaiken lisäksi bolivialaisissa busseissa ei ole vessoja. Onneksi tällä kertaa Tero oli varsin pirteä, joten hänestä oli seuraa. Popsimme tummaa suklaata ja mietimme, mihin majapaikkaan suuntaisimme Cochabambassa, jonne saapuisimme aikaisin aamulla.

Jonkin matkaa ajettuamme bussistamme puhkesi rengas. Vararengas löytyi nopeasti lastiruumasta. Kuskin lisäksi busseissa on aina muutama apulainen, joten renkaanvaihto ei vienyt kuin 10-15 minuuttia. Jatkoimme tyytyväisinä matkaa.

Bussi kiemurteli korkealla vuoristossa. Olisi ollut mielenkiintoista omistaa korkeusmittari ja seurata, kuinka korkealla oikein ajelimme. Uskon, että yön aikana nousimme ainakin neljään kilometriin, ellei ylemmäskin. Tie oli varsin hyväkuntoinen lukuunottamatta muutamia maavyörymäkohtia, joissa vauhti hidastui mateluksi. Onneksi tiellä ei myöskään ollut paljon liikennettä. Pudotus reunamalta tyhjyyteen oli nimittäin paikoitellen todella pitkä. Pahimpia paikkoja emme varmaan edes nähneet, koska koko matkan oli pilkkopimeää. Ainoat valot olivat autojen valot. Välillä seurasimme, kuinka jossain ylhäällä taivaissa ajeli kuorma-auto ja pian olimme siellä itse. Sama toistui alaspäin. Ylös alas yli vuorien kävi matkamme tänä yönä.

Pysähdyimme pari tuntia lähdön jälkeen paikkaan, jossa oli mahdollisuus syödä illallista tai ostaa naposteltavaa. Kävin vessassa ja jaloittelemassa. Olimme syöneet hyvin ennen lähtöä, joten meillä ei ollut nälkä. Pysähdys kesti puolisen tuntia.

Seuraavaan pysähdykseen olikin sitten aikaa yli neljä tuntia. Tällä kertaa pysähdyttiin keskelle “ei mitään”. Matkustajien oli halutessaan mahdollista mennä bussin vierustalle tarpeilleen. Ei mitenkään kauhean houkutteleva vaihtoehto, kun bussin valot valaisivat ympäristön. Oli kuitenkin hätä, joten oli pakko mennä. Kävelin toiselle puolelle tietä ja toivoin, etten ole ihan valokeilassa kykkiessäni tien laidassa. Helpotti. Ehdin takaisin bussiin juuri ennen sen lähtöä.

Jossain vaiheessa yötä nukahdimme molemmat. Olimme aivan pöllämystyneitä, kun meidät herätettiin kertoen bussin saapuneen Cochabambaan. Kello oli vasta 5.15. Emme olleet odottaneet tulevamme perille näin aikaisin. Keräsimme tavaramme muiden unisten matkustajien tavoin. Haimme rinkat lastiruumasta ja painuimme sisälle Cochabamban isolle linja-autoasemalle. Kävimme vessassa ja katsoimme kartasta, missä olemme.

Lentääkö vai eikö lentää?

SUCRE – COCHABAMBA, BOLIVIA

Olimme varanneet lennon Sucresta Cochabambaan. Sen piti lähteä klo 12. Lentoyhtiöstä kehotettiin tulemaan yhtiön toimistolle klo 11 varmistamaan, että lento lähtee. Koko Sucressa olomme ajan oli ollut mitä parhain sää, mutta tänä aamuna satoi. Aavistelimme huonoa kävellessämme AeroSurin toimistolle korttelin päähän hotellistamme. Meille kerrottiin, että lento ainakaan lähde aikataulun mukaisesti, koska sää on niin huono. Meitä kehotettiin tulemaan takaisin kello 15.

Vietimme aikaa hotellihuoneessamme, kunnes meidän piti luovuttaa se kello 12. Jätimme rinkat hotellin vastaanottoon säilöön. Menimme lounaalle Locot's Cafeeseen, jossa valitettavasti ei wifi-yhteys toiminut. Vähän ennen kello kolmea iltapäivällä marssimme jälleen AeroSurin toimistolle. Tilanne oli edelleen epäselvä, koska sää ei ollut parantunut kovinkaan paljon aamusta. Koneemme ei ollut vielä saapunut La Pazista Sucreen. Tarkempaa tietoa olisi saatavilla kello 15.30.

Jäimme toimistolle odottamaan. Luimme kirjoja ja katsoimme tv:stä Madonnan ja Justin Timberlaken yhteisbiisin videota. Ihan hyvä video, mutta ei sitä olisi jaksanut moneen kertaan katsoa. Lopulta kello 16 tuli tieto, että lento ei lähde tänään. Meille annettiin mahdollisuus vaihtaa lento toiselle päivälle tai perua kauppa. Halusimme perua kaupan. Meitä harmitti, koska jos olisimme alunperin päättäneet lähteä bussilla, olisimme lähteneet jo pari päivää sitten.

Lippumme peruttiin ja meille annettiin rahat takaisin. Olimme maksaneet lennon Visalla ja niinpä pieneksi periaatekysymykseksi nousi kahden prosentin luottokorttipalkkio. Tästä summasta se tarkoitti 1,5 euroa. Meille ei ollut lippuja ostaessamme kerrottu palkkiosta ja siitä, ettei sitä maksettaisi takaisin, jos lento joudutaan perumaan. Niinpä nostimme summan pienuudesta johtuen asiasta älämölön. Keskustelimme toimiston johtajattaren kanssa, joka ei millään suostunut antamaan meille kyseistä summaa takaisin. Hommaa hankaloitti, että johtajatar ei puhunut englantia ja tarvitsimme yhden virkailijoista tulkiksi.

Lopulta sanoimme, että pitäkää rahanne, mutta me haluamme tehdä asiasta virallisen reklamaation. Meidät ohjattiin asiakaspalautteista vastaavan miehen luo ja hän antoi meille numeroidun reklamaatiolomakkeen. Ryhdyimme täyttämään virallista lomaketta, josta kopioitui samantien kolme kappaletta. Palautevastaava häipyi selvittelemään tilannetta virkailijamme kanssa. Kun olimme saaneet yhteystietomme täytettyä, palautevastaava tuli takaisin ja kertoi, että he ovat valmiit maksamaan koko summan meille, jos emme tee reklamaatiota. Meillä ei tietenkään siinä tapauksessa ollut mitään tarvetta tehdä reklamaatiota, joten sanoimme että voimme unohtaa koko asian. Koska kyseessä oli kuitenkin virallinen reklamaatiolomake, jota oli jo ryhdytty täyttämään, Tero joutui allekirjoittamaan lomakkeesta kohdan, jossa hän lupaa luopua reklamaatiosta.

Meitä nauratti koko sotku kävellessämme ulos AeroSurin toimistosta. Mitä järkeä edes keskustella noin pienestä summasta. Ehkäpä se oli molemmille osapuolille periaatekysymys. Kävelimme hotellimme vieressä sijaitsevaan pieneen matkatoimistoon ja kysyimme, onko vielä mahdollista saada liput yöbussiin Sucresta Cochabambaan. Yllätykseksemme meille löytyi liput semi cama -bussista eli kohtuullisen mukavasta bussista.

Meillä oli vielä useampi tunti aikaa, sillä bussi lähti vasta kello 19.45. Haimme rinkkamme hotellilta ja menimme Joyrideen viettämään loppuaikaa syöden ja nettiä käyttäen. Hyvissä ajoin nappasimme taksin Joyriden edestä linja-autoasemalle. Taksimatka kesti yllättävän kauan ja oli varsin kiemuraista menoa ylös Sucrea ympäröivää kukkulaa.

Linja-autoasema oli iso. Yläkerrassa oli eri bussiyhtiöiden toimistot, joihin piti mennä ilmoittautumaan. Meni hetki, että löysimme oman toimistomme. Rinkat jätettiin toimistolle. Sopi vain toivoa, että ne todella laitettaisiin bussiimme. Saimme rinkoista numerolaput. Kävimme ostamassa vettä kioskista läheiseltä isommalta kadulta. Oli jo pimeää.

Palattuamme linja-autoasemalle menimme sen alakertaan, josta bussit lähtivät. Alhaalla oli myös kauppoja ja kioskeja. Ostimme vielä vähän suklaata mukaan ennen kuin lähdimme etsimään omaa bussiamme. Se oli yli puoli tuntia myöhässä. Ennen bussiin nousua varmistimme, että laukkumme olivat lastiruumassa. Siellä näyttivät olevan, joten istuimme tyytyväisinä omille paikoillemme bussiin. Muutama kanssamatkustaja nosti haloon, kun he olivat mielestään ostaneet liput semi-camaan, mutta bussiyhtiö väitti heidän kuuluvan viereiseen tavalliseen bussiin. Lopulta bussiyhtiö “voitti” ja naiset siirtyivät toiseen bussiin. Bussi oli ihan täynnä, joten vaihtoehtoja ei ollut. Vihdoin pääsimme lähtemään.

Marsseja, paraateja ja mielenosoituksia

SUCRE, BOLIVIA

Bolivia tuntuu olevan paraatien ja marssien luvattu maa. Lisäksi bolivialaisilla on tapana järjestää satunnaisia tiesulkuja mielenosoitukseksi mitä erilaisimmista asioista. Paraateihin kuuluu hassuja asuja, musiikkia sekä soitettuna että nauhalta, iskulauseita, koristeltuja ajoneuvoja, paukkuputkia yms. Lapset opetetaan marssimaan mukana jo pienestä pitäen.

Potosissa pidettiin 7.4. opiskelijaparaati. Kävellessämme keskusaukiolle päin takaamme kuului marssimusiikkia. Pian nurkan takaa marssi vihreisiin univormuihin ja valkoisiin hattuihin pukeutuneita miehiä ja soittokunta. Paraati oli pitkä ja monivivahteinen. Yritimme kysyä paikallisilta, mistä on kysymys mutta ainoa mitä saimme selville oli, että paraati liittyy jotenkin kouluihin ja se toistuu useamman kerran vuodessa. Suurin osa marssijoista olikin koululaisia tai opiskelijoita. Näimme saman paraatin jo aamulla odottaessamme kaivosretkelle lähtöä Koala Toursissa. Ja kuulimme soittokunnat vielä käydessämme illalla nukkumaan. Aika rankka päivä ravata ympäri kaupunkia paraatissa, joka kestää useita tunteja.

Ensimmäisenä päivänä Sucressa hengailimme aamupäivän huoneessamme. Vähän väliä kuulimme ulkoa marssiääniä. Pinkaisimme parvekkeelle kummastelemaan marssijoita. Ensimmäinen marssi oli poliittinen MNR-puolueen marssi (Movimiento Nacionalista Revolucionario), jota seurasi työläisten marssi.

Toisena päivänä Sucressa ollessamme pidettiin lasten paraati paikallisen leikkikoulun vuosijuhlan kunniaksi. Lapset oli puettu erilaisiin fantasia-asuihin. He olivat todella suloisia. Vanhemmat kulkivat paraatin rinnalla tukemassa jälkikasvuaan. Ulkopuolisen silmin lapset olivat ehkä vähän liian pieniä marssimaan kaupungin keskustassa. Suurin osa heistä näytti enemmänkin hämmentyneiltä kuin iloisilta.

Sunnuntaina 12.4. Sucressa pidettiin Jeesus-paraati, jossa eri uskonnolliset tahot ylistivät Jumalaa ja Jeesusta. Paraatissa oli soittokuntia, hevosia, erilaisia kylttejä ja iskulauselakanoita sekä omituisesti koristeltuja ajoneuvoja. Ohikulkijoille jaettiin uskonnollisia lentolehtisiä. Ja kaikilla oli niin mukavaa...


Video: Lapsiparaati sokerin kera

Blogin päivittämistä

SUCRE, BOLIVIA

Tämä ja eilinen päivä sujuivat oikeastaan samalla kaavalla. Nukuimme pitkään, söimme aamiaisen ja pyörimme hetken kaupungilla. Lounaan jälkeen Merja kirjoitti useamman tunnin blogijuttuja Asus-kannettavallaan hotellihuoneessamme. Tero istui nettikahvilassa päivittämässä juttuja blogiimme. Oli mukavaa, kun ei ollut kiire minnekään ja oli hyvä hotellihuone, jossa oleilla. Illalla luimme kirjoja ja katsoimme vähän tv:tä.

Kävely kukkulalle

SUCRE, BOLIVIA

Tänään oli kaunis, aurinkoinen päivä. Joyride-lounaan jälkeen päätimme kävellä La Recoleta -kukkulalle, jossa tarkoituksemme oli tutustua Museo de los Ninos Tanga-Tangaan. Museo oli suunnattu lapsille, mutta kuulosti mielenkiintoiselta. Keskustasta kukkulan laelle oli matkaa noin kilometri. Vaikka olimmekin tottuneet korkeuksiin, hengästyimme kivutessamme ylämäkeä. Oli pakko pitää pari hengähdystaukoa.

Anzures-aukiolle saavuttuamme saimme pettymykseksemme huomata, että museo olikin kiinni. Portilla ei lukenut mitään syytä, miksi museo oli kiinni. Siinä oli vain aukioloaikakyltti, jonka mukaan sen olisi pitänyt olla auki. Myöhemmin turistitoimistosta kysyessämme selvisi, että koko museo on remontissa vielä muutaman kuukauden.

Kukkulalla kierrellessämme löysimme ihastuttavan kahvilan, Cafe Miradorin, josta nimensä mukaisesti oli mahtava näköala alas Sucren kaupunkiin ja sitä ympäröiville kukkuloille. Kahvilassa oli rentouttava tunnelma. Siellä olisi voinut istua pidempäänkin kirjoja lukien, jos vain olisi sattunut olemaan kirjat mukana.

Kahvilan puutarhan kukkaloisto muodosti oman nähtävyytensä. Tilasimme vastapuristetut tuoremehut ja suklaakakkupalan. Istahdimme puutarhan lepotuoleille nauttimaan harvinaisesta auringon lämmöstä. Näillä korkeuksilla nimittäin olemme tottuneet pääasiassa palelemaan joka paikassa.

Kahvilan ulkopuolella oli lukuisia matkamuistomyyjiä, jotka olivat levittäneet tuotteensa maahan näköalapaikalle. Suurin osa tuotteista oli joko laaman tai alpakan villatuotteita; pipoja, hanskoja, sukkia, villapaitoja, kaulahuiveja, vilttejä ja pöytäliinoja. Tutustuimme tarjontaan, koska mietimme mitä kaikkea haluaisimme ostaa kotiinviemisiksi. Tässä vaiheessa matkaa tosin on vielä vähän hankala hankkia mitään isompaa, koska rinkoissa ei oikein ole tilaa. Boliviasta on kallista lähettää paketteja Eurooppaan, joten päätimme lopulta tehdä isompia hankintoja joskus myöhemmin. Ostimme kuitenkin Merjalle alpakanvillasormikkaat 1,5 eurolla.

Kävellessämme takaisin Sucren keskustaan ihastelimme hauskanvärisiä ja -näköisiä busseja, joihin törmää kaikissa bolivialaisissa kaupungeissa. Sucren kaupungille ominaista ovat valkoiset kolonialististyyliset rakennukset ja kirkot. Kaupunki on hieman rapistunut, mutta pääosin varsin kaunis.

Outo ilmiö Boliviassa

SUCRE, BOLIVIA

Meillä on matkalla mukanamme kaksi matkapuhelinta. Terolla on puhelimessaan DNA:n liittymä ja Merjalla Elisan. Elisan liittymä on koko matkan toiminut huonommin kuin DNA:n. Argentiinassa ja Chilessä Elisa toimi satunnaisesti ja Boliviassa ei lainkaan.

Lähettelemme silloin tällöin pääasiassa vanhemmillemme tekstiviestejä, missä liikumme. Boliviassa ollessamme vanhempiemme vastaukset viesteihimme ilmestyivät puhelimeemme jopa 30-40 kertaa toistuen. Olemmekin laittaneet Teron puhelimen äänettömälle, koska ei ole kauhean hauska herätä kymmenen kertaa öisin siihen että saa jatkuvasti saman tekstiviestin.

Osaisikohan joku teistä lukjoistamme selittää meille tämän oudon ilmiön syyn?

Bolivialaista byrokratiaa

SUCRE, BOLIVIA

Hoidimme tänään lukuisia käytännön asioita, kuten haimme pyykit pesulasta. Saimme jälleen vaatteet hyvässä kunnossa takaisin ja pilkkahintaan. Ostimme torialueelta pattereita taskulamppuumme, kaikenlaista naposteltavaa, mehua, vettä, hedelmiä ja Terolle bolivialaisen rannenauhan. Lisäksi poikkesimme jälleen Para Ti -suklaamyymälään hakemaan uuden annoksen käsintehtyjä suklaakonvehteja.

Lueskelimme aamupäivällä netistä eri vapaaehtoistyöpaikkojen sivustoja. Intiwarayassi kuulostaa parhaalta vaihtoehdolta. On hyvin todennäköistä, että suuntaamme sinne noin viikon kuluttua.

Vaelsimme ympäri Sucrea etsimässä maahantulotoimistoa, koska meidän piti saada lisäaikaa Boliviassa oleskeluun. Suola-aavikkoretkellä ylittämältämme raja-asemalta annettiin vain 30 päivää ja oletamme viipyvämme vähän pidempään. Opaskirjassamme maahantulotoimisto on merkitty karttaan väärin, joten jouduimme kyselemään useamman kerran, mistä toimisto löytyy. Lopulta erään matkatoimiston virkailija näytti meille oikean talon, mutta kertoi samalla että toimisto on lounastauolla.

Kävimme lounaalla Locot's Cafessa, jonka ruoka oli Teron mielestä loistavaa ja Merjan mielestä ihan syötävää. Locot's on matkailijoille suunnattu ravintola, muttei niin suosittu kuin Joyride.

Lounaan jälkeen kävelimme takaisin maahantulotoimistolle. Kyseisessä talossa ei ole mitään kylttiä, joka kertoisi sen olevan maahantulotoimisto eikä ovessakaan lue mitään. Onneksi ovi oli auki ja näimme erään virkailijan pöydällä kyltin, jossa luki “Migration Office”. Astuimme sisään. Ystävällinen virkailija kysyi asiaamme ja kertoi meidän tarvitsevan kopiot passiemme tietosivusta ja siitä sivusta, jossa on Bolivian leima. Meidän tuli itse hankkia kopiot. Niinpä kävelimme parin sadan metrin päässä olevaan kauppaan, jossa sai otettua kopioita.

Palasimme takaisin toimistolle. Odottelimme hetken sopivan virkailijan saapumista. Hän oli edellistä huomattavasti tylympi ja kertoi, että jokainen sivu pitää olla kopioituna erillisellä paperilla. Olimme ottaneet kopiot kahdelle paperille neljän sijasta. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin palata takaisin kopiointiliikkeeseen ja ottaa uudet kopiot. Onneksi siitä oli enemmän vaivaa kuin rahanmenoa. Koko rumba maksoi meille 0,30 euroa.

Jälleen palasimme takaisin maahantulotoimistolle. Tällä kertaa tiskin takana istui mukava nainen, jolle mikään ei tuntunut olevan ongelma. Hän tuskin olisi lähettänyt meitä ottamaan kopioita uudelleen. Hän katsoi listastaan, että suomalaiset saavat oleskella Boliviassa 90 päivää ilman viisumia ja leimasi passimme 90 päivän oleskelua varten. Yllätykseksemme leimat eivät maksaneet mitään. Kiitimme ja poistuimme. Loppujen lopuksi yksinkertaista, kunhan ensin löytää oikean paikan ja oikean virkailijan. Kokonaisuudessaan puuhaan meni puoli päivää.

Varasimme AeroSurilta lentoliput Sucresta Cochabambaan maanantaille. Emme haluaisi olla ihan niin kauan Sucressa, mutta emme myöskään halua lähteä matkaan yöbussilla. Lento on myös mielestämme naurettavan halpa.

Tero uskaltautui leikkauttamaan hiuksensa ensimmäistä kertaa matkamme aikana. Parturi-kampaamo oli moderninoloinen. Kampaaja leikkasi hiukset kokonaisuudessaan saksilla käyttämättä lainkaan konetta. Olimme molemmat tyytyväisiä lopputulokseen. Hiustenleikkuu maksoi kolme euroa eli hiukan ovat tällaiset palvelut halvempia Boliviassa kuin Suomessa.

Lepoa ja kirjoittelua

SUCRE, BOLIVIA

Heräsimme hyvin nukutun yön jälkeen klo 9. Tero yritti käydä suihkussa, mutta sieltä ei tullut lupauksista huolimatta kuin kylmää vettä. Ongelman selvittely jäi aamulla kesken mennessämme aamiaiselle.

Puolen päivän jälkeen lähdimme kaupungille kävelylle. Soitimme ensimmäisen kerran matkamme aikana Suomeen, sillä Merjan vanhemmilla oli eilen syntymäpäivät (kyllä, molemmat ovat syntyneet 8.4.). Linja pätki pahasti, mutta yllätys oli selvästi mieleinen. Hintaa noin neljän minuutin puhelulle tuli huimat 1,4 euroa.

Lounasaikaan suuntasimme ulkomaalaisten suosimaan, hollantilaisomisteiseen Joy Ride -ravintolaan. Hintataso oli paikallisittain varsin kallis. Maksoimme lounaastamme yhteensä peräti yhdeksän euroa juomineen. Merja söi herkullisen pippuripihvin vihannesten ja ranskalaisten kera. Terolle maistui kasvislasagne. Joy Ridessa voi syömisen lisäksi vaihtaa kirjoja, surffailla wifi-yhteydellä netissä, katsella iltaisin elokuvia ja varata vaellus-, ratsastus- ja maastopyöräretkiä Sucren lähiympäristöön. Siis täyden palvelun paikka matkailijoiden makuun.

Iltapäivällä veimme 1,5 kiloa pyykkiä pesulaan, josta saamme ne noin 24 tunnin kuluttua pestyinä ja kuivatettuina parilla eurolla. Merja on aina vähän epäluuloinen pesulapalveluiden kanssa, mutta tähän mennessä palvelut ovat toimineet ihan hyvin.

Ostimme suklaakonvehteja opaskirjassa suositellusta Para Ti -puodista. Popsittuamme ne hotellihuoneessamme voimme jakaa suosituksen eteenpäin – herkullista.

Poikkesimme lentoyhtiön toimistossa kysymässä, paljonko maksaisi lentää Sucresta Cochabambaan 12 tunnin bussimatkan sijasta. Maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin on tarjolla suora puolen tunnin lento hintaan 36 euroa. Bussi maksaisi noin 6 euroa. Hmmm...

Vaihdoimme vielä loput Argentiinan ja Chilen pesot boliviaanoiksi ennen paluuta mukavaan hotellihuoneeseemme. Loppupäivän Merja kirjoitteli blogijuttuja. Tero yritti siirtää kuvia Flickeriin alakerran nettikahvilassa, mutta yhteys oli liian hidas eikä homma parin tunnin yrityksestä huolimatta onnistunut.

Hostal Las Torres

SUCRE, BOLIVIA

Isot, korkeat ja valoisat huoneet, joissa mukava, leveä parisänky ja lisäksi yhden hengen sänky. Vanha talo, kauniit puulattiat. Ensimmäinen huone sisäpihan puolelle ja mukavan hiljainen, mutta huoneessa isoja, mustia hämähäkkejä. Toisessa huoneessa parveke kadun puolelle. Liikenteen melua. Huoneissa kaapelikanavilla varustettu televisio. Siivous satunnaisesti kuuden päivän oleskelumme aikana, mutta uudet pyyhkeet pyydettäessä. Lakanoita ei vaihdettu kertaakaan. Kuuma vesi 24h/vrk. Aamiaiseksi kahvi/tee, pari paahtoleipää marmeladilla tai voilla ja lasi tuoremehua.

Sijainti: Sucren keskustassa markkinapaikan vieressä
Hinta: 15 euroa/huone (sis. aamiaisen)

Teron vatsatauti ja hämähäkkimetsästys

POTOSI - SUCRE, BOLIVIA

Palasimme kaivosretkeltä sopivasti lounasaikaan. Kävimme syömässä herkulliset pizzat. Paluumatkalla hostelille ostimme vettä pienestä kioskista ja ihmettelimme opiskelijaparaatia, joka jatkui koko päivän. Päästyämme peiton alle lämpimään Tero alkoi kiemurrella. “Joka paikkaan koskee”, hän vaikersi. Jonkin ajan kuluttua hänellä alkoi kiertää vatsassa. Niinpä koko ilta ja lähes koko yö meni noin tunnin välein vessassa ravaten ja molemmista päistä vatsaa tyhjentäen. Onneksi meillä oli tässä huoneessa oma vessa. Sekään ei kyllä ollut maailman mukavimpia, vaan kolea ja ikävä. Illalla Terolla nousi lähes 38 asteen kuume.

Tämä olikin ensimmäinen kunnon vatsatauti matkallamme. Argentiinassa ja Chilessä vesi on juomakelpoista, mutta Boliviassa ei. Olemme huomanneet, että veden laadulla on yleensä suora korrelaatio vatsatautien määrään. Tämä siitäkin huolimatta, että emme juo kraanavettä. Boliviassa olemme pesseet hampaatkin pullovedellä.

Tero oli vielä aamulla heikossa kunnossa, vaikka klo 2.30 jälkeen hän olikin jo saanut nukuttua. Olimme päättäneet, että kolme yötä koleassa Potosissa saa riittää. Kävimme hostelin aamiaisella, jonka jälkeen Merja selvitteli mahdollisuuksia siirtyä taksilla Sucreen, noin 160 kilometrin päähän. Hostelilta ei suostuttu soittamaan taksia, joten maksoimme laskumme ja menimme Koala Toursiin pyytämään apua. Ystävällinen toimistoapulainen soitti meille taksin. Hintaa omalle autolle kuskeineen tuli 12 euroa. Toki bussi olisi maksanut vain 2 euroa, mutta nämä summat ovat ylipäätään niin pieniä, että tässä tilanteessa ei tarvinnut kahta kertaa miettiä, otetaanko taksi vai ei.

Taksikuskimme oli mukava nuori mies. Valitettavasti espanjankielentaitomme ei riittänyt kovin älykkääseen keskusteluun. Tero nukkui suurimman osan matkasta ja Merja ihasteli kauniita maisemia. Lähes koko matka mentiin alaspäin pitkin pittoreskejä, kiemuraisia vuoristoteitä. Tiet olivat erittäin hyväkuntoisia ja leveitä. Nopeusmittari näytti 80-100 km/tunti, vaikka osassa paikoista nopeusrajoitus oli alle 40 km/tunti. Välillä vähän hirvitti, kun ei tiennyt mitä mutkan takana odotti. Kuskimme ei kuitenkaan ottanut turhia riskejä, joten luotimme hänen ammattitaitoonsa.

Matkan maisemat vaihtelivat alavista tasangoista vuoristoon. Tasangoilla laidunsi laamoja, lampaita sekä jonkin verran lehmiä ja aaseja. Laaksoissa näkyi pieniä kyliä ja paljon leveitä jokiuomia, jotka olivat pääasiassa täysin kuivuneita. Siellä täällä kasvatettiin viljaa.

Saapuessamme Sucren reunamille Merja ohjeisti kuskiamme ajamaan opaskirjastamme valitsemaamme Hostal Las Torresiin. Huone oli miellyttävä ja edullinen, joten jäimme tähän majapaikkaan. Tero jäi nukkumaan Merjan lähtiessä etsimään lounasta.

Majapaikkamme sijaitsi keskustassa aivan Sucren markkinapaikan vieressä. Ravintoloita on alueella runsaasti, mutta osa oli lounasaikaan kiinni. Merja päätyi Plaza 25 de Mayon reunalla olevaan pieneen Cafe Tertuliasiin, jossa oli tarjolla kolme erilaista päivän menuta. Loppujen lopuksi niistä löytyi kyllä vain yksi: salaattia, keittoa, kanaa ja jälkiruoaksi jäätelöä. Muuten ihan syötävää, mutta jäätelö oli liian epäilyttävä, joten se jäi väliin. Lounas juomineen maksoi kolme euroa.

Sucre sijaitsee 2 740 metrin korkeudella merenpinnasta. Se tuntuu oikein mukavalta korkeudelta Potosin yli 4 000 metrin jälkeen. Sucressa ei kävellessä hengästy yhtä helposti ja muutenkin on energisempi olo. Täällä on myös mukavan lämmintä sekä hotellihuoneessa että ulkona. Aurinko paistaa ja lämpötila on 25 asteen tietämillä.

Sucre on Bolivian suklaapääkaupunki. Jälleen pääsemme siis nautiskelemaan käsintehdyistä konvehdeista. Merja osti pienen pussillisen konvehteja kulmapuodista kahdella eurolla. Sen jälkeen hän käväisi markkinoilla hakemassa Terolle leipää, banaaneja, kiivejä, mysliä ja vettä. Nämä kaikki maksoivat yhteensä kaksi euroa. Tässä maassa ei kyllä kovin helpolla saa rahojaan kulumaan.

Merjan palattua ostosretkeltä alkoi päivän hämähäkkiepisodi. Huoneemme katonrajassa möllötti iso, musta hämähäkki. Merja totesi, ettei aio nukkua otuksen kanssa samassa huoneessa. Heittelimme hämähäkkiä erilaisilla esineillä, kunnes se lopulta Merjan kiljuessa putosi tv-pöydälle. Tero metsästi sen roskakoriin ja kuskasi hotellin sisäpihalle. Rauha palasi huoneeseemme. Mutta voiko niitä olla lisää?

Popsimme suklaakonvehteja ja katselimme tv:tä. Kanavia oli tarjolla noin sata, joten illalla tuli pari ihan hyvää elokuvaa. Toisen elokuvan loppumetreillä Merja havaitsi liikettä seinällä Teron pään yläpuolella. Apua! Toinen iso, musta hämähäkki. Niitä oli siis enemmän kuin yksi. Katossa oli pari mielenkiintoista reikää, joten sieltä niitä varmaan tuli. Tero päätyi hotellimme vastaanottoon kysymään toista huonetta. Tällä kertaa siis hämähäkki jäi huoneeseen ja me muutimme.

Uusi huoneemme sijaitsi kadun puolella, joten meteli oli sen mukainen. Hämähäkkejä emme tarkan etsinnän jälkeen huoneesta löytäneet; emme myöskään outoja reikiä katossa tai seinissä, joten Merjakin uskalsi nukkua.

Varoittava tarina

POTOSI, BOLIVIA

Törmäsimme Potosin keskusaukiolla Barilochessa espanjankurssilla tapaamaamme australialaismieheen ystävineen. He kertoivat, että ovat matkaamassa vielä samana päivänä La Paziin, koska toisen heistä on saatava uusi passi. Häneltä oli varastettu reppu heidän lähtiessään Uyunista Potosiin.

Rinkat nostetaan Boliviassa useimmiten bussin katolle. He olivat lastaamassa rinkkojaan, kun paikalle ilmaantui häiriötekijöitä. Joku paikallinen jutusteli niitä näitä toisen australialaisen kanssa. Toinen laski reppunsa jalkojensa juureen ojentaakseen tavaroitaan bussin katolla seisovalle lastaajalle. Viisi sekuntia ja reppu oli kadonnut. Kolme paikallista nuorta miestä oli jo kadonnut nurkan taakse, joten mitään ei ollut enää tehtävissä.

Repun mukana menivät muun muassa cd:t, joille oli poltettu kaikki matkan valokuvat Etelä-Chilestä lähtien, kamera, i-Pod, rahat, luottokortit, passi, aurinkolasit ja opaskirjat. Australialaismiehet lähtivät bussilla 6-7 tunnin matkan päähän Uyunista Potosiin, jossa he soittivat luottokorttiyhtiöihin ja raportoivat varkaudesta poliisille. Luottokorttiyhtiöstä he saivat tiedon, että varkaat olivat tyhjentäneet australialaismiehen pankkitilin. Repussa oli nimittäin ollut muistikirjassa kaikki tunnusluvut.

Boliviassa meitä varoitellaan joka puolella varkaista. Olemme jo oppineet pitämään rahavyöt repun sijasta vyötäisillä. Reppua vahdimme myös huomattavasti aikaisempaa tarkemmin.

Olemme kuulleet myös, että erityisesti yöbusseissa katoaa tavaraa lastiruumasta. Ruumassa matkaa yksi paikallinen, joka matkan aikana käy ainakin kaikki avonaiset rinkat läpi. Matkailijat eivät huomaa useimmiten mitään ennen kuin ovat jo hotellihuoneessaan ja ihmettelevät, mihin osa tavaroista on rinkasta kadonnut.

Opaskirjamme mukaan Boliviassa on isoissa kaupungeissa myös valepoliiseja ja valeturisteja. Näihin emme onneksi ole vielä itse törmänneet. Poliisit kysyvät passeja, joita ei siis ole syytä näyttää kenelle tahansa ja valeturistit lyöttäytyvät seuraan esittäen eksynyttä. Kun valeturisti saavuttaa luottamuksen, hän nappaa oikean turistin tavarat ja häipyy.

Cerro Ricon uumenissa

POTOSI, BOLIVIA

Luettuamme myrkyistä ja kivivyöryistä kaivoksissa pohdimme, osallistuako kaivosretkelle vaiko eikö. Päätimme ottaa riskin, koska tilaisuus oli sen verran ainutlaatuinen. Varasimme retken Koala Toursilta, jonka toimistossa saimme asiantuntevinta palvelua. Saavuimme paikalle maanantaiaamuna klo 8. Käytyämme yläkerran kahvilassa kokateellä ja ostamassa vettä olimme valmiit Cerro Ricon valloitukseen. Turisteja oli paikalla kolmisenkymmentä.

Kävelimme jonkin matkaa minibussille, joka vei meidät pienelle takapihalle vaatteiden vaihtoa varten. Saimme kumisaappaat, housut, takin, kypärän ja otsalampun. Mukaan kaivokseen otimme ainoastaan kameran ja kaksi vesipulloa. Meidät jaettiin seitsemän henkilön ryhmiin. Jokaisella ryhmällä oli oma opas sekä apuopas, joka tarvittaessa veisi yksittäisenkin henkilön ulos kaivoksesta muiden jatkaessa retkeä.

Oli omituista kävellä kaivostamineissa kaivosmiesten markkinoilla, joilta ostimme dynamiittia ja mehua viemisiksi työmiehille. Yksi räjähdyspanos kaikkine tykötarpeineen maksoi vähän yli euron. Ostimme myös 10 sentillä kappale valkoiset maskit, joiden toivoimme suojaavan edes vähän pölyltä ja myrkyiltä kaivosretken aikana.

Seuraavaksi oli vuorossa käynti pienessä tehtaassa, jossa näimme miten mineraalit erotetaan maamassasta. Tällaisia tehtaita on Potosissa 45. Kun kokeneet kaivosmiehet uskovat löytäneensä mineraaliesiintymän, he vievät näytteen maamassasta laboratorioon, jossa näyte tutkitaan noin tunnissa. Tehtaassa syntyy erilaisia erottelujäänteitä, kuten syanidia. Kaikki nämä päätyvät läheiseen jokeen. Myrkkypäästöjä pidetään ongelmallisina, mutta muutakaan ratkaisua ei ole löydetty.

Minibussi vei meidät Cerro Ricon rinteelle, jossa oli oviaukko Candelarjaan, yhteen alueen suurimmista ja vanhimmista kaivoksista. Talsimme sisään kaivoksen ensimmäiseen kerrokseen oppaamme Efran perässä. Ryhmämme viimeisenä kulki apuoppaamme Roni. Roni on 30-vuotias kunnianhimoinen nuori mies, joka haluaa tulla Bolivian parhaaksi oppaaksi. Hän tekee paljon töitä tavoitteensa eteen lukien alueen asioista osatakseen vastata turistien mitä ihmeellisimpiin kysymyksiin ja opiskellen omatoimisesti englantia. Ronin rakas harrastus on kuyoshinkai-karate, jossa hänellä on musta vyö. Hänen unelmanaan on päästä Japaniin.

Heti alkuun meidän tuli varoa veden peittämiä koloja kaivoksen lattiassa. Suurin niistä olisi saattanut helposti nielaista ihmisen sisäänsä. Ensimmäinen kohteemme kaivoksen sisällä oli pieni Minero Candelaria -museo, jossa oli mielenkiintoista luettavaa, kaivostyövälineitä sekä paholaispatsaita. Tutkimuksen mukaan yli 90 prosenttia kaivosmiehistä työskentelee kaivoksissa, koska heillä ei ole mielestään muutakaan vaihtoehtoa. Neljä prosenttia pitää työstään, mutta tarkemman selvittelyn jälkeen oli ilmennyt että nämä henkilöt ovat nuoria poikia, joiden mielestä työ on vielä jännittävää.

Tullessamme ulos museosta näimme ensimmäiset kaivosmiehet työntämässä metallivaunuja pitkin pitkää kaivoskäytävää. Odotimme, kunnes he olivat ohittaneet museon ja lähdimme itse kävelemään raiteita pitkin heidän peräänsä. Ilmassa leijaili paljon pölyä. Mitä pidemmälle pääsimme sitä vaikeampi oli hengittää. Hetken kuluttua Efra pysähtyi ja ohjasi meidät sivukäytävän reunamalle istumaan. Puuskutimme pureskellessamme kokalehtiä ja kuunnellessamme Efran kertomuksia kaivoselämästä. Hänen perheellään on oma kaivuupaikka ja myös Efra on aikoinaan työskennellyt pari vuotta kaivoksessa. Turismikauden hiljentyessä hän siirtyy silloin tällöin edelleen kaivoshommiin.

Vanhempi englantilaismies ryhmästämme voi huonosti. Roni oli valmis viemään hänet ulos, mutta yllättäen hän virkosi levättyään hetken. Jatkoimme matkaa. Käytävä madaltui. Kuljimme kyyryssä. Siirryimme kakkoskerrokseen käytävässä olevan aukon kautta tikapuita pitkin alaspäin. Tikapuiden askelmat heiluivat ja osa oli katkennut. Ilma huononi entisestään. Katselimme hetken kahden miehen ja nuoren pojan työskentelyä heidän lapioidessaan maa-ainesta koriin, joka nostettiin kuilua pitkin ykköskerrokseen. Siellä maa-aines siirrettiin vaunuun ja kärrättiin kiskoja pitkin ulos.

Retkemme jatkui kaivoksen pienestä aukosta kolmanteen kerrokseen, jossa oli hieman parempi ilmanvaihto kuin edellisessä kerroksessa. Siirtyessämme neljänteen kerrokseen jouduimme kävelemään kyykkykävelyä ja konttaamaan pienissä käytävissä alaspäin. Alhaalla saimme tutustua 49-vuotiaaseen Simoniin, joka oli työskennellyt kaivoksessa 29 vuotta. Hän kertoi heidän etsivän pienestä kolosta mineraalisuonta, joka oli löydetty toisella puolella vuorta toisessa kaivoksessa. Mineraalisuonet menevät Cerro Ricon sisällä aina pohjoisesta etelään, joten miehet kaivoivat idästä länteen löytääkseen suonen. Suonen löytämiseen voi mennä jopa kuukausia.

Palasimme samaa reittiä takaisin. Oli raskasta ryömiä ylöspäin neljännestä kerroksesta kolmanteen kerrokseen. Istahdimme hetkeksi juomaan vettä, sillä kaivoksessa oli melko lämmintä. Lämpötila vaihteli noin 15-30 asteen välillä. Ohitsemme pitkin kiskoja pyyhälsi metallivaunuja työntäviä ryhmiä. Silloin tällöin kuulimme vaimean jysähdyksen, kun kaivosmiehet räjäyttivät dynamiittia löytääkseen mineraaleja.

Ykköskerrokseen päästyämme ilma oli helpompi hengittää ja pääsimme kulkemaan lähes pystyssä. Käytävässä kulki jatkuvasti vaunuja, joten vähän väliä liiskaannuimme aivan kiinni kaivoksen seinämiin tai piilouduimme pieniin koloihin kiskojen vieressä. Lopulta edessämme häämötti kaivoksen oviaukko. Kirkas auringonpaiste toivotti meidät tervetulleeksi ulkomaailmaan. Miten hyvältä tuntuikaan hengittää raitista ilmaa.

Oli vielä aika räjäyttää yksi dynamiittipötkö. Roni valmisti ostamistamme aineksista räjähteen ja sytytti sytytyslangan. Efra oli kertonut sen palavan loppuun noin minuutissa. Osa ryhmästämme piti palavaa räjähdettä kädessä Ronin ottaessa heistä kuvia. Me kieltäydyimme kunniasta. Pian Roni lähti juoksemaan kukkulan rinteelle, jätti räjähteen sinne ja ryntäsi takaisin. Butuum... räjähdys oli melkoinen. Vaikka olimme sadan metrin päässä räjähdyspaikasta tunsimme paineaallon. Palasimme minibussilla vaatteidenvaihtopaikkaan, jossa kiitimme oppaitamme muutaman euron tipillä onnistuneesta retkestä.

Video: autenttista kaivostunnelmaa