Prezewalskin hevoset

ULAAN BAATAR – HUSTAIN KANSALLISPUISTO, MONGOLIA

Herättyämme pakkasimme tavaramme ja lähdimme Nassan Gueshousesta Cafe Amsterdamiin, jossa tapasimme Sarahin ja Tomin aamiaisen merkeissä kello 9. Nautimme herkulliset juustosämpylät ennen kuin oppaamme Man saapui hakemaan meidät viikon retkellemme Mongolian maaseudulle.

Asetuimme hassuun, venäläiseen, armeijatyyliseen nelivetominibussiin. Man istui kuljettajan vieressä etupenkillä ja me muut neljä jaoimme kuuden henkilön takatilan. Tavarat pakattiin takakonttiin. Ajoimme Peace Avenueta Ulaan Baatarin läpi. Ohitimme aikoinaan kaupungin ulkopuolelle rakennetut tehtaat, joissa tuotetaan energiaa ja maitotuotteita. Kaupungin laajennuttua se on imaissut tehtaat sisäänsä.

Pian olimme jo Ulaan Baatarin ulkopuolella ja pysähdyimme pienen supermarketin eteen, jotta voimme hankkia juomia ja naposteltavaa matkalle mukaan. Ostimme suklaata, vettä, cokista, olutta ja viskiä, sekä WC-paperia. Varsinainen ruoka kuului retkemme hintaan, joten siitä meidän ei tarvinnut huolehtia.

Heti kaupungin ulkopuolelta alkoi erämaa. Tienvarressa oli paimenia lampaineen ja vuohineen. Alkumatka sujui mukavasti asvalttitietä, mutta noin tunnin kuluttua se vaihtui kuoppaiseen hiekkatiehen. Kesti jonkin aikaa tottua automme heilumiseen. Tuntui kuin se olisi kaatunut tien kallistuessa, mutta kuin ihmeen kaupalla se kuitenkin pysyi pystyssä kuskimme väistellessä kuoppia. Ulaan Baatarin keskustassa on jatkuva ruuhka-aika ja tien ylittäminen lähes itsemurhayritykseen verrattava kokemus. Mutta heti kaupungin ulkopuolella autoja on vähän.

Pidimme pienen jaloittelutauon Moltsogin hiekkadyyneillä, jotka eivät olleet mitenkään erityisen vaikuttavat. Parin tunnin ajon jälkeen saavuimme Hustai Tourist Resortiin, johon majoituimme. Olimme aivan Hustain kansallispuiston portin tuntumassa. Tavaramme siirrettiin työntökärryillä omaan jurttaamme kuin paremmassakin hotellissa. Yllätykseksemme saimme Teron kanssa oman jurtan ja Sarah ja Tom oman. Jotenkin olimme ajatelleet, että meidät majoitettaisiin samaan jurttaan.

Menimme lounaalle jurtta-hotellimme ravintolaan, joka oli ihan tavallinen talo. Siellä oli jopa mahdollisuus käyttää internetiä, vaikkakin erittäin hitaalla yhteydellä. Söimme lounasta yhdessä Tomin, Sarahin, Manin ja kuljettajamme kanssa. Kuljettajamme ei puhunut englantia, mutta me muut juttelimme vilkkaasti muun muassa erilaisista ruoista. Tomilla ja Sarahilla oli paljon sellaisia ruokia, joista he eivät pidä, kuten esimerkiksi kananmunat, kaali, porkkanat ja liha jossa on luu näkyvissä. Ravintolan ruoka oli keskinkertaisen hyvää. Alkupalaksi saimme kalakeittoa, pääruoaksi kanaa riisillä ja jälkiruoaksi suklaakääretorttua.

Syötyämme vietimme hetken vapaata aikaa jurtissamme, kunnes noin kello 15 lähdimme autolla kansallispuistoalueelle katsomaan suojeltuja Prezewalskin villihevosia. Matkalla Tom ja Merja bongasivat ison murmelin kolonsa vierustalta. Ohitimme alueen tutkimuskeskuksen, joka seuraa alueen eläimistöä ja kasvistoa. Pian löysimmekin kolme erillistä laumaa villihevosia. Ensimmäinen lauma oli kukkulalla ja jouduimme tiirailemaan hetken aikaa ennen kuin erotimme ne lähes niiden turkin värisestä maastosta.

Toinen lauma oli lähempänä tietä. Astuimme ulos autosta ja Man sanoi, että voimme mennä hieman lähemmäksi hevosia jos haluamme. Hevoset eivät varsinaisesti pelkää ihmisiä, koska ne on tuotu alueelle eri eläintarhoista Euroopasta. Ne eivät kuitenkaan halunneet meitä lähelleen, vaan siirtyivät hitaasti poispäin. Yksi hevosista ontui pahasti. Se oli ilmeisesti astunut murmelikoloon tai vahingoittunut tapellessaan muiden hevosten kanssa. Villihevosena sillä ei ollut paljonkaan toivoa selviytyä. Manin mukaan sudet söisivät sen parin päivän kuluessa. Oli surullista katsoa, kuinka loukkaantuneen hevosen lauma jätti sen armotta yksin, kun se ei pysynyt niiden perässä nilkuttaessaan eteenpäin kolmella jalalla.

Kolmas lauma oli kauempana kukkuloilla, joten siirryimme takaisin autolle. Prezewalskin hevoset ovat saaneet nimensä venäläisen biologin Nikolai Prezewalskin mukaan. Mongolialaiset kutsuvat tätä hevosrotua nimellä takhi. Villihevonen on pienikokoinen ja väriltään kullanruskea. Se on vankkarakenteinen ja sillä on muuhun vartaloon nähden isokokoinen pää. Villihevosen kromosomimäärä 66 erottaa sen normaalista hevosesta, jolla on 64 kromosomia. Esihistorialliseen aikaan nämä hevoset elivät eri puolilla Eurooppaa, mutta 1960-luvun lopulla viimeiset villihevoset kuolivat sukupuuttoon Mongoliassa Gobin autiomaassa.

Villihevosia oli kuitenkin eri puolilla Eurooppaa eläintarhoissa, myös Korkeasaaressa Helsingissä. Prezewalskin hevoset kuuluvat ns. EEP-lajeihin (European Endagered Species Program = Euroopan Uhanalaisten lajien ohjelma). Ohjelman ansiosta Prezewalskin villihevoskanta eläintarhoissa on saatu kasvamaan ja ns. luontoon palautus on aloitettu.

Ensimmäinen yritys päästää villihevoset takaisin luontoon 1970-80 -lukujen vaihteessa epäonnistui, koska Mongoliaa hallinneet neuvostoliittolaiset eivät myöntäneet lisenssejä länsimaille tuoda hevosia maahan. 1990-luvun alussa Neuvostoliiton kaaduttua ensimmäiset Prezewalskin hevoset tuotiin Mongoliaan Gobin alueelle. Sen jälkeen ne on onnistuneesti saatu lisääntymään eri puolilla Mongoliaa sijaitsevilla suojelualueilla, kuten Hustain kansallispuistossa.

Oli saksanhirvien soidinaika, joten kukkuloilta kuului uroshirvien “laulu” niiden kutsuessa naaraita luokseen tai kilpaillessaan muiden urosten kanssa. Naaraat pitävät eniten niistä uroksista, jotka mylvivät voimakkaimmin ja useimmin. Näimme saksanhirvien vaeltelevan kukkulan laella olevassa harvassa metsikössä, mutta valitettavasti meillä ei ollut kiikareita mukana, jotta olisimme voineet katsella niitä tarkemmin.

Kävelimme tietä pitkin takaisin päin nautiskellen puhtaasta ilmasta Ulaan Baatarin saasteiden jälkeen. Juttelin oppaamme Manin kanssa Mongolian armeijasta, joka on lähes yhtä pahamaineinen kuin Venäjän armeija. Man on 25-vuotias, mutta on välttänyt armeijaan menon, koska hän opiskelee kaupallista alaa korkeakoulussa. Hänellä on lopputyö vielä tekemättä. Hänen pitäisi saada se valmiiksi huhtikuun 2009 loppuun mennessä. Lopputyön aihe on vielä vähän hakusessa, mutta todennäköisesti se käsittelee matkailualan markkinointia.

Päästyämme parin kilometrin päässä sijaitsevalle tutkimuskeskukselle automme poimi meidät kyytiin ja ajoimme takaisin hotellillemme. Meillä oli tunnin verran aikaa ennen kuin söimme illallisen ravintolassa kello 19. Alkupalaksi oli kaali-porkkanaraastetta ja pääruoaksi lihaa spagetin ja ranskalaisten kera. Tero sai toki kasvisruokaa, joka tässä tapauksessa oli spagettia, ranskalaisia ja tölkkiherkkusieniä.

Man sanoi, että joku henkilökunnasta kävisi laittamassa tulen kamiinaamme, mutta tullessamme jurtallemme kukaan ei ollut käynyt siellä. Oli jo kylmä, koska aurinko oli laskenut. Tero päätti olla omatoiminen ja sytytti tulen itse, koska jurtassamme oli laatikollinen puita. Jurtta lämpeni nopeasti. Tom ja Sarah tulivat meidän jurttaamme viettämään iltaa kanssamme. Istuimme kamiinan ympärillä pienillä jakkaroilla ja kertoilimme toisillemme matkajuttuja. Sarah kehui Espanjan Valenciaa, jossa hän oli asunut jonkin aikaa. Erityisesti hän mainitsi siellä maaliskuussa pidettävän tulifestivaalin.

Ennen puolta yötä toivottelimme hyvää yötä, kävimme pesulla koko jurtta-hotellin yhteisissä wc-tiloissa ja pesimme hampaat jurttamme edustalla upeaa tähtitaivasta katsellen. Miljoonat tähdet levittäytyivät yllemme ja myös tähtisumu näkyi kirkkaalla taivaalla. Kuuntelimme vielä hetken äänikirjaamme, kunnes uni vei meidät mukanaan.