Teurastus ja coca-colaa

ORKHON, SELENGE AIMAG, MONGOLIA

Musta lehmä jää jälleen yksin aitaukseen muun lauman lähtiessä päiväksi laitumelle. Se ontuu pahasti eikä jaksa enää seistä kuin vähän aikaa kerrallaan. Sen murheelliset tummat silmät katsovat minuun. Se taitaa jo tietää hetkensä koittaneen. Martin sanoo, että kohta lehmä teurastetaan. Emme koskaan kysyneet lehmän nimeä, vaikka ranchillä kaikilla eläimillä on nimet. Shoogi teroittaa veistä.

Shoogi ja Olzuukhai toimivat teurastajina, vaikkeivät ammattilaisia siinä olekaan. Martin, Tero ja minä seuraamme vierestä. Lehmä seisoo. Shoogi ja Olzuukhai sitovat sen etujalat ja kaatavat sen. Sen jälkeen he sitovat sen etu- ja takajalat yhteen ja kääntävät päätä luonnottomaan asentoon. Lehmä näyttää pelokkaalta. Kyyneleet kohoavat silmiini. Laitan aurinkolasit päähän. Tero istuu aidalla. Poppi soi laatikkotehtaassa ja se kantautuu ulos. Olzuukhai napsuttelee sormiaan ja silittää lehmän päätä. Lehmä rauhoittuu.

Katson lehmän surumielisiä silmiä. Martin kysyy, miltä meistä tuntuu. Toteamme lähes yhteen ääneen, että ratkaisu on mielestämme oikea vaikkakin vaikea. Kysymme, tapahtuuko tällaista usein. Martin sanoo, että tämä on ensimmäinen kerta sinä aikana, kun hän on ollut tilalla. Päätös on selvästi hänellekin vaikea. Ehkä hän olisi halunnut yrittää laittaa jalan takaisin paikoilleen, mutta toisaalta onnistumismahdollisuudet olisivat mitättömät.

Olzuukhai pitää lehmän päätä sarvista paikoillaan ja työntää terävän puukon sen kallon läpi. Vain hetki ja lehmä siirtyy autuaammille laidunmaille Olzuukhain pyörittäessä puukkoa sen pään sisällä. Lehmä sätkähtää. Shoogi avaa lehmän kurkun ja valuttaa veren vatiin. Koirat kerääntyvät lähistölle. Teurastajat yrittävät saada kaiken veren valutettua pois ennen lehmän nylkemistä. Lehmä nytkähtelee edelleen. Eihän se vain ole enää elossa. Martinin mukaan ei ole.

Verivati annetaan koirille, jotka juovat siitä ahnaasti. Shoogi ja Olzuukhai ryhtyvät nylkemään lehmää aloittaen jaloista. Jalat katkaistaan ja Martin kertoo kiinalaisten maksavan niistä hyvin. Tosin hän ei myy niitä. Ainoa osa, joka lehmästä myydään, on nahka. Siitä saadaan 20 000 tögrögiä eli noin 12 euroa. Lihat syötetään koirille talvikuukausien aikana. Teurastushetkellä ne saavat suolia ja kylkiluita sekä jalat.

Istun aidalla ja katselen, kuinka lehmännahka irroitetaan. Tuya tuo vauvansa Zayan syliini. On outoa istua pikkulapsi sylissään ja samalla seurata lehmän teurastusta. Täällä se on kuitenkin aivan luonnollista. Zaya katsoo minua kummastuneena. Olen hänen mielestään varmasti omituisen muukalaisen näköinen. Teron ottaessa meistä valokuvaa Zaya pillahtaa itkuun. Tuya ottaa hänet hetkeksi syliinsä, mutta työntää hänet pian takaisin minulle kadoten laatikkotehtaaseen hommiin.

Shoogi ja Olzuukhai ovat saaneet lehmän nahan irti ja vetävät sen sisälmyksiä ulos. Lehmällä on viisi vatsaa. Martin odottaa, että he pääsevät vaiheeseen, jolloin he voivat leikata lehmän vaurioituneen jalan auki ja näyttää, oliko Martin oikeassa vammojen laadun suhteen. Jalka on niin huonossa kunnossa ja pehmytkudokset tulehtuneet, ettei sitä olisi enää saanut kuntoon. Lehmän lopettaminen oli siis ollut oikea ratkaisu.

Koirat kiskovat suolia ja murahtelevat toisilleen. Ne syövät hyvällä halulla. Sisälmykset kuskataan kottikärryillä takapihalle, johon ne jätetään mätänemään. Koirat nauttivat niitä pitkin päivää ja yötä. Paikalle ilmestyy myös haaskalintuja. Aitauksesta siivotaan lehmän loput ja Martin ohjeistaa työntekijänsä leikkaamaan lihat sopiviksi paloiksi syötettäväksi koirille seuraavien kuukausien aikana.

Syömme lounasta Martinin kanssa pihakatoksessa. Saan jättiannoksen liharisottoa. Terolle tuodaan iso kulhollinen viiliä ja palan painikkeeksi leipää. Näen hänen kauhistuneen ilmeensä, koska viili on kamalinta mitä hän tietää. Hän näykkii ateriaa, mutta syö vain leipää. Martin pyytää Alimaalta viiliä jälkiruoaksi ja Tero tarjoaa hänelle omansa. Martin ottaa siitä puolet toiseen kulhoon ja minä syön Teron kulhosta muutaman lusikallisen. Viili on todella hapanta, vaikka laitan siihen paljon sokeria, mutta toimii hyvin jälkiruokana.

Lounaan jälkeen nousemme jälleen ratsaille. Lähdemme Olzuukhain kanssa käymään seuraavassa kylässä, Dulaankhanissa, jossa pitäisi olla jousia ja nuolia valmistava ja myyvä kauppa. Saan jälleen Blackien ja Tero Traktorin. Olzuukhailla on uusi, vasta kaksivuotias ratsu allaan. Ravaamme rinnakkain pikkukylämme läpi, alitamme rautatien ja juotamme hevoset joessa. Ne ovatkin janoisia.

Menemme käyntiä radan toista puolta, kunnes tulemme kunnon hiekkatielle. Nostamme hetkeksi laukan, mutta käännymme pian pois tieltä kohti eri kukkulaa kuin jolle ratsastimme eilen. Ravaamme ylös kukkulalle. Traktor suuntaa kohti rinteessä olevia yksittäisiä puita ja pysähtyy niiden kohdalla. Pian olemme kuitenkin kaikki kukkulan laella, josta jatkamme hieman poispäin Dulaankhanin kylästä, joka näkyy vasemmalla puolellamme.

Joki näkyy alhaalla laaksossa. Olzuukhai ohjaa hevosensa jyrkänteeltä näyttävälle reunalle ja lähtee laskeutumaan jyrkkää rinnettä alas. Seuraamme häntä. Blackie on epävarma alamäessä, samoin Traktor. Tulemme alas niiden selästä ja lähdemme taluttamaan niitä. Se onnistuukin huomattavasti ratsastamista helpommin, vaikka välillä saankin houkutella Blackietä, jotta se seuraa minua. Yhdessä kohdassa joudun ihan tosissani kiskomaan sitä. Myös Olzuukhai on laskeutunut ratsailta ja taluttaa hevostaan. Kaksi ranchin koirista on tällä kertaa mukanamme, Junior ja arka musta koira.

Päästyämme rinteen alas näemme hevoslaumaansa paimentavan miehen kauniissa kukkuloiden ympäröimässä notkelmassa. Olzuukhai ratsastaa hänen luokseen kysymään neuvoa joen ylityksestä. Olzuukhain palattua takaisin nousemme kaikki ratsaille ja lähdemme seuraamaan häntä läpi joenvartta seuraavaa polkua puurivistöjen keskellä. Etenemme kokoajan kauemmaksi Dulaankhanin kylästä. Miten kaukaa meidän oikein on kierrettävä, jotta pääsemme joen yli?

Ratsastamme hiekkatietä ohi paikallisten jurttien ja pienen maalaistalon. Heidän koiransa räksyttävät peräämme ja omat koiramme jolkottelevat rauhallisesti perässämme. Lopulta saavumme asvalttitielle, jota pitkin pääsee Orkhonista Sukhbaatariin. Ratsastamme sen piennarta ja ylitämme joen tukevaa siltaa pitkin. Toisella puolella käännymme samantien pois tieltä ja jatkamme matkaamme niityllä lähellä joenrantaa.

Aurinko paistaa kuumasti. Olen ihan hiessä ja kietaisen takkini vyötäisilleni. Tasainen hiekkatie suorastaan kutsuu laukkaamaan. Nostettuamme laukan hevoset innostuvat vähän liiaksikin enkä meinaa saada Blackietä hallintaani. Riuhdon sitä pysähtymään, mutta jääräpäinen hevonen laukkaa, vaikka sen pää on melkein sylissäni. Kiljun Teroa pysähtymään, koska Blackien kilpailuvietti vetää sitä Traktorin perään. Takkini meinaa irrota vyötäisiltäni ja minun on pakko saada hevonen pysähtymään, jotta saan sen köytettyä paremmin.

Lopulta pysähdymme. Pidämme jopa pienen tauon puunkatveessa. Päätän laittaa takin päälleni, vaikka on tuhottoman kuuma. En halua, että se putoaa vauhdissa. Koirat saavat meidät kiinni. Niillä roikkuu kieli ulkona suusta, kun ne ovat porhaltaneet laukkaavien hevosten perässä.

Hevoset ovat malttamattomia. Mongolialaiset hevoset rakastavat juoksemista, kun ne kerran päästää vauhtiin. Ne eivät meinaa millään rauhoittua, joten ei muuta kuin menoksi jälleen. Maasto on välillä hieman arveluttava laukkaamiseen, mutta annamme silti mennä. Joenrannalla olevan jurtan koirat ryntäävät räkyttäen peräämme, joten on paras kiiruhtaa pois niiden alueelta.

Parin tunnin ratsastuksen jälkeen saavumme Dulaankhanin kylän laitamille. Niitty alkaa näyttää kaatopaikalta. Onkohan täällä lainkaan jätteidenkeruujärjestelmää? Tällä alueella ainakin näyttää siltä, että roskat on vain heitelty sinne tänne eikä niiden leviämistä valvo kukaan. Katson kauhuissani, kuinka hevoseni kulkee lasinsirujen ja lehmänluiden yli. Yritän vältellä pahimpia paikkoja. Mitenköhän Mongolian käy, kun ihmisten elintaso nousee ja he alkavat kuluttaa enemmän ja tuottaa enemmän jätteitä? Toivottavasti yhteiskunta herää jätehuollon osalta ennen sitä.

Tulemme kylään ja Olzuukhai kysäisee ensimmäiseltä vastaantulijalta, mistä mahdamme löytää jousienvalmistuspuodin. Mongolialaiset eivät näytä koskaan epäröivän kysyä tietä tai neuvoa toisiltaan. Se taitaa olla peruja paimentolaiskulttuurista, kun he ovat jatkuvasti vaihtaneet paikkaa. Silloin on varmasti ollut hyvä kysellä alueella jo olevilta neuvoja erilaisista asioista.

Jousienvalmistuspuoti sijaitsee kylän toisella laidalla. Siinä välissä rakennetaan uutta, isoa tietä jostakin jonnekin. Kuorma-autot ajavat aivan hevostemme ohi, mutta ne eivät ole millänsäkään. Puotia lähestyessämme Olzuukhai kyselee jälleen paikallisilta tietä ja saa valitettavasti kuulla, että puodinpitäjä on Darkhanissa ja puoti kiinni. Hän ei osaa selittää tilannetta meille englanniksi, mutta ymmärrämme pian ilman sanojakin, että puoti on kiinni. Olzuukhai soittaa vielä Minjeelle, joka selittää asian minulle puhelimessa englanniksi ja on hyvin pahoillaan. Sanon, että se on harmillista, mutta ettei se haittaa.

Suunnistamme pieneen lähikauppaan, jota ei kysymättä löytäisi, koska siinä ei lue millään kielellä että se on kauppa. Tero ja Olzuukhai menevät sisään ostamaan juotavaa. Istumme paikallisen koulun edessä oleville penkeille juomaan mehua ja coca-colaa. Koululaiset rynnistävät ulos koulupäivän päätyttyä ja katselevat hieman kummissaan meitä ja hevosiamme, mutta katoavat pian omille teilleen.

Saatuamme nestetasapainomme jälleen parempaan kuntoon alamme tehdä lähtöä. Isossa pullossa on vielä colaa, joten Tero tarjoaa sitä noin kymmenvuotiaalle pojalle, joka vielä istuu koulun portailla. Poika näyttää epäilevältä eikä meinaa millään ottaa tarjousta vastaan. Olzuukhai sanoo hänelle, että se on ihan ok ja poika nappaa pullon mukaansa. Lähtiessämme taluttamaan hevosiamme takaisinpäin näemme, kuinka poika kiertää koulun nurkan taakse, vilkaisee ympärilleen ja juo autuaan näköisenä coca colaa. Oudon muukalaisen lahja taisi kuitenkin olla mieleinen yllätys.

Talutamme hevoset tietyömaan ohi, jonka jälkeen Tero nousee Traktorin selkään. Olzuukhai ja minä jatkamme vielä kävellen. Selengen alueella on pian paikallisvaalit. Katselemme, kuinka ehdokkaat tekevät vaalityötään. He kiertävät liput liehuen kylää ja käyvät talosta taloon kertomassa, kuinka hyvin he johtaisivat aluetta.

Kylän reunamalla nousemme hevosten selkään. Blackien satulassa on jotain, joka hankaa sisäreisiäni. Sattuu joka askelella, joten lopulta päätämme Teron kanssa vaihtaa hevosia. Traktorin satula tuntuukin paljon paremmalta. On muutenkin hauska päästä kokeilemaan toista hevosta. Nostamme laukan. Traktor ei ole ihan niin kiivas kuin Blackie. Pikemminkin voisi sanoa, että se on luotettavan ja varman oloinen. Traktor-nimi kuvaa tätä hevosta hyvin, koska se tuntuu menevän eteenpäin kuin traktori. Pidän siitä eikä Terokaan näytä tyytymättömältä Blackieen, vaikka myöntääkin sen satulan olevan epämukavampi kuin Traktorin.

Laukkaamme oikeastaan koko matkan takaisin asvalttitielle ja joen ylittävälle sillalle. Matka taittuu nopeasti. Koirat jäävät pahasti jälkeen. Ylitämme käynnissä sillan ja jatkamme yllätykseksemme asvalttitienpiennarta emmekä käänny samalle reitille, jota tulimme. Ihan mukavaa, että voimme palata toista reittiä. Toivottavasti emme vain ratsasta kovin pitkään asvalttitien vierustaa, koska siinä kulkee jonkin verran autoja ja ne ohittavat hevoset varsin varomattomasti.

Kipuamme vähän ylemmäs kukkulalle, kunnes käännymme kiemurtelevalle hiekkatielle. Törmäämme lähes heti lehmälaumaan. Osa lehmistä seisoo keskellä tietä, mutta väistyy hevosten tultua riittävän lähelle. Ne mulkoilevat meitä isoilla, tummilla silmillään. On aika jälleen laukata. Upeat maisemat kiitävät ohi jylistäessämme eteenpäin. Olzuukhain hevonen on selkeästi hitain ja se jää pahasti jälkeen, vaikka hän yrittää hoputtaa sitä eteenpäin. Se taitaa olla jo vähän väsynyt, kun se on vasta niin nuori.

Nousemme ylös kukkulalle, jonka laelta näemme alas seuraavaan laaksoon. Maisema on jälleen kerrassaan mahtava. Pysähdymme odottamaan Olzuukhaita ja ottamaan valokuvia. Aurinko alkaa jo laskea eli ei ole enää niin kuuma kuin menomatkalla. Olzuukhain saavuttua paikalle käväisen kukkulan takana. Missään ei ole puskia tai muutakaan, minkä taakse piiloutua, mutta eipä täällä juuri liiku ihmisiäkään, joten helpotan oloani tienvierustalla kykkien. Koirat saavat meidät jälleen kiinni ja lösähtävät pitkälleen huomatessaan meidän pitävän pienen tauon.

Menemme käyntiä alamäen, mutta seuraavassa pienessä ylämäessä nostamme jälleen laukan. Lähtiessämme laskeutumaan alaspäin edessämme avautuu idyllinen näkymä, kun vuohi-lammaslauma vaeltaa kohti notkelmassa olevia jurttia. Lauma hätääntyy hieman meidän lähestyessämme, mutta palaa oikeaan suuntaan ohitettuamme sen.

Hevoset tanssahtelevat malttamattomasti alamäessä, kun emme anna niiden juosta. Ihmettelemme Teron kanssa hieman suuntaa, johon olemme menossa, mutta meidän on vain luotettava siihen, että takanamme ratsastava Olzuukhai tietää oikean suunnan. Vilkuilemme välillä, pitäisikö meidän kääntyä, mutta kun hän vain viittoilee eteenpäin, annamme mennä.

Päästyämme hieman tasaisemmalle maalle kannustamme hevoset laukkaan kohti laskevaa aurinkoa. Traktor menee edellä ja hiekka pöllyää kuivasta maasta. Nousen jalustimille ja annan tuulen tuivertaa hiuksiani. Tasainen, varma laukka tuntuu hyvältä. Kaukaisuudessa näemme tehtaan piipun ja mietimme, ettemme muista nähneemme sellaista Orkhonin kylässä. Saapuessamme kylän laitamille tunnistamme kuitenkin muutaman maamerkin, joista tiedämme olevamme oikeassa paikassa.

Yritämme saada hevoset hidastamaan, kun näemme tammojen ja varsojen muodostaman lauman, jonka veimme edellisenä päivänä joelle juomaan. Pysähdymme lauman luo ja Traktor tervehtii hirnahduksella tuttuja hevosia. Olzuukhai on jäänyt kauas taaksemme. Alamme jo vähän huolestua, onko hänelle sattunut jotakin, kun hän vihdoin näkyy pienen kumpareen takaa.

Päästämme hevosemme jälleen laukkaan. Ne porhaltavat hurjaa kiitolaukkaa alas pientä mäkeä ennen rautatiekiskojen ali menevää siltaa. Saan Traktorin onneksi hidastamaan, koska sillä on jano ja sillan ali menee myös joki. Ohjaan sen juomaan. Se imee ahnaasti kylmää jokivettä. Tero pysähtyy Blackien kanssa sillan toiselle puolelle ja juottaa sen siellä. Olzuukhai saavuttaa meidät. Ratsastamme vieretysten kylänraittia takaisin ranchille hevosiamme rauhoitellen.

Saavumme ranchin pihaan pimeän laskeutuessa ja saamme illallista lähes samantien, kun pääsemme jurtallemme. Tero käy keräämässä klapeja ja sytyketikkuja kamiinaa varten. Peseydymme puhdistusliinoilla, koska meillä ei ole vettä. Huonot peseytymismahdollisuudet ovatkin ainoa varsinainen miinuspuoli ranchillä. Ruoaksi on minulle maukkaita lihapiirakoita ja Terolle vastaavia piirakoita perunatäytteellä. Ne maistuvat mainioilta 4-5 tunnin ratsastusretken jälkeen.

Syötyämme Minjee tulee hetkeksi istumaan jurttaamme. Hän kyselee, kuinka päivämme on sujunut ja olemmeko tyytyväisiä. On mukavaa, että isäntäväki haluaa aidosti meidän viihtyvän. Sovimme samalla huomisesta lähdöstämme ja Minjee lupaa järjestää meille auton ja kuljettajan, jotta pääsemme Sukhbaatariin. Kiitämme mukavasta päivästä ja toivottelemme hyvää yötä. Nukahdamme koirien riidellessä lehmänraadosta kuunloisteessa.

Video: Tero kannustaa vauhtiin (tsuuh!)