Hurjaa kyytiä minibussilla

COCHABAMBA – VILLA TUNARI, BOLIVIA

Aamiaisen jälkeen kävimme apteekissa, mutta apteekkari ei ollut paikalla. Palasimme hotellille ja pakkasimme loput tavarat. Lähdimme hotellilta noin kello 10. Suuntasimme Suiza-apteekkiin ystävällisen apteekkarin luo, joka oli valmistanut meille pienen pullollisen citronella-liuosta. Kiitimme tuhannesti. Otimme taksin kadunkulmaan, josta minibussit Villa Tunariin lähtivät.

Emme ehtineet astua edes taksista ulos, kun rinkkojamme jo kiikutettiin kohti lähintä minibussia. Inhoamme sitä, että joku muu kantaa kysymättä tavaramme jonnekin. Tällaisissa tilanteissa nopeus on valttia minibussiyrittäjille, joten tämä oli odotettavissa. Saimme miehen kiinni ja pienen sähläyksen jälkeen selvisi, että minibussi tarvitsi enää kaksi matkustajaa, jotta se pääsisi samantien matkaan. Kävin ostamassa vesipullon läheisestä kojusta Teron hankkiessa bussiliput.

Rinkkamme mahtuivat juuri ja juuri bussin pieneen tavaratilaan muiden matkustajien tavaroiden päälle. Kello oli 11. Bussi lähti heti, kun pääsimme istumaan. Vieressäni istui kaksi bolivialaista naista. Nuoremman naisen sylissä oli pieni lapsi. Vanhempi nainen istui vieressäni. Tero istui takanani vieressään kaksi bolivialaista miestä. Etupenkillä kuskin vieressä oli nainen vauvan kanssa. Onnistuin kaivamaan turvavyön käyttööni. Bolivialaiset katsoivat kummissaan. Selitin heille, että käytän aina turvavyötä. He pitivät minua kummallisena.

Kuski ajoi kuin mielipuoli, joten pidin itseäni ainoana järkevänä yksilönä autossa, koska käytin turvavyötä. Kuski ohitteli uhkarohkeasti. Tero luki kirjaa. Minä ihastelin maisemia. Upeita vuoristoteitä. Suuri osa matkasta oli alamäkeä. Varsin pian lähtömme jälkeen kasvillisuus alkoi olla rehevämpää ja muuttui myöhemmin trooppiseksi. Tie oli varsin hyväkuntoinen. Välillä matkan varrella oli tietulleja. Ajoimme parin tunnelin läpi. Matka kesti 3,5 tuntia. Takapenkin miehet jäivät pois keskellä Villa Tunarin kylää. Myös me hyppäsimme ulos. Emme halunneet istua kaaharikuskin kyydissä enää yhtään pidempään.

Oli lounasaika, joten hakeuduimme ensimmäiseksi ravintolaan. Söimme herkullista kalaa riisin ja yukan kera. Hinta yllätti meidät – 3,5 euroa per annos. Eihän se paljon ole, mutta sikäläisiin hintoihin verrattuna kallista. Ravintolassa ei ollut ruokalistaa lainkaan, vaan vaihtoehdot olivat kalaa tai lihaa. Olisi pitänyt kysyä hinta ennen tilausta. Nyt ei auttanut muu kuin maksaa.

Lähdimme kävelemään toiselle puolelle kylää, jossa Intiwarayassin eläinten pelastuskeskus ohjeiden mukaan sijaitsi. Jouduimme ylittämään sillan, jossa ei ollut lainkaan tilaa jalankulkijoille, vaikka siinä meni jatkuvasti isoja rekkoja ja autoja. Selvisimme yli, sillä oli päivän hiljainen aika liikenteen osalta. Heti sillan toisella puolella oli Intiwarayassin kahvila, josta löysimme vapaaehtoistyöntekijöitä. Kello oli noin kolme iltapäivällä. Meille sanottiin, että esittelykierros uusille vapaaehtoistyöntekijöille alkaa klo 17. Kävimme Intiwarayassin turistitoimistossa, jossa luimme alueen eläimistä. Valtavasti outoja otuksia, joista emme olleet kuulleetkaan. Lisäksi apinoita, lintuja, puumia, käärmeitä, liskoja, kilpikonnia...

Lopulta kello oli viisi. Pääsimme lyhyelle ja sekavalle esittelykierrokselle. Saimme kuitenkin jonkinlaisen kuvan alueesta sekä monenlaisia sekalaisia neuvoja ja ohjeita, miten asioita tulee tehdä ja missä. Esittelyn jälkeen oli vuorossa työtehtävien jako. Meidän kanssamme samaan aikaan aloitti israelilainen Gili, mukava nuori nainen. Wendy kävi läpi työtehtävät, jotka hän oli ajatellut meille antaa.

Yllättäen Teroa ja minua ei oltukaan laitettu samoihin tehtäviin, vaan Wendy ehdotti Terolle lintujen hoitoa ja minulle pieneläinaluetta. Hetken mietittyämme päätimme suostua tähän ratkaisuun. Pieneläimet kuulostivat mielenkiintoisilta. Olimme ajatelleet, että työskentelisimme yhdessä. Se olisi ollut mahdollista, jos olisimme molemmat menneet hoitamaan lintuja. Sille alueelle tarvittiin vain kaksi henkilöä ja halusimme tutustua uusiin ihmisiin, joten päädyimme eri alueille. Gili laitettiin apinakaranteeniin.

Sitouduimme työskentelemään annetussa tehtävässä seuraavat kaksi viikkoa. Teimme asiasta viralliset paperit ja maksoimme 120 dollaria per henkilö kahdesta viikosta. Hintaan kuuluu majoitus Intiwarayassin sopimushosteleissa.

Aurora ja Pia esittelivät meille majoitusvaihtoehtoja. Homma kuulosti sekavalta. Oli jo pimeää. Meille tarjottiin huonetta sillan toisella puolella olevasta Las Vegas -hostelista. Siellä 25 henkiöä jakaa kaksi kylpyhuonetta ja se on kuuleman mukaan huonokuntoisin majoitusvaihtoehdoista. Emme lähteneet edes katsomaan, vaan päädyimme tien toisella puolella olevaan La Querencia -hotelliin. Siellä meillä on oma huone parisängyllä, tuulettimella ja kylpyhuoneella.