Lentääkö vai eikö lentää?

SUCRE – COCHABAMBA, BOLIVIA

Olimme varanneet lennon Sucresta Cochabambaan. Sen piti lähteä klo 12. Lentoyhtiöstä kehotettiin tulemaan yhtiön toimistolle klo 11 varmistamaan, että lento lähtee. Koko Sucressa olomme ajan oli ollut mitä parhain sää, mutta tänä aamuna satoi. Aavistelimme huonoa kävellessämme AeroSurin toimistolle korttelin päähän hotellistamme. Meille kerrottiin, että lento ainakaan lähde aikataulun mukaisesti, koska sää on niin huono. Meitä kehotettiin tulemaan takaisin kello 15.

Vietimme aikaa hotellihuoneessamme, kunnes meidän piti luovuttaa se kello 12. Jätimme rinkat hotellin vastaanottoon säilöön. Menimme lounaalle Locot's Cafeeseen, jossa valitettavasti ei wifi-yhteys toiminut. Vähän ennen kello kolmea iltapäivällä marssimme jälleen AeroSurin toimistolle. Tilanne oli edelleen epäselvä, koska sää ei ollut parantunut kovinkaan paljon aamusta. Koneemme ei ollut vielä saapunut La Pazista Sucreen. Tarkempaa tietoa olisi saatavilla kello 15.30.

Jäimme toimistolle odottamaan. Luimme kirjoja ja katsoimme tv:stä Madonnan ja Justin Timberlaken yhteisbiisin videota. Ihan hyvä video, mutta ei sitä olisi jaksanut moneen kertaan katsoa. Lopulta kello 16 tuli tieto, että lento ei lähde tänään. Meille annettiin mahdollisuus vaihtaa lento toiselle päivälle tai perua kauppa. Halusimme perua kaupan. Meitä harmitti, koska jos olisimme alunperin päättäneet lähteä bussilla, olisimme lähteneet jo pari päivää sitten.

Lippumme peruttiin ja meille annettiin rahat takaisin. Olimme maksaneet lennon Visalla ja niinpä pieneksi periaatekysymykseksi nousi kahden prosentin luottokorttipalkkio. Tästä summasta se tarkoitti 1,5 euroa. Meille ei ollut lippuja ostaessamme kerrottu palkkiosta ja siitä, ettei sitä maksettaisi takaisin, jos lento joudutaan perumaan. Niinpä nostimme summan pienuudesta johtuen asiasta älämölön. Keskustelimme toimiston johtajattaren kanssa, joka ei millään suostunut antamaan meille kyseistä summaa takaisin. Hommaa hankaloitti, että johtajatar ei puhunut englantia ja tarvitsimme yhden virkailijoista tulkiksi.

Lopulta sanoimme, että pitäkää rahanne, mutta me haluamme tehdä asiasta virallisen reklamaation. Meidät ohjattiin asiakaspalautteista vastaavan miehen luo ja hän antoi meille numeroidun reklamaatiolomakkeen. Ryhdyimme täyttämään virallista lomaketta, josta kopioitui samantien kolme kappaletta. Palautevastaava häipyi selvittelemään tilannetta virkailijamme kanssa. Kun olimme saaneet yhteystietomme täytettyä, palautevastaava tuli takaisin ja kertoi, että he ovat valmiit maksamaan koko summan meille, jos emme tee reklamaatiota. Meillä ei tietenkään siinä tapauksessa ollut mitään tarvetta tehdä reklamaatiota, joten sanoimme että voimme unohtaa koko asian. Koska kyseessä oli kuitenkin virallinen reklamaatiolomake, jota oli jo ryhdytty täyttämään, Tero joutui allekirjoittamaan lomakkeesta kohdan, jossa hän lupaa luopua reklamaatiosta.

Meitä nauratti koko sotku kävellessämme ulos AeroSurin toimistosta. Mitä järkeä edes keskustella noin pienestä summasta. Ehkäpä se oli molemmille osapuolille periaatekysymys. Kävelimme hotellimme vieressä sijaitsevaan pieneen matkatoimistoon ja kysyimme, onko vielä mahdollista saada liput yöbussiin Sucresta Cochabambaan. Yllätykseksemme meille löytyi liput semi cama -bussista eli kohtuullisen mukavasta bussista.

Meillä oli vielä useampi tunti aikaa, sillä bussi lähti vasta kello 19.45. Haimme rinkkamme hotellilta ja menimme Joyrideen viettämään loppuaikaa syöden ja nettiä käyttäen. Hyvissä ajoin nappasimme taksin Joyriden edestä linja-autoasemalle. Taksimatka kesti yllättävän kauan ja oli varsin kiemuraista menoa ylös Sucrea ympäröivää kukkulaa.

Linja-autoasema oli iso. Yläkerrassa oli eri bussiyhtiöiden toimistot, joihin piti mennä ilmoittautumaan. Meni hetki, että löysimme oman toimistomme. Rinkat jätettiin toimistolle. Sopi vain toivoa, että ne todella laitettaisiin bussiimme. Saimme rinkoista numerolaput. Kävimme ostamassa vettä kioskista läheiseltä isommalta kadulta. Oli jo pimeää.

Palattuamme linja-autoasemalle menimme sen alakertaan, josta bussit lähtivät. Alhaalla oli myös kauppoja ja kioskeja. Ostimme vielä vähän suklaata mukaan ennen kuin lähdimme etsimään omaa bussiamme. Se oli yli puoli tuntia myöhässä. Ennen bussiin nousua varmistimme, että laukkumme olivat lastiruumassa. Siellä näyttivät olevan, joten istuimme tyytyväisinä omille paikoillemme bussiin. Muutama kanssamatkustaja nosti haloon, kun he olivat mielestään ostaneet liput semi-camaan, mutta bussiyhtiö väitti heidän kuuluvan viereiseen tavalliseen bussiin. Lopulta bussiyhtiö “voitti” ja naiset siirtyivät toiseen bussiin. Bussi oli ihan täynnä, joten vaihtoehtoja ei ollut. Vihdoin pääsimme lähtemään.