Saturnuksen renkaat

SAN PEDRO DE ATACAMA, CHILE

Atacaman autiomaa on korkeudestaan, kuivuudestaan ja kirkkaasta taivaastaan johtuen paras paikka koko maapallolla havainnoida ja pohtia ihmiskunnan suurinta mysteeriä: universumia.

Tähdet ovat kautta aikojen kiehtoneet ja ohjanneet ihmiskuntaa. Astronomia, eli tähtitiede, onkin yleisen käsityksen mukaan lääketieteen ohella vanhin tieteistämme. Monelle voi kuitenkin tulla yllätyksenä että esimerkiksi Jeesuksen syntymäjuhlan päivämäärä 24.12. perustuu muinaiseen pakanalliseen astronomiaan. Renesanssi on tunnettu kertomuksista, joissa muinaiset astronomit joutuvat tukalaan tilanteeseen katolisen kirkon kanssa todetessaan, että emme kenties olekaan maailmakaikkeuden keskipiste. Onneksi Vatikaani on hiljattain tullut toisiin ajatuksiin.

Vaikka nykytietämyksen mukaan meillä alkaakin jo olla jonkinmoinen yhteisymmärrys universumin koostumuksesta, laajuudesta ja iästä, emme edelleenkään tunnu oikein tietävän mistä kaikki sai alkuunsa, ja paljonko tuolla jossain mahdollisesti on elämää.

SpaceObs on ranskalaisen Alainin takapihallaan ylläpitämä tähtientarkkailukeskus, joka sijaitsee kuusi kilometriä San Pedro de Atacamasta. Keskus tarjoaa tähdistä kiinnostuneille hauskan johdannon tähtitieteen historiaan sekä tiiviin oppimäärän tähtikuvioiden, planeettojen ja nebuloiden havaitsemiseen.

Onneksemme pääsimme englanninkieliseen noin 20 henkilön ryhmään. Saavuimme Alainin luo minibussilla kello 20. Meidät ohjattiin istumaan ympyränmuotoiseen huoneeseen, jonka ainoana valolähteenä oli kynttilä. Alainin läpikäydessä illan sisältöä silmämme tottuivat hämärään valoon. Tällöin huomasimme katossa olevan suuren reiän, jonka läpi näimme aurinkokuntamme tähtisumun (Milky way).

Alainin kerrottua meille perusasiat ja käytännön ohjeet kävelimme hänen perässään ulos. Hämmästyksemme oli suuri, kun Alain osoitti taivasta laserkynällään. Näytti siltä kuin hän olisi piirtänyt miljoonien valovuosien päässä olevien tähtien väliin viivoja ja yhdistänyt ne selkeiksi kokonaisuuksiksi. “Onhan Subaru teille tuttu, siis se japanilainen auto” Alain kysyi näyttäen samalla, mistä kyseinen tähtikuvio löytyy. Koko ryhmä nauroi äimistyneenä.

Alain osoitti meille tusinan verran eri tähtikuvioita, joista osa oli tuttuja horoskooppimerkkiemme kautta. Kaikilla tähtikuvioilla tuntui olevan monta tarinaa ja merkitystä. Harva meistä tietää, että suurin osa edelleen käytössämme olevista tähtikuvioista on peräisin arabialaisilta; muinaisesta Persiasta ja Babyloniasta.

Kiinnostavaa oli havaita, miten tietyt tähdet näyttävät liikkuvan hurjan paljon parissa tunnissa, kun taas toiset eivät liiku nimeksikään parissa tuhannessa vuodessa. Tosiasiassa koko maailmankaikkeus on jatkuvassa liikkeessä. Onko vauhti vakio ja ikuinen on toinen juttu? Meillä on vain rajallinen kyky havainnoida liikettä omalta planeetaltamme käsin. Oma maapallomme on myös jatkuvassa liikkeessä pyörien mm. oman akselinsa ja auringon ympäri sekä osana omaa galaksiamme. Kyseinen liike luonnollisesti vaikuttaa siihen, miten havainnoimme ympärillämme olevien tähtien sijainnit.

Meitä ihmetytti kovasti Bolivian puolella olevan vuoriston takaa näkyvät oudot välähdykset. “Nuo ovat vain sähkömyrskyjä. Älkää niistä piitatko”, kommentoi Alain. Just, ei siis mitään sen kummempaa.

Mieleenpainuvinta oli oppia löytämään Etelän Risti (Southern cross) ja Orion. Päästyämme Alpha Centaurin pariin Alain kertoi, että kyseessä on itse asiassa kaksi tähteä. Tämä todettiinkin omin silmin, sillä seuraavaksi ryhmämme siirtyi tarkkailemaan taivaankappaleita teleskoopeilla.

Teleskooppeja oli yhteensä viisi. Ne olivat kooltaan ja väriltään erilaisia. Jokainen niistä oli valmiiksi suunnattu tiettyyn kohteeseen. Saimme jokainen vuorollamme ihmetellä, mitä taivaalla oikein näkyi. Meille jäi hieman epäselväksi, mikä niistä oli nebula, mutta emme viitsineet koko ajan häiritä Alainia, joka teki parhaansa varmistaakseen että jokainen varmasti näki jotain.

Päästyämme viimeiselle teleskoopille Alain yllätti meidät täysin. Kyseessä oli Saturnus. Siis se möllykkä, jolla on hula-hula -rengas. Kaiken kukkuraksi jokainen sai tallennettua kuvan siitä omalla digikamerallaan. Laatu ei ollut paras mahdollinen, mutta harvemmin sitä tulee otettua valokuvia Saturnuksesta!

Lopuksi kokoonnuimme uudestaan sisälle, nautimme kuumista juomista ja heitimme viimeiset kysymykset ennen seuraavan ryhmän saapumista. Tero kysyi ALMA-projektista (Atacama Large Millimeter Array), antimateriasta ja ns. string-teoriasta, mutta tärkein kysymys* jäi esittämättä koska seuraava ryhmä odotti jo vuoroaan. Meidän oli aika lähteä takaisin minibussilla.

Hinta: 18 euroa (sis. kuljetuksen)
Kesto: noin 2,5 tuntia

* ps. Teron esittämättä jäänyt kysymys liittyy aikaan: Miten ihmiskunta tulee mittaamaan aikaa, kun ulottaudumme jossain vaiheessa oman aurinkokuntamme ulkopuolelle (jolloin 24 tuntia vuorokaudessa ja 365 päivää vuodessa ei enää päde)?


Video: Huonolaatuinen klippi Saturnuksen renkaista

Andrea, Claudia ja Elias saapuvat

SAN PEDRO DE ATACAMA, CHILE

Nukuimme kuin tukit koko yön, kunnes herätyskellomme soi klo 9. Olimme sopineet Paolan kanssa, että hän laittaa meille aamiaisen kello 9.30. Möngimme sängystä ja vedimme jotain vaatetta päälle. Päästyämme keittiöön yllätyimme. Kellomme oli jälleen väärässä. Chilessä oli käännetty kelloja yön aikana tunti taaksepäin. Olisihan Paola tietysti voinut sanoa siitä edellisenä iltana, mutta hyvä näinkin. Olimme nälkäisiä, joten sovimme että hän valmistaa aamiaisen pikapuolin.

Katselimme ratsastusretkemme valokuvia läpi ja poistimme huonoimmat. Silti kuvia jäi jäljelle kymmeniä. Lounasaikaan suuntasimme keskustaan. Olimme syöneet jo pari kertaa Todo Naturalissa, joten päätimme kokeilla jotain uutta paikkaa. Sattumanvaraisesti valitsimme Casa Piedran. Ravintolan päivän menu kuulosti hyvältä.

Asettauduimme sisäpihalle istumaan ja teimme tilauksemme. Tarjoilija kertoi pomonsa olevan suomalainen Reijo. Hetken kuluttua pihamaalla alkoi pyöriäkin yksi suomalaisen näköinen heppu. Hän oli kiireinen, mutta ehti sentään huikata meille moi. Alkupalaksi Merja valitsi lihakeiton ja Tero salaatin. Pääruoaksi otimme molemmat lohta. Merjan lohi ei ollut kypsä, joten lähetimme sen takaisin keittiöön. Sen paluu kesti todella kauan.

Odottaessamme Merjan lohta takaisin ratsastusoppaamme Robin pölähti paikalle. Hän kiitteli Teroa saamastaan oluesta ja halusi ehdottomasti tarjota hänelle yhden. Robin oli tainnut hieman pössytellä ennen ravintolaan tuloaan, sillä kaikki hänen juttunsa eivät olleet ihan järkevimmästä päästä. Juttelimme kuitenkin hänen kanssaan niitä näitä ja yritimme hyödyntää espanjankielentaitoamme. Lopulta Merjan kala tuli ja hänkin sai syödyksi. Jälkiruoaksi saimme hedelmäsalaatin. Ensi kerralla mennään kyllä taas Todo Naturaliin. On ruoka siellä sen verran parempaa.

Hostelille palatessamme pihalla istuivat sveitsiläiset Andrea ja Claudia, joihin olimme tutustuneet Valparaison hostelissamme. Heidän seurassaan oli myös Andrean serkku Elias, joka vaikutti myös mukavalta hepulta. Oli mukava nähdä heitä. Olimme puhuneet Valparaisossa, että saattaisimme haluta tehdä yhdessä retken San Pedrosta suola-aavikon halki Uyuniin. He sanoivat ajatelleensa lähteä kyseiselle retkelle keskiviikkona. Meille olisi sopinut tiistaikin, mutta kyseisellä retkellä hyvä porukka on tärkeä, joten olimme valmiit odottamaan keskiviikkoon.

Paluu sivistyksen pariin

SAN PEDRO DE ATACAMA, CHILE

Kerättyämme tavaramme mukaan kävelimme rauhallisesti noin kilometrin matkan Sumaj Jallpa -hosteliimme. Rinkkamme ja arvotavaramme oli viety samaan huoneeseen, josta lähdimme. Tuntui, että lähdöstämme oli ikuisuus, vaikka se oli vasta eilen. Emme odottaneet mitään muuta kuin pääsyä suihkuun.

Harmiksemme hostelin emäntä Paola kertoi, että vesi on vähissä. Voimme kyllä mennä suihkuun, mutta vettä pitää käyttää säästeliäästi. Yllättävän vähällä vedellä saa peseydyttyä tyydyttävästi. Kaiken lisäksi tarjolla oli vain kylmää vettä, mutta sekin tuntui hyvältä pölyisen autiomaan jälkeen.

Tero haki kadun toisella puolella olevasta pikku kaupasta Knorrin pussikeiton, sipulia ja mehua. Valmistimme vaatimattoman ateriamme hostelin keittiössä, jossa pörräsi myös muita asukkaita. Juttelimme itävaltalaismiehen kanssa. Hän kertoi heillä olevan pieni koiranpentu huoneessaan. He löysivät Ushuaiaksi ristimänsä pennun Rio Gallegoksesta Argentiinasta ja se on kulkenut heidän mukanaan siitä lähtien. Joissain majapaikoissa on ollut ongelmia pitää pentua ja siksi he eivät enää kysy, vaan ottavat sen huoneeseensa salaa. He ovat ostaneet auton, jotta pystyvät pitämään koiran mukanaan.

Suurimpana ongelmana on, miten ihmeessä he saavat pikku Ushuaian Eurooppaan. Pariskunnan omat lennot ovat Limasta Miamin kautta Wieniin, joten koiran mukaanottaminen ei missään tapauksessa onnistu. He yrittävätkin löytää jonkun, joka olisi menossa Buenos Airesista suoraan johonkin Euroopan Unionin maahan. Tilanne on täysin auki. Ushuaia on kerrassaan hurmaava pentu, joten toivotamme sille onnea matkaan.

Lopenuupuneina painumme nukkumaan noin klo 23.30 dunkadunka-musiikin kaikuessa jostain lähitienoon bileistä. Olisi mukava mennä katsomaan, mutta väsymys vie voiton.

Täyttä laukkaa Kuulaaksossa

SAN PEDRO DE ATACAMA, CHILE

Heräämme kirkkaaseen auringonpaisteeseen kello 8. Muu porukka on jo ylhäällä. Pascal ja David kuvaavat pöllöjä ja hevosia. Kaivaudumme ulos teltasta aamupesulle ja -pisulle nurkan taakse. Syömme maittavan aamiaisen: juustovoileipiä, kokateetä, mehua ja hedelmiä. Istuskelemme odottamassa, kun Farolo ja Robin hakevat hevoset laitumelta. Hevoset juotetaan auton lavalla olevasta vesitankista ennen kuin niille laitetaan varusteet päälle.

Vihdoin pääsemme jälleen matkaan noin kello 11. Ratsastamme soratietä puoliväliin autiomaata. Menemme pienen Coyon kylän läpi. Törmäämme vanhaan mummoon aaseineen. Hän kiskoo aasin pois tieltä Pascalin kuvatessa. Kylän reunamalla on paikka, jossa voimme juottaa hevoset. Granito porhaltaa löytämänsä herkkupuun kimppuun sellaisella voimalla, että meinaan saada oksista naamaani. Robin tulee hätiin ja kiskoo Graniton takaisin tielle.

Jatkamme käyntiä autiomaan hiekassa, joka pölyää kasvoilleni edessä kulkevien kavioista. Aurinko on polttavan kuuma. Meillä on 40 suojakertoimista aurinkovoidetta, mutta se ei tunnu riittävän. Juomme vettä vähän väliä. Parin tunnin kuluttua leiriltä lähdöstämme olemme Kuulaaksoon johtavan ajotien kohdalla lähellä vuoristoa. Siitä menee vielä ainakin puoli tuntia ennen kuin saavumme kuulaakson lipunmyyntiportille. Vedän Icebreakerin villapaidan päälle, jotten polta käsivarsiani. Oletuksieni vastaisesti en tukehdu villapaita päällä, vaan pystyn hyvin ratsastamaan.

Kuulaakso

Robin oli suunnitellut meidän syövän lounasta suojaisassa kanjonissa, mutta Kuulaakson lipunmyyjä ei jostain syystä suostunut päästämään hevosia sinne. Niinpä jatkamme matkaa, vaikka kaikki ovat jo ihan loppu kuumuudesta. Hetken aikaa ajotietä kopisteltuamme saavumme hiekkadyyneille. Hevoset pohraavat polvia myöten pehmeässä hiekassa eikä varjoa näy missään. Vastakkaiselta dyyniltä meitä vastaan kävelee mies reppu selässään. Hullu turisti. Itse en kyllä lähtisi tänne kävellen tähän aikaan päivästä, mutta hän näyttää ihan tyytyväiseltä.

Farolo kertoo meidän ratsastavan tänään kokonaisuudessaan 25-30 kilometriä. Hevoset kestävät tässä kuumuudessa ilman varjoa ja vettä maksimissaan päivän ennen kuin kupsahtavat.

Suojellun 22 miljoonaa vuotta sitten muodostuneen Kuulaakson maisemat ovat uskomattomat; hiekkaa, kiveä ja erilaisia mineraaleja. Täällä eivät elä edes hyönteiset. Laakso koostuu useammasta osasta, joista tunnetuin on varsinainen Kuulaakso. Laakson pohja on kuin suoraan kuusta kivi- ja suolamuodostelmineen. Mahtavat hiekkadyynit reunustavat sitä. Pascal haluaa kuvata meitä hiekkadyynien keskellä.

Kuvauksen jälkeen laukkaamme ylös valtavaa dyyniä. Granito pysähtyy kesken kaiken. Se puuskuttaa. Ei jaksa. Liian raskasta. Hiekka valuu allamme. Annan sen hetken hengähtää, kunnes jatkamme käyntiä. Granito on jo 15 vuotias, joten en voi vaatia siltä samaa kuin Tero nuorelta ratsultaan. Kävelemme hitaasti Kuulaaksoa ihaillen, kunnes Robin viheltää. Granito ampaisee hurjaan laukkaan kohti mäenrinteellä kuvaavaa Pascalia. Hieno laukka, vaikka en varsinaisesti sitä itse pyytänytkään... ja Pascal sai sen nauhalle. Granito puuskuttaa kukkulan laella.

Lounastauko

Jatkamme matkaa seuraavaan laaksoon, jossa Robin kello 14 päättää vihdoin pitää lounastauon pienessä kivimöhkäleen tarjoamassa varjopaikassa. Hevosille ei varjoa riitä. Kuormahevonen vaikuttaa todella väsyneeltä raahattuaan raskasta taakkaansa syvässä hiekassa. Mutta kaikki ovat tyytyväisiä ansaitusta lepotauosta.

Robin ja Farolo kaivavat kuormahevosen laukuista esiin herkullisen lounaan: kasvisraastetta, keitettyjä kananmunia, juustoa, oliiveja ja suolaa sekä jälkiruoaksi omenoita ja keksejä. Kotona en yleensä lisää mihinkään suolaa, mutta että se voi maistua hyvältä kananmunan päällä usean tunnin ratsastuksen jälkeen tässä kuumuudessa. Olemme kaikki väsyneitä, joten tauko venyy lähes kahdeksi tunniksi. Ympärillämme on vain erämaalaakso ja hevoset. Muista turisteista ei ole tietoakaan.

Noustuamme energisinä ylös Pascal haluaa kuvata, kuinka Farolo selittää ryhmälle reittimme kartasta. Pascalilla on hyvä kartta mukanaan ja mielenkiinnolla seuraamme, missä oikein olemme olleet ja mihin olemme menossa. Oppaamme tuntuvat kertovan asioita vain kysyttäessä, mutta silloin toki mielellään (espanjaksi).

Kapeassa kanjonissa

Lounaan jälkeen tulee retkemme vaikuttavin osuus. Ratsastamme kapeassa kanjonissa, jossa juuri ja juuri mahtuu menemään hevosella. Polku mutkittelee korkeiden seinämien välisessä laaksossa. Pascal ei meinaa pysyä housuissaan. Tämä on upeaa. Käsittämättömiä maisemia toinen toisensa perään. Ei voi kuin huokailla. Tänne ei oikein millään muulla pääse kuin hevosella.

Saapuessamme eräälle kukkulalle Robin hyppää hevosensa selästä. Hevosen kenkä on irronnut. Robin etsii laukuista tarvittavat välineet ja ryhtyy kengittämäänn hevosta uudelleen. Odottelemme hetken, kunnes Robin pyytää muita jatkamaan matkaa. Kiemurtelemme polkua pitkin eteenpäin. Olen jonon viimeisenä.

Yhtäkkiä takaani kuuluu laukkaavan hevosen askeleet eivätkä ne tunnu hiljentävän lähestyessään. Ennen kuin ehdin tajuta mitään Robinin hevonen törmää Graniton perään. Granito hyppää pois polulta, vaikkei se tunnukaan mahdolliselta ja lopulta Robinin hevonen pysähtyy... mutta missä on Robin? Hevonen tuli yksinään ja kaikkien hämmästykseksi sen etujalat ovat edelleen sidottuna toisiinsa (tapa jolla hevoset yleensä pysyvät paikallaan). Miten ihmeessä se on loikkinut mutkaista polkua peräämme? Muutaman minuutin kuluttua hikinen ja äkäinen Robin juoksee vasara kädessä luoksemme. Perhanan hevonen karkasi, kun muu joukko lähti eteenpäin.

Uskomattomia maisemia ja viimeinen laukka

Matka jatkuu ylös alas kukkuloita. Maisemat ovat käsittämättömät. Saavumme suolavuoristoketjulle, joka myös amfiteatterin nimellä tunnetaan. Se on korkea kallioseinämä, kuin Grand Canyonin reuna. Ihastelemme näkymää ensin korkealta kukkulalta laskeutuen kallioseinämän juurelle. Seuraamme seinämän alusta loppuun hiekkaisessa laaksossa. Pascal pyytää meitä laukkaamaan seinämän vierellä kohti kameraa. Tuuli suhisee korvissani. Tunnen Graniton pehmeän laukan. Nautinto on täydellinen. Unohdan kameran, kunnes töks... Granito hidastaa nähdessään polulla Pascalin kameroineen. Kannustan sitä eteenpäin, mutta se on päättänyt kameran olevan liian outo esine tässä laaksossa ja pysähtyy aivan sen viereen. Olen pahoillani Pascal. Ymmärsin kyllä, että olisi pitänyt laukata kameran ohi...

Nousemme rinnettä ylös mahtavien maisemien avautuessa takanamme ja edessämme ja sivullamme ja joka puolella. Viimeiset metrit Kuulaaksossa laukkaamme koko porukka täyttä vauhtia alas hiekkadyyniä. Hevoset pysähtyvät vasta puolessa välissä seuraavaa rinnettä. Voiko enää hienompaa tunnetta olla?

Laskeudumme alas Atacaman autiomaahan. Robin tanssittaa hevostaan, joka osaakin aika hienosti kouluratsastusaskelia. Tosin emme ole ihan varmoja, onko moinen prässi järkevää, kun hevoset ovat jo tehneet koko päivän töitä paahtavassa kuumuudessa. Robin taitaa olla vähän äkäinen karkailevalle hevoselleen ja haluaa hieman koulia sitä.

Aurinko alkaa laskea, kun saavumme San Pedro de Atacaman kaupungin laitamille. Lämpötila laskee jälleen miellyttävälle tasolle. Saamme aikaan pienen draamaepisodin, kun ratsastajien hatut putoilevat kävellessämme muutaman puun alta. Olemme kaikki uupuneita. Saavumme tallille 7-9 tunnin ratsastuksen jälkeen noin klo 19. Noustuani selästä ja vietyäni Graniton tallialueelle se riistäytyy käsistäni päätettyään mennä sillä sekunnilla juomaan.

Hieno hevonen, hieno ratsastus. Enää en kadu hetkeäkään, että lähdin tälle retkelle (enkä laske rahoja). Se oli ehdottomasti yksi kaikkien tekemieni matkojen highlighteja. Hyvin verrattavissa Islannissa aikoinaan tekemäämme neljän päivän ratsastusvaellukseen, jota edelleen muistelen lämmöllä. Tero haki oppaillemme olutpullot, jotka he ottivat tyytyväisinä vastaan. Oli aika jättää haikeat jäähyväiset mukaville ihmisille ja ennen kaikkea loistaville hevosille. Toivomme, että Pascal lähettää meille jossain vaiheessa tiedon siitä, milloin dokumentti esitetään Artella (joskus kesällä 2008).

Ratsastusretken hinta: Puolitoista päivää 100 euroa / henkilö sisältäen hevoset, oppaat, varusteet, ruoat ja juomat

Video: dyynejä ja kanjoneita

Pölyä Atacaman autiomaassa

SAN PEDRO DE ATACAMA, CHILE

Jännittää. Olemmehan lähdössä puoleksitoista päiväksi ratsastamaan erämaahan ja yöpymään teltassa. Aamiaisen jälkeen laitamme loput tavarat kasaan ja kirjaudumme ulos hostelistamme klo 11.30. Rinkat ja arvotavarat jäävät hostelille säilöön lähtiessämme San Pedron keskustaan mukanamme lämmintä vaatetta, salmiakkia, lakanamakuupussit ja kamera.

Syömme herkullisen lounaan Todo Natural -ravintolassa. Minulla on nuutunut olo, vähän heikottaakin. En ole ilmeisesti vielä tottunut San Pedron noin 2 500 metrin korkeuteen merenpinnasta. Menemme läheiseen pieneen puistoon varjoon lepäämään hetkeksi. Laitan pääni Teron syliin ja nukahdan kymmeneksi minuutiksi. Helpottaa vähän. Haemme kaupasta vielä vettä ja Gatoraden mukaan ratsastukselle. Istumme Rancho Cactuksen ulkopuolella varttitunnin, kunnes kello on suunnilleen sovitut 14.45.

Rancho Cactus ja matkakumppanimme

Rancho Cactuksen omistaja Valerie ottaa meidät hymyillen vastaan. Maksamme loput retken hinnasta luottokortilla ja olemme valmiit lähtöön. Joudumme kuitenkin vielä odottamaan yhtä puuttuvaa henkilöä. Chileläinen Barbara tulee hieman myöhässä. Hän on herttainen vanhempi nainen, jonka mies on kuuluisa elokuvaohjaaja Brasiliassa. Koko perhe on taiteelle omistautunut. Lähdemme ryhmänä kävelemään muutaman sadan metrin päässä sijaitsevalle tallille. Aurinko paahtaa kuumasti.

Tallilla tapaamme Pascalin ja Davidin, jotka ovat tekemässä dokumenttia ekoturismista ranskalaiselle Arte-televisiokanavalle. He tulevat kuvaamaan koko retkemme Atacaman autiomaassa. Pascal toimii ohjaajana ja kuvaajana, ja David hoitaa äänet. Pascal ei ole pahemmin ratsastanut aikaisemmin eikä myöskään tehnyt matkailuaiheisia dokumentteja. Hänen perustyötään ovat poliittiset dokumentit. David on kokenut ratsastaja. Hänen unelmanaan on aina ollut päästä Atacaman autiomaahan. Hän päätyi kolmen viikon työmatkalle Pascalin kanssa aivan viime tingassa, kun Pascalin äänitarkkailija sairastui.

Tutustumme myös oppaisiimme Faroloon ja Robiniin. Farolo on hauska joulupukin näköinen vanha herra, joka nauttii roolistaan tv-kameran edessä. Hän jaksaa leikkiä Pascalin antamalla radiopuhelimella, jolla oppaat pitävät yhteyttä toisiinsa kuvaustilanteissa. Robin on flirttaileva playboy, joka polttaa pilveä. Hän huolehtii tv-ryhmän tarvitsemasta kuormahevosesta ratsastamansa hevosen lisäksi.

Meille jaetaan minichapsit. Mitä luksusta. En ole koskaan ennen saanut chapseja käyttöön millään tallilla. Tosi hyvä, sillä ne suojaavat hyvin pohkeita. Tero lainaa tallilta myös omituisen lierihatun suojaamaan polttavalta auringolta. Minulla on lippikseni, joten päätän olla ottamatta hattua. Pakkaamme vesipullot satulalaukkuihin ja laitamme leiripaikalla tarvitsemamme tavarat Valerien autoon.

Tallimiehet jakavat meille hevoset. Chileläiset hevoset ovat pienikokoisia ja varmajalkaisia. Juuri meille sopivia. Saan Graniton, jota yksi miehistä väittää vaaralliseksi. Granito on vahva ori, joka tietää mitä haluaa. Se on kuitenkin ihanteellinen ratsastettava. Se rakastaa tietyn puun siemenkukintoja. Aina ohittaessamme kyseisen puun saan tehdä tiukasti töitä, jottei se pysähdy popsimaan herkkuja. Granito pitää taputtelusta ja on hellyttävän kiltti otus. Loppujen lopuksi kaikki tallimiehet kertovat sen olevan heidän lempihevosensa.

Terolla on allaan Simforoso (tai jotain sinne päin). Se on viisivuotias nuorukainen, joka on välillä vähän rauhaton. Toisaalta se haluaisi mennä lujaa, mutta toisaalta se laahustaa muiden perässä. Se käyttäytyy vähän kuin teini-ikäiset, mutta on siitä huolimatta ihan mukava ratsu.

Läpi lähikylien

Heilutamme hyvästiksi Valerielle noin kello 16. Pascalin kuvatessa katoamme nurkan taakse. Odottelemme hetken, jotta Pascal, David ja Robin saavat meidät kiinni. Retken varatessamme emme tienneet, että Pascal haluaa kuvata meitä retken aikana. Oletimme vain hengaavamme mukana, kun he kuvaavat kauniita maisemia ja ehkä hevosia silloin tällöin. Nyt roolimme tv-tähtinä oli kuitenkin alkanut. Mietimme vain, että olisi pitänyt tinkiä enemmän reissun hinnasta, koska Rancho Cactus todella tarvitsi pari turistia mukaan tälle retkelle. Ihmettelimme myös, miksei Arte-kanava itseasiassa maksanut myös meidän retkeämme palkkioksi siitä vaivasta, jonka näimme heidän dokumenttinsa eteen.

Ratsastamme käyntiä pitkin Sequitor- ja Checar-kylien sorateitä. Hiekka pölyää. Onneksi minulla on huivi, jonka voin vetää suuni ja nenäni eteen. Silloin tällöin Pascal pyytää meitä odottamaan, kun he ratsastavat edellemme kuvaamaan. Pitkällä peltojen ympäröimällä suoralla juuri kun saavutamme kuvausryhmän, Robinin ratsu pääsee karkuun. Se lähtee hurjaa laukkaa takaisin kohti kotitallia. Robin käskee Teron nopeasti alas tämän hevosen selästä ja lähtee sillä kiitolaukkaa toisen hevosen perään. Teron hevonen on nuori ja nopea, joten Robin saa oman hevosensa kiinni.

Tulor-kylä – arkeologinen monumentti

Tunnin kuluttua saavumme varsinaiseen Atacaman autiomaahan, jossa ei ole varjosta tietoakaan. Hiekka pettää välillä hevosten jalkojen alla kuin kovakuorinen lumi. Tasaista hiekkaa ja pieniä puskia riittää silmänkantamattomiin. Toisella laidalla häämöttävät laaksoa ympäröivät vuoret. Parin tunnin tallustelun jälkeen tulemme yhdeksän kilometrin päässä San Pedron kaupungista sijaitseville Tulor-kylän raunioille. Olemme 2 600 metrin korkeudella merenpinnasta.

Annamme hevosten levätä ja suuntaamme raunioita katsomaan. Tuntuu hyvältä kävellä välillä muutama sata metriä, vaikka onkin kuuma. Robin tulee kanssamme raunioille. Hän selittää espanjaksi paikan historiaa. Ymmärrämme ehkä puolet opastuksesta, mutta se ei haittaa. Emme ole äärettömän kiinnostuneita tästä noin 5 000 vuotta vanhasta pikkukylästä, jossa on ollut 150-200 asukasta. Raunioista voimme nähdä, että kylän talot olivat ympyrän muotoisia ja yhdistyivät toisiinsa savikäytäviä pitkin. Paikalla on kaksi entistettyä taloa, joihin voi mennä sisälle sekä pieni museo, jossa on muutamia alueelta löytyneitä ruukkuja ja työvälineitä. Lisäksi museossa esitellään alueen eläimistöä ja kasvistoa.

Leiripaikalla

On aika jälleen nousta hevosen selkään. Aurinko alkaa jo hitaasti painua mailleen. Autiomaan värit nousevat esiin ja on miellyttävä lämpötila. Teroa ja minua vähän kyllästyttää jatkuva käyntivauhti. Tuntuu kuin menisimme takaisin San Pedron suuntaan, mutta se on harhaluulo. Autiomaassa suuntavaisto pettää.

Pascal, David ja Robin tulevat toista reittiä. Farolo on heihin yhteydessä radiopuhelimella. Saavumme soratielle, jonka reunamalla on Graniton rakastama herkkupuu. Annamme hevosten syödä vähän odotellessamme tv-ryhmän ohjeita. Nousemme takaisin tielle, kun Pascal antaa lähtöluvan. Päätämme Teron kanssa spontaanisti, että nyt mennään ja lujaa. Hevoset tuntuvat jo tutuilta. Ne on helppo saada tasaiseen, mukavaan laukkaan viimeisellä pätkällä ennen leiriä. Leiripaikka näkyy tien päässä. Ihanaa! Hoputan Granitoa kovempaan vauhtiin ja nautin.

Se mitä emme tienneet oli, ettei Barbara halunnut laukata, muttei myöskään pystynyt pitelemään omaa hevostaan. Niinpä hän tuli tuulispäänä perässämme ja pysyi onneksi selässä.

Saavumme telttapaikalle Pocochen kylään auringon ollessa jo melkein alhaalla. Ensin on saatava hevoset laitumelle. Osa niistä karkaa käsistä, kun paikalle saapunut Valerie ei laita niitä kunnolla kiinni. Homma menee sekasortoiseksi, kunnes Robin ottaa ohjat käsiinsä. Lopulta saamme satulat ja suitset pois ja hevoset pääsevät ansaitulle aterialle ja levolle.

Alkaa olla jo pimeää. Hermostun, kun en tiedä mikä teltta ja mitkä makuupussit on tarkoitettu meille. En ole tottunut telttamajoitukseen ja kaikki tuntuu olevan ihan sekaisin. Vihdoin telttasotku on selvitetty ja kaikki tietävät, missä tulevat nukkumaan. Kaivamme omat tavaramme varustekasasta ja laitamme makuupussit telttaan valmiiksi. Totaalinen pimeys on laskeutunut ja lämpötila laskee. Nyt tarvitsee jo lämmintä vaatetta päälle.

Saamme tervetuliaisdrinkit ja chipsejä, jotta Pascal saa “hyvää kuvaa”. Robin hoitaa nuotiota ja ryhtyy valmistamaan ruokaa. Yllätymme hänen järjestelmällisestä toiminnastaan ja tehokkuudestaan leiripaikalla. Ei olisi uskonut playboysta löytyvän tällainenkin puoli. Emme olisi tulleet toimeen ilman häntä.

Ruoka on herkullista: kanaa, riisiä ja täytettyä kesäkurpitsaa. Terokin saa hyvin syödäkseen, vaikkei otakaan kanaa. Jälkiruoaksi saamme päärynäviipaleita. Palan painikkeeksi tarjotaan viiniä, vettä tai mehua.

Istumme nuotiolla kuunnellen Farolon kitaransoittoa. Tuli rätisee ja yllämme aukeaa maailman kirkkain tähtitaivas. On hyvä olla. Pascal ja David työskentelevät vielä, mutta me muut otamme jo rennosti. Tosin Robin keräilee puita nuotiota varten. Hän kaivaa myös repustaan ruohosätkän ja laittaa sen kiertämään. Tero ei ole juuri silloin paikalla ja minä en ole kiinnostunut polttelemaan. David virittää riippumaton puuhun ja Pascal katoaa kauimmaiseen telttaan.

Pesemme hampaat tähtitaivaan alla ja käymme pusikkopisulla ennen kömpimistä makuupusseihin. Kääntelehdimme ja vääntelehdimme jonkin aikaa. Nukahdamme lyhyiksi pätkiksi. Neljän maissa aamuyöstä on pakko päästä pissalle. Vääntäydymme molemmat ulos kirkkaaseen kuunvaloon. Hevoset laiduntavat sadan metrin päässä ja tähtitaivas on muuttanut muotoaan nukkumaanmenomme jälkeen. Palattuamme takaisin telttaan nukumme sikeästi loppuyön.

Video: Farolo soittaa kitaraa nuotiolla

2 440 metrin korkeudessa

SAN PEDRO DE ATACAMA, CHILE

Sumaj Jallpan Paola-emäntä valmisti meille aamiaisen, johon kuului teen ja leivän lisäksi muroja, banaani ja jogurttia. Aamiaisen jälkeen lähdimme tutustumaan aurinkoiseen San Pedron kaupunkiin, joka sijaitsee Atacaman autiomaan reunamilla. Hosteliltamme oli keskustaan noin 10 minuutin kävelymatka. Ilma oli kuuma ja kuiva. Päästessämme pääkadulle meitä väsytti vähän. Olimmehan saapuneet edellisenä päivänä merenpinnan tasolla olevasta Santiagosta noin 2 500 metrin korkeuteen merenpinnasta. Meidän piti totutella ohuempaan ilmanalaan.

San Pedrossa on alle 5 000 asukasta ja paljon turisteja. Toiminta keskittyy pääasiassa pääkadun ympäristöön. Lähes kaikki talot on rakennettu savesta. Ruskea väri on hallitseva. Talot ovat matalia ja hiekkaa on joka puolella. Tuuli pöllyttää sitä silmät ja korvat täyteen. Pääkadulla on paljon idyllisiä ravintoloita ja kahviloita sekä lukuisia kauppoja turisteille. Erämaa on käsinkosketeltavan lähellä.

Ostimme turistikaupasta Terolle matkailijahousut sekä Merjan siskontytölle Iinalle korvakorut. Söimme lounaan Todo Natural -ravintolassa, jonka lounasmenu ja tuoremehut olivat todella herkullisia. Ennen paluuta hostelille poikkesimme Rancho Cactus -hevostilalle. Heillä sattui olemaan mielenkiintoinen tarjous puolentoista päivän ratsastusretkestä ranskalaisen filmiryhmän kera. Hetken mietittyämme otimme tarjouksen vastaan ja ostimme retken.

Hostelillamme tutustuimme saksalaiseen keski-ikäiseen mieheen, joka matkasi moottoripyörällä halki Etelä-Amerikan. Hän kertoi hurjia juttuja vuoristotaudin oireista, joita hän kokee aina päätyessään yli 3 800 metrin korkeuteen merenpinnasta. Ensimmäisen kerran hän oli kokenut vuoristotaudin Lhasassa Tiibetissä, jossa hän voi pahoin yhdeksän päivää kymmenen päivän matkastaan. Viimeisin kokemus oli Andien ylitys Argentiinasta Chileen, jossa tie oli varsin huonokuntoinen. Hän kaatui useamman kerran moottoripyörällään ja joutui työntämään sitä korkealla vuoristossa. Istuuduttuaan lähes epätoivoisena tien laitaan hänen luokseen oli tullut vanha mies, jolla oli mukanaan pussillinen kokalehtiä. Hän osti lehdet mieheltä ja pureskeli niistä puolet. Hän sai niistä niin paljon energiaa, että selviytyi vaikean tieosuuden läpi Chileen.

Hostel Sumaj Jallpa

SAN PEDRO DE ATACAMA, CHILE

Mukava, siisti, pienehkö huone, josta ikkunat sisäpihalle. Toimiva kylpyhuone. Yhtenä päivänä ongelmia kuuman veden kanssa. Sumaj Jallpan aulassa on biljardipöytä ja hidas nettiyhteys sekä vaihtokirjoja. Pesula- ja aamiaispalvelu saatavilla lisämaksusta. Keittiö asukkaiden käytössä. Chileläinen emäntä Paola hoiti hostelia tehokkaasti. Rauhallinen alue.

Sijainti: Noin kilometri San Pedron keskustasta
Hinta: 37 EUR/huone (+aamiainen 2 EUR/hlö)

Upea maisemalento Calamaan

SANTIAGO – CALAMA, CHILE

Vietimme rauhallisen aamun hotellilla. Otimme metron Pajaritos-asemalle, jossa siirryimme lentokenttäbussiin. Kokonaisuudessaan matka kesti yli tunnin, mutta kaikki meni yllättävän sujuvasti. Olimme jopa lentokentällä vähän turhan aikaisin. Hoidettuamme lähtöselvityksen söimme lounaan. Ravintolan vieressä oli mielenkiintoinen matkalaukkutaideteos.

Menimme hyvissä ajoin turvatarkastukseen. Tarkastaja syynäsi erityisen tarkkaan toisen reppumme. Sieltä löytyi linkkuveitsi, jonka Merja oli epähuomiossa unohtanut käsimatkatavaraan. Pohdimme hetken tarkastajan kanssa, mitä veitselle tehdään. Loppujen lopuksi päädyimme pudottamaan sen teräaseille tarkoitettuun laatikkoon lukuisten linkkuveitsien ja saksien sekaan. Merja otti veitsen menetyksen aika raskaasti. Olihan sen kulkenut mukanamme jo yli kymmenen vuotta. Olimme saaneet sen häälahjaksi Merjan silloisilta työtovereilta. Onneksi meillä on sentään toinen vastaava linkkuveitsi kotona tallessa.

Lentomme lähti neljän maissa iltapäivällä jonkin verran aikataulusta myöhässä. Meillä oli hyvät paikat koneen oikealla puolella. Lähtiessämme näimme vuorten ympäröimän Santiagon kaupungin, joka peittyi kuitenkin lähes kokonaan savusumuun. Maisemat olivat koko matkan aivan käsittämättömän hienot. Santiagosta lähtiessämme saimme katsella Andien korkeimpia vuoria. Matka jatkui erämaan yllä.

Teimme lyhyen välilaskun Antofagastan lentokentälle. Noustessamme jälleen yläilmoihin kiersimme kentän ennen kuin lähdimme suuntaamaan kohti Calamaa. Ihmetykseksemme emme laskeutuessa emmekä noustessa nähneet varsinaista Antofagastan kaupunkia, vaikka sen pitäisi olla lähes 300 000 asukkaan kaupunki. Opaskirjamme mukaan se sijaitsee 25 kilometriä lentokentältä.

Saavuimme Calamaan auringon juuri alkaessa laskea. Lentokentällä oli tarjolla minibussipalvelu San Pedro de Atacaman hotelleihin. Hetken mietinnän jälkeen otimme palvelun vastaan maksaen 12 euroa per henkilö. Bussi ajoi kauniiden erämaamaisemien halki ohittaen muun muassa Kuulaakson auringon juuri laskiessa. Saavuimme Sumaj Jallpa -hostelille, kun oli jo aivan pimeää.

Saimme mukavan huoneen. Kävimme ostamassa viereisestä kioskikaupasta Knorrin pussikeittoa ja tonnikalaa, joista väsäsimme ilta-aterian hostelin keittiössä. Samalla juttelimme mukavan keski-ikäisen saksalaispariskunnan kanssa, jotka pitivät San Pedro de Atacamaa vähän turhan turistoituneena pikkukylänä.

Hotel Valdivia

SANTIAGO DE CHILE, CHILE

Pariskunnille suunnattu hotelli, jossa teemahuoneita eri puolilta maailmaa. Majoituimme kauniiseen japanilaishuoneeseen. Hintaan sisältyi täyshoito ja täydellinen oma rauha. Huoneessa poreamme. Käytävillä liikkuminen oli sallittu vain, jos ilmoitti ensin vastaanottoon olevansa tulossa.

Sijainti: keskustassa lähellä Irarrazavalin metroasemaa
Hinta: 73 EUR/huone (24h, sis. kaikki ateriat)

Eksyksissä Santiagossa

VALPARAISO – SANTIAGO, CHILE

Maksoimme Casa Aventura -majoituksemme dollareilla, koska saimme sen näin 19% halvemmalla. Vältyimme siis maksamasta Chilen arvonlisäveron, jonka olisimme joutuneet maksamaan jos olisimme käyttäneet Chilen pesoja.

Otimme taksin Valparaison linja-autoasemalle, jossa ostimme liput seuraavaan bussiin Santiagoon. Meillä oli hyvä tuuri, sillä bussi lähti melkein heti. Pääsimme matkaan kello 11 ja saavuimme Santiagoon pari tuntia myöhemmin. Bussi oli mukava. Maisema matkan varrella oli tyypillistä chileläistä maalaismaisemaa höystettynä kauniilla viinitiloilla ja vuorilla.

Santiagon linja-autoasema sijaitsee kymmenisen kilometriä ydinkeskustan ulkopuolella, mutta sieltä on hyvät metroyhteydet joka puolelle kaupunkia. Metroa oli helppo käyttää. Junia kulki muutaman minuutin välein. Vaihdoimme kerran metrolinjaa päätyen Irrarrazavalin asemalle.

Meidän oli vähän hankala suunnistaa metroasemalta haluamallemme Hotel Valdivialle, koska alue oli huonosti esillä opaskirjamme kartassa. Kyselimme paikallisilta, mihin suuntaan meidän pitäisi lähteä. Valitettavasti meidät ohjattiin väärään suuntaan. Aurinko paistoi kuumasti kävellessämme noin kilometrin verran varastoalueelta vaikuttavalla alueella. Päästyämme takaisin alueen päätielle päätimme, että Merja jää odottamaan tavaroidemme kanssa yhteen kadunkulmaan Teron kartoittaessa lähikorttelit.

Kadunkulmassa ei oikein voinut istua missään, kun taas ison bulevardin keskellä oli viihtyisän oloinen puisto penkkeineen. Merja ei kuitenkaan voinut siirtyä, koska tavaroita oli niin paljon. Tero ei löytänyt hotellia eikä lopulta enää Merjaakaan. Viestitettyämme hetken toisillemme tekstiviesteillä Tero palasi takaisin sovittuun kadunkulmaan. Otimme taksin, koska muuten hotellin löytyminen vaikutti toivottomalta. Taksi ajoi parin korttelin päähän eli olimme pyörineet ihan haluamamme hotellin lähikulmilla.

Vina del Mar

VALPARAISO, CHILE

Aamiaisella höpöttelimme hostelillamme olevien suomalaisten kanssa, jotka olivat vielä samana päivänä palaamassa Santiagoon. Itse suuntasimme paikalliselle metroasemalle. Hankimme metrokortit ja niihin riittävästi rahaa, jotta pääsimme viereiseen kaupunkiin Vina del Mariin. Metro oli mukava ja nopea kulkuneuvo, joka pääasiassa liikkui maanpinnalla.

Päätarkoituksenamme Vina del Marissa oli hankkia lentoliput Santiagosta Calamaan. Valparaisossa ei ollut kuin yhden lentoyhtiön toimisto, mutta Vina del Marissa kolmen. Kiertelimme lentoyhtiöiden toimistot läpi. Päädyimme lopulta ostamaan liput Air Cometilta. Jouduimme vähän joustamaan aikataulussamme, jotta hinta pysyi kohtuudessa. Silti yhdensuuntaiselle lennolle tuli hintaa lähes 100 euroa per henkilö. Olimme kuitenkin valmiit maksamaan sen, koska emme halunneet viettää vuorokautta bussissa.

Jäimme vaeltelemaan Vina del Marin keskustaan ostaen teippiä ja kirjekuoria, jotta saimme postiin muun muassa edellisenä päivänä ostamamme taideteoksen Tiinalle. Löysimme suositun Jerusalem-falafelravintolan, jossa nautimme herkullisen lounaan. Vina del Marin keskusta ei tehnyt meihin mitään erityistä vaikutusta. Se oli kuin mikä tahansa moderni kaupunki.

Kävimme kävelemässä Quinta Vergara -puistossa, joka 1900-luvun alkupuolella oli Alvares-Vergara perheen yksityisomistuksessa. Puiston porttien läheisyydessä on heidän kolonialististyylinen asuinrakennuksensa ja amfiteatteri, jossa järjestetään erilaisia konsertteja. Jäimme puiston penkille lepäilemään hetkeksi auringon lämmittäessä mukavasti.

Palasimme metrolla takaisin Valparaisoon, jossa annoimme metrokorttimme parille turistille, koska emme tarvinneet niitä enää. Korteista joutui maksamaan erikseen varsinaisen lippuhinnan lisäksi.

Illalla istuimme hostelimme yhteistilassa iltapalaa syöden ja muiden matkailijoiden kanssa kokemuksia vaihtaen. Juttelimme nuoren ruotsalaispariskunnan kanssa. He olivat maailmanympärimatkalla ja yrittivät muutamassa kuukaudessa nähdä vähän kaikkia maanosia. Kanadalainen nuori mies kertoi matkanneensa jo useamman kuukauden moottoripyörällä Etelä-Amerikassa. Hän oli juuri myynyt pyöränsä ja suunnitteli jatkavansa matkaa purjeveneen kyydissä kohti Australiaa. Yllättäen pöydän päässä hiljaa istunut korealaistyttö avasi suunsa ja kertoi tulleensa ryöstetyksi päivällä eräällä Valparaison näköalapaikoista. Hänen kameransa ja passinsa oli viety. Hän oli aivan murheenmurtama, sillä hän ei tiennyt kuinka kauan uuden passin hankinta kestäisi. Joka tapauksessa hän joutui muuttamaan matkasuunnitelmiaan melkoisesti.

Hissipäivä

VALPARAISO, CHILE

Löysimme Valparaison keskustasta ison supermarketin, jossa täydensimme saippua- ja hammastahnavarastoamme sekä ostimme kaikenlaista syötävää hostelille. Uusissa paikoissa on välillä todella vaikea löytää hyviä ruokakauppoja. Opaskirjatkaan eivät yleensä laita niitä karttoihinsa, vaikka monet matkailijat kokkailevat itse hosteleiden keittiöissä silloin kun se on mahdollista. Piipahdimme käytettyjen kirjojen markkinoilla ja onnistuimme löytämään sieltä mielenkiintoisen Along The Inca Road -kirjan (Karin Muller, julkaisija National Geographic).

Valparaison eri kukkuloille pääsee kätevästi vanhoilla näköalahisseillä, joita paikalliset käyttävät myös kulkuvälineinä koteihinsa. Kukkuloille kipuaminen veisi turhan paljon aikaa ilman hissiä, varsinkin kun yleensä suoria reittejä ylös ei ole tarjolla. Hissit ovat halpoja, 30-70 senttiä per henkilö. Me tuhlasimme päivän aikana peräti 1,5 euroa hisseihin.

Aloitimme laskeutumalla muutaman minuutin alas Concepcion-kukkulalta El Peral -hissillä. Ohitimme Sotomayor-aukion, jonka reunalla on upea, sininen rakennus. Se toimii merivoimien komentokeskuksena. Keskellä aukiota on näyttävä merenkäynnin muistomerkki, jota merisotilaat vartioivat. Kävelimme satama-alueen lähistön hieman hämäräperäisillä kaduilla Artilleria-hissille. Hissi oli vähän edellistä isompi ja matka hieman pidempi.

Päädyimme turistoituneelle näköalapaikalle Artilleria-kukkulalle, jossa oli paljon erilaisia myyntikojuja ja merimuseo. Olimme aivan Valparaison toisella laidalla, joten eteemme avautui upea kaupunkimaisema. Meren puolella oli valtava konttisatama. Ostimme yhdestä kojusta Teron siskolle, Tiinalle, maalauksen Valparaison kujilta.

Laskeuduimme näköalapaikalta pieniä kujia pitkin takaisin alas ihastellen erivärisiä ja -näköisiä taloja seinämaalauksineen. Uskaltauduimme paikallisia täynnä olevaan Los Portenos -lounasravintolaan. Oli hauska katsella kaikessa rauhassa paikallisia perheitä ja ystäväporukoita pääsiäisvapaita viettämässä. Olimme ajatelleet saavamme herkullisia merenherkkuja, kun kerran olimme aivan sataman tuntumassa. Valitettavasti ruoka oli pettymys. Merjan annos muistutti englantilaista fish & chips -annosta ja Teron kalakeitto oli aivan onneton.

Kävelimme keskustan läpi noin 1,5 kilometrin päässä sijaitsevalle Espiritu Santo -hissille, joka vei meidät Bellavista-kukkulalle. Saavuimme kuuluisan runoilijan Pablo Nerudan talolle juuri sen sulkemisaikaan, joten emme päässeet näkemään sitä kuin ulkopuolelta. Lähdimme vaeltamaan Bellavista-kukkulalta Alegre-kukkulalle pitkin Avenida Alemaniaa.

Meillä oli mukanamme hosteliltamme saamamme kartta, jossa ei ollut mittakaavaa, joten kävelymatkaa tuli hieman odotettua enemmän, 3-4 kilometriä. Muuten ei ollut kiirettä, mutta aurinko alkoi jo painua mailleen. Matkan varrella oli pari hienoa näköalapaikkaa, joista pääsimme näkemään Valparaison eri kulmilta kuin aikaisemmin. Talot on rakennettu mitä kummallisimmilla tavoilla kukkuloiden rinteille. Osa niistä seisoo osittain parin pitkän tukipylvään varassa. Yhdessä talossa auton parkkipaikka oli rakennettu kokonaan tukipylväiden varaan.

Kaikki Valparaison talot ovat kuin omia taideteoksiaan, niin erilaisia, erikokoisia ja erivärisiä kuin vain voivat olla. Joskus tuntuu, että on rikkaus, kun ei ole liian tarkkaa asemakaavaa vaan arkkitehdit voivat todella toteuttaa itseään. Osa taloista on kerrassaan upeita, osa taas ränsistyneitä rötisköjä.

Pimeän laskeuduttua saavuimme Alegre-kukkulalle, jossa on kaikkein hienoimmat seinämaalaukset. Vaelsimme kauniita kujia pitkin Concepcion-kukkulalle. Päätimme onnistuneen ja rentouttavan kaupunkikierroksemme istuen satamanäköalan omaavassa kahvilassa kukkulan reunamalla syöden juustokakkua ja nauttien teetä.

Tero kuumeessa

VALPARAISO, CHILE

Yllättäen Tero oli aamulla sairaana. Hänellä oli noussut kuume, joten hän päätti jäädä lepäilemään suurimmaksi osaksi päivää. Hän ei halunnut edes aamiaista. Menin yksin aamiaiselle, jossa selvisi etten ollut vain kuvitellut kuulevani suomenkieltä alakerrasta edellisenä iltana. Siellä majaili seitsemän parikymppistä suomalaista, jotka olivat tulleet Valparaisoon pääsiäisen viettoon Santiagosta. Osa oli Chilessä vain matkailemassa, mutta osa opiskeli Santiagon yliopistossa vaihto-oppilaina. He olivat bailanneet lähes aamuun asti. Kaksi heistä selviytyi aamiaiselle. He olivat mukava pariskunta, joista toinen oli vuorotteluvapaalla Helsingin Kaupungin puisto-osastolta, jossa hän vastaa Helsingin puiden hyvinvoinnista.

Meidän oli tarkoitus tänään selvitellä lentoja Santiagosta Calamaan. Homma osoittautui mahdottomaksi, koska pääsiäisen takia kaikki toimistot ja lähes kaikki kaupatkin olivat kiinni. Niinpä kävin vain ostamassa lähikioskista vettä ja porkkanoita.

Kävin yksin lounaalla Color Cafessa, joka sijaitsi aivan Concepcion-kukkulan keskellä. Se on pieni, mutta viihtyisä, hassun sisustuksen omaava kahvila-ravintola. Tarjolla oli päivän menu, johon kuului sosekeitto, salaatti, jauhelihapihvi ja jälkiruoaksi lettu hillolla ja kermavaahdolla. Kuulostaa paremmalta kuin maistui, mutta oli ihan syötävää. Paikka oli tupaten täynnä ja siellä oli kiva tunnelma.

Levättyään koko päivän Tero voi vähän paremmin viiden maissa iltapäivällä. Lähdimme syömään pieneen teehuoneeseen, jonka löysin aikaisemmin päivällä. Siellä oli tarjolla täytettyjä voileipiä ja erilaisia pikkuherkkuja erinomaisen teen kera. Meillä ei ollut mitään kiirettä, joten joimme isot kannulliset teetä ja Tero sai syödäkseen. Illalla surffailimme huoneessamme netissä wifi-yhteydellä matkasuunnitelmaa laatien. Mukavaa, kun voi käyttää nettiä omasta hotellihuoneesta käsin. Tämä tulee varmasti yleistymään tulevaisuudessa.