Leninin pää

ULAN UDE, VENÄJÄ

Menimme aamiaiselle juuri ennen kello 9.30, jolloin tarjoilun oli määrä päättyä. Näytti siltä, että moni muukin hotellin asukkaista olisi halunnut nukkua pitkään. Aamiainen tarjoiltiin hotellin yhteydessä olevassa ravintolassa. Buffetista voi valita haluamansa. Tarjolla oli perussetti jogurtteineen, muroineen, hedelmineen, leipineen ja juustoineen. Laatutaso ei ollut mitenkään erikoinen, mutta saimme syödäksemme.

Kysyimme vastaanotosta mahdollisuuksista saada vaatteemme pestyä. Hotellilla ei tällaista palvelua ollut tarjota, mutta he osasivat ohjata meidät parin kilometrin päässä sijaitsevaan laitospesulaan, joka ottaa vastaan myös yksityisten henkilöiden vaatteita. Otimme vaatenyssäkkämme mukaan ja kävelimme kyseiseen pesulaan.

Pesula sijaitsi paikallisen uimahallin kupeessa. Siellä oli valtavat teollisenoloiset pesukoneet. Kuumaa saippuvettä virtasi lattialla ja huoneessa oli kuin turkkilaisessa saunassa. Selvitimme ystävällisen naisen kanssa, miten homma toimii. Vaikkei meillä ollut yhteistä kieltä, hän ymmärsi että haluamme saada nyssäköissämme olevat vaatteet pesetettyä. Hän kirjasi kuittiin ylös jokaisen vaatekappaleen. Viimeiseksi hän totesi, että vaatteet voi hakea kahden päivän kuluttua.

Kävelimme ulos ihmetellen, olimmeko todella ymmärtäneet oikein, että vaatteet ovat valmiit vasta kahden päivän kuluttua. Yleensä vaatteiden pesettäminen kestää muutaman tunnin tai korkeintaan vuorokauden. Palasimme takaisin varmistamaan asian ja näin todella oli. Meillä ei ollut vaihtoehtoja, koska lähes kaikki vaatteemme olivat likaisia, joten tyydyimme kohtaloomme ja jätimme vaatteet pestäväksi.

Kävimme hotellimme vieressä olevassa kauppahallissa ostamassa hedelmiä ja palasimme huoneeseemme. Pesimme itse pikkupyykkiä, jota ei ollut kelpuutettu pesulaan ja ripustelimme ne pitkin huonettamme kuivumaan.

Päivän pääohjelmana oli käydä katsomassa maailman suurinta Leninin päätä Ulan Uden Sovetov-aukiolla. Tallustelimme sinne pitkin Oktyabrya-katua alittaen rautatiesillan. Leninin pää oli valtava ja vaikuttavan näköinen. Pällistelimme sitä hetken aikaa eri suunnista ja nappailimme valokuvia.

Toisella puolella aukiota oli pieni geologinen museo. Sinne ei maksanut mitään sisään, joten päätimme mennä katsomaan. Ovensuussa istui vanhempi rouvashenkilö ottamassa vieraat vastaan. Hän ohjasi meidät katsomaan kyseisessä huoneessa olevia kivimurikoita. Niitä olikin melkoisesti. Kaikki kivet oli kerätty Baikal-järven alueelta. Kiviä oli kaikenvärisiä ja -kokoisia: upeita kirkkaansinisiä, vihreitä, purppuranvärisiä ja keltaisia. Me, jotka emme tajua kivistä yhtään mitään, tunnistimme sentään marmorin ja graniitin. Muuten vain pällistelimme ja ihmettelimme, että onpas monenlaisia kiviä. Kaikki tekstit olivat venäjäksi, joten emme saaneet paikasta irti juuri mitään.

Katseltuamme varhaisten tutkijoiden retkistä otettuja valokuvia ja erikoisia öljyvärimaalauksia olimme lähdössä ulos, kun ovensuussa istuva nainen sanoi huoneen takana olevan vielä toinen näyttelyhuone. Emme kehdanneet sanoa, ettei kiinnosta joten menimme toiseen huoneeseen. Siellä toinen nainen odotti ovella ja tervehti meitä. Kiertelimme kivenmurikoita sisältävien lasikaappien välissä muutaman minuutin.

Olimme jälleen lähdössä ulos, kun nainen kehotti meitä menemään kolmanteen huoneeseen. Siellä myytiin matkamuistoja, joista suurimman osan laadussa oli parantamisen varaa. Hetken viivähdettyämme livistimme lopulta ulos näyttelystä ja lähdimme etsimään lounaspaikkaa.

Olimme katsoneet opaskirjastamme sopivan ravintolan, mutta osoittautui ettei sitä enää ollut. Matkan varrella olimme huomanneet erään mongolialaisen Modern Nomads -ravintolan ja päädyimme sinne. Päällystakit piti jättää eteisessä olevaan narikkaan. Emme olleet varmoja, pitäisikö siitä maksaa lähtiessä. Ravintolassa oli englanninkielinen ruokalista valokuvien kera, joten ruoan valitseminen oli helppoa. Ruoka oli hyvää ja kokonaishinta, 20 euroa, ihan kohtuullinen. Noutaessamme takit narikasta ei kukaan kysellyt minkäänlaista maksua, joten olimme entistä hämmästyneempiä siitä, miksi takit ylipäätään piti jättää sinne.

Seuraava kohteemme oli posti. Jonotimme umpimähkään yhdelle tiskille, jotta saisimme Teron kirjoittamiin kortteihin postimerkit. Merkkien ostaminen onnistui. Liistrasimme ne kortteihin ja pyörimme hetken hämmentyneinä siitä, mihin kortit pitäisi laittaa, jotta ne lähtisivät matkaan. Eräs nainen osoitti meille laatikon, johon tipautimme kortit. Emme tosin olleet lainkaan varmoja, että se oli oikea laatikko.

Samassa rakennuksessa postin kanssa oli nettikahvila. Se oli täynnä, mutta odottelimme hetken aikaa, kunnes nettiyhteys katkesi. Totesimme, ettei jonottamisessa ole mitään järkeä, kun yhteyttä ei saatu toimimaan. Lähdimme kävelemään takaisin hotellillemme poiketen matkalla hyvinvarusteltuun Sputnik-supermarketiin. Kaupassa piti jättää reppu oven luona istuvalle naiselle. Meillä oli sen verran arvokasta tavaraa repussamme, että Tero jäi sen kera ulos odottelemaan Merjan käydessä hakemassa kaupasta herkullista leipää, tonnikalaa, maustekurkkuja, suklaata, mehua ja vettä. Näistä eväistä saisimme hyvän iltapalan. Tero jutteli laukkuja vahtivan naisen kanssa, joka osasi vähän englantia ja halusi harjoitella kielitaitoaan.

Illalla Tero kävi etsimässä hotellimme lähistöltä nettikahvilaa, mutta päätyi internet saloniin, joka osoittautui online-kasinoksi. Siellä voi ainoastaan pelata erilaisia uhkapelejä netissä. Ainoaksi vaihtoehdoksi käyttää nettiä muuhun tarkoitukseen oli kävellä takaisin postille. Tällä kertaa siellä ei ollut jonoa ja yhteyskin toimi, joten Tero tutkaili muun muassa junayhteyksiä Ulan Udesta Vladivostokiin ja lentoja Vladivostokista Japaniin.