Buddhalainen seremonia

ULAN UDE, VENÄJÄ

Välillä me ymmärrämme, että olemme lomalla. Tänä aamuna siirsimme herätystä useamman kerran, emmekä menneet lainkaan hotelliaamiaiselle. Lomalla kun ei ole pakko tehdä mitään. Seurasimme ikkunasta hotellin takapihalla hitaasti etenevää rakennustyömaaprojektia. Lopulta vääntäydyimme alakertaan ostamaan junalippuja seuraavalle päivälle. Nainen tiskin toisella puolella ei puhunut englantia, mutta ymmärsi sitä varsin hyvin. Halusimme ensimmäisen luokan liput Teron tulevan syntymäpäivän kunniaksi. Ensimmäinen luokka tarkoittaa sitä, että matkaisimme kahden henkilön hytissä. Kaikki meni hyvin, kunnes oli aika maksaa. Olimme ostamassa yhteensä yli 500 euron liput, mutta luottokortti ei käynyt maksuvälineenä.

Tero lähti käymään automaatilla, muttei jostain syystä saanut sieltä nostettua rahaa. Lopulta lähdimme molemmat etsimään pankkia vastaanoton englantia puhuvan naisen ohjeiden mukaan. Hänen ohjeensa veivät meidät väärään suuntaan. Kysyttyämme yhdestä pankista löysimme vihdoin sellaisen, josta oli mahdollista nostaa käteistä tiskiltä ulkomaisella Visa Electronilla. Homma toimi kaikin puolin hyvin. Ainoana miinuspuolena oli, että jouduimme maksamaan 3 prosenttia palkkiota kyseiselle pankille ja lisäksi oma pankkimme veloittaa meiltä 2,5 prosenttia + 2 euroa jokaisesta nostosta. Nostimme 20 000 ruplaa eli 556 euroa, joten palkkiolisä oli melkoinen.

Saatuamme junaliput hankittua lähdimme päiväretkelle Ivolginskin luostarille. Otimme raitiovaunun hotellimme edestä toiselle puolelle Ulan Udea, jossa vaihdoimme bussiin numero 130, jonka määränpää oli Ivolgan kylä. Oikeastaan kyseessä oli marshrutka eli minibussi. Köröttelimme sillä noin tunnin. Ensin läpi Ulan Uden, jonka laitamilta alkoi omakotitaloalue. Osa omakotitaloista oli aivan uusia, aika samanlaisia kuin Suomessa. Kun taas osa oli vanhoja, venäläisiä puutaloja. Maisema muuttui välillä maaseuduksi, kunnes jälleen tulimme johonkin pikkukylään, jossa oli sekä omakoti- että kerrostaloja.

Juuri ennen Ivolgan kylää ohitimme korkean kukkulan, jonka rinteeseen oli joku taiteillut tekstin “om mani badme hum”. Om Ma Ni Bad Me Hum on buddhalainen mantra, joka uskotaan erilaisten symbolien ja työvälineiden kautta auttavan olemaan yhteydessä buddhaan. Ivolgassa kuljettaja elehti meille, että meidän pitää vaihtaa toisella puolella tietä olevaan minibussiin. Se lähti samantien noin viiden kilometrin päässä sijaitsevalle Ivolginskin luostarille.

Luostarialue oli aika sekava, sillä siellä oli sikinsokin temppeleitä ja munkkien asuinrakennuksia. Osaa rakennuksista kunnostettiin tai rakennettiin. Joka puolella juoksenteli kulkukoiria. Ne näyttivät varsin hyvinvoivilta ja munkit tuntuivat suhtautuvan niihin lempeästi. Näimme useita pentueitakin eli ihan pikkuisia hauvoja pyöri siellä täällä.

Kävimme ensimmäiseksi ihmettelemässä suljetussa kasvihuoneessa kasvavaa viikunapuuta, jonka uskotaan olevan kuuluisan viikunapuun jälkeläinen, jonka alla Buddha istui saavuttaessaan valaistumisen. Tämä puu oli kyllä aika huonokuntoinen ollakseen niinkin pyhä kasvi.

Menimme alueen päätemppeliin, joka oli juuri kunnostetun näköinen. Sisällä temppelin keskellä oli mukavannäköisiä tyynyjä ja matalia pöytiä, joilla oli tarvikkeet teenvalmistukseen. Tilassa oli rento ja kotoisa tunnelma, jota kirkkaat värit pilareissa, katossa ja tekstiileissä korostivat. Takaosassa oli erilaisia buddha- ja pyhimyspatsaita. Juuri ennen uloskäyntiä myytiin uskonnollisia matkamuistoja.

Temppelialuetta ympäröiviin puihin oli ripustettu erivärisiä kankaita, joihin oli kirjoitettu rukouksia tuulen kuljetettavaksi. Aluetta kiersi rukouspyörien ketju, jota pitkin paikalliset kulkivat rukouksia mumisten ja pyöriä pyörittäen. Kauimmaisessa nurkassa oli aitaus, jossa pidettiin muutamaa kaurista. Ne olivat selvästi häiriintyneitä emmekä oikein ymmärtäneet, miksi ne olivat siellä.

Eksyimme sisään toiseen, pienempään temppeliin. Sisällä takaseinän alttarin oikealla puolella oli kaksi munkkia, joiden tarkoituksena oli messuta rukouksia paikalle osuvien ihmisten siunaamiseksi. Ovensuussa istui kaksi paikallista naista leivoskeksit kädessään. Toinen heistä puhui vähän englantia ja he usuttivat meitä osallistumaan seremoniaan. Tero kävi kirjoittamassa nimemme paperilappuun, jonka hän ojensi munkeille 10 ruplan (30 sentin) lahjoituksen kera.

Istuimme naisten viereen penkille. He antoivat meillekin leivoskeksit. Ymmärsimme, että niitä ei suinkaan ollut tarkoitettu syötäväksi, vaan osaksi seremoniaa. Munkit aloittivat messuamisen hokien tiettyjä mantroja ja mainiten välillä nimemme. Meidän tuli tietyssä kohden mantraa munkkien kilistäessä kelloa pyöritellä kaksin käsin kädessämme olevia leivoskeksejä myötäpäivään naisten näyttämällä tavalla. Seremonia kesti kymmenisen minuuttia ja välillä meidän oli todella vaikea olla nauramatta. Tilanne oli tottakai vakava, mutta leivoskeksien pyörittely vain tuntui älyttömän koomiselta meidän näkökulmastamme katsottuna.

Kun mantrat oli kuunneltu ja leivoskeksit pyöritetty moneen kertaan, keksit vietiin alttarille uhrilahjaksi ja kiitettiin munkkeja messusta. Lopuksi vielä otimme hörpyt teekannussa olevaa vettä ja valelimme sitä myös päällemme. Selvisimme ulos purskahtamatta nauruun. Seremonian jälkeen olimme valmiit lähtemään takaisin kohti Ulan Udea.

Minibussi meni nenämme edestä, joten jouduimme odottelemaan seuraavaa lähes puoli tuntia. Silittelimme luostarialueen koiria, jotka nauttivat silminnähden saamastaan huomiosta, ja katselimme portin luona myytäviä matkamuistoja ja uskonnollista krääsää.

Palasimme Ulan Udeen samaa reittiä vaihtaen minibussia Ivolgassa. Koko retken hinnaksi tuli vaivaiset 3 euroa per henkilö. Saavuttuamme Ulan Udeen meillä oli sudennälkä. Olimme valinneet opaskirjastamme hyvältä kuulostavan kiinalaisen ravintolan, jota lähdimme etsimään. Sitä vain ei löytynyt eikä oikein mitään muutakaan.

Kiertelimme ympäriinsä Ulan Uden keskustaa, jossa ravintolat tuntuivat kirjaimellisesti kadonneen maan alle. Niissä parissa pienessä ravintolassa, jotka tulivat vastaamme, oli ruokalistat vain venäjäksi. Koska tarjoilijoiden kielitaidossakaan ei ollut kehumista, jouduimme jatkamaan etsintää. Teron kasvisruokarajoite nimittäin ei mahdollista tilaamista tietämättä mitä tilaa.

Lopulta päädyimme paikalliseen pikaruokalaan, King Foodiin. Se sijaitsi erään rakennuksen kellarikerroksessa. Voimme valita haluamamme annokset tiskillä olevista vaihtoehdoista. Otimme lohta ja perunamuusia, joka näytti ihan hyvältä, mutta oli valitettavasti aikansa seisonutta ja siten jäähtynyttä. Saimme kuitenkin muutamalla eurolla pahimman nälän tyydytettyä, vaikkei gourmet-elämyksestä voinutkaan puhua.

Käveltyämme ulos ravintolasta huomasimme toisella puolella tietä mukavan kahvilan, Marco Polon. Siellä pystyimme käyttämään wifi-yhteydellä internetiä omalla koneellamme ja nautimme kuumat suklaajuomat, jotka olivat kuin espresso-kaakaot ilman kahvia. Joimme myös kannullisen haudutettua, vihreää teetä ja söimme Toblerone-patukan. Aika kului mukavasti ja palvelu oli ensiluokkaista. Päivän päätteeksi kävimme Sputnik-supermarketissa ostamassa eväät huomenna alkavaa pitkää junamatkaamme varten.