Matsumoton Musta Korppi

MATSUMOTO, JAPANI

Herättyämme Tero kävi hotellin vastaanotossa kyselemässä, miten huoneeseen saisi paremman ilmastoinnin. Japanissa pitää esittää toiveet hyvin hienovaraisesti, jotta toinen osapuoli ei menetä kasvojaan, mikäli toivetta ei voida toteuttaa. Suomalaiselle tällainen hienostelu ja kiertoilmaisun käyttö voi tuntua hieman huvittavalta ja suorastaan älyttömältä, mutta maassa maan tavalla.

Hienoisesta tihkusateesta huolimatta lähdimme hotellin kulman taakse aamupalalle. Pienen pähkäilyn jälkeen löysimme molemmille purtavaa. Jostain, meille käsittämättömästä syystä japanilaiset eivät tunnu ymmärtävän mitä tarkoitamme vihreällä teellä. Omasta mielestämme Japanissa ei muuta teetä juoda, mutta kahviloista ja ravintoloista sitä ei oikein tunnu saavan tilattua. Tässäkin tapauksessa tyydyimme valmiiksi muovipullotettuun korvikkeeseen. Yllätyimme muovipullon sisällön ollessa kuumaa.

Talsiessamme pääkatua pitkin Matsumoton linnaa kohti pysähdyimme välillä ihastelemaan paikallisia putiikkeja. Monella on oven edessä pittoreski minipuro tai pikkuruinen bonzai-puu. Tero muisti hankkineensa viisitoistavuotiaana bonzai-puun aloittaessaan karate-harrastuksen. Koska nuoren miehen kärsivällisyys ja kädentaidot eivät oikein olleet zen-mestarin tasolla, puu riutui pystyyn kuukaudessa.

Reitillemme osui turisti-info, ja koska meillä oli hyvin aikaa poikkesimme kurkkaamassa, mitä tietoa ja palvelua mahdollisesti oli tarjolla eurooppalaisille matkaajille. Yllätyksemme oli suuri kuullessamme, että tarjolla oli ilmainen henkilökohtainen opas, joka varta vasten lähtisi esittelemään meille linnaa. Suostuimme pienen epäröinnin jälkeen.

Opas, herra Tagashi, oli erittäin puhelias ja mukavanoloinen. Valitettavasti hänen englanninkielentaitonsa ei ollut ihan riittävällä tasolla. Tai voisimmehan myös valitella ettemme itse puhu japania. Oli miten oli, vartin sisällä kävelimme linnan pääportista sisään ja saimme jotakuinkin selityksestä selvää sen verran, että opimme yhtä sun toista suojamuurien puolustusstrategisesta merkityksestä.

Tero innosti opasta keskustelemalla Musashista, aikansa suurimmasta samuraista, sekä Kurosawan kuolemattomista elokuvista kuten Ran ja Kagemusha. Näiden teemojen kautta löysimme nopeasti yhteisen sävelen kieliongelmista huolimatta. Sattumoisin kohdallemme osui juuri tuolloin linnassa näytillä olevat ihmisen kokoiset samurai-nuket. Teron kysellessä ronin-käsitteestä, mikä liittyy edo-kauden isännättömiin samuraihin, opas kertoi meille että sana tarkoittaa Japanissa nykyään myös opiskelijaa, joka ei päässyt opiskelemaan (pitää välivuoden ja on näin isännätön).

Pysähdyimme hetkeksi päärakennuksen edessä kuuntelemaan selostusta linnan historiasta ja arkkitehtuurista. Lyhyesti sanottuna linna sai alkunsa 1500-luvulla eri klaanien sotiessa kuumeisesti keskenään Japanin herruudesta. Matsumoton linna, epävirallisesti Musta Korppi, on historiansa aikana moneen kertaan kärsinyt tuhoista, mutta puolustuksellisen tärkeyden takia se on aina rakennettu uudestaan. Vuosisatojen saatossa eri klaanipäälliköt ovat kehittäneet linnaa rakentamalla lisäsiipiä ynnä muuta jättäen samalla esille oman klaanimerkkinsä. Opas näytti meille kolme tunnetuinta symbolia, mutta emme oikein ymmärtäneet mitä ne esittivät.

Ennen kuin astuimme linnaan saimme arvata, montako kerrosta noin 30 metrin korkeassa rakennuksessa oli. Silmämääräisesti niitä näytti olevan viisi. Oppaamme kertoi meille sen olevan optinen harha, sillä kuudes kerros on rakennettu piiloon vihollisilta. Kyseinen salakerros on tarkoitettu klaanipäällikön viimeiseksi oljenkorreksi; epätoivoinen yritys pysyä piilossa tai tehdä kunniakas seppuku-itsemurharituaali.

Linnaan sisäänpääsy edellytti, että otimme kengät pois ja laitoimme ne tarjolla oleviin muovipusseihin. Jokainen kantoi oman pussinsa, kunnes astui toiselta puolelta linnaa ulos. Japanissa ei ole tapana kävellä talon sisällä kengät jalassa, vaan ne jätetään yleensä oven eteen tai eteiseen. Tältä osin suomalaiset ovat hengenheimolaisia japanilaisten kanssa. Moni, esimerkiksi amerikkalainen, puolestaan voi ihmetellä asiaa.

Muovipussi kädessä marssimme jonossa muiden vierailijoiden perässä kapeita käytäviä ja jyrkkiä portaita asehuoneeseen. Tilassa oli esillä samurai-elokuvista tuttuja haarniskoja, miekkoja ja kalligrafisia sotalippuja. Karun, mutta upean puuarkkitehtuurin tärkein ominaisuus ja tarkoitus oli puolustuksen murtumattomuus. Herra Tagashi osoitti meille monta pientä yksityiskohtaa, kuten nuolilta suojaavat säleikköovet ja turvalliset tähystysreiät, jotka edustivat aikansa teknistä huippua. Japanilaisten muinaisia sodankäynnin strategioita sovelletaan edelleen, esimerkiksi Musashin kirjoittama maa, vesi, tuli, tuuli ja tyhjyys on noussut uuteen suosioon modernissa bisnesmaailmassa.

Päästyämme lopulta ylimpään kerrokseen, tähystystorniin, pääsimme ihailemaan Matsumoton maisemia jokaisesta ilmansuunnasta. Sää ei edelleenkään ollut paras mahdollinen, mutta ruska hehkui kauniisti linnaa ympäröivässä puutarhassa.

Silmiimme osui kaksi asiaa, joihin saimme oppaaltamme jotakuinkin ymmärrettävän selityksen. Ensimmäinen oli kaarikattojen kulmassa jököttävä mytologinen otus. Elukka oli oppaamme mukaan sekoitus kalasta ja tiikeristä. Tämänkin tehtävänä oli suojella linnaa. Kala sammuttaa tulipalon ja tiikeri pelottaa viholliset. Emme pähkäilystämme huolimatta keksineet tälle otukselle minkäänlaista suomalaista vastinetta. Kalevalassa tosin oli jokin outo lentävä otus, jonka Gallen-Kallela maalasi teoksessan Sammon puolustus.

Toisena ihmetyksenä oli kattohirressä roikkuva köysikyhäelmä, joka suojelee linnaa (nimen suora käännös on 26 yön jumala), ja jolle annetaan aika ajoin uhrilahja. Tästä meille tuli mieleen suomalainen kotitonttu, jolle annettiin puuroa ja ties mitä jotta hemmo pysyy tyytyväisenä ja koti turvassa. Tavallaan siis ihan tuttu juttu.


Matsumoton kaupunginmuseo

Linnan pääsylippujen hintaan, noin 5 euroa, sisältyi sisäänpääsy pääportin vieressä sijaitsevaan kaupunginmuseoon. Päätimme käväistä nopeasti sisällä ja oppaamme tuli mukaamme, ilmeisesti kohteliaisuudesta.

Ulko-ovella meitä huvitti sateenvarjoteline, johon sai lukittua sateenvarjonsa mikäli sellainen oli mukana ja oli käytöstä märkänä. Japanissa törmää silloin tällöin pieniin ihmeellisiin asioihin, jotka ovat joko suorastaan nerokkaan käytännöllisiä tai sitten älyttömän turhilta (ulkomaalaisen näkökulmasta katsottuna). Ihastuimme mm. japanilaisten tapaan kerätä vihkoon leimoja. Tästäkin museosta löytyi heti aulasta leimauspiste, jossa jokainen sai keräilyvihkoonsa Matsumoton kaupunginmuseon upean, 5x5 cm, leiman päivämäärällä varustettuna.

Kävelimme rivakasti kolmen kerroksen esittelyt läpi pysähtymättä kunnolla kertaakaan. Kaupunginmuseo muistutti sisällöltään jossain määrin Helsingin kansallismuseota.

Lasikaapeissa oli yhtä jos toistakin vuosisatojen takaa. Mitään vavisuttavan upeaa emme nähneet ja siitä syystä halusimme palata takaisin ala-aulaan katsomaan Matsumoton kuuluisia silkkipalloja. Nämä temari-nimellä tunnetut käsityöt ovat edelleen erittäin arvostetussa asemassa. Kalleimmat maksavat tuhansia euroja. Temari on aikoinaan kulkeutunut Kiinasta aristokraattien mukana Japaniin. Jostain syystä kulttuuri ja kädentaito juurtui juuri Matsumotoon ja on edelleen hengissä.

Lähtiessämme museosta Tero jäi keskustelemaan oppaan kanssa Japanin buddhalaisuudesta. Miehille syntyi kiivas keskustelu taivas-käsitteestä. Oppaan mielestä on ihan luonnollista puhua kristinuskonmukaisesta taivaasta buddhalaisessa kontekstissa, kun taas Tero oli asiasta eri mieltä vedoten muun muassa siihen että buddhalaisuus ei tunnusta minkään jumalan olemassaoloa ja kuoleman jälkeinen tila johtaa uudelleensyntymiseen, jolloin seuraava ruumiillistuma perustuu aiemman elämän tekoihin, kunnes lopulta saavutetaan valaistuminen, joka lopettaa uudelleensyntymisen kierteen. Teron mielestä tätä mm. nirvanaksi kutsuttua lopullista ”olotilaa” ei pidä sekoittaa taivaaseen, koska kristillinen ylösnousemus ei edellytä eksistentiaalista valaistumista.

Oppaamme oli Teron perusteluista huolimatta vakuuttunut näkemyksestään, ja koska teologisessa sanavarastossa ja tietotasossa tuntui keskustelijoiden osapuolilla olevan suhteellisen suuri ero, herrat kättelivät ja jättivät asian siihen.


Katutemppeli

Jätettyämme Mustan Korpin taaksemme katsoimme hetken kaupungin karttaa päästäksemme yhteisymmärrykseen, miten suunnistaisimme rautatieasemalle. Onneksi Matsumoto ei ole mikään suuri kaupunki. Itse asiassa, se on todella pieni, mutta sitäkin sokkeloisempi. Valitsimme reitin, jonka varrella sijaitsi useampi katutemppeli. Nimitys tuskin on ihan korrekti, mutta meidän mielestä osuva, sillä nämä temppelinnäköist pyhäköt sijaitsevat ihan kadun varrella - jopa ihan arkisen ruokakaupan vieressä. Monikohan suomalainen eksyisi vastaavasti Ärrällä käydessään alttarilla?

Mieleenpainuvin katutemppeli edusti shintolaisuutta. Sen selkein ominaispiirre on räikeänpunainen torii, puinen portti, joka johtaa pyhäkköön. Shintolaisuus on mielenkiintoinen maailmanuskonto, koska sillä ei ole perustajaa, pyhiä kirjoituksia eikä yleistä oppia.

Napattuamme pari valokuvaa jatkoimme matkaa. Söimme rautatieaseman yläkerroksessa lounaaksi nuudeleita ja sushia. Terolla tökki nuudelien syöminen, olimmehan Trans-Siperian junareissun aikana vetäneet poskeen tusinoittain pikanuudelipaketteja.

Seuraavaksi poikkesimme aseman infossa kyselemässä jatkoyhteyksien kiemuroista. Paikalla oli myös toinen matkailijapariskunta, jolla oli aikomus nähdä Matsumoton linna ollessaan kaupungissa ruhtinaalliset kaksi tuntia. Kerroimme heille aikataulun olevan aika tiukka, mutta täysin realistinen. Tämän todettuamme he lähtivät hippulat vinkuen katsomaan linnaa. Toivotimme heille onnea.

Päivän päätteeksi kävimme vielä matkatoimistossa kysymässä Okinawan lentoja ja majoituksia. Englanninkielentaidon puute koitui palvelun akilleen kantapääksi. Kovasta yrityksestä huolimatta emme täysin päässeet selville mitä annettu hinta sisälsi, ja paljonko sen päälle vielä tulisi mahdollisia lisäkustannuksia.

Palattuamme hotelliimme ilahduimme, kun huoneeseemme oli tuotu ilmastointilaite. Laitoimme sen hurisemaan, haimme aulan automaatista limut ja video-on-demand -kortin, avasimme karkkipussit ja tilasimme huoneen television kautta haluamamme elokuvan. Yritimme ensin katsoa japanilaisen, Kaurismäkimäiseen tyyliin kuvatun, elokuvan, mutta mukavuudenhalusta siirryimme nopeatempoisemman ja viihdyttävämmän amerikkalaisen elokuvan pariin.