Pölyä Atacaman autiomaassa

SAN PEDRO DE ATACAMA, CHILE

Jännittää. Olemmehan lähdössä puoleksitoista päiväksi ratsastamaan erämaahan ja yöpymään teltassa. Aamiaisen jälkeen laitamme loput tavarat kasaan ja kirjaudumme ulos hostelistamme klo 11.30. Rinkat ja arvotavarat jäävät hostelille säilöön lähtiessämme San Pedron keskustaan mukanamme lämmintä vaatetta, salmiakkia, lakanamakuupussit ja kamera.

Syömme herkullisen lounaan Todo Natural -ravintolassa. Minulla on nuutunut olo, vähän heikottaakin. En ole ilmeisesti vielä tottunut San Pedron noin 2 500 metrin korkeuteen merenpinnasta. Menemme läheiseen pieneen puistoon varjoon lepäämään hetkeksi. Laitan pääni Teron syliin ja nukahdan kymmeneksi minuutiksi. Helpottaa vähän. Haemme kaupasta vielä vettä ja Gatoraden mukaan ratsastukselle. Istumme Rancho Cactuksen ulkopuolella varttitunnin, kunnes kello on suunnilleen sovitut 14.45.

Rancho Cactus ja matkakumppanimme

Rancho Cactuksen omistaja Valerie ottaa meidät hymyillen vastaan. Maksamme loput retken hinnasta luottokortilla ja olemme valmiit lähtöön. Joudumme kuitenkin vielä odottamaan yhtä puuttuvaa henkilöä. Chileläinen Barbara tulee hieman myöhässä. Hän on herttainen vanhempi nainen, jonka mies on kuuluisa elokuvaohjaaja Brasiliassa. Koko perhe on taiteelle omistautunut. Lähdemme ryhmänä kävelemään muutaman sadan metrin päässä sijaitsevalle tallille. Aurinko paahtaa kuumasti.

Tallilla tapaamme Pascalin ja Davidin, jotka ovat tekemässä dokumenttia ekoturismista ranskalaiselle Arte-televisiokanavalle. He tulevat kuvaamaan koko retkemme Atacaman autiomaassa. Pascal toimii ohjaajana ja kuvaajana, ja David hoitaa äänet. Pascal ei ole pahemmin ratsastanut aikaisemmin eikä myöskään tehnyt matkailuaiheisia dokumentteja. Hänen perustyötään ovat poliittiset dokumentit. David on kokenut ratsastaja. Hänen unelmanaan on aina ollut päästä Atacaman autiomaahan. Hän päätyi kolmen viikon työmatkalle Pascalin kanssa aivan viime tingassa, kun Pascalin äänitarkkailija sairastui.

Tutustumme myös oppaisiimme Faroloon ja Robiniin. Farolo on hauska joulupukin näköinen vanha herra, joka nauttii roolistaan tv-kameran edessä. Hän jaksaa leikkiä Pascalin antamalla radiopuhelimella, jolla oppaat pitävät yhteyttä toisiinsa kuvaustilanteissa. Robin on flirttaileva playboy, joka polttaa pilveä. Hän huolehtii tv-ryhmän tarvitsemasta kuormahevosesta ratsastamansa hevosen lisäksi.

Meille jaetaan minichapsit. Mitä luksusta. En ole koskaan ennen saanut chapseja käyttöön millään tallilla. Tosi hyvä, sillä ne suojaavat hyvin pohkeita. Tero lainaa tallilta myös omituisen lierihatun suojaamaan polttavalta auringolta. Minulla on lippikseni, joten päätän olla ottamatta hattua. Pakkaamme vesipullot satulalaukkuihin ja laitamme leiripaikalla tarvitsemamme tavarat Valerien autoon.

Tallimiehet jakavat meille hevoset. Chileläiset hevoset ovat pienikokoisia ja varmajalkaisia. Juuri meille sopivia. Saan Graniton, jota yksi miehistä väittää vaaralliseksi. Granito on vahva ori, joka tietää mitä haluaa. Se on kuitenkin ihanteellinen ratsastettava. Se rakastaa tietyn puun siemenkukintoja. Aina ohittaessamme kyseisen puun saan tehdä tiukasti töitä, jottei se pysähdy popsimaan herkkuja. Granito pitää taputtelusta ja on hellyttävän kiltti otus. Loppujen lopuksi kaikki tallimiehet kertovat sen olevan heidän lempihevosensa.

Terolla on allaan Simforoso (tai jotain sinne päin). Se on viisivuotias nuorukainen, joka on välillä vähän rauhaton. Toisaalta se haluaisi mennä lujaa, mutta toisaalta se laahustaa muiden perässä. Se käyttäytyy vähän kuin teini-ikäiset, mutta on siitä huolimatta ihan mukava ratsu.

Läpi lähikylien

Heilutamme hyvästiksi Valerielle noin kello 16. Pascalin kuvatessa katoamme nurkan taakse. Odottelemme hetken, jotta Pascal, David ja Robin saavat meidät kiinni. Retken varatessamme emme tienneet, että Pascal haluaa kuvata meitä retken aikana. Oletimme vain hengaavamme mukana, kun he kuvaavat kauniita maisemia ja ehkä hevosia silloin tällöin. Nyt roolimme tv-tähtinä oli kuitenkin alkanut. Mietimme vain, että olisi pitänyt tinkiä enemmän reissun hinnasta, koska Rancho Cactus todella tarvitsi pari turistia mukaan tälle retkelle. Ihmettelimme myös, miksei Arte-kanava itseasiassa maksanut myös meidän retkeämme palkkioksi siitä vaivasta, jonka näimme heidän dokumenttinsa eteen.

Ratsastamme käyntiä pitkin Sequitor- ja Checar-kylien sorateitä. Hiekka pölyää. Onneksi minulla on huivi, jonka voin vetää suuni ja nenäni eteen. Silloin tällöin Pascal pyytää meitä odottamaan, kun he ratsastavat edellemme kuvaamaan. Pitkällä peltojen ympäröimällä suoralla juuri kun saavutamme kuvausryhmän, Robinin ratsu pääsee karkuun. Se lähtee hurjaa laukkaa takaisin kohti kotitallia. Robin käskee Teron nopeasti alas tämän hevosen selästä ja lähtee sillä kiitolaukkaa toisen hevosen perään. Teron hevonen on nuori ja nopea, joten Robin saa oman hevosensa kiinni.

Tulor-kylä – arkeologinen monumentti

Tunnin kuluttua saavumme varsinaiseen Atacaman autiomaahan, jossa ei ole varjosta tietoakaan. Hiekka pettää välillä hevosten jalkojen alla kuin kovakuorinen lumi. Tasaista hiekkaa ja pieniä puskia riittää silmänkantamattomiin. Toisella laidalla häämöttävät laaksoa ympäröivät vuoret. Parin tunnin tallustelun jälkeen tulemme yhdeksän kilometrin päässä San Pedron kaupungista sijaitseville Tulor-kylän raunioille. Olemme 2 600 metrin korkeudella merenpinnasta.

Annamme hevosten levätä ja suuntaamme raunioita katsomaan. Tuntuu hyvältä kävellä välillä muutama sata metriä, vaikka onkin kuuma. Robin tulee kanssamme raunioille. Hän selittää espanjaksi paikan historiaa. Ymmärrämme ehkä puolet opastuksesta, mutta se ei haittaa. Emme ole äärettömän kiinnostuneita tästä noin 5 000 vuotta vanhasta pikkukylästä, jossa on ollut 150-200 asukasta. Raunioista voimme nähdä, että kylän talot olivat ympyrän muotoisia ja yhdistyivät toisiinsa savikäytäviä pitkin. Paikalla on kaksi entistettyä taloa, joihin voi mennä sisälle sekä pieni museo, jossa on muutamia alueelta löytyneitä ruukkuja ja työvälineitä. Lisäksi museossa esitellään alueen eläimistöä ja kasvistoa.

Leiripaikalla

On aika jälleen nousta hevosen selkään. Aurinko alkaa jo hitaasti painua mailleen. Autiomaan värit nousevat esiin ja on miellyttävä lämpötila. Teroa ja minua vähän kyllästyttää jatkuva käyntivauhti. Tuntuu kuin menisimme takaisin San Pedron suuntaan, mutta se on harhaluulo. Autiomaassa suuntavaisto pettää.

Pascal, David ja Robin tulevat toista reittiä. Farolo on heihin yhteydessä radiopuhelimella. Saavumme soratielle, jonka reunamalla on Graniton rakastama herkkupuu. Annamme hevosten syödä vähän odotellessamme tv-ryhmän ohjeita. Nousemme takaisin tielle, kun Pascal antaa lähtöluvan. Päätämme Teron kanssa spontaanisti, että nyt mennään ja lujaa. Hevoset tuntuvat jo tutuilta. Ne on helppo saada tasaiseen, mukavaan laukkaan viimeisellä pätkällä ennen leiriä. Leiripaikka näkyy tien päässä. Ihanaa! Hoputan Granitoa kovempaan vauhtiin ja nautin.

Se mitä emme tienneet oli, ettei Barbara halunnut laukata, muttei myöskään pystynyt pitelemään omaa hevostaan. Niinpä hän tuli tuulispäänä perässämme ja pysyi onneksi selässä.

Saavumme telttapaikalle Pocochen kylään auringon ollessa jo melkein alhaalla. Ensin on saatava hevoset laitumelle. Osa niistä karkaa käsistä, kun paikalle saapunut Valerie ei laita niitä kunnolla kiinni. Homma menee sekasortoiseksi, kunnes Robin ottaa ohjat käsiinsä. Lopulta saamme satulat ja suitset pois ja hevoset pääsevät ansaitulle aterialle ja levolle.

Alkaa olla jo pimeää. Hermostun, kun en tiedä mikä teltta ja mitkä makuupussit on tarkoitettu meille. En ole tottunut telttamajoitukseen ja kaikki tuntuu olevan ihan sekaisin. Vihdoin telttasotku on selvitetty ja kaikki tietävät, missä tulevat nukkumaan. Kaivamme omat tavaramme varustekasasta ja laitamme makuupussit telttaan valmiiksi. Totaalinen pimeys on laskeutunut ja lämpötila laskee. Nyt tarvitsee jo lämmintä vaatetta päälle.

Saamme tervetuliaisdrinkit ja chipsejä, jotta Pascal saa “hyvää kuvaa”. Robin hoitaa nuotiota ja ryhtyy valmistamaan ruokaa. Yllätymme hänen järjestelmällisestä toiminnastaan ja tehokkuudestaan leiripaikalla. Ei olisi uskonut playboysta löytyvän tällainenkin puoli. Emme olisi tulleet toimeen ilman häntä.

Ruoka on herkullista: kanaa, riisiä ja täytettyä kesäkurpitsaa. Terokin saa hyvin syödäkseen, vaikkei otakaan kanaa. Jälkiruoaksi saamme päärynäviipaleita. Palan painikkeeksi tarjotaan viiniä, vettä tai mehua.

Istumme nuotiolla kuunnellen Farolon kitaransoittoa. Tuli rätisee ja yllämme aukeaa maailman kirkkain tähtitaivas. On hyvä olla. Pascal ja David työskentelevät vielä, mutta me muut otamme jo rennosti. Tosin Robin keräilee puita nuotiota varten. Hän kaivaa myös repustaan ruohosätkän ja laittaa sen kiertämään. Tero ei ole juuri silloin paikalla ja minä en ole kiinnostunut polttelemaan. David virittää riippumaton puuhun ja Pascal katoaa kauimmaiseen telttaan.

Pesemme hampaat tähtitaivaan alla ja käymme pusikkopisulla ennen kömpimistä makuupusseihin. Kääntelehdimme ja vääntelehdimme jonkin aikaa. Nukahdamme lyhyiksi pätkiksi. Neljän maissa aamuyöstä on pakko päästä pissalle. Vääntäydymme molemmat ulos kirkkaaseen kuunvaloon. Hevoset laiduntavat sadan metrin päässä ja tähtitaivas on muuttanut muotoaan nukkumaanmenomme jälkeen. Palattuamme takaisin telttaan nukumme sikeästi loppuyön.

Video: Farolo soittaa kitaraa nuotiolla