Maisemia ja kilometrejä

EKATERINBURG – IRKUTSK, VENÄJÄ

Yö tuli nukuttua joten kuten. Merja laski aamulla saaneensa ainakin viisi hyttysenpistosta. Tero ryhtyi väsäämään aamupalaa ja Merja pakkaamaan. Ennen lähtöämme laitoimme keittiönpöydälle lapun, että olemma jatkaneet matkaa. Jätimme lapun viereen Sashalta junassa saamamme lahjan, koska emme halunneet kuskailla sitä maapallon toiselle puolelle. Se ei ihan ollut kotimme sisustustyylin mukainen. Toivottavasti joku keksii sille käyttöä. Suljimme huoneiston oven ja pudotimme avaimen sen yläreunassa olevasta kolosta sisäpuolelle. Sitten suuntasimme asemalle.

Kävelymatka tuntui pitkältä painavat rinkat selässä ruuhkaisen kadun viertä. Pakokaasun määrä oli lähes kestämätön. Erityisesti paikallisbussit päästelivät sellaisia tössäyksiä, että meinasimme pökrätä. Asemalla ostimme sen edustalla olevista kojuista vettä ja hedelmiä. Hedelmäkojuissa oli hedelmät ja vihannekset laitettu houkuttelevasti näytille, mutta niihin ei missään nimessä saanut itse koskea, vaan myyjä kaivoi jostain takaa olevasta laatikosta sopivat punnittavaksi. Merja halusi ehdottomasti nähdä, millaiset banaanit ja omenat sieltä oikein oli tulossa. Ne olivat ihan hyvännäköiset, joten kaupat tuli.

Astelimme sisälle asemalle noin 20 minuuttia ennen junanlähtöä, joten meinasi melkein tulla kiire, kun piti selvittää miltä raiteelta se menee. Juna saapui raiteelle yksi, joka on lähinnä asemarakennusta. Niinpä ehdimme siihen vallan mainiosti. Vähän yli kahden vuorokauden matka pääsi alkamaan.

Olimme jälleen neljän henkilön hytissä. Tällä kertaa matkakumppaneinamme oli kaksi venäläismiestä. Vanhempi heistä tervehti meitä nuoremman kyräillessä epäluuloisesti. Kumpikaan ei puhunut englantia, joten emme pystyneet keskustelemaan. Vanhemmalla miehellä oli venäläiset käytöstavat ja hän tarjosi omista eväistään meillekin. Ruoista kieltäydyimme kohteliaasti, mutta Tero otti hömpsyt vodkaa, kun sitä tarjottiin.

Vaihdettuamme junavaatteet päälle ja asetuttuamme hyttiimme ryhdyimme kuuntelemaan Remeksen Itäveri-äänikirjaa. Samalla seurasimme ikkunan takana muuttuvaa maisemaa ja kilometripylväitä. Kilometrin 2 102 kohdalla yritimme nähdä jonkinlaisen merkin siitä, että Siperia alkaa virallisesti. Trailblazer-opaskirjamme mukaan sellainen olisi pitänyt olla radan eteläpuolella, mutta eipä näkynyt. Ainakin aikoinaan 1800-luvun lopulla pienellä metsäaukealla oli ollut paasi Siperian merkiksi. Sillä paikalla sadattuhannet Siperiaan karkoitetut ihmiset ovat aikoinaan joutuneet jättämään hyvästit kaikelle tutulle ja kohtaamaan pelottavan tuntemattoman.

Juna pysähteli silloin tällöin muutamaksi minuutiksi pienillä asemilla, kunnes myöhemmin iltapäivällä saavuimme Tyumeniin. Tässä oli opaskirjamme ns. kolmen palluran pysähdys eli seisoimme parikymmentä minuuttia. Vanhempi venäläismies jäi pois eikä uusia matkustajia saapunut hyttiimme. Tero lähti käymään asemalaiturilla olevalla kioskilla. Junaemäntä katsoo varsin tarkasti, ketkä hänen vaunustaan lähtevät, jotta hän osaa huikata heidät ajoissa takaisin. Silti ulkona kannattaa pysyttäytyä lähellä junaa eikä ainakaan jättää tyhjiä raiteita itsensä ja junan väliin. Koskaan ei nimittäin tiedä, milloin tyhjälle raiteelle saapuu toinen juna eikä siitä enää olekaan pääsyä omaan junaan.

Päivän ateriana söimme Ekaterinburgista ostamaamme leipää ja juustoa sekä eväiksi ottamamme nuudelit. Haimme vaunun toisesta päästä kiehuvaa vettä nuudelikippoihimme ja pian höyryävä ateria oli valmis. Pikanuudelit ovat yleisin junaruoka, jota kaikki näyttävät syövän. Lisäksi ihmiset ostavat kaikenlaista syötävää asemilta.

Ensimmäinen junapäivämme kääntyi yöksi eikä ollut enää mahdollista nähdä maisemia. Alkoi väsyttää. Juna lisäsi vauhtia vaappuen ja keinuen puolelta toiselle. Heiluimme untenmaille kello 23.