Takkatulen ääressä

PUYO – ALOAG, ECUADOR

Kartanon isäntä Gabriel otti meidät sydämellisesti vastaan saapuessamme noin kello 15.30. Hän oli ecuadorilainen, mutta puhui sujuvaa englantia. Hän ohjasi meidät huoneeseemme ja pyysi tulemaan pian ruokasaliin, jossa tarjottaisiin päivän lounas. Ihastelimme hetken upeaa huonettamme, joka sijaitsi kartanon muutama vuosi sitten valmistuneessa lisäsiivessä. Mitä luksusta sademetsäviikkojen jälkeen. Meillä olikin jo nälkä, joten palasimme päärakennukseen. Kävimme pesemässä kädet hyvinsäilyneessä, kauniissa vanhassa wc:ssä.

Esittelyjen jälkeen istuimme lounaspöytään aristokraattiseen ruokasaliin talon isännän ja brittiläisen Claudian kanssa. Ruokajuomina oli tarjolla olutta, viiniä tai vettä. Aloitimme aterioinnin maukkaalla, tummalla leivällä juustojen ja oliiviöljyn kera. Seuraavaksi tarjoilija toi eteemme höyryävää maissi-vihanneskeittoa. Pääruoaksi nautimme kasvispaistosta sekä kanaa ja riisiä. Tero jätti kanan väliin, mutta sai silti hyvin syödäkseen. Jälkiruokana oli vaniljaista vanukasta ja koko komeuden kruunasi laaja teevalikoima, josta voimme valita haluamamme teen. Ruoka oli herkullista ja aterian ilmapiiri rennon viihtyisä.

Claudia sanoi viihtyneensä kartanossa jo muutaman päivän. Hän oli tullut tänne rentoutumaan ja ratsastamaan ennen viikon työrupeamaa jossain Andien rinteillä. Claudia asuu Bermudalla, jossa hän tekee vakuutusyhtiöille riskianalyysejä hurrikaanien aiheuttamista vahingoista.

Gabriel kertoi joutuvansa seuraavana päivänä polvileikkaukseen. Hän on jo kypsään ikään ehtinyt mies, joka ei ole pahemmin sairastellut. Polven pettäminen erään pitkän ratsastusretken jälkeen oli hänelle järkytys. Ratsastaminen on hänelle kaikki kaikessa, joten kovin pitkään hän ei aio nytkään sairastaa. Tero kertoi, että hänenkin polvensa on tähystysleikattu ja reistailee silloin tällöin, mutta nykypäivänä hoidot ovat hyviä.

Syötyämme Gabriel kehotti meitä vaihtamaan ratsastustamineet päälle, koska lähtisimme samantien parin tunnin retkelle. Claudia oli jo ollut ratsastamassa useamman tunnin, joten hän vetäytyi huoneeseensa lepäämään. Haimme vähän lisää vaatetta, koska olimme jälleen nousseet lähes 3 000 metrin korkeuteen. Korkeus vaikutti hieman jaksamiseemme, mutta hyvän aterian jälkeen olimme valmiit uuteen seikkailuun.

Saimme kokea unohtumattoman ratsastusretken hurmaavan Gabriel Espinosan kanssa, joka on aina elänyt hevosten keskellä. Jo hänen isoisänsä oli hevosmies ja aikoinaan Gabriel pelasi kilpaa hevospooloa. Koko perhe on syntynyt hevosen selkään. Gabrielin kolme jo aikuista tytärtä rakastavat ratsastamista eikä vaimo Patykaan pelkää hevosia. Koko kartano on ihastuttavan elegantti ja raikkaan vanhahtava. Sitä ylläpidetään ja kehitetään hyvällä maulla ja rakkaudella. Sekä hevoset että palvelusväki näyttivät todella nauttivan olostaan tämän kartanon mailla.

Hevoset olivat valmiina tallilla saapuessamme Gabrielin kanssa paikalle. Sain alleni Kobren ja Tero ratsasti täplikkäällä hevosella, jonka nimeä hän ei painanut mieleensä. Molemmat hevoset osoittautuivat helpoiksi ja mukaviksi ratsastaa. Kobre oli mielestäni yksi parhaiten koulutetuista hevosista, jonka selässä olen koskaan istunut. Näistä hevosista todella huomasi sen, että niitä hoidetaan ja pidetään hyvin.

Menimme ensin käyntiä pitkin junaradan vartta, joka kulki ihan kartanon vierestä. Juna kulkee yleensä muutaman kerran viikossa kyseistä rataa Quitosta El Bolicheen lähelle Cotopaxi-vuorta. Oli harmillista, että juna ei ollut meidän vierailumme aikana käytössä. Nimittäin tässä junassa on mahdollista matkustaa katolla ja sen olisimme halunneet kokea. Kaiken lisäksi kartanolla on oma pysäkki, joten olisimme voineet helposti siirtyä junalla takaisin Quitoon.

Sää oli mitä parhain ylittäessämme radan ja siirtyessämme hiekkatietä rauhallista ravia eteenpäin. Hevoset pysyivät käsittämättömän hyvin käsissä ja ratsastus siten nautinnollista. Käännyimme vasemmalle kohti paikallisten maanviljelijöiden pieniä asuinrakennuksia. Niiden pihoista juoksi koiria räksyttämään hevosten jalkoihin, mutta hevosemme eivät olleet niistä moksiskaan. Gabriel tunsi kaikki täkäläiset, joten hän tervehti iloisesti pihoillaan puuhastelevia ihmisiä. Mekin huikkailimme ystävällisille paikallisille Buenas tardes (=Hyvää iltapäivää).

Etenimme siksakkia vehreiden peltojen keskellä. Pian saavuimme kohtaan, josta silmiemme eteen avautui uskomattoman kaunis vuoristojen ympäröimä laakso. Laakson toisella puolella näkyivät sammuneet tulivuoret Ruminahui (4 712 m), Pasochoa (4 250 m) ja Atacazo (4 463 m) ja kaukaisuudessa siinsi valtava, lumihuippuinen Cotopaxi (5 897 m), joka on maailman korkein aktiivinen tulivuori. Valitettavasti sen huippu oli pilvien peitossa, joten emme nähneet sitä koko komeudessaan.

Ratsastimme upeissa maisemissa sopivassa määrin eri askellajeissa käynnistä raviin ja laukkaan. Oli hienoa päästä kokemaan retki Gabrielin kanssa. Hän oli käsittämättömän hyvä ratsastaja, joka pystyi käskyttämään hevostaan vain jaloilla. Tämä lienee perua hänen poolourastaan. Itse pidän laukassa välillä kiinni hevosen harjasta tai satulasta, jotta pysyn kyydissä. Gabriel taas saattoi laukata tyynen rauhallisesti kädet suunsa edessä torvena tehden ammumisääniä viereisellä laitumella ruohoa märehtiville lehmille. Lehmät höristivät korviaan kuullessaan nämä äänet.

Pysähdyimme erään maatalon viereen Gabrielin kysellessä sen omistajalta, onko rankkojen vesisateiden jälkeen huonossa kunnossa ollut tie Viudita-vuoren huipulle avattu liikenteelle. Hän suunnitteli meille ratsastusretkeä sinne seuraavalle päivälle ja oli tyytyväinen kuullessaan tien olevan jälleen kunnossa.

Tien kaartaessa yhä ylöspäin saimme ihastella laakson toisen puolen vuoria, joiden välissä pilvet näyttivät valkoiselta metsäpalolta. Olimme kyseisten pilvien korkeudella, joka näin suomalaiselle oli outo näky. Jatkoimme matkaa täydellistä laukkaa läpi peltojen pysähtyen hetkeksi odottamaan, että meille avattiin tien poikki kulkeva portti erään asuintalon vieressä. Kaikki paikalliset olivat avuliaita ja ystävällisiä ja selkeästi pitivät isännästämme.

Pohratessamme sateen jäljiltä isoissa lätäköissä näimme erään kuivuneen puun latvassa pöllön. Ohitimme karjatilan, jonka portin luona makasi hetkeä aikaisemmin vasikan synnyttänyt lehmä. Pikkuinen ei ollut vielä edes jaloillaan. Pian nostimme jälleen nautinnollisen laukan ja katselimme, kuinka pellon poikki lensi toinen pöllö. Niillä riittänee näillä mailla pikkujyrsijöitä iltapalaksi.

Parin tunnin ratsastusretki päättyi kartanolle auringon jo painuttua mailleen. Ryhdyimme hämärällä pihamaalla irrottamaan hevosten satuloita ja suitsia, mutta ne olivatkin varsin monimutkaisia kapistuksia. Sellaisia remmejä ja systeemeitä emme olleetkaan aikaisemmin nähneet. Kaikki tuntui olevan jollain tavalla kiinni toisissaan hevosen hännästä aina kuolaimiin asti. Gabriel kertoi, että tällaisilla varusteilla voidaan ratsastaa pitkiä päiviä niiden liikkumatta paikaltaan. He tekevätkin välillä jopa kuukauden retkiä eri puolille Ecuadoria etsien jatkuvasti uusia reittejä ja mahdollisuuksia. Gabriel on valtavan innostunut ja asialleen omistautunut ihminen. Onneksi paikalle saapui pian kaksi tallimiestä, jotka ottivat varusteet ja hevoset hoitoonsa.

Lähdimme käymään suihkussa ja siistiytymään ennen illallista. Joku palvelijoista oli käynyt huoneessamme laittamassa tulen takkaan, joten siellä oli mukavan lämmintä ja tunnelmallista. Ruokasalissa nautimme jälleen kolmen ruokalajin aterian, johon tällä kertaa osallistui Gabrielin ja Claudian lisäksi talon emäntä Paty. Hän oli yhtä sydämellinen ja aidosti vieraistaan kiinnostunut kuin isäntäkin. Viihdyimme äärettömän hyvin heidän seurassaan. Paikalla piipahti myös nuorin perheen tyttäristä, joka lähtisi seuraavana päivänä oppaaksemme. Hän näytti siltä kuin olisi juuri herännyt. Kuulimmekin, että hän oli ollut hieman juhlimassa edellisenä yönä.

La Alegrian kartano on toimiva maatila, jossa on iso määrä lypsykarjaa. Perhe kasvattaa myös hevosia, joita on paljon. Samoin kuin Suomessa maidontuotanto ei oikein enää ota leiville, joten ollut pakko keksiä muita toimeentulokeinoja. Viimeiset kuusi vuotta isäntäväki onkin kehittänyt turismiin perustuvaa liiketoimintaa, pääasiassa hevosiin liittyen. He tarjoavatkin laajan valikoiman eripituisia ratsastusretkiä kaikentasoisille ratsastajille. Turismibisnes on perheen mielestä miellyttävämpi ja helpompi tapa ansaita rahaa kuin peruskarjanpito. He luovat omalla avoimuudellaan kotoisan ilmapiirin kartanoonsa. Kaikki ovat tervetulleita viettämään iltaa heidän viehättävässä olohuoneessan takkatulen ääressä ja he kertovat mielellään kartanon historiasta ja omasta elämästään.

Keskustelimme Galapagoksen ongelmista ja Ecuadorin poliittisesta tilanteesta. Korruptio tuli jälleen esille suurena ongelmana. Oli todella mielenkiintoista päästä keskustelemaan paikallisten, hyvin englantia puhuvien ja koulutettujen ihmisten kanssa maan olosuhteista ja elämästä.

Ihmettelimme, miksi Ecuadorissa käytetään USA:n dollareita eikä omaa valuuttaa. Paty kertoi, että 1990-luvun lopussa maa ajautui El Ninon ja öljykriisin aiheuttamaan inflaatiokierteeseen, joka paheni katkarapujen viennin pudottua dramaattisesti katkaraputautiepidemian takia. Inflaatio nousi 60%:iin ja elämä muuttui vaikeaksi, kun ei pystynyt luottamaan rahan arvoon. Tämä aiheutti sen, että oli vaikea suunnitella mitään, kun ei tiennyt mikä esimerkiksi saadun työpalkan arvo oli seuraavan kuukauden aikana. Presidentti päätyi vuoden 2000 syyskuussa kansan protesteista huolimatta vaihtamaan paikallisen valuutan (sucren) dollariin. Vaihtokurssi oli surkea ja ihmiset menettivät omaisuuksia. Dollari toi myös tullessaan elinkustannusten nousun, josta valitetaan edelleen.

Espinosan perheellä menee hyvin. Heidän kolme tytärtään ovat kaikki opiskelleet Pohjois-Amerikassa. Yksi heistä avioitui texasilaisen miehen kanssa ja asuu Amerikassa. Toinen palasi takaisin asuen onnellisesti naimisissa Quitossa. Nuorin tytär opiskelee New Yorkissa.