Perm36-pakkotyöleiri

PERM, VENÄJÄ

Kävimme hotellin buffet-aamiaisella yhdeksän maissa aamulla. Sen jälkeen menimme vastaanottoon siirtämään lähtöämme yhdellä päivällä. Ensi alkuun tilanne näytti huonolta. Meidän olisi pitänyt vaihtaa parempaan ja selkeästi kalliimpaan huoneeseen. Vastaanoton takahuoneessa kysyessämme mahdollisuutta neuvotella huonehinnasta tapahtui käänne ja yllättäen saimmekin pitää saman huoneen, johon olimme jo majoittuneet.

Tapasimme Annan ja Katrinen hotellin vastaanotossa puoli kymmeneltä ja lähdimme päiväretkellemme Perm36 -pakkotyöleirimuseoon. Otimme bussin hotellimme sivustalta Permin linja-autoasemalle, josta Anna ja Katrine olivat edellisenä päivänä ostaneet meille liput Chusovoyhin. Sinne oli Permistä noin 100 kilometriä. Kello 11 istuimme mukavasti kiinalaista alkuperää olevassa vanhassa bussissa jutellen elämästä ja matkailusta Annan ja Katrinen kanssa.

Pari tuntia myöhemmin saavuimme Chusovoyn kylään, joka oli pieni teollisuuskaupunki keskellä ei mitään. Linja-autoasemalta löytyi vessa ja se oli sillä hetkellä pääasia. Kylästä oli kymmenisen kilometriä pääkohteeseemme, joten otimme toisen bussin. Se oli eläväinen maalaisbussi, jolla lapset tulivat koulusta ja kaikki tunsivat toisensa. Alkumatkasta vain Katrine ja minä saimme istumapaikat. Istuin rahastajan kanssa samalla penkillä aivan kuljettajan vieressä. Bussin lämmitysjärjestelmä paahtoi täydellä teholla ja päästeli jotain höyryjä, jotka saivat minut yskimään. Oli vaikea hengittää.

Bussi kiemurteli pieniä hiekkateitä lukuisten kylien ja maatalojen ohi pysähdellen joko virallisen näköisten pysäkkien kohdalla tai siellä, missä poisjäävät matkustajat halusivat. Kuljettaja ajoi tupakka alahuulessa roikkuen. Loppumatkasta kyydissä oli meidän lisäksemme enää muutama matkustaja. Noin tunnin kuluttua saavuimme Kuchinon kylään, jossa oli bussimme päätepysäkki. Pysäkillä meitä vastassa oli pari oudonoloista, mutta ystävällisesti hymyilevää miestä, jotka ohjasivat meidät Perm36-pakkotyöleirin portille. Myöhemmin selvisi, että päätepysäkin vieressä olevassa rakennuksessa on mielisairaala, joten meitä auttaneet heput taisivat olla siellä hoidossa.

Perm36:ta ympäröi piikkilanka-aita ja tienvarressa oli iso rautaportti, jonka vierellä olevaa summeria soitimme. Vartiotornin oloisen rakennuksen ovi aukeni ja sieltä tuleva mies huuteli meille jotakin. Anna vastasi hänelle ja pian portti aukeni. Päästyämme sisäpuolelle meitä vastaan tuli noin 50-vuotias mukavanoloinen naishenkilö. Hän puhui vain venäjää. Pian meille selvisi, että tilattu englanninkielinen opas oli lähtenyt kyseiseltä päivältä jo kotiin. Sinänsä omituista, sillä olimme paikalla lähes tasan kello 14, jolloin Anna oli sopinutkin meidän tulevan.

Onneksi meillä oli Anna mukana. Sovimme, että hän kääntää opastuksen meille muille. Aloitimme kierroksen luokkahuonetyyppisestä tilasta. Istuimme huoneen keskivaiheilla oleville tuoleille oppaan aloittaessa esittelyn. Perm36 on ainutlaatuinen museo, joka kertoo laaja-alaisesti gulag- eli pakkotyöleirijärjestelmästä. Viimeiset vangit vapautettiin tästä leiristä vasta vuonna 1987. Alkuvaiheessa leireissä pidettiin poliittisia- ja ihmisoikeusaktivisteja, kirjailijoita, tiedemiehiä ja muita intellektuelleja. Myöhemmin vangiksi saattoi joutua kuka tahansa toisinajattelija koulutukseen ja yhteiskuntaluokkaan katsomatta.

1990-luvun alkupuolella perustettiin “Voluntary research center of Urals-GULAG” tutkimaan pakkotyöleirien historiaa ja keräämään materiaalia gulag-museota varten. Museo saatiin auki vuonna 1996 ja sitä kehitetään edelleen kattamaan entistä paremmin pakkotyöleirien historia. Vuodessa museossa käy noin 6 000 vierasta, joista vain 200 on ulkomaalaisia.

Huoneen seinillä oli neuvostoaikaisia propagandajulisteita. Niissä hehkutettiin, miten työnteko yhteiseksi hyväksi kannattaa, ja miten turvatuksi kansalaiset voivat tuntea elämänsä neuvostoarmeijan suojeluksessa. Yhdessä julisteessa nainen avaa mahdollisuuksien ikkunan pyykkärinä toimivalle toiselle naiselle. Julisteissa nostatettiin kansallistuntemusta ja Neuvostoliiton mahtavuutta sekä sen loistavaa tulevaisuutta.

Opas kertoi, että työleirin aloittaessa toimintansa sen vangit työskentelivät pääasiassa leirin ulkopuolella metsätöissä. Myöhemmin turvatoimia lisättiin ja vangit olivat töissä vain leirialueella. Alue ympäröitiin vartiotorneilla ja vahvoilla turvavarusteilla, joista museohuoneessa oli esimerkkinä maanvärähtelystä laukeava räjähde tai hälytyslaite. Tilassa oli myös yksi vanginpuku, jonka opas kertoi kuuluneen eräälle journalistille, joka tätä nykyä on ison sanomalehden päätoimittaja. Hän oli viimeisimpiä vankeja, joka vapautettiin leiristä.

Katselimme noin 10 minuutin englanninkielisen videon, jossa näytettiin autenttista kuvaa gulageista ja haastateltiin entisiä vankeja. Toisinajattelijat joutuivat leireille eripituisiksi ajoiksi riippuen tekojensa luonteesta. Video pyrki kertomaan, miten tyrmistyttävä esimerkki Perm36 on neuvostoajan epäinhimillisestä ideologiasta, joka johti siihen että ihmiset joutuivat viettämään leirissä vuosikausia karmeissa olosuhteissa ilman virikkeitä. Työ työleirillä oli mahdollisimman yksitoikkoista. Gulag-museo on perustettu, jotta tätä osaa Neuvostoliiton historiasta ei unohdettaisi.

Siirryimme kiertelemään leirialuetta. Kävimme tutustumassa vankien asuintiloihin. Opas kertoi, että nämä ovat ainoita rakennuksia pakkotyöleireiltä, jotka ovat säilyneet. Suurin osa rakennuksista oli tehty puusta ja ne ovat lahonneet käyttämättöminä tai tuhottu. Tämän leirin tiloja on kuitenkin käytetty pakkotyöleirin lopettamisen jälkeen mielisairaalana ja siitä syystä rakennukset ovat säilyneet. Nykyisin mielisairaala sijaitsee museoalueen viereisellä tontilla.

Vankien asuinrakennuksen yhdessä huoneessa oli esitelty muutamien vankien tarinoita. He olivat tiedemiehiä, runoilijoita ja kirjailijoita, joista osa ei ollut selvinnyt pakkotyöleiriltä. Vangit oli majoitettu noin 40 henkilön karuihin ja kylmiin huoneisiin, joissa he nukkuivat kapeilla puulavereilla ilman patjoja tai peittoja. Laverit olivat neljän henkilön kerrossänkyjä, joten yksityisyydestä ei ollut tietoakaan. Henkilökohtaisina tavaroina vangeilla olivat vankipuvut sekä peltiset ruokakipot. Tavaroita säilytettiin yhteisessä naulakossa.

Jatkoimme seuraavaan rakennukseen, jossa olivat kuritushuoneet, joihin saattoi joutua pienimmästäkin rikkeestä. Tällaisia olivat esimerkiksi myöhästyminen määrätyistä tehtävistä, liian hyvällä tuulella oleminen – siis oikeasti hymyileminen tai nauraminen tai muiden rikkeistä kertomatta jättäminen. Järjestelmän kannalta oli tärkeää, että vangit ilmiantoivat toisiaan. Vankeja pidettiin eristyksissä parikin viikkoa. Olot olivat normaaliakin karummat ja huoneet kylmemmät. Vankien mukaan peseytyminen oli pahinta, mitä he joutuivat tekemään. Kun oli jo muutenkin jäätävän kylmä, suihkun jälkeen oli vieläkin kylmempi. Heidän piti riisuutua ja mennä jääkylmään sementtiset seinät ja lattian omaavaan huoneeseen, johon laskettiin jääkylmää vettä. Moni yritti kieltäytyä.

Seuraavassa rakennuksessa oli esiteltynä eri pakkotyöleireiltä löytynyttä esineistöä, entisten vankien piirroksia leirielämästä sekä tilastotietoja. Museon tutkijat keräävät jatkuvasti lisää tietoa eri puolilta Venäjää tänne talletettavaksi. Yksi vaikuttavimmista kuvista oli Neuvostoliiton kartta, johon oli merkitty punaisin pistein gulagien paikat. Niitä näytti olevan jokapuolella. Kaiken lisäksi opas kertoi, että yksi piste ei suinkaan tarkoita yhtä leiriä, vaan kymmeniä leirejä. Gulag-järjestelmä perustettiin 1920-luvun loppupuolella ja leirien läpi kulki kymmenien vuosien aikana eri arvioiden mukaan 8-18 miljoonaa vankia. Siperiaan pakkotyöleirille lähettäminen ei siis tosiaankaan ollut kyseisenä aikana poikkeuksellista.

Olosuhteiltaan pahin leiri oli Magadan aivan Neuvostoliiton itäpuolella. Kyseisellä alueella on äärettömän kylmät talvet ja muutenkin rankat luonnonolosuhteet, joten vain harva sinne joutunut selvisi hengissä. Vankien piirrokset leirielämästä kertoivat karua kieltään. Piirretyt ihmiset ovat langanlaihoja ja pullottavat vatsat paljastavat pahan aliravitsemuksen. Taudit levisivät leireissä nopeasti. Pahalta näyttivät myös piirrokset joukkohaudoista, joihin muut vangit kantoivat kuolleita kohtalotovereitaan. Yleisarvion mukaan keskimääräinen elinikä gulagiin joutumisen jälkeen oli kaksi vuotta.

Oli kammottavaa kuulla, että lähikylissä asuvat olivat ummistaneet silmänsä leireiltä ja väittävät vielä tänäkin päivänä, etteivät tienneet niiden olemassaolosta. Voi tietenkin olla, että ne pidettiin tiukasti salassa eikä alueen asukkaita päästetty niiden lähelle, mutta leiritoiminnan laajuus oli pelottavaa. Meitä 1970-luvulla syntyneitä käynti Perm36:ssa kosketti erityisesti, koska tajusimme itse eläneemme kyseisen ajan täysin tyytyväisinä nuoruuttamme Suomessa. Samaan aikaan rajan toisella puolella ihmisiä lähetettiin ilman pätevää syytä pakkotyöleireille hirvittäviin olosuhteisiin.

Kierroksen ollessa lopuillaan alkoi sataa. Onneksi meillä oli sateenvarjot mukanamme. Kävimme vielä vessassa ennen kuin kiitimme opastamme mielenkiintoisesta kierroksesta. Anna kysyi neuvoja, miten pääsemme takaisin Permiin. Oppaan mukaan kello 17 aikoihin pitäisi mennä useampi bussi parin kilometrin päässä olevalta päätieltä. Lähdimme kävelemään sinnepäin pienen Kuchinon kylän läpi. Kummastelimme kylän keskellä olevaa suojatienmerkkiä. Mihin tällaisessa muutaman talon pikkukylässä tarvittiin suojatietä, kun autojakin liikkui vain muutama päivässä?

Sade lakkasi kävellessämme hiekkatietä pitkin. Saavuimme seuraavaan pieneen kylään, jonka toiselta puolelta pääsi Chusovoyn ja Permin väliselle asvaltoidulle päätielle. Tero ja Anna kulkivat vähän edempänä ja näkivät bussin vilahtavan risteyksen ohi. Olimme toiveikkaita, että paikalle tulisi muitakin busseja. Puolisen tuntia risteyksessä seisottuamme totesimme, että todennäköisesti kello 17 bussit menivät jo. Olimme ohittaneet saman risteyksen aamupäivällä matkalla kohti Chusovoyn kylää. Meidän olisi kannattanut jäädä siinä pois, niin olisimme voittaneet ajassa 1-2 tuntia eli saapuneet museolle aika paljon aikaisemmin. Sitähän emme toki siinä vaiheessa tienneet.

Anna ehdotti, että liftaisimme. Se on kuulemma Venäjällä yleinen tapa siirtyä paikasta toiseen jopa suurkaupungeissa. Anna nosti peukkunsa pystyyn ja toinen meidät ohittava auto pysähtyi. Se oli valmis viemään meidät Permiin 500 ruplalla eli 14 eurolla. Se oli vähemmän kuin olisimme maksaneet bussimatkasta. Ahtauduimme siistiin Ladaan. Katrine meni etupenkille. Vilkas puheensorina täytti takapenkin jutellessamme Flickr-nettialbumin hyvistä ja huonoista puolista sekä venäläisten ajotavoista. Turvavöitä ei yleensä käytetä ja ohituksiin lähdetään ilman huolta huomisesta.

Matka taittui ylös alas metsäisiä kukkuloita halkovaa hyväkuntoista tietä. Autoradiosta soi venäläinen poppi. Anna yritti silloin tällöin jutella jotakin kuskimme kanssa, jottemme olisi epäkohteliaita, mutta hän ei ollut kovinkaan juttutuulella. Permin lähistölle päästyämme tie alkoi ruuhkaantua. Ohitimme monta Permin liittymää, kunnes käännyimme yhdestä. Nestlen KitKat-tehtaan edustalla kuljettajamme totesi, että olisikohan tämä sopiva paikka. Maksoimme ja astuimme ulos.

Tehdas sijaitsi aivan Permin laitamilla, mutta sen edustalta meni busseja keskustaan. Pääsimme bussiin ja pian olimmekin hotellimme lähistöllä. Kaikilla oli nälkä, joten suunnistimme Annan ja Katrinen valitsemaan ravintolaan tien toiselle puolelle. Ruokalista oli vain venäjäksi, mutta Katrine tulkkasi siitä oleelliset osat meille sanakirjan avulla. Hän yrittää opetella venäjää.

Ruoka oli keskinkertaista, mutta juteltavaa riitti. Keskustelimme kulttuurista ja urheilusta. Anna kertoi kilpailleensa aikoinaan ihan tosissaan soudussa. Puheenaiheeksi nousivat myös Suomen aselait ja aseiden hallussapito, koska Kauhajoella oli ollut uhreja vaatinut ampumavälikohtaus maatalousoppilaitoksessa. Annan isä metsästää, joten hän on tottunut aseisiin. Viihdyimme hyvin Annan ja Katrinen seurassa. Valitettavasti illallisen jälkeen tiemme erosivat ainakin joksikin aikaa, koska he lähtivät rautatieasemalle, josta heidän junansa Tobolskiin lähti puolenyön aikoihin. Pitäisimme yhteyttä ja mahdollisesti sattuisimme samaan aikaan Irkutskiin. Tyytyväisinä päivän antiin palasimme Hotel Uraliin kello 22 maissa.

Perm36-museon hinnat:
- sisäänpääsy 1,5 EUR/hlö
- opastettu kierros 14 EUR/ryhmä
- kamerankäyttö 2 EUR/kamera

Video: Ladalla pääsee lujaa (ja toivottavasti perille asti)