Kartanoelämää

ALOAG, ECUADOR

Istun takkatulen ääressä mukavassa huoneessamme odottaen suihkuveden lämpenemistä. Tero on käynyt jo pari kertaa kysymässä asiasta. Vesi toimii kaasulla ja sen piti lämmetä 15 minuutissa. Tunti sitten kävimme kylvyssä ja ilmeisesti kaikki kuuma vesi loppui. Nyt joudumme odottamaan vielä tunnin, koska vesi kestääkin lämmetä paljon kauemmin. Ilmeisesti jossain on iso vesitankki, jonka vesi pitää saada lämmitettyä. Ärsyttävää, että tämäntasoisessa paikassa ei saa kuumaa vettä silloin kuin haluaa.

Heräsimme tänään hyvinnukutun yön jälkeen kello 7, mutta siirsimme herätystä vielä 15 minuuttia ennen kuin nousimme ylös. Valmistauduimme päivän ratsastusretkeä varten. Menimme aamiaiselle Gabrielin nuorimman tyttären (19v.) ja Claudian kanssa. Nautimme teetä, paistettuja kananmunia, tuoretta tummaa leipää, ananasta, papaijaa, appelsiinimehua ja maissikakkuja. Kerrassaan herkullinen aamiainen.

Haimme ratsastusretkelle tarvitsemamme tavarat ja etsimme itsellemme puoli-chapsit isosta arkusta talon eteisestä. Törmäsimme Gabrielin serkkuun, joka opastaa turistiryhmiä kartanonmailla. Kävelimme talon vieressä olevalle tallille, jossa tallirengit laittoivat hevosia valmiiksi. Samalla hetkellä paikalle saapui ryhmä turisteja eri maista. He olivat matkalla Cotopaxille, mutta pysähtyivät kartanolle aamiaiselle ja katsomaan heille järjestettyä näytöstä. Kiersimme heidän kanssaan navettaan, jossa saimme kokeilla käsinlypsämistä. Se onnistui yllättävän hyvin. Piti vain puristaa riittävän lujasti ja määrätietoisesti ja suunnata maitosuihku ämpäriin.

Paikalliset cowboyt esittivät näytöksen laamojen ajamisesta yhteen. Emme ehtineet katsella siitä kuin alkuvalmistelut. He käyttivät keräilyyn pitkää lehmännahasta tehtyä lassoa. Meidän oli lähdettävä valmistautumaan omaan retkeemme. Menimme tallille talon tyttären kanssa, joka toimi tänään oppaanamme, koska Gabriel oli Quitossa polvileikkauksessa. Tytär puhuu loistavaa englantia, koska opiskelee stipendiaattina yliopistossa Yhdysvalloissa. Hän myös ratsastaa erittäin hyvin. Onhan hän kasvanut hevosten kanssa ja äitinsä mukaan oppinut ratsastamaan ennen kuin kävelemään.

Sain saman hevosen kuin eilen, Kobren. Se on mukavan ihmisystävällinen otus ja helppo ratsastettava, joten olin tyytyväinen. Tero sai alleen Moron, joka ensituntumalta oli vähän laiskanlainen, mutta osoittautui kelpo ratsuksi päivän aikana. Claudia ja talon tytär ratsastivat ensimmäisinä. Yksi tallimiehistä tuli mukaamme. Ratsastin alkumatkasta hänen rinnallaan yrittäen keskustella jotain espanjaksi, koska hän ei osannut englantia. Hän kyseli, mistä me olemme ja ratsastammeko myös Suomessa. Minä kehuin kartanon hevosia.

Mentyämme hetken käyntiä oli aika lisätä vauhtia. Sivullamme avautui upea maisema niittyineen, peltoineen, laaksoineen ja vuorineen kiitäessämme sopivaa laukkavauhtia kivisellä tiellä. Vauhti oli nautinnollinen ja tasainen. Jopa ravipätkä tuntui mukavalta ja keventäminen helpolta. Lehmät töllistelivät menoamme.

Hiljennettyämme jälleen käyntiin meitä vastaan tuli tien täydeltä lauma lehmiä takanaan muutama hevonen. Niitä ajoi eteenpäin kävellen liikkuva paikallinen mies. Tästä saatiin vähän hässäkkää aikaiseksi, kun ohittaminen osoittautui hankalaksi. Lehmät vauhkoontuivat ja rynnistivät lopulta viereisen laitumen aidan läpi hevoset perässään. Vapaana juoksevat hevoset juoksivat laitumen kauimmaiseen nurkkaan lehmien jäädessä hengailemaan puoliväliin. Mahtoi paikallista miestä harmittaa, kun hän joutui keräämään karjansa uudestaan yhteen. Hän ei kuitenkaan näyttänyt suuttuneelta, vaan tervehti ystävällisesti ja jutteli hetken tallimiehemme kanssa.

Määränpäänämme tänään oli Viudita-vuori, jonne pääsimme nousemaan mukavasti kärrypolkua pitkin. Harmiksemme alkoi ripotella vähän vettä. Harmaita pilviä kerääntyi enenevässä määrin yläpuolellemme. Puolivälissä nousua talon tytär pyysi meitä pysähtymään. Oli aika lisätä suojavarustusta. Olimme nousemassa sen verran korkealle, että hänen kokemuksestaan sää voisi vaihdella jatkuvasti ja joka tapauksessa ilma kylmenisi. Yllätykseksemme satulalaukuistamme löytyi erittäin pätevänoloiset isot sadeviitat ja kokopitkät sadechapsit. Joku oli todellakin miettinyt mukavuuttamme.

Vedimme sadeviitat niskaan ja tallimies auttoi koko-chapsit päällemme. Ainoa, mikä jäi suoravarusteitta olivat kädet, mutta niistäkin pystyi toisen pitämään viitan sisällä. Paikallisia hevosia nimittäin ratsastetaan pääasiassa yhdellä kädellä. Jatkoimme nousua sateen yltyessä ja ilman kylmetessä. Ohitimme yhden kapealle tielle parkkeeratun jeepin, jota hevosemme aavistuksen kavahtivat. Ihastelimme valtavia, vihreitä kasvilehtiä ja allamme levittäytyvää laaksoa, joka jakaa Andien vuoristot itäiseen ja läntiseen vuorijonoon. Laakso tunnetaan myös nimellä Avenue of Volcanoes (= Tulivuoribulevardi).

Talon tytär kertoi elämästään Pohjois-Amerikassa. Opiskelijaelämä on hänen mielestään alkushokista selviytymisen jälkeen mukavaa ja ihanan itsenäistä. Hänelle oli aluksi vaikeaa totutella elämään ilman palvelijoita. Opiskelija-asunnossa hän on joutunut ensimmäisen kerran itse pesemään pyykkinsä ja tekemään ruokaa. Itsenäistyminen on välillä rankkaa.

Kipusimme yhä ylemmäs saapuen lopulta toiselle puolelle vuorta. Emme nousseet aivan ylös asti 3 760 metrin korkeuteen ulottuvalle Viuditan huipulle. Pienelle luonnonmuovaamalle aukiolle pysähtyessämme uskoisin, että olimme noin 3 700 metrin korkeudessa. Sade vihmoi kylmästi kasvoihin, mutta emme silti voineet olla ihastelematta ylänköalueen kauneutta. Edessämme levittäytyi Paramo-niitty, joka talon tyttären mukaan on hänen suosikkimaisemaansa.

Polku Paramo-niityn halki oli kaunis, mutta jopa vuoristo-oloihin tottuneille hevosillemme haasteellinen. Kapealla polulla hevoset pohrasivat polviin asti märässä mudassa vuoristotuulen puskiessa kylkiä. Luotin Kobren varmoihin askeliin sen tarpoessa tallimiehen perässä.

Viimaisesta rinteestä selvittyämme saavuimme aukiolle, jonka toisella laidalla oli pieni areena. Talon tytär kertoi, että siellä järjestettiin aikoinaan paikallisia härkätaisteluita, jotka ovat edelleenkin Ecuadorissa suosittua kansanhuvia. Myös kettujahteja järjestetään ja hänkin on osallistunut sellaiseen. Ecuadorilainen kettujahti eroaa kuitenkin merkittävästi brittiläisestä, koska Ecuadorissa ajettavana kettuna toimii ihminen. Se, joka voittaa jahdin, on seuraavana vuonna kettu.

Lähdimme laskeutumaan alas vuoren toiselta puolelta. Tie kiemurteli laidunmaiden keskellä. Eräällä laitumella näimme härkiä, joita käytetään härkätaisteluissa. Sade jatkui edelleen, joten emme pitäneet suunniteltua evästaukoa. Peppu alkoi jo puutua. Katselimme paikallisia työmiehiä, jotka istuskelivat isojen puiden alla suojassa sateelta. Ilmeisesti tällaisena sadepäivänä ei hirveästi saatu aikaiseksi.

Laskeuduttuamme vuorenrinteeltä minun oli aivan pakko päästä pissalle, koska ravaaminen alkoi jo olla tuskallista. Pysähdyimme erään laitumen viereen. Muiden jäädessä odottamaan rämmin mutaisessa maassa isojen puiden taakse. Homma oli selkeästi normaalia hankalampaa, koska minulla oli valtava sadeviitta ja sen alla koko-chapsit, joiden kiinnityssysteemeistä en tiennyt mitään. Onnistuin vaivoin vetämään housut alas ja sadeviitan turvin koin huikean helpotuksen tunteen. Takaisin vain ratsaille ja eikun menoksi.

Tie oli sateen jäljiltä paikka paikoin veden ja mudan peitossa, mutta urheasti ratsumme pohrasivat tiensä läpi hankalan maaston. Sadekin taukosi, kunhan pääsimme riittävän alas. Silloin tällöin talojen pihoista tupsahti räksyttäviä sekarotuisia koiria meidän laukatessa hurjaa vauhtia pitkin hiekkatietä. Olimme olleet retkellämme jo 4-5 tuntia ja nälkä alkoi kurnia vatsassa. En millään olisi vielä halunnut lopettaa, mutta kehoni oli toista mieltä. Terolla alkoi olla “kupla otsassa”. Meidän muiden odotellessa, hän kipaisi tienlaitaan helpottamaan oloaan.

Kun meille tarjottiin kahta vaihtoehtoista reittiä kartanolle, Claudia toivoi että valitsemme lyhyemmän. Häntä oli alkanut vaivata migreeni, joka todennäköisesti johtui nestehukasta vuoristo-olosuhteissa. Itse olin nappaillut satulalaukussani olevasta vesipullosta tarpeen tullen, mutta Claudia ei ollut tainnut juoda mitään koko aikana. Lyhyempi reitti sopi meillekin hyvin, koska haaveilimme jo maittavasta lounaasta joka odottaisi meitä kartanolla.

Luovutettuamme hevoset tallimiesten huostaan totesimme Teron kanssa molemmat, että nämä hevoset ovat erittäin helppoja ratsastaa. Ne tottelevat ratsastajan käskyjä hyvin eivätkä lähde käsistä kovemmassakaan vauhdissa. Ne ovat myös varmajalkaisia ja vahvoja hankalassa maastossa eivätkä säiky kovin helposti. Painuimme hyvin ansaitulle lounaalle ja sen jälkeen lepäämään takkatulen ääreen huoneeseemme.

Ennen illallista katselimme Gabrielin serkun kanssa viehättäviä, vanhoja esineitä ja perhevalokuvia päärakennuksessa. Hän näytti meille kahta vanhaa satulaa, jotka olivat kuuluneet kartanonisännän vanhemmille. Toinen satuloista oli hieno naistensatula, jossa istutaan sivuttain. Sellaista olisi mielenkiintoista kokeilla joskus. Huoneesta löytyi myös pitkä, nahkainen lasso, joka on valmistettu lehmännahasta punoen. Tätä käsityöläisperinnettä ylläpidetään edelleen La Alegriassa.

Pöydällä oli jännittävän näköinen esine, jota arvailimme muun muassa luusta valmistetuksi torveksi. Se osoittautui hevosen kavioksi. Emme olleet uskoa, että se on mahdollista koska sellaisilla kavioilla tuntui olevan täysin mahdoton kävellä. Isännän serkku näytti meille isosta kuvakirjasta, että näin on. Andien pehmeillä ylängöillä juoksentelevien villihevosten kaviot eivät kulu, vaan kasvavat omituisen muotoisiksi. Kerran vuodessa hevoset kerätään ja niiden kaviot leikataan.