OLKHONIN SAARI, VENÄJÄ
Herätyskello soi kello 8. Olemme molemmat toivottaman väsyneitä, vaikka nukuimmekin yön hyvin. Ulkovessassa käydessä totean tyytyväisenä, että tänään on parempi sää kuin eilen. Aurinko paistaa eikä tuule kuin ihan vähän. Vedämme vaatteet päälle ja painumme aamiaiselle. Törmäämme ahvenanmaalaispariskuntaan kanttiinin edessä. He ovat lähdössä kohti Mongoliaa. Ehkä näemme heidät uudestaan siellä.
Aamiaiseen on tänään lisätty lautasellinen puuroa, johon voi lisukkeeksi laittaa sokeria tai hilloa. Puuro on tavallinen aamiaisruoka venäjällä ja se on hyvää. Terokin syö sen hyvällä halulla, vaikkei yleensä puurojen ystävä olekaan. Lisäksi mutustamme leipää cottage-juustolla ja paistetulla kananmunalla. Letut jätämme tänään väliin, mutta haudutettu tee maistuu.
Vetäydymme takaisin kämppäämme nukkumaan vielä puoleksi tunniksi ennen kuin on aika mennä vastaanottoon odottamaan hakijaa varaamallemme ratsastusretkelle. Miten voikin väsyttää näin paljon? Ehkä Olkhonin saaren raitis ilma on tehnyt tehtävänsä kaikkien niiden saasteisten kaupunkien ja tupakansavun hengittämisen jälkeen. Vihdoinkin puhdasta ilmaa ja elimistö rentoutuu.
Kello 10.45 nökötämme vastaanoton edessä ja ihmettelemme, kun noutajaa ei kuulu vielä kello 11:kaan. Juuri kun alamme hermostua, portille kaartaa Honda CRV, josta nousee tuleva oppaamme Nikolai. Hän on 30-40 vuotias buryatimies, joka hymyilee aurinkoisesti, muttei puhu lainkaan englantia. Sen tiesimmekin, joten eleillä selvitämme että olemme tulossa ratsastusretkelle. Hyppäämme Nikolain autoon, joka lähtee mutkitellen ajamaan kuoppaista tietä kohti parin kilometrin päässä sijaitsevaa pienempää kylää.
Kylässä Nikolai pysäyttää auton kauniin puutalon eteen ja käy hakemassa sieltä itselleen repun ja chapsit. Harmi, ettei hän tarjoa meille chapseja. Kävelemme kylän perällä olevasta portista sisään ja tulemme jurttamallisten, uusien mökkien reunustamalle pihamaalle, jonka perällä on ulko-wc. Jatkamme pihan läpi ja vajan läpi hevosten aitaukseen.
Sanon Nikolaille, että minun pitää vielä käydä vessassa ja katoan äsken näkemäämme ulkovessaan. Se on ihan siisti, mutta pönttö puuttuu. Lattiassa on reikä, jonne jätökset katoavat. Ilmeisesti vessan paikka vaihdetaan, kun maakuoppa on täynnä, koska siellä ei näytä olevan mitään siirrettävää astiaa niin kuin yleensä suomalaisessa ulkovessassa.
Nikolai on yrittänyt kysyä venäjäksi Terolta, osaako hän nousta hevosen selkään. Tero ei ole ymmärtänyt kysymystä, joten kun palaan vessasta Nikolai näyttää meille molemmille, miten hevosen selkään noustaan ja miten sitä ohjataan. Hevoset ovat mongoliansukuisia buryatilaishevosia; aika pienikokoisia ja villinoloisia. Kolme niistä on satuloitu. Tero nousee Bagdadin selkään ja minä saan Bujanin. Hevosia ohjataan yhdellä kädellä ja ne pysäytetään kiskomalla suitsista ja sanomalla ptruu. Liikkeelle ne saa maiskauttamalla ja koskettamalla jaloilla kylkiä.
Heti liikkeelle lähdettyämme tunnen, että allani on alkukantaista voimaa; vähän kuin istuisi ruutitynnyrin päällä. Bujan tanssahtelee kärsimättömästi ja haluaisi lähteä samantien juoksemaan. Kuljemme kuitenkin kiltisti jonossa Nikolain hevosen perässä. Ylitämme saaren päätien ja jatkamme sen lähistöllä nummimaisessa maisemassa, jossa ei kasva kuin kuivaa heinää. Siellä täällä tosin pilkahtaa kaunis lila tai vaaleanpunainen kukka. Joka puolelta kuuluu outoa pörinää, joka tulee lyhyitä lentoja tekevistä hyönteisistä. Heinikossa loikkii lukuisia, isoja heinäsirkkoja. Bagdad ei oikein pidä niistä, mutta Bujan ei ole millänsäkään.
Suuntaamme ylemmäs ja ylemmäs kukkulanrinnettä. Heinikossa loikkii murmeli, joka jää hetkeksi istumaan takajaloilleen seuraten etenemistämme. Se katoaa pienen mäennyppylän taa ennen kuin Tero ehtii nähdä sen. Takanamme on upeat maisemat järvelle ja sen toisella puolella näkyville vuonoille. Vain muutama vuosi sitten rakennetut sähköpylväät haittaavat vähän näkymää. Laaja nummialue jatkuu silmänkantamattomiin. Etenemme reipasta käyntiä hevosten odottaessa selkeästi malttamattomina jonkinlaista juoksupyrähdystä. Ruuti palaa jo.
Lopulta Tero sanoo Nikolaille, että haluamme mennä vähän kovempaa. Nikolai nyökkää ja siinä samassa tuntuu kuin olisin painanut “turbobuustia”. Bagdad pinkoo kiitolaukkaa edelläni Bujanin kiihdyttäessä sen rinnalle. En saa mitään kontrollia Bujaniin. Yritän saada sen hidastamaan, koska kiitolaukka on vaarallista eikä meillä ole edes kypäriä päässä. Vaikka kiskon suitsista kuinka paljon, Bujan ei hidasta.
Kiljun Terolle: “Pysäytä!!!”, koska yleensä yhden hevosen pysähtyessä muutkin saa helpommin pysähtymään. Vastahakoisesti Tero hiljentää Bagdadin käyntiin ja pysähtyy. Myös Nikolai pysäyttää hevosensa. Valitettavasti muiden toimilla ei ole mitään vaikutusta Bujaniin, vaan se jatkaa täyttä vauhtia eteenpäin loputtomalla nummella. Onneksi satulassa on edessä kohta, josta saan tarrattua kiinni, jotten putoa.
Mietin, miten ihmeessä saan Bujanin pysähtymään tai edes hiljentämään vauhtia. Pakotan sen tekemään tiukan käännöksen oikeaan, mutta vauhti ei hidastu. Lopulta se pysähtyy, kun eteemme nousee pieni kukkula. Huokaisen helpotuksesta, mutta vain hetkeksi. Käännän päätäni ja näen Teron ja Nikolain hevosineen noin puolen kilometrin päässä. “Voi apua”, mietin. “Miten ihmeessä pääsen rauhallisesti heidän luokseen?”.
Bujan on edelleen täynnä energiaa, kuin se ei olisi juossut lainkaan. Se on valmiina laukkaan pienimmästäkin vihjeestä jaloillani. Pidän ohjat aivan lyhyinä ja kosketan sen kylkiä. Saan sen joten kuten mallikkaasti siirtymään takaisin Teron ja Nikolain luo, mutta se ei suostu pysähtymään lainkaan. Hoen Nikolaille: “Njet stoi”. Hän ei pidä ongelmaani ongelmana lainkaan, mutta itse olen itkun partaalla. Ei ole mukavaa, kun ei saa hevoseensa minkäänlaista kontrollia ja se saattaa, milloin tahansa pinkaista jälleen kiitolaukkaan. Istun jäykkänä kuin rautakanki eikä se ainakaan paranna tilannetta.
Lopulta vaihdamme Teron kanssa hevosia Nikolain estelyistä huolimatta. Se on viisas päätös, koska tilanne rauhoittuu lähes samantien. Bujan pyristelee Teron käsissä vielä vähän, mutta Teron päättäväisyys saa sen rauhoittumaan. Bagdad tuntuu allani huomattavasti helpommin käsiteltävältä, vaikken ihan heti käyntiä nopeampaa tahtia haluakaan kokeilla.
Käännymme kukkulalla kasvavaa metsää kohti. Hevoset etenevät reipasta käyntiä kapeaa metsätietä. Ympärillämme on havupuita ja ruskan keltaiseksi värjäämiä lehtipuita. Jonkin ajan kuluttua pystyn rentoutumaan Bagdadin selässä, mutta lihaksiani särkee äskeinen äkkirasitus. Etenemme luonnottoman hiljaisessa ikimetsässä. Missä kaikki linnut ovat?
Laskeudumme jyrkähköä polkua auringon siivilöityessä puiden latvojen läpi. Metsä on kaunis. On hienoa aistia se hevosen selästä ja vain olla ihan hiljaa. Jonkin ajan kuluttua saavumme kukkuloiden ympäröimään vehreään laaksoon, jonka keskellä on lampi. Paikalliset kutsuvat sitä Shara Nur -järveksi. Laskeudumme hevosten selästä. Nikolai köyttää ne puihin kiinni siten, että ne pystyvät nuokkumaan, mutteivät syömään ruohoa.
Leiriydymme noin puoleksi tunniksi piknik-pöydän ääreen. Nikolai kaivaa laukustaan herkkuja toisensa jälkeen. Hän nostaa pöytään leipää, meetwurstia, omenoita, pullia, suklaakonvehteja ja kylmää tomaatti-vihanneskeittoa. Lapamme kaikki keittoa suuhun samasta kulhosta omilla lusikoillamme. Palanpainikkeeksi Nikolai kaataa termospullosta teetä. Aurinko menee hetkeksi pilveen. Tuuli puhaltaa kylmästi. Kylläpä onkin jo nälkä.
Yritämme virittää keskustelua Venäjä-Suomi -fraasikirjan avulla. Saamme selville, että hevoset eivät ole Nikolain vaan Aleksein omistamia, että Nikolai ei ole naimisissa ja että hän on syntynyt Olkhonilla. Suurin piirtein näin monipuolinen on keskustelumme. Olisi ollut mielenkiintoista jutella enemmän, mutta siihen olisi tarvittu tulkki.
Tyytyväisinä lopettelemme aterian ja nousemme jälleen hevosten selkään. Lähdemme palaamaan toista metsäreittiä takaisinpäin. Upeat puut reunustavat tietä, joka olisi täydellinen laukannostoon. Mutta en ole vielä valmis. Edellinen kokemus oli liian pelottava. Ohitamme metsän keskellä olevan kaatuneen kuorma-auton ihmetellen, miten se on sinne päätynyt sekä pienen avohakkuun.
Nousemme vähän ylemmäs vain jatkaaksemme jälleen jyrkästi alamäkeen. Polviani alkaa särkeä sietämättömästi. Ilmeisesti satula vääntää ne jotenkin luonnottomaan asentoon. Yritän käännellä jalkateriäni eri suuntiin, mutta mikään ei auta. Lopulta lepuutan jalkoja yksitellen irrottaen ne jalustimista ja roikottaen niitä hevosen sivuilla. Se helpottaa, mutta kipu alkaa lähes välittömästi saatuani molemmat jalat jälleen jalustimiin. Onneksi Bagdad ei reagoi puuhiini mitenkään. Huomaan, että myös Nikolai vaihtaa painoaan puolelta toiselle lepuuttaen näin jalkojaan.
Metsä ympärillämme harvenee tullessamme taas kukkulan laelle. Ylösmeno ja tasainen maa ei tunnu niin pahasti polvissa kuin laskeutuminen alaspäin. Siksi katsonkin epätoivoisena edessämme alkavaa pitkää, loivaa alamäkeä. Kaiken lisäksi satula liukuu, joten siinä on hankala istua alamäessä. Jatkan jalkojen lepuuttelua vuorotellen samalla ihastellen uskomatonta näkymää Baikal-järvelle.
Päästyämme alas Tero pyytää, että menisimme laukkaa vielä kerran. Suostun, koska olen itsekin utelias kokeilemaan, miten pärjään Bagdadille. Nikolai ilostuu silminnähden saadessaan kerrankin liikkua turistien kanssa vähän vauhdikkaammin. Tero ja Nikolai lähtevät rinnakkain hallittuun laukkaan hymyillen toisilleen onnellisina. Bagdad singahtaa heidän peräänsä. Tyytyväisenä huomaan, että se kuuntelee minua ja hidastaa vauhdin kävelyksi vetäessäni suitsista riittävän määrätietoisesti. Toki se tanssahtelee haluten toisten perään, mutta se jopa pysähtyy pyynnöstäni.
Jotain tuntuu olevan kuitenkin pielessä, koska Bagdad ei meinaa suostua enää etenemään. Pyynnöstäni se jopa ravaa, mutta epävarmasti. Huomaan jotain osuvan sen jalkoihin. Nikolai ja Tero palaavat takaisin ja viittovat minua pysymään paikallaan. Toinen satulavyön soljista on auennut ja hihna roikkuu Bagdadin jaloissa. Jäykistyn. Kovassa vauhdissa satula olisi saattanut pyörähtää ympäri tai irrota. Nikolai laittaa vyön takaisin kiinni. Etenemme käyntiä tien yli ja hitaasti ravaten kohti hevosten kotiaitausta.
Hypätessäni alas Bagdadin selästä meinaan pudota polvilleni. Jalkani ovat aivan velliä ja polvia jomottaa. Pystyn hädin tuskin kävelemään, mutta retki on ollut mielestämme erittäin onnistunut. Nikolai sitoo hevoset aidantolppiin. Palatessamme autolle katselemme tien laidassa laiduntavaa vuohilaumaa Nikolain viedessä tavaransa puutalolle. Nikolai ajaa meidät takaisin majapaikkaamme noin kello 17 Kuzhirin kylän kuoppaisia hiekkateitä. Maksamme retken ja kiitämme tyytyväisinä opastamme.
Video: Rauhallista käyntiä metsässä
perjantai 19. syyskuuta 2008
Käyntiä ja kiitolaukkaa
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Mielenkiintoista luettavaa jälleen.
Nyt jäämme odottamaan seuraavaa kohdejuttuanne. Mistäköhän se tulee ?
t: r&p
Lähetä kommentti