La Loberia

BAQUERIZO MORENO, GALAPAGOS, ECUADOR

Interpretation centeristä saamamme infoähky tuli sopviasti nollattua keskuksesta parin sadan metrin päässä olevalla pienellä Playa Mann -hiekkarannalla. Ya man, vaikka rannalla ei soinut reggae, viihdyimme beachilla lähemmäs kaksi tuntia seuraamalla mm. merileijonien laiskaa telmimistä. Vatsamme käskyttivät meidät lopulta liikkeelle. Raahauduimme takaisin hotellillemme ja kävimme syömässä lounasta Miconia-ravintolassa.

Opaskirjamme mukaan La Loberian kivikkoinen rantakaistale sijaitsi sen verran kaukana, että päätimme napata hotellimme edestä taksin. Saaren kaikki taksit ovat valkoisia pick-upeja, joihin saa juuri ja juuri mahdutettua kaksi matkustajaa sisään. Yleensä asiakkaat istuvat auton lavalla. Kolmella dollarilla pääsimme yhdessä hujauksessa saaren lentokentän ohi La Loberiaan kulkevan hiekkatien loppupäähän. Tästä meidän piti edetä kävellen pusikkopolun läpi kohti edestämme kantautuvia kuohu-ääniä.

Tero kantoi mukanaan puolillaan olevaa 5 litran vesikanisteria. Päiväntasaajalla kun pitää muistaa aika ajoin ottaa huikkaa tai muuten lievän pääsäryn jälkeen seuraa nuutuneisuus ja vatsassa alkaa kiertää. Toisekseen silmille ei kannata laittaa aikoinaan Esson baarista muutamalla mummon markalla hankittuja aurinkolaseja vaan kunnon pokat, eikä paljasta ihoa kannata jättää voitelematta paahtavan auringon takia. Meillä oli käytössämme tuhdit suojakertoimet; 30 ja 60.

La Loberia ei tarjoa suuria elämyksiä, mutta sen osittain kivikkoinen ranta on kaikin puolin luonnonkaunis ja rantaan iskeytyvät tyrskyt ovat sitä luokkaa, että ainakin lainelautailijoiden luulisi innostuvan niistä. Merja oli hieman pettynyt huomatessaan, ettei rannalla ollutkaan kuin muutama hassu liskonrääpäle. Jokin omituinen lintu sentään löytyi. Merja määritteli sen lentokyvyttömäksi merimetsoksi ja kuvasi sitä kuin mikäkin ornitologi. Bio- tai ornitologina kyseisestä tiitiäisestä olisikin varmaan saanut enemmän irti.

Käveltyämme rantaa pitkin parisenkymmentä minuuttia päätimme kääntyä takaisin ja tutkailla aiemmin ohittamiamme merileijonia hieman tarkemmin. Pari yksilöä oli kasvanut varsin massiivisiin mittoihin. Galapagoksella elävät eläimet eivät näytä pelkäävän ihmisiä. Tästä syystä niiden lähettyville on helppo hivuttautua. Liian lähelle ei kuitenkaan kannata yrittää, sillä eläimet voivat häiriintyä ihmisen liiallisesta tunkeilusta ja reagoida siihen aggressiivisesti.

Viimeisimmän arvion mukaan merileijonia on Galapagoksella yli 50 000. Alfa-uros painaa lähes 250 kiloa ja pitää kovalla jööllä kilpailevat urokset loitolla haaremistaan (yrittäen pitää yksinoikeuttaan 20-30 naaraaseen). Naaras synnyttää yhden pennun kerrallaan, yleensä kuivan kauden alussa. Nuoret merileijonat ovat luonnollisesti erittäin energisiä ja uteliaita. Niitä seuratessa monesti tuntuu, että kiinnostus on vähintäänkin molemminpuolinen.

Sään muuttuessa yhä tummemmaksi lähdimme kävelemään takaisin hotellillemme. Tunnin kestävän matkan varrella tutkailimme tien vieressä olevaa lentokenttää, jonne laskeutuu joka päivä pari konetta uusien turistien kera. Siltä kentältä mekin kohtapuolin nousisimme ja jättäisimme Galapagos-saaret taaksemme.

Video: Nuoret ne jaksaa peuhata