Ratsastamassa pasohevosella

ALOAG, ECUADOR

Menimme aamiaiselle päärakennukseen kello 8, koska olimme sopineet ratsastavamme pari tuntia vielä tänään ennen lähtöämme. Myös Claudia oli kanssamme aamiaisella, mutta lähti pian Patyn mukana tämän kyydissä Quitoon. Kartanon koko isäntäväki oli poissa, mutta he olivat sopineet että palvelusväki huolehti kaikista tarpeistamme.

Tuhdin aamiaisen jälkeen haimme ratsastustamineet ja menimme tallille. Oppaaksemme tuli sama tallimies, joka oli kanssamme eilen vuorella. Hän ei osannut englantia, mutta hyvinhän me espanjallakin jo tulimme toimeen. Minulle oli tällä kertaa tarjolla perulainen paso-hevonen, jollaisella olin kertonut haluavani ratsastaa. Perussa ratsastaminen jäi väliin, joten oli mukava että täältä La Alegriasta löytyi yksi pasohevosori.

Perulaiset ovat jalostaneet pasohevosia jo satoja vuosia; siitä asti, kun espanjalaiset toivat hevoset uudelle mantereelle. Pasohevoset soveltuvat hyvin matkaratsuiksi, koska niiden paso-askellaji on erittäin miellyttävä istua. Omasta mielestäni se muistutti hieman islanninhevosten tölttiä. Pasossa on eri nopeuksia, joista hitain on jotain käynnin ja ravin välimaastosta ja nopein lähes laukan vauhtia.

Hevoseni oli selkeästi virkumpaa sorttia kuin Kobre, jolla menin edellisinä päivinä. Sillä oli halu juosta ja sitähän me toki teimmekin. Nostimme samantien ravin, kun pääsimme ulos kartanon portista. Tosin minun hevoseni siis lähti menemään pasoa, joka oli oikein mukavaa. Ei tullut lainkaan tunnetta, että hölskyy sinne tänne niin kuin usein ravissa. Askellaji on pasohevosille luontainen eikä sitä tarvitse erikseen opettaa niille. Ne lähtevät heti synnyttyään pasoon emänsä rinnalla.

Oppaamme kertoi työskennelleensä pari vuotta kartanolla ja viihtyvänsä hyvin. Häntä voisi lienee kutsua Andien cowboyksi eli chagrasiksi. Hän käsitteli hevostaan tottuneesti. Laukattuamme hetken kiviaidan viertä hän ehdotti, että kävisimme viereisellä kartanolla katsomassa lämminverisiä hevosia, joita siellä kasvatetaan. Upeat hevoset seurasivat etenemistämme laitumeltaan. Ihailtuamme pääsiitosoria hetken jatkoimme matkaa hiekkatietä lähikylään.

Pieni poika paimensi perheensä lehmiä tien laidassa. Täällä kaikki osallistuvat tilojen töihin ja tekevät oman osuutensa. Oli aika päästellä kunnon laukkaa pitkin siihen täydellisesti sopivaa hiekkatietä vehreiden peltojen keskellä. Ohitimme monia kauniita vanhoja taloja sekä muutaman isomman kartanon. Ihmettelimme eräällä laitumella olevia pieniä, valkoisia, kupumaisia telttakatoksia. Oppaamme kertoi niiden olevan sadesuojia laitumella oleville pienille vasikoille.

Laukkasimme hurjaa vauhtia pitkän talorivistön ohitse. Yhdestä pihasta peräämme rynnisti lauma koiria haukkuen äänekkäästi. Niiden mukana tielle tupsahti myös pieni koiranpentu, joka vinkaisi tuskaisesti Teron hevosen kavion ilmeisesti osuessa siihen. Cowboymme kuitenkin kuittasi ongelman olankohautuksella, joten emme palanneet takaisin tarkastamaan pennun tilaa. Harmittaa vieläkin. Olisi kyllä pitänyt. Pitää vain toivoa, että se vain säikähti ja oppi varomaan hevosia jatkossa.

Tulimme junaradan luo ja jatkoimme ylemmäs suunnilleen samaa reittiä kuin Gabrielin kanssa ensimmäisenä päivänä. Olimme ihan varmoja, että oppaamme ei seurannut kellon kulkua. Olimme nimittäin luvanneet olla lähtövalmiita kello 11.30, jolloin taksi tulisi noutamaan meitä Quiton bussille. Oppaamme lähti aina vain pidemmälle kierrokselle ja aloimme jo huolestua. Osa retken nautinnosta meni siihen, kun pähkäilimme paljonkohan kello mahtaa olla. Kysyimmekin, mutta emme oikein uskoneet että se voisi olla niin vähän.

Vauhtimme oli huomattavasti nopeampi kuin ensimmäisen illan ratsastuksella, jolloin kyseiseen yläkierrokseen meni pari tuntia. Nyt olimme jo ratsastaneet melkoisen pitkään lähempänä kylän asutusalueita. Oli vaikea arvioida ajan kulua, mutta pakkohan meidän oli loppujen lopuksi luottaa siihen, että oppaamme tietää mitä tekee. Sää oli mitä parhain, vaikka vastapäisillä vuorilla näyttöikin satavan. Olisipa eilen ollut näin hyvä tuuri sään suhteen.

Lopulta palasimme takaisin kartanolle juuri sopivasti kello 11. Jälleen kerran olimme erittäin tyytyväisiä retkeemme aikatauluhuolista huolimatta. Kiittelimme vuolaasti cowboytamme ja jätimme hevoset hänen huolekseen. Kiirettä piti, että saimme laukut pakattua ja vähän vaatteita vaihdettua ennen kuin piti porhaltaa päärakennukseen. Siellä meistä huolehti isännän valtuuttama apumies, joka oli kerrassaan hurmaava persoona. Hän oli järjestänyt meille teetä ja ihania friteerattuja yucca-snacksejä, jotka olivat viedä kielen mennessään. Tämä oli juuri sitä mitä tarvitsimme 2,5 tunnin ratsastuksen jälkeen. Tunsimme, kuinka energia palasi jäseniin.

Kirjoitimme kartanon vieraskirjaan vuolaat kiitokset siellä viettämästämme ajasta. Kiitimme mahtavasta vieraanvaraisuudesta. Sitten meidän olikin haikein mielin noustava pihalla jo odottavaan taksiin. Tämä valkoinen avolava-auto oli astetta parempilaatuinen kuin se, jonka nappasimme kartanolle tullessamme. Meillä oli kokonainen takapenkki käytössämme, mutta oli hintakin vähän korkeampi, viisi dollaria. Toki kuski oli jo odotellut meitä ja tullut varta vasten kartanolle asti meitä hakemaan. Heilutimme apumiehelle hyvästiksi taksin ajaessa kaunista puiden reunustamaa tietä poispäin.