Majapaikka- ja junalippuongelmia

ORKHON – SUKHBAATAR, MONGOLIA

Pienen ajokortti ja rekisteriotesekasotkun jälkeen pääsemme lähtemään. Vilkutamme pikkutytöille, jotka huiskuttavat huudellen “bye bye”. Kylätiellä meitä vastaan tulevat vielä Alimaa ja Olzuukhai hevoskärryillä. Avaan ikkunan ja huiskutan heille. He huikkaavat iloisesti takaisin ja hymyilevät lämpimästi.

Maastoautotyylinen auto poukkoilee hiekkateitä sinne tänne ajaessamme laakson halki kohti Sukhbaataariin johtavaa asvalttitietä. Sille pääsy kestää puolisen tuntia. Maisemat ovat upeita. Juttelemme Jonathanin kanssa Mongolian korruptoituneisuudesta ja tulevaisuudesta sekä hänen elämästään Australiassa ja Mongoliassa. Hän kyselee myös paljon meidän elämästämme ja siitä, miten meidän on mahdollista ottaa vuosi vapaata töistä ja matkustaa. Jonathanilla oli tietyllä tavalla samanlainen elämänasenne siinä mielessä, että hänen mielestään nuorena pitää kokea asioita, jottei vanhana kaduta ettei tehnyt jotakin mitä olisi halunnut ja sitten ei enää välttämättä pysty.

Puolentoista tunnin matka menee nopeasti. Jostain syystä Jonathanin vaimo/tyttöystävä ei sano mitään koko matkan aikana. Heidän kaksi poikaansa nukkuvat. Saavumme Sukhbaatariin. Kääntyessämme kaupungin päätielle näemme samantien hotellin, johon olimme ajatelleet majoittua. Jonathan parkkeeraa auton ja he tulevat mukanamme sisälle kysymään huonetta. Huoneita kyllä löytyy, mutta lämmitys ja lämmin vesi eivät toimi. Jonathanin mielestä meidän ei kannata jäädä tähän hotelliin, vaan hän haluaa viedä meidät jonnekin muualle.

Jonathan ei ole majoittunut koskaan Sukhbaatariin, joten hän ei tiedä mikä hotelli olisi hyvä. Ajamme hieman edestakaisin etsiessämme Lonely Planet -matkaoppaassamme mainittua hotellia. Näemme muutaman muun majapaikan ja päädymme lopulta kysymään parista niistä. Missään ei tunnu olevan kuumaa vettä. Jonathan ymmärtää hyvin, että se on tärkeä asia, koska ranchillä ei pääse suihkuun ja olemme olleet siellä neljä päivää. Vihdoin päädymme Kharaa hotelliin, jossa hanasta tulee kokeiltaessa kuumaa vettä. Hyvästelemme Jonathanin perheineen ja kiitämme heitä kärsivällisyydestä majapaikan etsinnässä.

Maksamme huoneen yhdeksi yöksi ja menemme samantien suihkuun, jotta kuumaa vettä varmasti tulisi. Mutta eipä tule. Seison ammeessa ja odotan veden valuessa jääkylmänä suihkusta. Kuumaa tai edes lämmintä vettä ei tule. Pesen kädet ja naamani kylmällä vedellä, koska ne ovat niin likaiset. Sen jälkeen siirryn huoneeseemme ja Tero hakee meidät vastaanottaneen naisen toteamaan, että onpas kummallista ettei kuumaa vettä tosiaan tulekaan.

Vaadimme käytävässä olevan ison vedenkeittimen käyttöömme ja lisäksi kaksi termospulloa. Tämä taitaa olla eksoottisin peseytymiskokemukseni. Löträilen kannujen kanssa vettä siten, että saan peseydyttyä kokonaan. Onnistuuhan se, muttei ihan vastaa ajatustani suihkussa käymisestä. Peseydyttyämme palautamme vedenkeittimen ja termospullot.

Lähdemme käymään kaupassa ja rautatieasemalla. Kävelemme ympäriinsä keskustassa ja löydämme pari ruokakauppaa, joista saamme ostettua vettä, suklaata ja leipää. Kaupat on huonosti merkattu, mutta kun on tarkkaavainen voi avonaisista ovista nähdä, mitä missäkin myydään. Paikalliset pällistelevät meitä hieman kummissaan. Sukhbaatarissa ei taida kovin usein näkyä turisteja muualla kuin asemalla.

Pimeän jo laskeutuessa ja auringon kullatessa aseman takana alkavan erämaan menemme rautatieasemalle. Siellä seisoo yksi yksinäinen kiinalaisjunan matkustajavaunu, jossa näyttää olevan länsimaalaisia. Missäköhän muu osa junasta on? Ja veturi?

Menemme sisälle asemarakennukseen ja ykkösluukulle, joka on ainoa avoinna oleva. Kysymme lippuja Ulan Udeen Venäjälle. Nainen ei ymmärrä englantia, mutta tajuaa kuitenkin mitä haluamme. Hän vastaa “kello kahdeksan”. Emme ymmärrä, mitä hän tarkoittaa. Lähteekö juna kello kahdeksan aamulla vai illalla? Kysymme jonossa seuraavana olevilta pojilta, tarkoittaako nainen aamulla vai illalla ja he sanovat, että illalla. Päästämme heidät luukulle ja menemme ihmettelemään aseman takaseinällä olevaa aikataulua, jossa osa teksteistä on englanniksi. Missään ei ole kello kahdeksan lähtevää junaa, mutta päätämme ostaa liput seuraavalle päivälle. Ihan sama mihin aikaan.

Palaamme luukulle ja sanomme naiselle haluavamme liput. Jostain syystä se ei onnistu. Lopulta kysyttyämme useammalta ihmiseltä apua ymmärrämme, että emme pysty nyt ostamaan lippuja, vaan meidän pitää tulla takaisin huomisaamuna kello kahdeksan. Silloin luukku numero kaksi on auki. Siinä tapauksessa ei auta muu kuin palata hotellille.

Kävelemme pimeyden vallanneessa kaupungissa. Taloissa on kyllä valoja ja päätiellä, mutta muuten valaistus on surkea. Kävelemme lähes pilkkopimeässä kohti hotelliamme. Olen juuri sanonut, pitäisikö meidän kaivaa taskulamppu esille, kun Tero huudahtaa “varo”. Olen melkein astunut keskellä katua ammottavaan viemärikuiluun. Ohitin sen vain kolmenkymmenen sentin päästä. Miksei tässä maassa peitetä näitä koloja? Ne ovat hengenvaarallisia. Kuinkahan usein lapset tupsahtavat niihin?

Pääsemme onnellisesti takaisin hotellillemme. Kuuntelemme hetken Chingis Khanista kertovaa äänikirjaamme, kunnes nukahdamme sopivan lämpimästä huoneesta ja mukavasta sängystä nauttien.