Kadonnut matkatoimisto

IRKUTSK, VENÄJÄ

Heräsimme loistohotellissamme hyvin nukutun yön jälkeen kello 10 siirrettyämme herätystä pari kertaa eteenpäin. Painuimme aamiaiselle hotellin alakerran hienoon ravintolaan, jossa jäykät tarjoilijat ottivat meidät vastaan. Annoimme yhdelle heistä saamamme aamiaislipukkeet ja suuntasimme buffet-pöydän ääreen. Tarjolla oli erilaisia pähkinöitä ja mysliä jogurtin tai maidon kera, puuroa, tuoremehua, erilaisia leipiä, kala- ja lihaleikkeleitä, vihanneksia, kananmunia ja teetä tai pikakahvia.

Kolme tarjoilijaa seisoi pöydän toisella puolella. Heidän tehtävänsä oli pääasiassa nostaa asiakkaan puolesta hänen osoittamansa metallikupu, jotta asiakas sai sen alta erilaisia leivänpäällisiä. He myös antoivat halutut leipäviipaleet ja pyydettäessä täyttivät pöydän tarjontaa. Mielestämme homma oli tehty turhan monimutkaiseksi, mutta yritimme sopeutua.

Syötyämme lähdimme etsimään noin viiden kilometrin päässä sijaitsevaa matkatoimistoa, josta mahdollisesti ostaisimme jonkun retken lähialueelle. Ensimmäiseksi onnistuimme kävelemään kilometrin verran harhaan, koska Merja oli ruksannut hotellimme väärään kohtaan karttaa. Aurinko lämmitti huomattavasti olettamaamme enemmän, joten olimme pian valmiit riisumaan paksut syystakkimme. Lämpöasteita oli +22. Olimme yllättyneitä, että Siperiassa oli näin lämmintä syyskuussa.

Kierreltyämme paikallisella kerrostaloalueella päädyimme vanhojen puutalojen reunustamalle kadulle. Päässä alkoi väkisinkin soida lastenlaulu Peppi Pitkätossusta, koska kaikki näytti olevan vinksin vonksin tai ainakin heikun keikun. Talojen seinät olivat enemmän tai vähemmän kallellaan ja vanhat maalit rapisivat ikkunaluukuista. Silti kadun tasalla jalkojemme juuressa olevissa ikkunoissa oli verhot ja ikkunalaudoilla viherkasveja. Taloissa selkeästi asuttiin eikä ketään ilmeisesti häirinnyt paksujen seinähirsien vinksahtaneisuus.

Puutaloja oli valtavat määrät. Osa oli ihan hyvässäkin kunnossa, mutta suurin osa lähes romahtamispisteessä. Ikkunaluukut tai ikkunoiden reunukset oli usein maalattu kirkkailla väreillä ja kauniisti kaiverretut puukoristeet reunustivat räystäitä. Seinähirret olivat tummat tai harmahtavat. Pihoja reunustivat korkeat aidat. Olisi tehnyt mieli kurkata aidanraosta, miltä pihalla näyttää.

Lopulta pääsimme oikealle tielle eli Ulitsa Baikalskaya. Tiellä oli kilometrien pituinen autojono keskustaan päin. Kummastelimme, miten noin 600 000 ihmisen kaupungissa saadaan tällainen ruuhka aikaan keskellä päivää. Ajotavoissa tai tiejärjestelyissä täytyy olla jotain vikaa.

Meiltä oli vesi loppu, joten piipahdimme sisään yhteen tienvarren kioskeista. Hyllyt pursuilivat erilaisia vesi-, virvoitusjuoma- ja alkoholipulloja. Yritimme ostaa vettä ilman kuplia. Olimme ihan varmoja, että jokin lukuisista vesistä oli haluamamme, mutta myyjä ei suostunut ymmärtämään meitä. Kioskeja oli vierivieressä, joten jätimme myyjän ihmettelemään outoja turisteja ja siirryimme seuraavalle kioskille. Luukun takana olevalla naisella ei ollut tarjolla mitään juotavaa.

Onneksi Tero huomasi muutaman metrin päässä olevan supermarketin. Siellä pystyi itse valitsemaan hyllystä tarvitsemansa joutumatta kysymään tuotteita tiskin takaa, joten haluamamme vesipullo löytyi nopeasti. Juotuamme kunnon hörpyt vaivalla hankitusta pullosta jatkoimme matkaa pienen puiston läpi ja pitkää, loivaa ylämäkeä. Baikalskaya oli todella pitkä tie, joka kääntyi neljän kilometrin kuluttua vasemmalle.

Kävelyreitti hankaloitui hieman, koska tällä osuudella ei ollut varsinaisia jalkakäytäviä. Baikalskaya näytti päättyvän, mutta jatkuikin vielä oikealle varsinaiselle Sibexpo-alueelle. Tässä kohdassa ihmettelimme, miten pääsemme etenemään, kun jalankulkijoille ei ollut mitään paikkaa. Päädyimme kävelemään vähän matkaa pitkin rautatiekiskoja, kunnes kiskojen vieressä kulki pieni polku, jota muutkin näyttivät käyttävän.

Päästyämme Sibexpo-alueelle yritimme paikallistaa etsimämme matkatoimiston. Kartan teitä seuratessamme jouduimme kävelemään hetken moottoritien reunaa. Lopulta löysimme kymmenkerroksisen talon, jonka seitsemännessä kerroksessa matkatoimiston olisi pitänyt sijaita. Missään ei näkynyt Green Express -matkatoimiston kylttiä, mutta kävelimme sisään.

Ala-aulassa istui vahtimestari, jolta kysyimme matkatoimistoa. Hän pudisteli päätään sanoen venäjäksi: “Täällä ei ole sellaista”. Toinen vahtimestari ilmestyi takahuoneesta ja selitti venäjäksi tietävänsä, mitä etsimme. Olimme ymmärtävinämme, että toimisto on ollut täällä, mutta muuttanut. Ystävälliset vahtimestarit etsivät toimiston netistä ja jopa soittivat kysyäkseen, missä se sijaitsee. He näyttivät meille kartastamme, että toimisto on nykyään täysin päinvastaisella puolella kaupunkia. Emme voineet muuta kuin nauraa. Asiat muuttuvat Venäjällä niin, etteivät opaskirjat näytä pysyvän perässä. Olisi pitänyt tarkastaa osoite ennen kuin lähdimme talsimaan tänne asti, mutta tulipahan nähtyä tämäkin alue.

Palasimme Baikalskayalle ja hetken ihmeteltyämme ymmärsimme, missä kohtaa sitä meidän tulisi odottaa Irkutskin keskustaan menevää raitiovaunua. Varsinaista pysäkin merkkiä ei näkynyt missään, mutta ihmiset seisoskelivat tietyssä kohdassa tien keskellä olevia kiskoja, joten ei tarvinnut olla nero ymmärtääkseen, että siinä täytyy olla pysäkki.

Raitiovaunuja kulki suhteellisen usein, joten emme joutuneet odottamaan kauan. Vaunu oli vanha ja kulki hitaasti. Sisällä oli vähän penkkejä verrattuna Helsingin raitiovaunuihin ja ne olivat puisia. Ostimme kuljettajalta liput 10 ruplalla (noin 25 sentillä) per henkilö.

Raitiovaunun käännyttyä Partizanskaya-kadulle vaunuun nousi mies, joka tarkasti kaikkien liput. Hän katsoi lippujamme hieman äkäisen näköisenä ja kysyi, miksemme ole leimanneet niitä. Jälleen hän puhui venäjää, mutta kummasti sitä ihminen ymmärtää tilanteen mukaan, mistä on kysymys. Näytimme varmasti sen verran pöllämystyneiltä, että hän leppyi ja näytti Terolle, miten lippu leimataan vanhanaikaisessa leimauslaitteessa. Laite teki lippuun kasan reikiä ja sen lisäksi mies repäisi lippuihin lovet. Olimme juuri ihastelleet sitä, miten hienot liput olivat, mutta nyt niistä ei ollut enää paljon jäljellä.

Seuraavalla pysäkillä raitiovaunuun nousi joukko tarkastajia sinisiin vaatteisin pukeutuneena aivan kuin kotoiset helsinkiläissmurffit. He tarkastivat kaikkien liput ja laittoivat lippuihimme päivämääräleimat. Tässä kaupungissa ei taida kukaan matkustaa pummilla, kun lippuja tarkastetaan näin ahkerasti.

Raitiovaunun numero 5 päätepysäkki sijaitsi kaupungin markkina-alueen reunalla. Jäimme siinä pois. Kävelimme markkinoiden ympäri. Ihmisiä oli ruuhkaksi asti ja myös lukuisia trokareita. Meille he eivät tarjonneet mitään, joten jäi arvoitukseksi mitä he mahtoivat myydä hengaillessaan nahkatakeissaan oudot kassit käsissään asiakkaita pälyillen. Jatkoimme Uritskogon-kävelykatua ja teatterin edustalla olevan puiston läpi kohti Rabochnaya-katua.

Sinne päästyämme etsimme numeron 2a. Eksyimme ensin väärästä ovesta ostoskeskukseen, jonka kaupoista 98%:ssa myytiin kenkiä. Kenkäkauppoja oli kerros toisensa jälkeen. Kiersimme ja kiersimme ja päädyimme lopulta toiselle puolelle korttelia. Palasimme lähtöpisteeseen ja löysimme oikean oven. Aulassa istui vahtimestari, jolta kysyimme Green Expressiä. Pienen hämmennyksen jälkeen saimme tietää, ettei kyseistä yritystä löydy tästäkään talosta.

Pähkäiltyämme hetken seuraavaa siirtoamme päätimme käydä neljännessä kerroksessa olevassa matkatoimistossa, jonka nimi näkyi kerroslistauksessa. Ehkä heillä olisi tarjota meille jotakin. Valitettavasti kyseisessä toimistossa olevat kaksi nuorta naista puhuivat huonosti englantia eikä heiltä löytynyt pahemmin palveluhalukkuutta, joten hyvin pian ymmärsimme ettemme saa täältä haluamaamme. Kiitimme ja häivyimme.

Kävelimme Admiral Hostelille, jonka Merja oli löytänyt netistä. Tiesimme, että ystävämme Anna ja Katrine majoittuisivat sinne huomenna. Olimme itsekin todenneet sen olevan varsin hyvä vaihtoehto Irkutskin majoitusvalikoimassa, joten halusimme katsastaa sen. Löysimme hostelin aika helposti netissä olleiden ohjeiden mukaan, vaikka nimikyltit olivat pienellä ikkunoissa.

Ovi sijaitsi takapihalla ja oli auki, mutta sen sisäpuolella oleva rautaportti oli kiinni. Yritimme löytää ovikelloa tai muuta keinoa saada ovi auki, mutta tuloksetta. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi koputella matalalla oleviin ikkunoihin. Tämä tuotti loppujen lopuksi tuloksen ja omistajamies tuli avaamaan oven. Kysyimme häneltä, olisiko hostelissa tilaa huomenna. Paras ja kallein huone oli vapaana, joten varasimme sen.

Juttelimme miehen kanssa ja hän kertoi, ettei Green Express -matkatoimistoa ole enää varsinaisesti olemassa. Se oli aikoinaan menestyvä toimisto, mutta jakaantui jostain syystä useaan osaan eikä oikein toimi enää. Tosin netissä heillä kyllä on sivusto. Asia jäi edelleen hämäräksi, mutta päätimme unohtaa toimiston ja kyselimme hostelin omistajalta retkiä Olkhon-saarelle. Hänellä oli parikin vaihtoehtoa tarjolla ja sovimme, että kerromme huomenna mitä haluamme.

Juttelimme hetken aikaa keittiössä ruokaa laittavan hollantilaispariskunnan kanssa. He olivat juuri palanneet Olkhonilta ja kehuivat kokemustaan vuolaasti. Katselimme muutamia heidän valokuviaan. Kävelimme takaisin luksushotellillemme. Kävimme sen takana olevassa kauppahallissa, jossa oli kaikkea mahdollista suklaasta ja viineistä, leipään ja vihanneksiin. Ostimme pientä naposteltavaa ja palasimme huoneeseemme.

Laiskuuksissamme tilasimme jälleen ruokaa huonepalvelusta. Tilauksen saapuminen kesti aika kauan, mutta sitä kannatti odottaa. Gourmet-ateriat olivat kauniisti asetellut ja herkullisen makuiset. Tero söi kalakääryleitä riisin ja vihannesten kera ja Merja kunnon sisäfilepihvin riisin ja vihannesten kera. Pihvin lisukkeena oli myös päärynä, joka sopi ateriakokonaisuuteen yllättävän hyvin.

Tero haki vastaanotosta tunnin wifi-kortin 100 ruplalla eli noin kolmella eurolla. Yllätykseksemme pystyimme tällä tunnin kortilla käyttämään nettiä omalta kannettavaltamme huoneessamme seitsemän tuntia. Se olisi toiminut vielä pidempäänkin, mutta pitihän meidän joskus nukkuakin. Yhteys toimi loputtomiin, kunhan sitä ei katkaissut välillä. Soitimme Skypellä Merjan vanhemmille ja rupattelimme pitkän aikaa kokemuksistamme ja Suomen kuulumisista. Lähetimme heille pari valokuvaa ja selitimme, mitä niissä tapahtuu sekä nettisivuston osoitteen, josta he voivat nähdä millaisessa hotellissa majailimme. On hauskaa, kun langaton nettiyhteys toimii omassa hotellihuoneessa.