Monenlaisia ongelmatilanteita

PUYO – ALOAG, ECUADOR

Nautimme herkullisen aamiaisen hotellin aamiaishuoneessa emännän palveltavana. Kello 9 Tero lähti hakemaan pyykkejämme pesulasta, jotta saisimme ne pakattua rinkkoihin ennen lähtöä. Hän palasi nyreissään takaisin, koska pyykit eivät olleet olleet sovitusti valmiina. Olisi pitänyt valita joku toinen pesula. Tero oli sopinut, että haemme pyykit kymmeneltä ja niiden olisi parasta olla valmiina.

Kirjauduimme ulos hotelliltamme kello 10 ja kävelimme pesulalle. Osa pyykeistämme odotti jo valmiina, mutta osa oli edelleen kesken. Sanoimme, että haluamme kaikki nyt, koska meidän on lähdettävä bussille emmekä voi enää odottaa. Nyrpeän nuoren naisen tuotua kaikki pyykit ja pyytäessä niiden pesemisestä ja kuivatuksesta kolme dollaria, sanoin hänelle etten maksa kuin kaksi, koska kolmasosa pyykistä ei ollut valmiina sovitusti. Tuntui naurettavalta käydä keskustelua yhdestä dollarista, mutta koin että naisen on opittava ymmärtämään, että se minkä lupaa pitää myös pitää. Jos tämä olisi sattunut vain meille, en olisi kokenut asiaa niin tärkeäksi, mutta samahan sattui Gabrielille. Tyhmyyksissämme emme olleet jo siitä ottaneet opiksi ja äänestäneet jaloillamme. Nainen ymmärsi tilanteen ja hyväksyi sen, muttei pyydellyt anteeksi.

Pakkasimme tavarat rinkkoihin keskellä katua, jonka jälkeen huidoimme itsellemme taksin linja-autoasemalle. Taksin jo lähdettyä liikkeelle Tero muisti, että meidänhän piti käydä vielä pankkiautomaatilla. Hetken neuvoteltuamme kuski suostui kääntymään takaisin. Hän ei tosin tiennyt, missä päin kaupunkia on pankkiautomaatti. Kaikki oli tänään jotenkin hankalaa tai sitten emme vain osanneet selittää asioita paikallisille riittävän selkeästi.

Hetken etsiskelyn jälkeen löysimme pankkiautomaatin ja yritimme saada sieltä 300 dollaria ulos. Saimme useaan kertaan virheilmoituksen. Homma ei onnistunut Visalla eikä Visa Electroneilla, vaikka automaatissa selkeästi mainittiin molemmat. Lopulta keksimme yrittää pienempää summaa Visalla. Yllätykseksemme saimme nostettua sillä kolme kertaa 100 dollaria, joka pitäisi olla ihan sama kuin yhden kerran 300 dollaria, muttei vain jostain syystä ollut.

Jokaisesta nostosta meni tietysti pankin palvelumaksu 1 dollari sekä Visan maksut 2 euroa + 2,5% nostetusta summasta. Näin meitä matkailijoita usein rahastetaan. Käteisestä rahasta joutuu maksamaan. Silti nostamme ennemmin rahaa automaateista kuin kannamme kaiken käteisenä mukanamme. Sitähän pitäisi olla tonneittain rahaa rahavyössä puolen vuoden reissua varten. Alkumatkasta olisi taatusti turvaton olo. Kortit voi sentään kuolettaa tarvittaessa ja uusiakin saa, jos on mahdollisuus odottaa.

Nappasimme uudestaan taksin pankin kulmalta. Tällä kertaa matkasimme dollarilla pari kilometrin päässä sijaitsevalle linja-autoasemalle. Menimme asemalle sisälle katsomaan eri bussiyhtiöiden tarjontaa kohti Quitoa. Kello oli 10.45. Huomasimme, että yksi bussi pitäisi olla juuri lähdössä. Juoksin tielle, jossa bussi juuri irtautui laiturista. Mutta Ecuadorissa tämä ei ole ongelma, kun vain sain yhden paikallisen huikkaamaan kuskin apulaiselle, että täältä tulee vielä kaksi. Tero porhalsi tavaroinemme perässäni ja hyppäsimme liikkuvaan bussiin rinkat ja reput mukanamme. Onneksi bussissa oli hyvin tilaa, joten saimme etupaikat, jossa oli valtava jalkatila ja kasasimme laukkumme siihen. Seuraava bussi olisi lähtenyt puolen tunnin kuluttua, mutta olimme tyytyväisiä että ehdimme tähän.

Pyysimme kuskin apulaista kertomaan meille, kun tulemme Aloagin tienristeykseen. Siitä pääsisimme jollain paikallisella kulkupelillä haciendalle muutaman kilometrin päähän päätiestä. Nautimme matkasta eväitä napostellen ja bussiesitelmiä kuunnellen. Kaupustelijoilta ostimme virvokkeita ja pähkinöitä. Me alamme vähitellen oppia paikallisille tavoille.

Neljän ja puolen tunnin bussimatkalla riitti katseltavaa. Tosin Tero pysyi hereillä vain alkumatkan. Tie kiemurteli vuorenrinteitä ylemmäs ja ylemmäs. Alapuolellamme joki virtasi kuohuen vehreässä laaksossa. Näin viikonloppuna monin paikoin näkyi sekä paikallisia viikonlopunviettäjiä että turisteja. Yhdestä kohdasta pääsi köysiradalla yli kuohuvan kosken. Toisaalla pari pyöräilijää ihmetteli upeita vesiputouksia.

Banosin lähistöllä porukkaa oli tienvarsilla entistä enemmän. Maisemien ihailu taisi olla suosituin harrastus pyöräilyn ja mönkijäajeluiden jälkeen. Näimmepä yhdeltä sillalta hypättävän benjiäkin vai olisiko ollut swing-hyppäämistä, joka on alueen uusin villitys. Banos on tunnettu lomakohde, jossa voi patikoida ja viettää vauhdikasta elämää. Itse kaupunki näytti varsin pieneltä, mutta eläväiseltä.

Teron nukkuessa napsin valokuvia ja ihastelin maisemia. Halutessani laittaa kameran takaisin laukkuun huomasin, että kameralaukkumme oli kadonnut. Hyörin ja pyörin ja etsin, mutta sitä ei ollut missään. Herätin Teron ja etsimme yhdessä nostellen laukkuja ja kaivellen niitä. Kameralaukku vain pysyi poissa. Lopulta emme enää keksineet asialle mitään muuta selitystä kuin että joku oli varastanut sen. Tero oli nukkunut ja minä niin keskittynyt maisemiin, että näin oli hyvinkin voinut käydä. Tosin varsin näppärä varkaan kyllä piti olla. Itse laukku nyt ei ollut mikään iso menetys, mutta pelästyimme että siinä samalla meni myös vara-akkumme. Se oli kuitenkin normaalista poiketen laukussamme kiinni laturissaan, joten varas ei saanut mitään muuta kuin tyhjän kameralaukun.

Laukun etsinnästä selviydyttyämme kuskin apulainen tuli ilmoittamaan, että seuraava pysäkki olisi meidän. Olimme saapuneet Aloagin kylään, joka sijaitsee noin tunnin matkan päässä Quitosta etelään. Hyppäsimme tavaroinemme ulos bussista vilkasliikenteisen risteyksen kohdalla.

Olimme saaneet haciendan omistajilta neuvon, että kaikki risteyksessä olevat valkoiset avolava-autot ovat paikallisia takseja. Niinpä kävelimme yhden sellaisen luo ja kysyimme, onko se taksi. Olihan se ja kolmen dollarin hinnasta sovittuamme heitimme laukut lavalle ja ahtauduimme sisään. Kuljettajan vieressä oli vain yksi paikka, joten istuin Teron syliin. Siinä oli molemmilla melkoisen epämukavat oltavat. Painoin pahasti Teron reittä, mutten pystynyt siirtymään, koska tilaa ei ollut. Ajoimme pienen kylän läpi ja pitkää hiekkatietä kauniille kartanolle. Onneksi matka ei kestänyt kuin kymmenisen minuuttia.