Kartanoelämää

ALOAG, ECUADOR

Istun takkatulen ääressä mukavassa huoneessamme odottaen suihkuveden lämpenemistä. Tero on käynyt jo pari kertaa kysymässä asiasta. Vesi toimii kaasulla ja sen piti lämmetä 15 minuutissa. Tunti sitten kävimme kylvyssä ja ilmeisesti kaikki kuuma vesi loppui. Nyt joudumme odottamaan vielä tunnin, koska vesi kestääkin lämmetä paljon kauemmin. Ilmeisesti jossain on iso vesitankki, jonka vesi pitää saada lämmitettyä. Ärsyttävää, että tämäntasoisessa paikassa ei saa kuumaa vettä silloin kuin haluaa.

Heräsimme tänään hyvinnukutun yön jälkeen kello 7, mutta siirsimme herätystä vielä 15 minuuttia ennen kuin nousimme ylös. Valmistauduimme päivän ratsastusretkeä varten. Menimme aamiaiselle Gabrielin nuorimman tyttären (19v.) ja Claudian kanssa. Nautimme teetä, paistettuja kananmunia, tuoretta tummaa leipää, ananasta, papaijaa, appelsiinimehua ja maissikakkuja. Kerrassaan herkullinen aamiainen.

Haimme ratsastusretkelle tarvitsemamme tavarat ja etsimme itsellemme puoli-chapsit isosta arkusta talon eteisestä. Törmäsimme Gabrielin serkkuun, joka opastaa turistiryhmiä kartanonmailla. Kävelimme talon vieressä olevalle tallille, jossa tallirengit laittoivat hevosia valmiiksi. Samalla hetkellä paikalle saapui ryhmä turisteja eri maista. He olivat matkalla Cotopaxille, mutta pysähtyivät kartanolle aamiaiselle ja katsomaan heille järjestettyä näytöstä. Kiersimme heidän kanssaan navettaan, jossa saimme kokeilla käsinlypsämistä. Se onnistui yllättävän hyvin. Piti vain puristaa riittävän lujasti ja määrätietoisesti ja suunnata maitosuihku ämpäriin.

Paikalliset cowboyt esittivät näytöksen laamojen ajamisesta yhteen. Emme ehtineet katsella siitä kuin alkuvalmistelut. He käyttivät keräilyyn pitkää lehmännahasta tehtyä lassoa. Meidän oli lähdettävä valmistautumaan omaan retkeemme. Menimme tallille talon tyttären kanssa, joka toimi tänään oppaanamme, koska Gabriel oli Quitossa polvileikkauksessa. Tytär puhuu loistavaa englantia, koska opiskelee stipendiaattina yliopistossa Yhdysvalloissa. Hän myös ratsastaa erittäin hyvin. Onhan hän kasvanut hevosten kanssa ja äitinsä mukaan oppinut ratsastamaan ennen kuin kävelemään.

Sain saman hevosen kuin eilen, Kobren. Se on mukavan ihmisystävällinen otus ja helppo ratsastettava, joten olin tyytyväinen. Tero sai alleen Moron, joka ensituntumalta oli vähän laiskanlainen, mutta osoittautui kelpo ratsuksi päivän aikana. Claudia ja talon tytär ratsastivat ensimmäisinä. Yksi tallimiehistä tuli mukaamme. Ratsastin alkumatkasta hänen rinnallaan yrittäen keskustella jotain espanjaksi, koska hän ei osannut englantia. Hän kyseli, mistä me olemme ja ratsastammeko myös Suomessa. Minä kehuin kartanon hevosia.

Mentyämme hetken käyntiä oli aika lisätä vauhtia. Sivullamme avautui upea maisema niittyineen, peltoineen, laaksoineen ja vuorineen kiitäessämme sopivaa laukkavauhtia kivisellä tiellä. Vauhti oli nautinnollinen ja tasainen. Jopa ravipätkä tuntui mukavalta ja keventäminen helpolta. Lehmät töllistelivät menoamme.

Hiljennettyämme jälleen käyntiin meitä vastaan tuli tien täydeltä lauma lehmiä takanaan muutama hevonen. Niitä ajoi eteenpäin kävellen liikkuva paikallinen mies. Tästä saatiin vähän hässäkkää aikaiseksi, kun ohittaminen osoittautui hankalaksi. Lehmät vauhkoontuivat ja rynnistivät lopulta viereisen laitumen aidan läpi hevoset perässään. Vapaana juoksevat hevoset juoksivat laitumen kauimmaiseen nurkkaan lehmien jäädessä hengailemaan puoliväliin. Mahtoi paikallista miestä harmittaa, kun hän joutui keräämään karjansa uudestaan yhteen. Hän ei kuitenkaan näyttänyt suuttuneelta, vaan tervehti ystävällisesti ja jutteli hetken tallimiehemme kanssa.

Määränpäänämme tänään oli Viudita-vuori, jonne pääsimme nousemaan mukavasti kärrypolkua pitkin. Harmiksemme alkoi ripotella vähän vettä. Harmaita pilviä kerääntyi enenevässä määrin yläpuolellemme. Puolivälissä nousua talon tytär pyysi meitä pysähtymään. Oli aika lisätä suojavarustusta. Olimme nousemassa sen verran korkealle, että hänen kokemuksestaan sää voisi vaihdella jatkuvasti ja joka tapauksessa ilma kylmenisi. Yllätykseksemme satulalaukuistamme löytyi erittäin pätevänoloiset isot sadeviitat ja kokopitkät sadechapsit. Joku oli todellakin miettinyt mukavuuttamme.

Vedimme sadeviitat niskaan ja tallimies auttoi koko-chapsit päällemme. Ainoa, mikä jäi suoravarusteitta olivat kädet, mutta niistäkin pystyi toisen pitämään viitan sisällä. Paikallisia hevosia nimittäin ratsastetaan pääasiassa yhdellä kädellä. Jatkoimme nousua sateen yltyessä ja ilman kylmetessä. Ohitimme yhden kapealle tielle parkkeeratun jeepin, jota hevosemme aavistuksen kavahtivat. Ihastelimme valtavia, vihreitä kasvilehtiä ja allamme levittäytyvää laaksoa, joka jakaa Andien vuoristot itäiseen ja läntiseen vuorijonoon. Laakso tunnetaan myös nimellä Avenue of Volcanoes (= Tulivuoribulevardi).

Talon tytär kertoi elämästään Pohjois-Amerikassa. Opiskelijaelämä on hänen mielestään alkushokista selviytymisen jälkeen mukavaa ja ihanan itsenäistä. Hänelle oli aluksi vaikeaa totutella elämään ilman palvelijoita. Opiskelija-asunnossa hän on joutunut ensimmäisen kerran itse pesemään pyykkinsä ja tekemään ruokaa. Itsenäistyminen on välillä rankkaa.

Kipusimme yhä ylemmäs saapuen lopulta toiselle puolelle vuorta. Emme nousseet aivan ylös asti 3 760 metrin korkeuteen ulottuvalle Viuditan huipulle. Pienelle luonnonmuovaamalle aukiolle pysähtyessämme uskoisin, että olimme noin 3 700 metrin korkeudessa. Sade vihmoi kylmästi kasvoihin, mutta emme silti voineet olla ihastelematta ylänköalueen kauneutta. Edessämme levittäytyi Paramo-niitty, joka talon tyttären mukaan on hänen suosikkimaisemaansa.

Polku Paramo-niityn halki oli kaunis, mutta jopa vuoristo-oloihin tottuneille hevosillemme haasteellinen. Kapealla polulla hevoset pohrasivat polviin asti märässä mudassa vuoristotuulen puskiessa kylkiä. Luotin Kobren varmoihin askeliin sen tarpoessa tallimiehen perässä.

Viimaisesta rinteestä selvittyämme saavuimme aukiolle, jonka toisella laidalla oli pieni areena. Talon tytär kertoi, että siellä järjestettiin aikoinaan paikallisia härkätaisteluita, jotka ovat edelleenkin Ecuadorissa suosittua kansanhuvia. Myös kettujahteja järjestetään ja hänkin on osallistunut sellaiseen. Ecuadorilainen kettujahti eroaa kuitenkin merkittävästi brittiläisestä, koska Ecuadorissa ajettavana kettuna toimii ihminen. Se, joka voittaa jahdin, on seuraavana vuonna kettu.

Lähdimme laskeutumaan alas vuoren toiselta puolelta. Tie kiemurteli laidunmaiden keskellä. Eräällä laitumella näimme härkiä, joita käytetään härkätaisteluissa. Sade jatkui edelleen, joten emme pitäneet suunniteltua evästaukoa. Peppu alkoi jo puutua. Katselimme paikallisia työmiehiä, jotka istuskelivat isojen puiden alla suojassa sateelta. Ilmeisesti tällaisena sadepäivänä ei hirveästi saatu aikaiseksi.

Laskeuduttuamme vuorenrinteeltä minun oli aivan pakko päästä pissalle, koska ravaaminen alkoi jo olla tuskallista. Pysähdyimme erään laitumen viereen. Muiden jäädessä odottamaan rämmin mutaisessa maassa isojen puiden taakse. Homma oli selkeästi normaalia hankalampaa, koska minulla oli valtava sadeviitta ja sen alla koko-chapsit, joiden kiinnityssysteemeistä en tiennyt mitään. Onnistuin vaivoin vetämään housut alas ja sadeviitan turvin koin huikean helpotuksen tunteen. Takaisin vain ratsaille ja eikun menoksi.

Tie oli sateen jäljiltä paikka paikoin veden ja mudan peitossa, mutta urheasti ratsumme pohrasivat tiensä läpi hankalan maaston. Sadekin taukosi, kunhan pääsimme riittävän alas. Silloin tällöin talojen pihoista tupsahti räksyttäviä sekarotuisia koiria meidän laukatessa hurjaa vauhtia pitkin hiekkatietä. Olimme olleet retkellämme jo 4-5 tuntia ja nälkä alkoi kurnia vatsassa. En millään olisi vielä halunnut lopettaa, mutta kehoni oli toista mieltä. Terolla alkoi olla “kupla otsassa”. Meidän muiden odotellessa, hän kipaisi tienlaitaan helpottamaan oloaan.

Kun meille tarjottiin kahta vaihtoehtoista reittiä kartanolle, Claudia toivoi että valitsemme lyhyemmän. Häntä oli alkanut vaivata migreeni, joka todennäköisesti johtui nestehukasta vuoristo-olosuhteissa. Itse olin nappaillut satulalaukussani olevasta vesipullosta tarpeen tullen, mutta Claudia ei ollut tainnut juoda mitään koko aikana. Lyhyempi reitti sopi meillekin hyvin, koska haaveilimme jo maittavasta lounaasta joka odottaisi meitä kartanolla.

Luovutettuamme hevoset tallimiesten huostaan totesimme Teron kanssa molemmat, että nämä hevoset ovat erittäin helppoja ratsastaa. Ne tottelevat ratsastajan käskyjä hyvin eivätkä lähde käsistä kovemmassakaan vauhdissa. Ne ovat myös varmajalkaisia ja vahvoja hankalassa maastossa eivätkä säiky kovin helposti. Painuimme hyvin ansaitulle lounaalle ja sen jälkeen lepäämään takkatulen ääreen huoneeseemme.

Ennen illallista katselimme Gabrielin serkun kanssa viehättäviä, vanhoja esineitä ja perhevalokuvia päärakennuksessa. Hän näytti meille kahta vanhaa satulaa, jotka olivat kuuluneet kartanonisännän vanhemmille. Toinen satuloista oli hieno naistensatula, jossa istutaan sivuttain. Sellaista olisi mielenkiintoista kokeilla joskus. Huoneesta löytyi myös pitkä, nahkainen lasso, joka on valmistettu lehmännahasta punoen. Tätä käsityöläisperinnettä ylläpidetään edelleen La Alegriassa.

Pöydällä oli jännittävän näköinen esine, jota arvailimme muun muassa luusta valmistetuksi torveksi. Se osoittautui hevosen kavioksi. Emme olleet uskoa, että se on mahdollista koska sellaisilla kavioilla tuntui olevan täysin mahdoton kävellä. Isännän serkku näytti meille isosta kuvakirjasta, että näin on. Andien pehmeillä ylängöillä juoksentelevien villihevosten kaviot eivät kulu, vaan kasvavat omituisen muotoisiksi. Kerran vuodessa hevoset kerätään ja niiden kaviot leikataan.

Hacienda La Alegria

ALOAG, ECUADOR

Upealla paikalla sijaitseva karismaattinen noin 100 vuotta vanha kartano. Ystävällinen ja hyvin englantia puhuva omistajaperhe. Huoneessa neljä sänkyä. Kartanon palkolliset käyvät iltapäivällä laittamassa huoneessa olevaan takkaan tulen. Myös lavuaarin hanasta tulee kuumaa vettä (ei yleistä Ecuadorissa). Kuuma vesi toimii kaasulla ja saattaa loppua ajoittain. Majoitus-ratsastuspaketin hintaan kuuluvat loistavat ruoat. Palvelusväki valmistaa kartanon emännän ohjeiden mukaan maittavan ja monipuolisen lounaan, illallisen ja aamiaisen. Mahdollisuus ratsastaa henkeäsalpaavissa maisemissa ja korkeuksissa hyvin koulutetuilla hevosilla.

Sijainti: maaseudulla lähellä Aloagin kylää 2 900 metrin korkeudessa, noin 40 km Quitosta
Hinta: 367 EUR/paketti/2hlöä (sis. majoituksen täyshoidolla 2 vrk ja 3 pvän ratsastukset)

Takkatulen ääressä

PUYO – ALOAG, ECUADOR

Kartanon isäntä Gabriel otti meidät sydämellisesti vastaan saapuessamme noin kello 15.30. Hän oli ecuadorilainen, mutta puhui sujuvaa englantia. Hän ohjasi meidät huoneeseemme ja pyysi tulemaan pian ruokasaliin, jossa tarjottaisiin päivän lounas. Ihastelimme hetken upeaa huonettamme, joka sijaitsi kartanon muutama vuosi sitten valmistuneessa lisäsiivessä. Mitä luksusta sademetsäviikkojen jälkeen. Meillä olikin jo nälkä, joten palasimme päärakennukseen. Kävimme pesemässä kädet hyvinsäilyneessä, kauniissa vanhassa wc:ssä.

Esittelyjen jälkeen istuimme lounaspöytään aristokraattiseen ruokasaliin talon isännän ja brittiläisen Claudian kanssa. Ruokajuomina oli tarjolla olutta, viiniä tai vettä. Aloitimme aterioinnin maukkaalla, tummalla leivällä juustojen ja oliiviöljyn kera. Seuraavaksi tarjoilija toi eteemme höyryävää maissi-vihanneskeittoa. Pääruoaksi nautimme kasvispaistosta sekä kanaa ja riisiä. Tero jätti kanan väliin, mutta sai silti hyvin syödäkseen. Jälkiruokana oli vaniljaista vanukasta ja koko komeuden kruunasi laaja teevalikoima, josta voimme valita haluamamme teen. Ruoka oli herkullista ja aterian ilmapiiri rennon viihtyisä.

Claudia sanoi viihtyneensä kartanossa jo muutaman päivän. Hän oli tullut tänne rentoutumaan ja ratsastamaan ennen viikon työrupeamaa jossain Andien rinteillä. Claudia asuu Bermudalla, jossa hän tekee vakuutusyhtiöille riskianalyysejä hurrikaanien aiheuttamista vahingoista.

Gabriel kertoi joutuvansa seuraavana päivänä polvileikkaukseen. Hän on jo kypsään ikään ehtinyt mies, joka ei ole pahemmin sairastellut. Polven pettäminen erään pitkän ratsastusretken jälkeen oli hänelle järkytys. Ratsastaminen on hänelle kaikki kaikessa, joten kovin pitkään hän ei aio nytkään sairastaa. Tero kertoi, että hänenkin polvensa on tähystysleikattu ja reistailee silloin tällöin, mutta nykypäivänä hoidot ovat hyviä.

Syötyämme Gabriel kehotti meitä vaihtamaan ratsastustamineet päälle, koska lähtisimme samantien parin tunnin retkelle. Claudia oli jo ollut ratsastamassa useamman tunnin, joten hän vetäytyi huoneeseensa lepäämään. Haimme vähän lisää vaatetta, koska olimme jälleen nousseet lähes 3 000 metrin korkeuteen. Korkeus vaikutti hieman jaksamiseemme, mutta hyvän aterian jälkeen olimme valmiit uuteen seikkailuun.

Saimme kokea unohtumattoman ratsastusretken hurmaavan Gabriel Espinosan kanssa, joka on aina elänyt hevosten keskellä. Jo hänen isoisänsä oli hevosmies ja aikoinaan Gabriel pelasi kilpaa hevospooloa. Koko perhe on syntynyt hevosen selkään. Gabrielin kolme jo aikuista tytärtä rakastavat ratsastamista eikä vaimo Patykaan pelkää hevosia. Koko kartano on ihastuttavan elegantti ja raikkaan vanhahtava. Sitä ylläpidetään ja kehitetään hyvällä maulla ja rakkaudella. Sekä hevoset että palvelusväki näyttivät todella nauttivan olostaan tämän kartanon mailla.

Hevoset olivat valmiina tallilla saapuessamme Gabrielin kanssa paikalle. Sain alleni Kobren ja Tero ratsasti täplikkäällä hevosella, jonka nimeä hän ei painanut mieleensä. Molemmat hevoset osoittautuivat helpoiksi ja mukaviksi ratsastaa. Kobre oli mielestäni yksi parhaiten koulutetuista hevosista, jonka selässä olen koskaan istunut. Näistä hevosista todella huomasi sen, että niitä hoidetaan ja pidetään hyvin.

Menimme ensin käyntiä pitkin junaradan vartta, joka kulki ihan kartanon vierestä. Juna kulkee yleensä muutaman kerran viikossa kyseistä rataa Quitosta El Bolicheen lähelle Cotopaxi-vuorta. Oli harmillista, että juna ei ollut meidän vierailumme aikana käytössä. Nimittäin tässä junassa on mahdollista matkustaa katolla ja sen olisimme halunneet kokea. Kaiken lisäksi kartanolla on oma pysäkki, joten olisimme voineet helposti siirtyä junalla takaisin Quitoon.

Sää oli mitä parhain ylittäessämme radan ja siirtyessämme hiekkatietä rauhallista ravia eteenpäin. Hevoset pysyivät käsittämättömän hyvin käsissä ja ratsastus siten nautinnollista. Käännyimme vasemmalle kohti paikallisten maanviljelijöiden pieniä asuinrakennuksia. Niiden pihoista juoksi koiria räksyttämään hevosten jalkoihin, mutta hevosemme eivät olleet niistä moksiskaan. Gabriel tunsi kaikki täkäläiset, joten hän tervehti iloisesti pihoillaan puuhastelevia ihmisiä. Mekin huikkailimme ystävällisille paikallisille Buenas tardes (=Hyvää iltapäivää).

Etenimme siksakkia vehreiden peltojen keskellä. Pian saavuimme kohtaan, josta silmiemme eteen avautui uskomattoman kaunis vuoristojen ympäröimä laakso. Laakson toisella puolella näkyivät sammuneet tulivuoret Ruminahui (4 712 m), Pasochoa (4 250 m) ja Atacazo (4 463 m) ja kaukaisuudessa siinsi valtava, lumihuippuinen Cotopaxi (5 897 m), joka on maailman korkein aktiivinen tulivuori. Valitettavasti sen huippu oli pilvien peitossa, joten emme nähneet sitä koko komeudessaan.

Ratsastimme upeissa maisemissa sopivassa määrin eri askellajeissa käynnistä raviin ja laukkaan. Oli hienoa päästä kokemaan retki Gabrielin kanssa. Hän oli käsittämättömän hyvä ratsastaja, joka pystyi käskyttämään hevostaan vain jaloilla. Tämä lienee perua hänen poolourastaan. Itse pidän laukassa välillä kiinni hevosen harjasta tai satulasta, jotta pysyn kyydissä. Gabriel taas saattoi laukata tyynen rauhallisesti kädet suunsa edessä torvena tehden ammumisääniä viereisellä laitumella ruohoa märehtiville lehmille. Lehmät höristivät korviaan kuullessaan nämä äänet.

Pysähdyimme erään maatalon viereen Gabrielin kysellessä sen omistajalta, onko rankkojen vesisateiden jälkeen huonossa kunnossa ollut tie Viudita-vuoren huipulle avattu liikenteelle. Hän suunnitteli meille ratsastusretkeä sinne seuraavalle päivälle ja oli tyytyväinen kuullessaan tien olevan jälleen kunnossa.

Tien kaartaessa yhä ylöspäin saimme ihastella laakson toisen puolen vuoria, joiden välissä pilvet näyttivät valkoiselta metsäpalolta. Olimme kyseisten pilvien korkeudella, joka näin suomalaiselle oli outo näky. Jatkoimme matkaa täydellistä laukkaa läpi peltojen pysähtyen hetkeksi odottamaan, että meille avattiin tien poikki kulkeva portti erään asuintalon vieressä. Kaikki paikalliset olivat avuliaita ja ystävällisiä ja selkeästi pitivät isännästämme.

Pohratessamme sateen jäljiltä isoissa lätäköissä näimme erään kuivuneen puun latvassa pöllön. Ohitimme karjatilan, jonka portin luona makasi hetkeä aikaisemmin vasikan synnyttänyt lehmä. Pikkuinen ei ollut vielä edes jaloillaan. Pian nostimme jälleen nautinnollisen laukan ja katselimme, kuinka pellon poikki lensi toinen pöllö. Niillä riittänee näillä mailla pikkujyrsijöitä iltapalaksi.

Parin tunnin ratsastusretki päättyi kartanolle auringon jo painuttua mailleen. Ryhdyimme hämärällä pihamaalla irrottamaan hevosten satuloita ja suitsia, mutta ne olivatkin varsin monimutkaisia kapistuksia. Sellaisia remmejä ja systeemeitä emme olleetkaan aikaisemmin nähneet. Kaikki tuntui olevan jollain tavalla kiinni toisissaan hevosen hännästä aina kuolaimiin asti. Gabriel kertoi, että tällaisilla varusteilla voidaan ratsastaa pitkiä päiviä niiden liikkumatta paikaltaan. He tekevätkin välillä jopa kuukauden retkiä eri puolille Ecuadoria etsien jatkuvasti uusia reittejä ja mahdollisuuksia. Gabriel on valtavan innostunut ja asialleen omistautunut ihminen. Onneksi paikalle saapui pian kaksi tallimiestä, jotka ottivat varusteet ja hevoset hoitoonsa.

Lähdimme käymään suihkussa ja siistiytymään ennen illallista. Joku palvelijoista oli käynyt huoneessamme laittamassa tulen takkaan, joten siellä oli mukavan lämmintä ja tunnelmallista. Ruokasalissa nautimme jälleen kolmen ruokalajin aterian, johon tällä kertaa osallistui Gabrielin ja Claudian lisäksi talon emäntä Paty. Hän oli yhtä sydämellinen ja aidosti vieraistaan kiinnostunut kuin isäntäkin. Viihdyimme äärettömän hyvin heidän seurassaan. Paikalla piipahti myös nuorin perheen tyttäristä, joka lähtisi seuraavana päivänä oppaaksemme. Hän näytti siltä kuin olisi juuri herännyt. Kuulimmekin, että hän oli ollut hieman juhlimassa edellisenä yönä.

La Alegrian kartano on toimiva maatila, jossa on iso määrä lypsykarjaa. Perhe kasvattaa myös hevosia, joita on paljon. Samoin kuin Suomessa maidontuotanto ei oikein enää ota leiville, joten ollut pakko keksiä muita toimeentulokeinoja. Viimeiset kuusi vuotta isäntäväki onkin kehittänyt turismiin perustuvaa liiketoimintaa, pääasiassa hevosiin liittyen. He tarjoavatkin laajan valikoiman eripituisia ratsastusretkiä kaikentasoisille ratsastajille. Turismibisnes on perheen mielestä miellyttävämpi ja helpompi tapa ansaita rahaa kuin peruskarjanpito. He luovat omalla avoimuudellaan kotoisan ilmapiirin kartanoonsa. Kaikki ovat tervetulleita viettämään iltaa heidän viehättävässä olohuoneessan takkatulen ääressä ja he kertovat mielellään kartanon historiasta ja omasta elämästään.

Keskustelimme Galapagoksen ongelmista ja Ecuadorin poliittisesta tilanteesta. Korruptio tuli jälleen esille suurena ongelmana. Oli todella mielenkiintoista päästä keskustelemaan paikallisten, hyvin englantia puhuvien ja koulutettujen ihmisten kanssa maan olosuhteista ja elämästä.

Ihmettelimme, miksi Ecuadorissa käytetään USA:n dollareita eikä omaa valuuttaa. Paty kertoi, että 1990-luvun lopussa maa ajautui El Ninon ja öljykriisin aiheuttamaan inflaatiokierteeseen, joka paheni katkarapujen viennin pudottua dramaattisesti katkaraputautiepidemian takia. Inflaatio nousi 60%:iin ja elämä muuttui vaikeaksi, kun ei pystynyt luottamaan rahan arvoon. Tämä aiheutti sen, että oli vaikea suunnitella mitään, kun ei tiennyt mikä esimerkiksi saadun työpalkan arvo oli seuraavan kuukauden aikana. Presidentti päätyi vuoden 2000 syyskuussa kansan protesteista huolimatta vaihtamaan paikallisen valuutan (sucren) dollariin. Vaihtokurssi oli surkea ja ihmiset menettivät omaisuuksia. Dollari toi myös tullessaan elinkustannusten nousun, josta valitetaan edelleen.

Espinosan perheellä menee hyvin. Heidän kolme tytärtään ovat kaikki opiskelleet Pohjois-Amerikassa. Yksi heistä avioitui texasilaisen miehen kanssa ja asuu Amerikassa. Toinen palasi takaisin asuen onnellisesti naimisissa Quitossa. Nuorin tytär opiskelee New Yorkissa.

Monenlaisia ongelmatilanteita

PUYO – ALOAG, ECUADOR

Nautimme herkullisen aamiaisen hotellin aamiaishuoneessa emännän palveltavana. Kello 9 Tero lähti hakemaan pyykkejämme pesulasta, jotta saisimme ne pakattua rinkkoihin ennen lähtöä. Hän palasi nyreissään takaisin, koska pyykit eivät olleet olleet sovitusti valmiina. Olisi pitänyt valita joku toinen pesula. Tero oli sopinut, että haemme pyykit kymmeneltä ja niiden olisi parasta olla valmiina.

Kirjauduimme ulos hotelliltamme kello 10 ja kävelimme pesulalle. Osa pyykeistämme odotti jo valmiina, mutta osa oli edelleen kesken. Sanoimme, että haluamme kaikki nyt, koska meidän on lähdettävä bussille emmekä voi enää odottaa. Nyrpeän nuoren naisen tuotua kaikki pyykit ja pyytäessä niiden pesemisestä ja kuivatuksesta kolme dollaria, sanoin hänelle etten maksa kuin kaksi, koska kolmasosa pyykistä ei ollut valmiina sovitusti. Tuntui naurettavalta käydä keskustelua yhdestä dollarista, mutta koin että naisen on opittava ymmärtämään, että se minkä lupaa pitää myös pitää. Jos tämä olisi sattunut vain meille, en olisi kokenut asiaa niin tärkeäksi, mutta samahan sattui Gabrielille. Tyhmyyksissämme emme olleet jo siitä ottaneet opiksi ja äänestäneet jaloillamme. Nainen ymmärsi tilanteen ja hyväksyi sen, muttei pyydellyt anteeksi.

Pakkasimme tavarat rinkkoihin keskellä katua, jonka jälkeen huidoimme itsellemme taksin linja-autoasemalle. Taksin jo lähdettyä liikkeelle Tero muisti, että meidänhän piti käydä vielä pankkiautomaatilla. Hetken neuvoteltuamme kuski suostui kääntymään takaisin. Hän ei tosin tiennyt, missä päin kaupunkia on pankkiautomaatti. Kaikki oli tänään jotenkin hankalaa tai sitten emme vain osanneet selittää asioita paikallisille riittävän selkeästi.

Hetken etsiskelyn jälkeen löysimme pankkiautomaatin ja yritimme saada sieltä 300 dollaria ulos. Saimme useaan kertaan virheilmoituksen. Homma ei onnistunut Visalla eikä Visa Electroneilla, vaikka automaatissa selkeästi mainittiin molemmat. Lopulta keksimme yrittää pienempää summaa Visalla. Yllätykseksemme saimme nostettua sillä kolme kertaa 100 dollaria, joka pitäisi olla ihan sama kuin yhden kerran 300 dollaria, muttei vain jostain syystä ollut.

Jokaisesta nostosta meni tietysti pankin palvelumaksu 1 dollari sekä Visan maksut 2 euroa + 2,5% nostetusta summasta. Näin meitä matkailijoita usein rahastetaan. Käteisestä rahasta joutuu maksamaan. Silti nostamme ennemmin rahaa automaateista kuin kannamme kaiken käteisenä mukanamme. Sitähän pitäisi olla tonneittain rahaa rahavyössä puolen vuoden reissua varten. Alkumatkasta olisi taatusti turvaton olo. Kortit voi sentään kuolettaa tarvittaessa ja uusiakin saa, jos on mahdollisuus odottaa.

Nappasimme uudestaan taksin pankin kulmalta. Tällä kertaa matkasimme dollarilla pari kilometrin päässä sijaitsevalle linja-autoasemalle. Menimme asemalle sisälle katsomaan eri bussiyhtiöiden tarjontaa kohti Quitoa. Kello oli 10.45. Huomasimme, että yksi bussi pitäisi olla juuri lähdössä. Juoksin tielle, jossa bussi juuri irtautui laiturista. Mutta Ecuadorissa tämä ei ole ongelma, kun vain sain yhden paikallisen huikkaamaan kuskin apulaiselle, että täältä tulee vielä kaksi. Tero porhalsi tavaroinemme perässäni ja hyppäsimme liikkuvaan bussiin rinkat ja reput mukanamme. Onneksi bussissa oli hyvin tilaa, joten saimme etupaikat, jossa oli valtava jalkatila ja kasasimme laukkumme siihen. Seuraava bussi olisi lähtenyt puolen tunnin kuluttua, mutta olimme tyytyväisiä että ehdimme tähän.

Pyysimme kuskin apulaista kertomaan meille, kun tulemme Aloagin tienristeykseen. Siitä pääsisimme jollain paikallisella kulkupelillä haciendalle muutaman kilometrin päähän päätiestä. Nautimme matkasta eväitä napostellen ja bussiesitelmiä kuunnellen. Kaupustelijoilta ostimme virvokkeita ja pähkinöitä. Me alamme vähitellen oppia paikallisille tavoille.

Neljän ja puolen tunnin bussimatkalla riitti katseltavaa. Tosin Tero pysyi hereillä vain alkumatkan. Tie kiemurteli vuorenrinteitä ylemmäs ja ylemmäs. Alapuolellamme joki virtasi kuohuen vehreässä laaksossa. Näin viikonloppuna monin paikoin näkyi sekä paikallisia viikonlopunviettäjiä että turisteja. Yhdestä kohdasta pääsi köysiradalla yli kuohuvan kosken. Toisaalla pari pyöräilijää ihmetteli upeita vesiputouksia.

Banosin lähistöllä porukkaa oli tienvarsilla entistä enemmän. Maisemien ihailu taisi olla suosituin harrastus pyöräilyn ja mönkijäajeluiden jälkeen. Näimmepä yhdeltä sillalta hypättävän benjiäkin vai olisiko ollut swing-hyppäämistä, joka on alueen uusin villitys. Banos on tunnettu lomakohde, jossa voi patikoida ja viettää vauhdikasta elämää. Itse kaupunki näytti varsin pieneltä, mutta eläväiseltä.

Teron nukkuessa napsin valokuvia ja ihastelin maisemia. Halutessani laittaa kameran takaisin laukkuun huomasin, että kameralaukkumme oli kadonnut. Hyörin ja pyörin ja etsin, mutta sitä ei ollut missään. Herätin Teron ja etsimme yhdessä nostellen laukkuja ja kaivellen niitä. Kameralaukku vain pysyi poissa. Lopulta emme enää keksineet asialle mitään muuta selitystä kuin että joku oli varastanut sen. Tero oli nukkunut ja minä niin keskittynyt maisemiin, että näin oli hyvinkin voinut käydä. Tosin varsin näppärä varkaan kyllä piti olla. Itse laukku nyt ei ollut mikään iso menetys, mutta pelästyimme että siinä samalla meni myös vara-akkumme. Se oli kuitenkin normaalista poiketen laukussamme kiinni laturissaan, joten varas ei saanut mitään muuta kuin tyhjän kameralaukun.

Laukun etsinnästä selviydyttyämme kuskin apulainen tuli ilmoittamaan, että seuraava pysäkki olisi meidän. Olimme saapuneet Aloagin kylään, joka sijaitsee noin tunnin matkan päässä Quitosta etelään. Hyppäsimme tavaroinemme ulos bussista vilkasliikenteisen risteyksen kohdalla.

Olimme saaneet haciendan omistajilta neuvon, että kaikki risteyksessä olevat valkoiset avolava-autot ovat paikallisia takseja. Niinpä kävelimme yhden sellaisen luo ja kysyimme, onko se taksi. Olihan se ja kolmen dollarin hinnasta sovittuamme heitimme laukut lavalle ja ahtauduimme sisään. Kuljettajan vieressä oli vain yksi paikka, joten istuin Teron syliin. Siinä oli molemmilla melkoisen epämukavat oltavat. Painoin pahasti Teron reittä, mutten pystynyt siirtymään, koska tilaa ei ollut. Ajoimme pienen kylän läpi ja pitkää hiekkatietä kauniille kartanolle. Onneksi matka ei kestänyt kuin kymmenisen minuuttia.

Jäähyväiset sademetsälle

PUYO, ECUADOR

Viimeinen aamu Flor de la Amazoniassa alkaa normaalin aherruksen merkeissä. Ulkona sataa. Olen samassa ryhmässä Debbien ja Richardin kanssa. Siivoamme kahden kapusiiniapinan häkin. Saamme häkin pienemmän puolen helposti putsattua apinoiden ollessa portin takana toisella puolella, mutta kun pitäisi saada ne siirtymään pienelle puolelle, epäonnistumme. Menemme hetkeksi piiloon siinä toivossa, että ne menevät siirtyvät tutkimaan pienelle puolelle laittamiamme ruokia. Näin käykin, mutta emme ole riittävän nopeita sulkemaan häkkien välistä luukkua, vaan toinen apinoista pääsee takaisin isolle puolelle. Se ei onneksi ole häijy-Tina, joten päätämme mennä joka tapauksessa siivoamaan isoa puolta vaikka apina onkin siellä.

Tina saa jonkinlaisen hepulin Debbielle tämän kävellessä pienemmän puolen ohi. Tämä taas aiheuttaa sen, että toinen apina tuntee Debbien olevan itselleen uhka ja yrittää heittää häntä pähkinällä. Se menee ohi, mutta apina ei luovuta. Se kaivaa maasta mutaa ja ryhtyy mätkimään Debbietä sillä. Nauramme kippurassa huvittavalle pikkuotukselle ja sovimme, että Debbie ei mene häkkiin sisälle.

Richard menee häkkiin ja aloittaa siivoamisen, eikä apina välitä hänestä lainkaan. Uskaltaudun hakemaan häkistä juoma-astian pestäväksi. Koska apina ei näytä pitävän minuakaan uhkana, ryhdyn avustamaan Richardia tasojen ja maalattian putsaamisessa. Homma on pian tehty. Siivoamme kierteishäntäkarhujen häkit ilman enempiä kommelluksia ja olemme nopeasti valmiit.

Tero on aloittanut aamunsa leikkaamalla vihannekset ja hedelmät valmiiksi ruokaämpäreihin, jotka muut ovat hakeneet eri eläimille. Sen jälkeen hän menee ryhmineen siivoamaan lintuhäkkejä. Tero on hyvä lintujen kanssa, koska hän tottui niihin Bolivian Intiwarayassissa ollessamme. Minua vähän hirvittää niiden terävät nokat.

Lopetan hommat Debbien ja Richardin kanssa pesten työkalut ja ämpärit ja laittaen ne paikoilleen. Menen katsomaan, onko Terolla työt vielä kesken. Hän on siivoamassa nenäkarhun häkkiä. Nenäkarhu kiipeilee Teron selässä ja sylissä hänen keräillessään roskia ämpäriin ja pestessään juoma-astiaa. Minulle nenäkarhu on tuttu eläin Intiwarayassista, koska hoidin siellä useampaa sellaista. Sitä vastoin Tero on vähän epävarma tämän elukan kanssa eikä oikein pidä siitä, että se kiipeilee hänen päällään. Otan valokuvia.

Kello 10.30 olemme valmiita. Syömme vähän välipalaa keittiössä ja siirrymme pakkaamaan tavaroitamme. Kämppiksemme Richard ja Ed ovat juuri lähdössä bussipysäkille päämääränään Santa Marthan eläinten pelastuskeskus. Sademetsä oli näille nuorukaisille ilmeisesti vähän liian eksoottinen paikka, kun lähin internet-kahvilakin on tunnin bussimatkan päässä Puyossa. Santa Marthassa on kaikki mukavuudet, eikä siellä sadakaan niin paljon kuin sademetsässä. Muutama muukin vapaaehtoinen on lähdössä kello 11 bussiin, joten halailemme ja vaihdamme yhteystietoja.

Pakkaamme rauhassa tavarat, joista osan jätämme Gloudinan ja seuraavien vapaaehtoisten iloksi. Esimerkiksi kumisaappaita emme halua kuljettaa mukanamme ja osa vaatteistakin on hankittu vain tätä tarkoitusta varten. Gloudina lähtee Lucyn ja pienen koiranpennun kanssa Puyoon. Emme saa tietää, kuinka pikkuisen käy. Toivomme, että se saa hyvän ja turvallisen kodin. Se voi uskomattoman hyvin siihen nähden, mitä se on joutunut elämässään kokemaan.

Vain kourallinen vapaaehtoistyöntekijöitä jää keskukselle. Kiertelemme Teron kanssa eri eläinten luona valokuvia nappaillen. Sateen tauotessa istumme uuden apinahäkin edustalla tarkkailemassa apinoiden puuhia. Häkki on todella hieno. Voimme olla ylpeitä, että olemme saaneet osallistua sen rakentamiseen. Lintuhäkit ohittaessamme nauramme niiden hauskoille lausahduksille: “Sombrero”, “Hola” jne. On hauskan kuuloista, kun linnut käyttävät oppimiaan sanoja ihan itsekseen, houkuttelematta. On kuin ne juttelisivat toisilleen. Käymme tervehtimässä villa-apinaa ja kierrämme alakautta polkua pitkin margayn häkille.

Palaamme takaisin keittiöön ja valmistamme itsellemme munakaslounaan. Sen jälkeen onkin aika siivota huoneemme ja valmistautua lähtöön. Kello 14.30 lähdemme kävelemään polkua alas bussipysäkille. Ricky-koira seuraa mukanamme ja pian Ben loikkii perässämme täyttä vauhtia juosten... ja vetää täydelliset lipat edessämme, muttei ainakaan myönnä meille että häntä olisi sattunut.

Istumme Benin, Louisan ja Michaelin kanssa katoksen alla odottamassa bussia. Se on jälleen myöhässä, mutta saapuu kuitenkin vähän yli kolme. Vähän matkan päässä seisoo Nickin punainen jeeppi. Hän on kantamassa kaakeleita uuden talonsa kylpyhuonetta varten. Avaamme ikkunan ja vilkutamme hyvästiksi. Nick vastaa meille hymyillen aurinkoisesti.

Puyossa hyvästelemme Benin, Louisan ja Michaelin, jotka jatkavat viikonlopun viettoon Banosiin. Me viemme pyykkimme pesulaan. Siihen samaan, joka mokasi aikataulu Gabrielin pyykkien osalta edellisenä viikonloppuna. Emme jaksa etsiä muutakaan pesulaa. Kävellessämme pesulalta samalle hotellille, jossa yövyimme ensimmäistä kertaa Puyoon saapuessamme, näemme kuitenkin pari muutakin pesulaa.

Posada Realista löytyy meille jälleen mukava huone, joka on hieman pienempi kuin edellinen, mutta tässä on parveke. Ikäväksemme huomaamme hetken päästä, että huoneessa on paljon pieniä muurahaisia. Toivomme, etteivät ne löydä hammasharjojamme niin kuin meille kävi ensimmäisellä kaukomatkallamme Balilla Ubudin kylässä. Silloiset hammasharjat lensivät roskakoriin muurahaiset mukanaan.

Jätämme tavarat hotellille ja painumme nettikahvilaan. Onneksi löydämme vielä yhden, joka on auki. Yritämme varata Cubanan lennot Havannasta Nueva Geronaan uudestaan, koska edellinen varaus ei ole onnistunut. Ei onnistu, joten on pakko vain luovuttaa. Painumme nukkumaan kello 22.

Pieni hauvavauva

PASTAZA, ECUADOR

Heräämme matkapuhelimen herätyskellon soidessa kello 6.50. Yllättäen lähes kaikki muutkin ovat hereillä ja vessaan alkaa muodostua jono. Näin ei ole tapahtunut yhtenäkään aamuna aikaisemmin. Sade on tauonnut. Ehkä se saa ihmiset nousemaan nopeammin. Huonekaverillamme Edillä on vatsa pahasti sekaisin jo toista päivää. Hän juoksi yöllä vessassa.

Lepäilen sängyssä puoli kahdeksaan. Herätän kämppiksemme ja lähden aamupalalle. Keskukseen on saapunut Lucy, yksi aikaisemmista vapaaehtoisista, mukanaan pienen pieni koiranpentu, jonka hän on löytänyt kadulta jostain kaupungista Ecuadorin rannikolla. Hän ei lopulta keksinyt muutakaan ratkaisua kuin tuoda sen tänne. Gloudina ei oikein pidä ajatuksesta, koska hän ei halua enää uutta koiraa. Päivän aikana hän päättää yrittää vaihtaa sen Puyossa eräässä ravintolassa nähtyyn nenäkarhun poikaseen. Nick ja Louisa olivat nähneet sen juoksentelemassa ravintolan lattialla.

Käskynjaossa Gloudina määrittää minut ryhmään Debbien ja Richardin kanssa. Hoidamme songo songon, villa-apinan ja pekarit. Tero lähtee jatkamaan biojätekuopan kaivamista. Meillä on hyvä ryhmä. Pidän Debbiestä, joka on noin viisikymppinen englantilaisnainen Isle of Wightilta. Songo songo pitää myös Debbiestä. Se loikkaa samantien hänen niskaansa, kun hän astuu häkkiin siivoamaan. Keräilemme roskat ja pesemme tasot sekä vesiastian. Silittelemme vähän aikaa songo songoa.

Käytyämme pesemässä häkin harjat ja ruokaämpärin nappaamme mukaan uuden vesiämpärin ja villa-apinan ruokaämpärin. Lisäämme siihen vielä yhden papaijan ennen kuin jatkamme matkaa apinahäkille. Villa-apina rynkyttää häkkiään saapuessamme. Suljemme sen isolle puolelle ja siivoamme pienen puolen. Rapsuttelemme vähän yksinäistä apinaa. Laitamme häkkiin vähän ruokaa ja yritämme saada apinan siirtymään siivotulle puolelle. Joudumme lähtemään hetkeksi häkiltä pois, jotta se siirtyy toiselle puolelle. Saan vedettyä luukun kiinni häkkien väliltä. Siivoamme kolmen henkilön voimin isomman puolen häkistä.

Seuraavaksi ovat vuorossa pekarit. Houkuttelemme ne toiselle puolelle aitausta heittämällä sinne muutaman plantainin eli ison ruokabanaanin. Suljemme portin aitausten väliltä ketjulla ja metallisulkimella. Richard ja minä menemme sisälle mutaiseen aitaukseen. Tallustamme nilkkoja myöten märässä mudassa ruokinta-alustalle ja ryhdymme harjaamaan sitä puhtaaksi. Annamme lapioittain ruoantähteitä Debbielle toiselle puolelle aitaa. Hän kuskaa ne läheiseen biojätekuoppaan. Huuhtelemme ruoka-alustan vedellä, joka lorisee mukavasti eilen kaivamaamme ojaa pitkin. Levittelemme ruoat ruoka-alustalle ja siirrymme toiselle puolelle aitaa.

Richard käy avaamassa aitauksien välisen portin. Pekarit rynnistävät jonossa kohti ruoka-alustaa. Richard sulkee portin niiden jälkeen. Pekarit käyvät ahnaasti ruokien kimppuun tutkien tarkasti, mitä kaikkea niille tänään on tarjolla; isoja lehtiä, juuria, lintujen syömättä jäämiä hedelmiä ja vihanneksia, plantaineja... Menemme pesemään käyttämämme ämpärit ja hakemaan pekareille kuivikkeita niiden nukkumasuojaan.

Richard kantaa painavan kuivikesäkin pekarihäkille, nostaa sen aidan yli ja hyppää itse perässä. Kävelen onneksi vähän Debbien ja Richardin perässä, sillä huomaan ettei portti ole kunnolla suljettu aitausten väliltä. Pekarit ovat saaneet metallisalvan auki ja yksi niistä on työntämässä porttia auki. Työnnän portin nopeasti kiinni sen töpselinenän edestä ja suljen salvan uudestaan. Kiristän samalla porttia pitävän ketjun samalla. Se oli lähellä. Pekarit ovat vaarallisia, jos ne hyökkäävät.

Richard levittelee kuivikkeet pekareille ja tulee pois aitauksesta. Avaamme oven ja pekarit kiiruhtavat suojaansa, koska on alkanut sataa. Ne eivät pidä sateesta, vaan viihtyvät silloin katoksen alla. Olemme valmiita kello 10.30 ja pääsemme tauolle, koska kaikki muutkin ovat valmiita. Haen porukan kuopankaivuusta myös pitämään aamiaistaukoa.

Tauon jälkeen alkaa päivän raskain osuus. Kannamme ketjussa kymmeniä painavia hiekka-kivisäkkejä ylös kukkulanrinnettä. Hiekkaa ja kiviä käytetään sementintekemiseen ensi viikolla. Sitä on tulossa pari kuorma-autollista lisää. Onneksi emme ole enää kantamassa niitä. Säkkien kantaminen porukalla on raskasta, koska on pysyttävä muiden tahdissa ja jaksettava kantaa yhtä paljon kuin muutkin.

Yritämme viestittää säkkejä täyttäville Garylle ja Debbielle, että ne ovat liian painavia. Välillä ne vähän kevenevätkin, mutta tulevat jälleen painaviksi. Gloudina ei anna meille mahdollisuutta taukoon. Onneksi otin puolen litran vesipullon mukaan. Kannamme tauotta pari tuntia. Olen ihan loppu. Lopulta porukka ketjun loppupäässä päättää, etteivät he enää lähetä tyhjiä säkkejä alas uudelleen täytettäväksi. Näin pääsemme lounastauolle, vaikka osa hiekasta on vielä kantamatta.

Tero on kaivanut koko aamupäivän biojätekuoppaa. Se on yli kaksi metriä syvä ja kooltaan 5x5 metriä. Häntä ei meinaa saada millään tauolle. Tänään on meidän huoneemme vuoro siivota kylpyhuoneet. Richard ja Ed ovat jo pesseet oman puolensa. Aloitan meidän puolemme ilman Teroa. Lopulta hän tulee avukseni, kun muut ovat jo melkein pitäneet koko lounastauon. Pesemme kylpyhuonetta hetken yhdessä, kunnes lähden tekemään meille jotain syötävää lounaaksi. Tero lopettelee siivoushomman.

Gloudina jakaa tehtäviä meidän vasta aloitellessa syömistä. Syömme kaikessa rauhassa. Tero ryhtyy Gloudinan ja ecuadorilaisen kanssa rakentamaan isompaa katosta keittiörakennuksen ulkopuolelle. Minä pesen kaikki keittiöön hujan hajan jätetyt astiat. On mukava olla sisällä, kun ulkona sataa. Tiskaamiseen menee puolisen tuntia. Jokaisen pitäisi pestä omat astiansa kaikilla muilla aterioilla paitsi illallisella, mutta harva oikeasti tekee niin. Jos kaikki astiat ovat pesemättä, illallista on hankala tehdä. Samoin jos keittiö on muuten epäsiisti. Pyyhin pöydät ja kysyn sitten Gloudinalta mitä voin tehdä seuraavaksi.

Sade on tauonnut. Ryhdyn auttamaan katoksen rakentamisessa. Leikkaan yhdessä erään ecuadorilaismiehen kanssa kattopeltejä puoliksi. Sen jälkeen pystytämme katoksen tolpat yhteisvoimin Teron kaivamiin tolppakuoppiin. Ne pysyvät pystyssä, kun täytämme osan kuopasta kivillä ja hiekalla.

Käyn songo songon häkille tarkastamassa, että kaikki on kunnossa. Sen jälkeen olen valmis päivän töistä. Päädyn suihkujonoon. Istun Lucyn kanssa lattialla koiranpentu sylissäni. Se vapisee ensin ja puree sormiani kuin etsien äidin nisiä, mutta nukahtaa pian sylini lämpöön. Pikkuista ei voi jättää hetkeksikään yksin tai se nostaa kauhean metelin. Koirista paljon tietävät Sara ja Debbie ovat päätelleet sen olevan 4-6 viikon ikäinen eli aivan liian pieni elämään ilman emoaan. Huolehdimme siitä illan aikana vuorotellen ja yön se nukkuu Lucyn kanssa sängyssä.

Tuntuu haikealta viettää viimeistä iltaa tässä mielenkiintoisessa eläinten pelastuskeskuksessa. On mukava huomata, miten paljon näiden kahden viikon aikana on saatu aikaan ja tietää, että asiat edistyvät Gloudinan johdolla jatkossakin.

Ojaa ja biojätekuoppaa kaivamassa

PASTAZA, ECUADOR

Sataa kaatamalla. Meidät on tänään jaettu vähän pienempiin ryhmiin, joka mahdollistaa nopeamman työskentelyn. Aamupäivällä hoidamme Saran ja Richardin kanssa lintuhäkit ja nenäkarhun.

Olen eilen maininnut Gloudinalle, että pekareiden häkin vierustalle pitäisi kaivaa oja, jotta ruoka-alustaa pestessä vesi ei jäisi kastelemaan maaperää ja heikentämään häkin kestävyyttä. Saan tehtäväksi kaivaa ojan Jaronin ja Gabrielin kanssa. Juttelemme kaivaessamme niitä näitä. Jaron kertoo, että hänellä on ikävä tyttöystäväänsä. Erityisesti kun hän katsoo, miten Tero ja minä viihdymme yhdessä, hän toivoisi tyttöystävänsäkin olevan täällä. Opettelemme israelilaisia kirosanoja, joista en muista yhtään. Taitanee johtua siitä, että minulla on kuumeinen olo.

Saatuamme ojan valmiiksi ja testattuamme sen toimivuuden ilmoitan Gloudinalle, etten voi oikein hyvin. Painun sänkyyn nukkumaan ennen lounasta. Myös Ed on huoneessamme lepäämässä, koska hänellä on vatsa sekaisin. Hän kuvailee tuntemuksiaan, että kamaa tulee takapuolesta kuin koskena konsanaan. Ed on parikymppinen irlantilainen ja hurmaava persoona. Hän ei ole ennen kokenut matkailijan yleisintä vitsausta eli vatsatautia ja on hieman hämmentynyt tilanteesta. Vielä emme ole saaneet häntä ottamaan Imodium-kapseleita, vaikka useampi kanssamatkaaja on niitä ystävällisesti tarjonnut.

Voin jo paremmin, kun saan vähän levättyä. Lounaalla syömme munakasta ja avocadolla voidellut sämpylät. Tero on aamupäivän kaivanut uutta biojätekuoppaa Saran kanssa. Jaronkin kävi välillä kaivamassa, mutta kovasta israelilaisesta tahdostaan huolimatta urakka osoittautui Jaronille ilmeisesti liian raskaaksi. Hyvässä seurassa kaivaminen on kuitenkin hauskaa puuhaa.

Lounaan jälkeen liityn hiekankantoketjuun Teron ryhtyessä Richin kanssa laittamaan pressua nenäkarhun häkin suojaksi. Hiekkasäkit ovat painavia. Alhaalla olevat kylän nuoret miehet kantavat useamman säkin kerrallaan, mutta minä en pysty kuin yhteen. Kannamme ja kannamme, kunnes siirryn Garyn ja Debbien kanssa siivoamaan kierteishäntäkarhun häkkiä. Aamun siivousryhmä ei ollut saanut karhua suljettua nukkumalaatikkoonsa eikä siten ollut voinut mennä häkkiin sisälle. Mennessämme paikalle Gary menee häkkiin, vaikkemme ole varmoja siitä että karhu on laatikossaan. Käy ilmi, että aamun ryhmä on luullut pieneen katokseen laitettua papaijaa kierteishäntäkarhuksi. Karhu on siis laatikossaan ja saamme häkin nopeasti siivottua. Samalla ruokimme molemmat kierteishäntäkarhut.

Käyn songo songo -häkillä katsomassa, että sillä on kaikki hyvin. Häkin katossa on pieni puusta pudonneen oksan repimä reikä, jonka piti jo olla korjattu. Käyn sanomassa Garylle, että reikä on edelleen katossa. Hän kiroaa ne, joiden tehtäväksi reiän korjaus on annettu ja lupaa ottaa asian uudestaan esille.

Gary, Sara ja minä valmistamme illallisen. Gary on suunnitellut, mitä teemme joten Sara ja minä toimimme apulaisina. Pilkomme kaikenlaisia vihanneksia ison määrän ja keitämme jättikattilallisen quinoaa. Ruoka on herkullista ja sitä on riittävästi. Juttelemme illallisella keskuksen asioista Gloudinan ja Garyn kanssa. Gloudina kertoo, ettei hän aio olla täällä koko elämäänsä, mutta uuden vetäjän löytäminen on vaikeaa. Parasta olisi, jos joku ecuadorilainen ottaisi homman itselleen.

Kuorma-autollinen hyväntekeväisyyttä

PASTAZA, ECUADOR

Keskiviikon aamu alkaa mukavissa merkeissä, koska sade on vihdoin lakannut. Käyn ensitöikseni nurkan takana olevalla näköalapaikalla ihastelemassa aamu-usvaista Amazonin sademetsää, joka juuri alkaa avautua eteeni auringon ollessa jo korkealla. Ehdin myös käväistä pikaisella aamupalalla ennen Gloudinan rennosti johtamaa, mutta erittäin tehokasta käskynjakoa.

Tero jatkaa työskentelyä apinahäkillä, muttei mene tänään sinne sisälle. Rich saa pureman, muttei pahemmin loukkaannu, koska apina puree samaan kohtaan kuin edellisellä kerralla ja se on suojattu siteellä.

Minä, Richard, Gabriel ja uusi vapaaehtoinen Sara aloitamme keräämällä villihedelmiä. Poimimme sitruunapuista muutamia sitruunoita apinoille. Ne hierovat sitruunan mehua iholleen hyönteiskarkotteeksi. Sama toimii ihmisilläkin. Rikomme yhden hedelmän ja valelemme käsivartemme ja kasvomme sitruunamehulla. Ecuadorilaiset sitruunat ovat oransseja ja näyttävät enemmän mandariineilta kuin sitruunoilta. Maistamalla selviää, että ne ovat sitruunoita.

Seuraavaksi suuntaamme häkille, jossa on kaksi kapusiiniapinaa. Siivoamme koko porukalla pienemmän puolen häkistä, kunnes Ben tulee hakemaan toisen kihvelimme. He tarvitsevat sitä isolla apinahäkillä. Tämän jälkeen joudumme toimimaan vuorotellen. Työt sujuisivat nopeammin, jos keskukseen hankittaisiin enemmän lapionlapoja, joita täällä käytetään kihveleinä. Laitamme ruokaa häkkiin ja avaamme eri puolien välisen luukun. Emme ole riittävän nopeita sulkiessamme sitä ja toinen apinoista pääsee takaisin isolle puolelle. Onneksi se ei ole Tina.

Pystymme jatkamaan siivoamista, koska toinen apina ei hyökkää ihmisten kimppuun. Menemme Gabrielin kanssa sisään häkkiin apinan ollessa siellä. Se syö tyytyväisenä saamaansa kookospalaa. Jonkin ajan kuluttua vaihdamme paikkaa Richardin ja Saran kanssa. Lopuksi ripottelemme ruoat eri puolille häkkiä ja viritämme pitkän sokeriruo'on siten, että se näyttää kasvavan siinä, mihin sen laitamme. Apinoiden pitää oppia hyödyntämään sokeriruokoja luonnossa.

Gabriel haluaa siivota songo songon häkin. Sovimme, että hän aloittaa ja minä jatkan. Songo songo hyppää samantien Gabrielin niskaan. Meillä on tänään mukava ryhmä ja keskitymme hetkeksi ottamaan valokuvia. Mennessäni häkkiin songo songo majoittuu minun olkapäälleni eikä meinaa millään siirtyä siitä pois. Pitkällisen houkuttelun jälkeen Sara ehdottaa, että tekisin pari nopeaa kyykkyyn-ylös -liikettä. Tämä aiheutti songo songolle epämukavan tasapainottomuuden ja se siirtyi suosiolla puunoksalle istumaan minun sukeltaessani ulos häkin ovesta.

Siivosimme villa-apinan häkin ja pekareiden aitauksen ennen taukoa. Ihanaa, kun on vihdoinkin aurinkoista. Levittelemme Teron kanssa vaatteemme aurinkoon kuivumaan. Olemme yrittäneet kuivattaa niitä tuloksetta jo kolme päivää. Tänään onnistumme vihdoinkin.

Aamiaistauon jälkeen on aika kantaa hiekkasäkkejä. Tämä ei todellakaan ole porukan lempipuuhaa, mutta se on tehtävä, jotta hiekkaa voidaan käyttää sementin tekoon. Tero ja minä saamme tehtäväksi hiekan ja kivien lapioimisen säkkeihin alhaalla tienvarressa olevasta hiekkakasasta. Se on huomattavasti mukavampaa kuin itse säkkien raahaaminen ketjussa. Voimme itse säädellä tahtia eikä homma ole niin raskastakaan. Toisaalta aurinko paahtaa kuumasti. Valikoin säkit isosta kasasta, jossa osa säkeistä on rikkinäisiä. Pidän säkkejä auki, kun Tero lappaa niihin hiekkaa ja kiviä. Gabriel hakee säkit meiltä ja vie ne seuraavalle. Kaikki ovat asettuneet tasaisin välimatkoin alhaalta ylös keskukselle asti, jossa säkit tyhjennetään ja lähetetään takaisin alas.

Iso kuorma-auto pysähtyy Teron ja minun viereeni. Kuljettaja nousee autosta ja tervehtii meitä. Olemme hieman hämmentyneitä. Mistä oikein on kysymys? Mies selittää, että hänellä on lasti erilaisia tarvikkeita Flor de la Amazoniaan. Lähetämme viestin Gloudinalle, joka on jossain päin säkkiketjua. Kuorma-auto peruuttaa ohitsemme pihatielle.

Hiekkasäkkien täyttäminen ja kantaminen päättyy siihen. Gloudina ja kaikki vapaaehtoistyöntekijät tulevat kuorma-auton luo. Kyseessä on iso ja pitkään odotettu tavaralahjoitus, jonka sisällöstä kukaan ei ole täysin tietoinen. Ryhdymme tyhjentämään kuorma-autoa. Tavarat kannetaan läheisen talon terassikatoksen alle, johon ne jäävät odottamaan tarkempaa ohjeistusta kyläkokoukselta.

Kuorma-autosta puretaan isoja kaappeja, sänkyjä joissa on Mikki Hiiri- tai Snoopy-kaiverrus päädyssä, hieno ruokapöytä, sohvia, tuoleja, tietokoneita, dvd-soitin, iso tv, astioita, jääkaappi ym. ym. Keskukseen ei tarvita lähellekään kaikkia näistä tarvikkeista ja osa huonekaluista näyttäisi siellä todella kornilta. Tavaroiden tilaus on tehty yli vuosi sitten ja silloinkin sen tekijöinä oli kylän väki, ei Gloudina. Heille tarjoutui mahdollisuus saada tällainen lahjoitus ja toki se kannatti hyödyntää. Parin viikon kuluessa tavarat on kannettava ylös kukkulalle avaamattomina ja koskemattomina lahjoittajatahon tarkastusta varten. Sen jälkeen ne jaetaan keskuksen ja kylän kesken. Gloudina toivoo saavansa jääkaapin, koska keskuksen jääkaappi on surkeassa kunnossa.

Lounaan syötyämme menen Teron, Gabrielin ja ecuadorilaisen kanssa lopettelemaan apinahäkin eteisen rakentamista. Toimin lähinnä tavaroiden ojentelijana muiden kiipeillessä häkin katolla, väännellessä tongeilla rautalankoja ja hakkaillessa nauloja. Ecuadorilainen on todella kätevä käsistään ja hänellä on selkeä näkemys, miten homma pitää tehdä. Hän on yksi kylän nuorista miehistä, joka toimii Gloudinan rakennusmestarina saaden jopa pientä palkkaa työstään. Välillä hän ryyppää vähän liikaa, mutta niinhän suuri osa rakennusmiehistä Suomessakin... Saamme eteisen valmiiksi.

Löydämme majoitustiloistamme yhden sängyn yläpuolelta katosta tarantellan. Ben pyydystää sen. Gary yrittää syöttää sen nenäkarhulle, mutta tämä vain nuuhkaisee sitä. Tarantella metsästetään uudestaan purkkiin. Nenäkarhun häkkiin väsätään uutta ovea ja jotenkin kummallisesti Tero ja minä joudumme mukaan tähän puuhaan. Emme oikein ymmärrä, mitä meidän halutaan tekevän. Tarvitsemme Gloudinan selittämään hommaa. Lopulta joku muu hoitaa sen loppuun, koska he aloittivatkin sen työn.

Gloudina ja Tero ulkoiluttavat yhdessä vihreää papukaijaa. Gloudina saa sen ulos häkistään, koska se ei pelkää häntä. Keskuksen aukion laidalla Gloudina houkuttelee sen puunrungolle ja he vaihtavat Teron kanssa paikkaa. Lopulta papukaija kipuaa Teron käsivarrelle ja tämä lähtee kuljettamaan sitä läheisen puun oksalle, jotta se voisi harjoitella puussa liikkumista.

Papukaija saa päähänsä kivuta Teron käsivartta pitkin tämän niskaan. Se nokkaisee Teron niskaa kevyesti. Gloudina kysyy: “Otanko sen pois?” Tero antaa papukaijan kuitenkin vielä olla. Se on virhe. Papukaija ei selkeästikään vielä luota Teroon, joten se ryhtyy ihan tosissaan nokkimaan tämän niskaa. Papukaijan nokkaisu ei ole mikään ihan pikkujuttu. Se sattuu vietävästi, joten Gloudina kiiruhtaa houkuttelemaan papukaijan omalle käsivarrelleen. Menemme puhdistamaan Teron saamat haavat.

Pimeyden laskeutuessa istun kirjoittamassa tätä tarinaa. Kuuntelen sademetsän ääniä ja jonotan suihkuun. Ikkunassa olevan hyttysverkon läpi näen vehreitä puita. Erilaisten hyönteisten pitämä serenadi rauhoittaa päivän hässäkän jälkeen. Ricky nukkuu ovemme ulkopuolella. Rich ja kumppanit valmistavat meille illallista keittiössä. Ruoanlaittovuorot menevät nyt sujuvasti, kun asiasta päätetään aina aamuisin. Sade alkaa ropista peltikattoomme juuri sopivasti, kun kaikki ovat jo sisällä.

Käyn suihkussa jonotettuani viiden ihmisen verran. Istumme hetken huoneessamme juttelemassa Richardin ja Edin kanssa. He aikovat olla vain tämän viikon Flor de la Amazoniassa ja siirtyvät seuraavaksi viikoksi takaisin Santa Marthaan. Ed miettii, haluaako hän irtisanoutua vakituisesta työpaikastaan voidakseen jatkaa matkaa Ecuadorista Peruun, jonne hänen tyttöystävänsä on menossa kuukaudeksi. Keskustelemme työpaikan jättämisen riskeistä ja matkailun antoisuudesta, muttemme tietenkään voi antaa mitään yleispätevää neuvoa kuinka toimia.

Omasta mielestäni on tärkeää, että on saanut riittävästi jalansijaa työelämästä ennen kuin kannattaa ottaa riski ja irtisanoutua. Edellistä pitkää matkaamme varten irtisanouduin kehityspäällikön tehtävistä enkä ole katunut hetkeäkään kyseistä päätöstä. Matkaillessa kokee paljon ja kasvaa ihmisenä eri tavalla kuin perusarkielämässä. En missään nimessä vaihtaisi sapattivuosiani työvuosiksi.

“Dinner is ready” -huuto saa meidät lopettamaan keskustelun ja kiiruhtamaan keittiörakennukseen. Kello on kahdeksan ja olemme supernälkäisiä. Saamme pastaa ja tulista vihanneskastiketta sekä tänään leivottua herkullista leipää. Palan painikkeeksi on kerrankin veden sijasta mehua. Olemme todella tyytyväisiä illan ateriaan.

Tero on tehnyt nuotion sille varatulle paikalle katoksen alle. Ricky istuu hänen vieressään kuono hänen sylissään onnellisen näköisenä. Se rakastaa nuotion lämpöä. Tero rapsuttaa Rickyä kuonon alta. Istun nuotion äärellä riippumatossa. Ricky siirtyy luokseni rapsutettavaksi ja käpertyy pian tulen ääreen nukkumaan. Juttelemme muiden vapaaehtoisten kanssa malariasta. Tom on ollut vapaaehtoistyössä Ghanassa ja kertoo suurimman osan siellä olleista vapaaehtoisista saaneen malarian taudin ehkäisytableteista huolimatta.

Väsyttää. Tero lähtee katsomaan, kun kierteishäntäkarhuille syötetään taas heinäsirkkoja. Täytän vesipullomme keittiön vesihanasta. Pesen hampaat ja käperryn sänkyymme. Tero jää vielä keittiöön juttelemaan. Nukahdan sateen ropinaan ja viidakon ääniin.

Video: Gloudina rauhoittelee arkaa papukaijaa

Heinäsirkkoja karhuille

PASTAZA, ECUADOR

Aamuyöstä Ricky haukkuu kovaäänisesti, kun joku kylän koirista eksyy alueellemme. Pelastamamme pikkukoira inisee ja vinkuu. Se taisi pelästyä isojen koirien meteliä. Pian tämän episodin jälkeen heräämme siihen, kun orava-apinat loikkivat peltikatollamme. Linnutkin metelöivät vähän, kunnes alkaa sataa. Nousemme Teron kanssa aamupesulle vähän ennen seitsemää. Uudet huonekaverimme jatkavat vielä unia. Tulen hetkeksi takaisin sänkyyn Teron lähtiessä aamiaiselle. Sytytän valot ja herätän kämppiksemme kello 7.40, kun lähden itse keittiöön aamupalalle. Molemmat mönkivät ylös.

Kahdeksalta on normaali käskynjako. Samalla Gloudina määrittää, ketkä tekevät ruokaa illalla. En ilmoittaudu vapaaehtoiseksi, koska tekisin samaa ruokaa kuin Tero eilen. Taidamme saada illalliseksi jotain israelilaista. Ainakin Jaron vähän lupailee sellaista. Tänään hoidan Jackien, Gabrielin ja Richardin kanssa lintu-, kierteishäntäkarhu- ja nenäkarhuhäkit. Lisäksi me valmistamme ruoat kaikille eläimille.

Tänään on ensimmäinen päivä, kun Gloudinan lisäksi valitaan muutama vapaaehtoistyöntekijä siivoamaan uutta apinahäkkiä. Työ on vaarallista, koska apinat eivät ole vielä luoneet omaa laumahierarkiaansa ja ne kokevat uudet ihmiset tunkeilijoina. Gloudina valitsee mukaansa Teron, Garyn, Benin ja Richin.

Eläinten ruokien valmistelu on yhtä hämmentävä kokemus kuin edelliselläkin kerralla. Olemme Teron kanssa sitä mieltä, että ohjeet pitäisi olla selkeämmät, mutta kaikki eivät jaa tätä ajatusta kanssamme. Jackie suorastaan suuttuu, kun olemme asiasta eri mieltä hänen kanssaan. Onneksi hän leppyy nopeasti. Jackie tuntuu tietävän, mitä tekee ruokavarastolla. Minä ja Gabriel yritämme tehdä, minkä pystymme. Jaan kananmunat niille eläimille, joiden Gloudina määrittää saavan niitä tänään. Leikkaan pavan aterian ja teen muita pieniä ruoanjakohommia.

Aloitamme siivoamalla pihalla vapaana olevien lintujen alueen ja jakamalla ruoat niille. Jackie siivoaa yksinäisen vihreän papukaijan häkin. Richard hoitaa punaisen aran häkin minun kertoessani, miten homma pitää tehdä. Hän liukastuu kerran täysi roskakihveli kädessään märässä mudassa, muttei onneksi satuta itseään. Jackie ja Gabriel siivoavat vihreiden papukaijojen häkin. Yksi papukaijoista nappasee nokallaan Gabrielia sormeen, muttei pahasti. Richard harjaa pienten sinisten papukaijojen häkin tasot, pesee niiden vesiastian ja jakaa niille ruoat. Minä ja Gabriel siivoamme häkin lattian.

Lintuhäkkien siivoaminen vie tolkuttomasti aikaa. Toinen ryhmä tulee auttamaan meitä siivoten toisen kierteishäntäkarhun häkin. Gabriel ja Richard siivoavat toisen. Minä ja Jackie huolehdimme nenäkarhusta. Saan mennä siivoamaan sen häkin Jackien auttaessa ulkopuolelta. Annamme nenäkarhulle kananmunan, jota se ryhtyy innokkaasti aukaisemaan. Se ei meinaa millään saada vauvahampaitaan kuoren läpi. Lopulta se onnistuu ja ryhtyy tyytyväisenä kaivamaan munan sisältöä tassullaan suuhunsa.

Liikkuessani häkissä joudun huitomaan edeltäni hämähäkinverkkoja pois. Niitä on joka puolella. Keräilen ruoantähteet pois ja harjaan lattialta nenäkarhun jätökset. Vaihdamme sen pikkutalossa olevan pyyhkeen jonkun vapaaehtoisen jättämään fleecepaitaan, koska pyyhe on jo märkä ja likainen. Pikkuinen tarvitsee lämpimän paikan nukkua.

Siivotessani nenäkarhu kipuaa syliini ja selkääni. Välillä se ylettyy selästäni häkin kattoverkkoon, jossa on puista pudonneita lehtiä. Se ryhtyy kaivamaan hyönteisiä niiden joukosta roikkuen etutassuillaan katossa takatassujen ollessa selässäni. En voi liikkua, koska muuten se putoaisi. Yhdessä kohdassa se jää roikkumaan katosta kaikilla jaloillaan. Otan sen kuitenkin alas, koska muuten se saattaa pudota yli metrin. Se nappasee minua vauvahampaillaan, jotka eivät ole mitään verrattuna Intiwarayassissa olleiden nenäkarhujen hampaisiin. Nämä eivät tunnu missään.

Ottaessani ruokia ämpäristä nenäkarhu hyppää syliini ja ryhtyy syömään siinä viinirypäleitä. Se puraisee rypälettä ja pudottelee niitä sitten ympäriinsä niin että sylini on aivan rypälemehussa. Pidän tästä pikkuotuksesta. Olisi mukava antaa sen nukahtaa syliini, mutta täällä se ei ole sallittua. Meidän tulee olla mahdollisimman vähän vuorovaikutuksessa näiden eläinten kanssa, jotta ne voidaan päästää vapauteen mahdollisimman pian.

Siivotessamme eri eläinten häkkejä Tero on ollut apinahäkillä. Ensin homma sujuu hyvin Teron ja Benin mennessä häkkiin. Hetken kuluttua kapusiiniapina Sam hyökkää kiinni Teron saappaaseen. Hän yrittää olla huomioimatta apinaa ja jatkaa siivoamista. Hänen siirtyessään eteenpäin toinen apina hyökkää Samin antaman mallin rohkaisemana takaapäin kiinni hänen reiteensä ja upottaa hampaansa siihen. Veri alkaa valua. Tero siirtyy niin rauhallisesti kuin pystyy ulos häkistä ja käy paikkaamassa puremajäljet huoneessamme. Hän menee vielä uudestaan häkkiin eri puolelle, jossa hän onnistuukin siivoamaan aika ison osan.

Pääsemme tauolle kello 11 maissa. Popsimme voileivät ja juomme kaakaota. Keskukseen on tullut kaksi uutta vapaaehtoista. Tällä kertaa naisia. He majoittuvat Garyn ja Louisan huoneeseen. Olisimme ehkä ottaneet heidät mieluummin kuin parikymppiset miehet, koska oletamme kyseisten naisten olevan melkoisesti siistimpiä kuin näiden nuorten miesten. Tulemme toki hyvin toimeen Richardin ja Edin kanssa.

Tauon jälkeen kaikki muut paitsi uudet naiset, Tom ja minä lähtevät alas viidakkoon hakemaan sokeriruokoja. Minä ja Tom ryhdymme rakentamaan isoa harjalaatikkoa uuteen apinahäkkiin. Tom pääasiassa rakentaa ja minä avustan. Saamme laatikon melkein valmiiksi ennen kuin muut tulevat takaisin kantaen hikisinä pitkiä sokeriruokoja. Gary on kaatunut pahasti ja satuttanut nilkkansa, mutta hän vähättelee ongelmaa. Menemme kaikki lounastauolle. Tero tekee meille spagettia ja eilistä pastakastiketta. Syötyämme tiskaan ja siivoan keittiötä sekä lakaisen sen lattian.

Lounaan jälkeen Tomille ja minulle selviää, että olemme rakentaneet laatikon väärin. Sen pohja olisi tietenkin pitänyt olla verkkoa eikä puuta, koska muuten siihen varastoitavat harjat eivät kuivu. Tom jatkoi rakennuspuuhia minun lähtiessäni kämppistemme kanssa metsästämään heinäsirkkoja syötettäväksi kierteishäntäkarhuille. Tero meni Gabrielin ja ecuadorilaismiehen kanssa rakentamaan uuteen apinahäkkiin eteistä, jotteivät apinat pääse niin helposti karkaamaan, kun häkkiin mennään siivoamaan.

Kävelemme Richardin ja Edin kanssa alas kukkulalta samaan suuntaan, missä kävimme Teron kanssa kävelyllä sunnuntaina. Päästyämme jonkin verran alemmas Richard ja Ed ryhtyvät haaveilla metsästämään ruohikosta heinäsirkkoja. Minä huolehdin isoista jogurttipurkeista, joihin ne laitetaan. Saamme pyydystettyä arviolta kolmisenkymmentä erikokoista heinäsirkkaa. Juttelemme niitä näitä matkailusta ja Perusta, jonne pojat suunnittelevat jatkavansa matkaansa.

Palattuamme valmistelen kierteishäntäkarhujen ruoat. Menen viemään ruoat niiden häkkeihin uusien naisten kanssa. He eivät ole ennen työskennelleet villieläinten kanssa, mutta tekevät vapaaehtoistyötä kotieläinten parissa Englannissa. Alemmassa kierteishäntäkarhun häkissä Michael ja Ben rakentavat uutta ovea, koska se on ollut puolirikki jo pitkään. Unohdan ottaa heiltä avaimen lähtiessämme ylemmälle häkille ja joudun ravaamaan edestakaisin. Laitettuamme ruoat ylähäkkiin ja saatuamme oven suljettua kierteishäntäkarhu tulee ulos talostaan. Se yrittää hyökätä oven verkon läpi kimppuumme, mutta kyllästyy nopeasti ja ryhtyy tutkimaan ruoka-annoksiaan.

Kierteishäntäkarhujen jälkeen ruokimme vielä pihalla vapaan olevat linnut ja pavan. Alkaa taas sataa. Sininen ara nappaa ison banaanin kädestäni ja syö sitä hyvällä halulla, mutta muita lintuja eivät tunnu banaanit kiinnostavan. Yllättäen pava syö koko sille pilkkomani banaanin kädestäni. Näin hyvä ruokahalu sillä ei ole ollut kertaakaan sitä syöttäessäni.

Pesen muutaman harjan, joita olemme käyttäneet Tomin kanssa rakentaessamme laatikkoa ja putsaan ruokavaraston pöydän. Käyn vilkaisemassa, että songo songo on kunnossa, koska tänään se on määritetty minun tehtäväkseni. Tero tarkastaa punaisen aran tilanteen. Näytän toiselle uusista naisista, missä pekarit ovat, koska hänen tehtävänsä on tarkastaa, että niillä on kaikki hyvin. Muiden lopetettua työt suljen työkaluvaraston ja otan työpajasta sähkön pois päältä. Ulkona sataa kaatamalla. Toivon, että tällä viikollakin saisimme edes vähän auringonpaistetta.

Illalliseksi nautimme Jaronin valmistamaa herkullista israelilaista shaksukaa. Sitä on vähän liian vähän, mutta lisäkkeenä tarjoillaan salaattia, riisiä ja leipää, joten kaikki saanevat riittävästi ruokaa.

Lähden Garyn kanssa pilkkopimeään kaatosateeseen syöttämään heinäsirkkoja ja kananmunia kierteishäntäkarhuille. Tallustamme taskulamppujen valossa mutaista polkua alas kukkulan rinnettä. Päästyämme Mitzi-kierteishäntäkarhun häkille näemme sen vilahtavan taskulampun valokeilassa. Koputamme heinäsirkkapurkkia, jotta se tietää mitä olemme tuomassa sille. Mitzi tulee häkin ovelle. Gary avaa purkin ja laittaa sen verkkoa vasten minun valaistessani purkin pohjaa. Mitzi ryhtyy kaivamaan heinäsirkkoja purkista. Se onnistuu saamaan pari keskikokoista otusta ja syömään ne hyvällä halulla.

Sade häiritsee Mitziä. Avaamme toisenkin heinäsirkkapurkin, josta se napostelee vielä muutaman heinäsirkan. Lopuksi annamme sille kaksi keitettyä kananmunaa, jotka valitettavasti joudumme pudottamaan häkin maalattialle. Kierteishäntäkarhut ovat siistejä eläimiä eivätkä pidä märästä mutamaasta. Mitzi epäröi laittaa jalkansa mutaan. Jätämme sen miettimään, miten paljon se haluaa kananmunia.

Kävelemme keittiön ohi toisen kierteishäntäkarhun häkille. Tämä otus on huomattavasti äkäisempi kuin Mitzi. Se tulee samantien meitä ovelle vastaan tietäen, että tuomme sille heinäsirkkoja. Avaan ensimmäisen purkin. Gary laittaa sen verkkoa vasten. Kierteishäntäkarhu on söpönnäköinen, mutta pelottavan agressiivinen eläin. Se ryhtyy kaivamaan heinäsirkkoja purkista kuin nallekarhu valtavaa hunajapurkkia. Se onnistuu saamaan pari heinäsirkkaa ja syömään ne, mutta sen jälkeen se haluaa raivopäisesti saada koko purkin itselleen. Yritämme vielä toisella purkilla.

Viimeiseksi annamme kierteishäntäkarhulle kananmunan. Se yrittää pitää tassuillaan munaa sylissään, muttei pysty samaan aikaan siirtymään verkkoa pitkin parempaan ateriointipaikkaan. Niinpä muna putoaa mutaiseen maahan, josta sen täytyy käydä se hakemassa.